lauantai 29. joulukuuta 2018

Vuosi 2019 - kuntoutumisen vuosi

Tässä lista toiveista, haaveista ja tavoitteista vuodelle. :) 

Kirjan julkaiseminen

Suurin haaveeni. Minulla on useita käsikirjoituksia, joille yritän löytää kodin.


Kuntoutus

Kela myönsi minulle loppuvuodesta kuntoutuksen, ja aionkin panostaa omaan kuntoutumiseen vuonna 2019 aivan eri tavalla. Aloitan mm. pitkän psykoterapian ja tapaan terapeuttia kahdesti viikossa. Olen hyväksynyt sen, etten koskaan parane, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi elää parempaa elämää.




Oma itse



Ruisrock 2019

Vuonna 2018 pidin piiitkästä aikaa tauon Ruisrockista, mutta tänä vuonna se taas kutsuu! Muutenkin haluaisin käydä enemmän keikoilla. Olenkin hankkinut liput Vesalan, Vesterisen ja Maija Vilkkumaan keikoille.


Kuolemanpelon voittaminen

Tämän tavoitteen asetin viime vuonnakin, onnistumatta saavuttamaan sitä. Tänä vuonna yritän uudelleen - ja yritän olla jättämättä asioita tekemättä kuolemanpelon vuoksi.


Terveellisempi elämä

Parempia valintoja, lisää liikuntaa, lisää hellyyttä omaa itseä kohtaan. Niiden avulla haluan parantaa elämääni ja (mielen)terveyttäni.



Tärkeät jutut

Tiedän, mikä on oikein. Toimin sen mukaan.


Salainen toive



Teille kaikille lukijoilleni toivotan ihanaa, rakkaudentäyteistä, turvallista vuotta 2019!

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.










torstai 20. joulukuuta 2018

Mä juhlakengät paan ja huulipunaa ja otan liikaa mitä vaan

On ihan tavallinen joulukuun yö, päiväkään ei ole erityinen, ja minä hoipun korkokengissäni tukevassa humalassa kohti kotia. Pakastaa eikä minulla todellakaan ole pipoa eikä käsineitä ja sukkahousut ovat 50 denieriä. Minä olen yksi saatanan sekopää ja ihan rikki, ja yksin.

Nämä ovat taas näitä öitä, joina ensin on tosi hauskaa, sitten tosi kamalaa. Kuplivaa viiniä, paljon kuplia. Kuplivaa naurua, paljon ystäviä. Ja minäkin olen kuplassa, sisällä, erossa kaikista muista. Baarissa, sitten yökerhossa, kamalan hauska juttu, drinksussa värikäs sateenvarjo, kaikki on täydellistä, fuck yes. Saattaisin naida yökerhon vessassa vasten lavuaaria. Kaikenlaista sellaista. Minä haluan muistaa itseni sellaisen hurjana naisena, joka tekee mitä huvittaa. Vaikka oikeasti olen säälittävä raukka.

Pääsen kotiini, rojahdan kengät jalassa sänkyyn ja potkin ne sitten pois. Ne kolahtavat lattialle. Nukahdan siihen enkä näe unia. Aamulla herään. Pää painaa. En muista mitään.

Minä vihaan elämääni, vihaan tätä, minä en jaksa, minä katkean. Minä on heikko yksilö jonka yli muut voivat kävellä ja pyyhkiä koiranpaskaiset jalkansa kuin kynnysmattoon. Minä olen niitä ihmisiä, ja minä kuolen.

Mietin edelleen, miten se tapahtuisi. Keittiön kaapissa on purkkeja. Ketipinor, Alprox, Opamox, ja miksei niitä muitakin, kuoleehan serotoniinioireyhtymäänkin. 

Ja miksi se tapahtuisi? Jos kaiken paino kävisikin sietämättömäksi. Jos kaikki loppuisi kuin seinään. Jos jäisinkin yksin. En kestäisi sitä enää. Siksi minulla on purkkeja. Ja viiniä minulla on. Minulla on aina viiniä, vieraiden varalta. Mutta vieraat eivät käy. Viini on yksin minun, odottamassa. Pullonavaaja on ties missä.

Kaiken olisi käytävä hienosti. Kunpa se kävisi kauniisti, vaikka ehkä minä oksentaisin olohuoneen matolle. Mutta kukaan ei tulisi pelastamaan minua. Minua ei voisi siinä vaiheessa enää pelastaa. Kerran kirjoitin: minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Ja sinä päivänä minä sitten lähtisin. Olisi korkokengät, olisi huulipunaa. Olisi kaikki niin hienosti. Enkä löytyisi. Ajoissa. Koskaan.

Tämä on juhla, suuri juhla! Tänään kaikki kipu loppuu! Kuinka fantastista!

Ei kirjettä. Ei rahaa. Ei kuolematonta taidetta. Romaaninraakileita ja tämä blogi. Siinä kaikki. Siinä kaikki. Siinä minun piskuinen elämäni. Mennään näillä. Purkki Ketipinoria ja menoksi!

Ja kuohuvaa. Lisää kuohuvaa. Ja niitä kuplia.



Ps. Kaikki on ihan ok. Halusin vain kirjoittaa tämän tekstin.





keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.


I'm gonna swing from the chandelier,
from the chandelier
I'm gonna live like tomorrow doesn't exist
Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,
feel the tears as they dry
I'm gonna swing from the chandelier,
from the chandelier

torstai 22. marraskuuta 2018

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.


I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kuolleet kukat

Seurustelin vajaan vuoden yhden miehen kanssa. Tämä tapahtui joskus Jaakon ja nykyisen kumppanini välillä, vuodet olivat 2015, 2016. Suhteen olisi pitänyt kyllä päättyä alkuunsa, nyt kun sitä mietin, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Monet asiat ymmärtää vasta jälkikäteen.

Suhde oli intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Usein meillä oli hyviä hetkiä, kävimme usein syömässä ja elokuvissa, pelasimme usein korttia ja erilaisia lautapelejä. Pidimme samoista asioista sängyssä, ja meillä oli useimmiten kivaa yhdessä. Mutta se ei riittänyt.

Mies oli äkkipikainen ja saattoi suuttua aivan yllättäen ja haukkua minut sitten maahan, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksikin. Hän saattoi lähteä luotani ovet paukkuen ja pitää päiviä mykkäkoulua. Suuttumisen syyt vaihtelivat: saatoin sanoa jotain vähän hölmösti, käyttäytyä väärin, toisinaan kieltäytyä seksistä, ja sitten oli muita syitä, mielenterveyteni tila yhtenä esimerkkinä. 

Ja aina hän katui sanojaan, tietysti, ja pyysi anteeksi mitä vilpittömimmin. Soitti parin päivän kuluttua itku kurkussa anteeksipyyntöjä, halasi tavatessamme syvään ja pitkään ja syytteli itseään omasta typeryydestään. Minä en tiennyt oikeastaan, miten olisin suhtautunut anteeksipyyntöihin. Olin itse tehnyt väärin, ja nyt hän pyyteli anteeksi minulta.

Riitojen jälkeen aloin saada kukkia. Ruusuja, neilikoita, orkidean. Oli kevättalvi ja tulppaanit olivat silloin parhaimmillaan. Ystävänpäivän kukat, naistenpäivän kukat, riidan jälkeiset kukat, itkunjälkeiset kukat. Rapisevaa sellofaania ja koristenauhoja. Suureellisia kukkapuskia, ehkä kalliitakin. Maljakkoni oli täynnä yhtenään. Jos maljakko oli täynnä, se tarkoitti todennäköisesti, että vastikään oli riidelty.

Minä istuin katselemassa niitä kukkasia siinä ja mietin, miten mitättömiä ne oikeastaan olivat. Olen aina pitänyt kukista ja ostan niitä toisinaan itsekin itselleni. Vaikka kukat olivat kuinka kauniita, ne eivät herättäneet minussa myönteisiä tunteita. Ne herättivät yleensä suorastaan ikävän tunteen, muiston rumista sanoista. Ja itse asiassa kukat tuntuivat yhdentekeviltä, koska vaikka niiden tarkoitus oli ilmaista välittämistä, niistä välittyi aivan toiset tunteet. Aloin muistella erästä vanhaa venäläistä iskelmää, jossa laulettiin jotenkin niin, että rakkaus on kuin kukkakimppu – paketti kuolleita kukkasia. 

Erään kerran viiltelin itseäni. Se tapahtui vuonna 2015, enäähän en sitä tee, en ole tehnyt ikuisuuksiin. Olin joutunut kauheaan tilanteeseen julkisella paikalla ja purin ahdistusta omaan kehooni. Jäin siteistä ja pitkistä hihoista huolimatta kiinni. Mies itki ensin sylissäni ahdistustaan ja pettymystään ainakin tunnin, kunnes sitten sanoi, ettei voi jäädä suhteeseen itseään viiltelevän naisen kanssa. Tunsin jääneeni aivan yksin; ja lisäksi tunsin vihaa itseäni kohtaan siitä, mitä olin mennyt tekemään.

”Minä en ole mikään psykologi”, hän valitti, ”minä en voi olla sinun psykologisi; minä en voi olla suhteessa, jossa pitää koko ajan olla sydän syrjällään.” Hän oli epäilemättä oikeassa.

”Sinähän sanoit, että sinä lopetit; sinä valehtelit!” Ja siinäkin hän oli oikeassa – minä olin sanonut, että vanhat viiltelyjäljet ovat mennyttä elämää.

Sen jälkeen minä en saanut kukkia. En liioin saanut halausta tai kysymystä, mikä minulla on ollut hätänä. Mutta se nyt vain kuului asiaan. Minä olin tehnyt väärin, taas, taas minä.

Useimmat riitamme liittyivät seksiin, sillä minä olin – ehkä osittain lääkkeiden vaikutuksesta johtuen – vähemmän halukas kuin hän. Lopulta opin ottamaan suihin tehokkaasti, sillä se tapahtui nopeammin ja tyydytti hänet, eikä minun tarvinnut tarjoilla itseäni sen enempää, kaikki oli pian ohi. Mutta toisinaan en jaksanut sitäkään. Ja niin hän sitten haukkui minut, usein itsekkääksi, toisinaan tyhmäksi. Ja toi sen jälkeen kukkia.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehken ollut kovin halukas seksiin siksi, että minun oli yleensä pakko olla, kun kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.

Yritin pohtia käytöstäni ja välttää vakavimmat virheet, ettei taas tarvitsisi tapella. Se oli kuitenkin vaikeaa niin äkkipikaisen ihmisen kanssa. 

Miksi sitten pysyin suhteessa? En kai ole sitä tyyppiä, joka kovin helposti lähtee. Ja jollain hullulla tavalla kiinnyin häneen, niin kuin toiseen ihmiseen kiinnytään. Siihen, että on joku, jonka viereen nukahtaa ja joku, jonka vierestä herätä, joku jonka kanssa sitten keitellä kahvia ja jota suukottaa ovenraossa, toivottaa hyvää työpäivää, että on joku toivottamassa hyvää työpäivää.

Lopulta suhde päättyi. Olimme vastikään riidelleet ihan typerästä asiasta. Minä menin riidan masentuneena jälkeen päiväunille, sitten pyysin anteeksi tietämättä lainkaan, mitä oikeastaan pyysin. Sitten lähdin tanssitunnille. Tunnin jälkeen katsoin, mitä hän oli vastannut anteeksipyyntöön – ja hän sanoi vain, että tajusi minun kohtelevan häntä aika huonosti. Silloin minä, vielä tanssitunnin antamia välittäjäaineita aivoissani, vihastuin. Hän oli itse lähtenyt ovet paukkuen ja ilmoittanut haluavansa mahdollisimman kauas minusta. Siitä tiesin, että suhde on ohi, ja niin se oli.

Viimeisimmät riitakukat jäivät pöydälle ja lakastuivat pois. Kun ne olivat lakastuneet, minä tajusin olevani viimein vapaa.


Розы из бумаги, трепет лепестков,
Лилии, маки из цветных шелков.
Розы из бумаги, ярко-алый цвет,
Лилии, маки - неживой букет.
Как твоя любовь, неживой букет.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Karuselli

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Pyörin ympyrää.

Toivon, että eräänä päivänä kaikki olisi yksinkertaista ja juuri sopivaa minulle, että joka päivässä olisi aurinkoa, lämpöä ja toivoa, että tämä helpottaisi, ettei enää koskaan tarvitsisi aloittaa alusta.

Etten pyörisi karusellissa, aina uudestaan ja uudestaan, ympäri uudestaan ja taas alkuun uudestaan.

Ne sanovat: loppu on uusi alku, mutta minä en enää tahdo aloittaa alusta. Tahdo, enkä jaksa.

Kaiken kierto tuo minulle usein toivoa. Vuodenajat vuorottelevat, aina tulee uusi kevät. Mutta nyt minä pelkään kevättä, sitä, mikä ehkä tulee ja vie minut taas mennessään. Voisipa tämä jatkua näin kuin se nyt on. Ei enää uutta masennuskautta, ei enää ahdistuksen pyörrettä, ei enää sirpaleista todellisuutta. Ei enää. Ja entä jos menet pois, mitä minulle jää muuta kuin tämä aika, joka pyörii ympyrää, ja taas seison siinä, tässä, alussa.

Mutta niin kuin Muumipeikkokin Taikatalvessa lakkasi pelkäämästä talvea ja pimeää, minunkin on lakattava pelkäämästä masennusta. Vain niin minä voin olla vapaa. Etten pelkäisi uutta vuotta, en uutta kevättä, en seuraavaa syksyä, joka auttamatta tulee. 

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Kaikki on tässä.


Carousels in the sky
That we shape with our eyes
Under shade silhouettes casting
shade crying rain
Can we fly do I stay
We could lose, we could fail
Either way, options change
chances fail, Trains derail.


lauantai 22. syyskuuta 2018

Vedenselät puhuisivat aamuisin, kuinka on kaunis maa

Kun minun elämäni alkoi haipua, kirjasin blogiin ylös asioita, jotka ovat jääneet. Niin kuin tavarat kotona, purkit ja pullot pesuhuoneessa, pyyhkeet, matot, peilit, kaikki ne. Nämä neliöt Turun keskustassa. Ja sormet ja varpaat. Tämä nainen on jäljellä, vaikka aina ei siltä tunnu.

Vähän myöhemmin kirjoitin: myös kuolema on yksi asia.

Ja toisinaan jäinkin sillalle seisomaan ja katsomaan syvää vettä. Nuorempana tapailin veitsen terävää laitaa. Teininä kävelin keväällä joen rantaan, ja katsoin, kuinka jäät poksuivat, kuinka vesi pyörteili.

Ja jäät irtosivat, vesi pyörteili.

Kun olin 18, nuori poika tuli alas viljavaraston katolta. Hän oli kiivennyt sinne talvipakkasilla ja päättänyt päivänsä lumihankeen, taittanut pudotuksessa niskansa. Niin hän kuoli. Toissa kesänä minäkin ajattelin: onko tämä loppuni, sillä tämä, jos jokin, on varma loppu. Pudotus siilon päältä. Taittunut niska. Ei mahdollisuutta jäädä eloon.

Ennen joutumistani sairaalaan minä olin sanonut: tekisi mieli ottaa joku purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista, että sanoin näin. Kanssani ollut nuoriso-ohjaaja toisti sanani lääkärille. Olin sekaisin.

Niin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka sekaisin todella olen ollut.

En minä kuolla halunnut. Minä halusin, että kipu loppuu, enkä keksinyt siihen muuta lääkettä. En nähnyt toisia pakoteitä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, ellei joku olisi vienyt minua sairaalaan. Ensin äiti, sitten nuoriso-ohjaaja. Lopulta minä itse ryömin päivystykseen, lopulta itse uskalsin, yhtenä tammikuun kipakkana päivänä. Olin niin sekaisin.

Olisinko niellyt purkillisen lääkkeitä? Tuskin. Entä olisinko elokuun helteessä kiivennyt siilon päälle ja antanut putoamisen katkaista niskani kuin heinänkorren? En usko. Mutta syvällä vedessä minä olin, minä en saanut enää henkeä.



Nyt on aikaa kulunut, on mennyt taas yksi kesä ja on tullut taas uusi syksy. Minä tarvon sateessa ja tuulessa paikasta toiseen ja ajattelen, että elossa oleminen on sittenkin ihan hyvä asia. On kaikenlaista tehtävää. Harrasteryhmät, terapia, gradu. Kaverien tapaaminen, kirjat, kirjoittaminen. On olemassa mahdollisuus, että minä olisin nyt kuollut. En tekisi gradua, en näkisi ystäviä, en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä. Kaikenlaista muutakin olisi jäänyt tekemättä ja jäisi. Jäisi kokematta. Matka esimerkiksi. Tai ne aamut, joina mies kiemurtaa kainalooni, pörröttää tukkaa, suutelee otsaa.

On järjetöntä ajatella, kuinka paljon on tapahtunut noin puolentoista vuoden aikana. Kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan, mutta minä olen kivunnut taas takaisin elämään. 

Valehtelematta on kaksi asiaa, joita ilman en välttämättä olisi elossa. Toinen näistä asioista ovat vanhempani ja terapia. Vanhempani siksi, että he maksavat terapian - Kelan terapia on jo käytetty, enkä saanut kaupungilta maksusitoumusta terapiaan. Terapia on niin kuin käsi, johon olen tarttunut ja joka on vetänyt minut pinnalle suosta, johon olen ollut uppoamassa. Terapia on kuin turva, kuin linnunpesä, johon käpertyä; terapia edustaa toivoa.

Toinen asia, joka on ollut pelastukseni, ovat lääkkeet. Valehtelematta; ja sanokoot pahat mielet mitä tahansa! Sanokoot vaikka, että olen heikko, tai että lääkkeet tuhoavat aivoni, tai mitä vain; ilman lääkkeitä en välttämättä olisi nyt tässä. Lääkkeistä arvokkain on Abilify, joka on antipsykootti. Harmittelin terveydenhoitajalle juuri lääkkeistä aiheutuvia sivuvaikutuksia ja kustannuksia, ja hän sanoi minulle: mutta onneksi meillä on lääkkeet. Ja onneksi meillä on toisen polven antipsykootit, sillä ensimmäisen polven antipsykootit aiheuttivat vielä pahempia sivuvaikutuksia kuin vaikkapa Abilify tai edes Ketipinor.

Minä olen nainen, joka on ajatellut itsensä tappamista, nainen, joka on ajatellut, ettei jaksa enää elää. Ja minä olen katsonut sillalta vettä. Ja minä olen kävellyt joen rantaan. Ja minä olen pyöritellyt pillereitä purkissa. 

Enää en katso syvää vettä. 


Jotenkin ovat silmätkin
vanhat jo aikaisin
Joku muka pimeään kietoutuu, 
tahtoisi varjoihin

Minä vaihtaisin kaiken pois
Raskas on kivi kantaa
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa

tiistai 18. syyskuuta 2018

Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.


Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Toisten elämää

Kirjoittajaryhmässä kerroin elämästäni. Siitä mikä olen koulutukseltani - äidinkielenopettaja -, miten luen hirvittävän määrän kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin, blogia ja kirjaakin, päivittäin jotakin, ja miten olen joskus väsynyt siihen, että koko elämäni on kirjallisuutta.

Samassa kirjoittajaryhmässä käyvä psykologi sanoi: "Se on vähän niin kuin niin, että sä elät toisten elämää. Että millainen on se sun oma elämä?"

Jo pitkään olen tiennyt, että elän menneisyydessä. Minä roikun kiinni vanhoissa ihmisissä ja vanhoissa sattumuksissa, katkerana minä olen juuttunut kaikkiin niihin vääryyksiin, joita olen kokenut. Ja poikien kuoro päässäni huutaa - en edes jaksa enää toistaa, mitä kaikkea se huutaa. Se huutaa kaikenlaista. Mitä vain teen, se vain huutaa.

Kuka minä olen, jos minä en ole kirjoittaja? Minä olen tytär, sisko, opiskelija, opettaja, tyttöystävä, mutta siinä kaikki, siinä kerta kaikkiaan kaikki. On joitakin adjektiiveja, joilla saattaa viitata minuun, mutta ne ovat yhdentekeviä ja riippuvat siitä, jolta kysytään. En oikeastaan tiedä, millainen olen, en osaa kehua itseäni kokematta sanoja itsekehuksi, mutta en tahdo itseäni solvatakaan.

Kaiken lisäksi olen muuttunut niin kovasti, etten enää tiedä, mitkä vanhat lainalaisuudet enää pätevät. Olin esimerkiksi ennen kovin sosiaalinen, mutta nyt olen vetäytynyt kirjoineni omaan kammiooni vielä syvemmälle kuin aiemmin. Saatan jopa istua ihmisten keskellä ja vain kuunnella, vaikka ennen tykkäsin puhua paljon ja jopa ottaa paikan huomion keskipisteenä. Minusta on tullut sulkeutunut, kenties antipsykoottien takia, kenties tämän sairauden minussa. Yhtä kaikki, minuun eivät päde enää samat totuudet kuin ennen.

Minulla on pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, ennen kuin minusta on tullut kirjailija, ja taas yhdellä vuodella se on siirtynyt, vaikka tekstiä syntyy koko ajan. Olen onneksi paremmassa tilassa kuin reilu vuosi sitten, jolloin en pystynyt kirjoittamaan lainkaan. Tähän blogiin syntyneet tekstit viime syyskuussa ovat syntyneet pitkän, tuskallisen tauon jälkeen. Sen tauon aikana hädin tuskin tunsin itseäni, olin hukassa itseltäni, kun en pystynyt luomaan mitään - ja elämä tuntui merkityksettömältä.

Pakkomielteenomainen tarpeeni kirjoittaa alkaa tuntua jopa raskaalta. Minä luon koko ajan uutta tarinaa ja uusia tarinoita, mutta mikä on minun tarinani?

Löytäisinkö vielä sentään edes sen naisen, joka joskus olin?

En edes tiedä, mistä etsiä.




maanantai 3. syyskuuta 2018

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.


Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Sade ropisee ikkunaa vasten

Huomenna alkaa koulu. Minä en ole siellä. Minä olen sairauslomalla.

Syksy tarkoittaa jostain syystä uusien asioiden alkamista, jopa enemmän kuin uusi vuosi, vaikka se on oikeastaan monen asian loppu. Luonto työntyy takaisin sisäänpäin, lämmin kausi päättyy, alkaa kylmetä.

On monen muun uuden asian aika. Uusien harrastusten, uuden lukuvuoden, kesän sadon korjuun. Minäkin aion aloittaa uusia harrastuksia, jotta saan sisältöä elämään. Haluan tanssia jälleen. En tiedä, tuleeko siitä mitään. Minua jollain lailla pelottaa mennä tanssisaliin, sinne muiden keskelle, ohjatulle tunnille. Kotona tanssahtelen, mutten kunnolla pääse rytmiin, en enää.

Minä kirjoitan taas. Olen kirjoittanut paljon ja aion kirjoittaa paljon. Ystäväni sanoi eilen, että vietän melkein täyspäiväistä kirjailijan elämää nyt kun minulla on sellaiseen aikaa. Ainoastaan kustannussopimusta en ole vieläkään saanut, mikä on iso miinus. Olen kyllä yrittänyt, mutta kenties tarvitaan kymmeniä yrityksiä, ennen kuin joku tarttuu romaaniini ja minä pääsen julkaistujen kirjailijoiden joukkoon. Jonain päivänä se tapahtuu, minä olen varma siitä. Pitää vain, niin klisee kuin se onkin, uskoa unelmiin ja luottaa omiin kykyihinsä.

Aloitan viimein luovan kirjoittamisen opinnot. Saan tehdä sairauslomalla neljäkymmentä prosenttia niistä opinnoista, joihin muuten kykenisin, joten teen luovan kirjoittamisen perusopinnot. Haluaisin tehdä myös aineopinnot, mutta valmistumisen raja tulee vastaan. Mutta nyt ainakin teen sitä, mitä aina käsketään tekemään: seuraan unelmiani. Sillä tästä minä olen unelmoinut jo vuosikausia, mutta vasta nyt pääsen toteuttamaan unelmani.

Luen tällä hetkellä Leena Paasion romaania Menetetty tyttö, joka sijoittuu koulumaailmaan. Odotan jo innolla kuntoutumista ja valmistumista ja sitä, miten pääsisin työelämään haaveammattiini eli äidinkielen opettajaksi. Minulla on kauheasta sairaudesta huolimatta vielä haluja ja toivoa toipua, niin että pääsisin tekemään sitä työtä, johon minut on kuin tehty. Rakastan opettamista ja rakastan oppiainettani, äidinkieltä ja kirjallisuutta.

Syksy tulee. Se on jo ilmassa. Nyt on omenoiden ja puolukoiden aika, pian kurpitsojen ja sienten aika. Ja kynttilöiden aika alkaa olla käsillä, kun illat hämärtyvät ja ilmat kylmenevät. Sade ropisee ikkunaa vasten - sitä ääntä minä rakastan. Tämä vuodenaikojen kierto jollain lailla rauhoittaa minua, tekee minut onnelliseksi. Jotkin asiat pysyvät samoina, ja vuodenaikojen kierto on sykli, joka ei muutu. Voi olla varma, että kevään jälkeen tulee taas talvi, ja kesän jälkeen tulee taas syksy.

Minä niin rakastan tätä vuodenaikaa, ja minun paranemiseni saa alkaa.



maanantai 27. elokuuta 2018

Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.


I dream of a day
when it's all gone away
and the sun is shining bright

I dream of a day
when it's all gone away
but dreams are for night

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.



Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.




maanantai 2. heinäkuuta 2018

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 


Aamulla tuntuu raskaalta pää
Hiivin, kun en haluu herättää
Sulla aikaa jäädä lepäämään,
vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään
Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää
Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo
Vanhat odottaa aukeaako
lähipankin ovi ollenkaan
Niil on kiire
Viimeisenä työpaikalla oon
Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet
Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa
Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)