Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Minä ja syömishäiriö, osa 4

Näitä kirjoituksia on kertynyt jo neljä kappaletta, vaikka aluksi minun piti vain kertoa syömishäiriöhistoriani yksinkertaisesti kahdessa osassa. Julkaisin osat vuosina 2016 ja 2017 ja ne ovat kamalaa katkeraa tekstiä siitä, miten minua ei autettu, vaikka yritin hakea apua. Olen huono kirjoittamaan ei-katkeraa tekstiä ja ehkä te olette täysin kyllääntyneitä jatkuvaan valittamiseen. Yritän nyt saada tähän postaukseen vähän valoa, vaikka aihe on rankka.

Tänään nuorten kohtaamispaikassa oli esittäytymässä Syömishäiriöliitto Sylin edustaja, jonka kanssa sain myös keskustella kahden kesken. Vaikka keskustelimme vain noin puoli tuntia, keskustelusta oli suuri hyöty.

Kerroin, että lääkärini haluaa diagnosoida minulla BED:n eli ahmimishäiriön. Terapeutin mielestä sellaista minulla ei kyllä ole, ja olen itsekin skeptinen. BED:n puolesta puhuisivat painonnousu ja iltasyöminen. Minä sanoin, että avain on kuitenkin luultavasti tämä: lääkäri ei suostu myöntämään ongelmaa eli sitä, että Ketipinor nostaa painoa - sillä lääkäri on kovasti sitä mieltä, että Ketipinor on minulle sivuvaikutuksista huolimatta oikea lääke ja että minun pitää jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että olen tosi vastentahtoinen.

Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että jotkin lääkkeet nostavat painoa myös siksi, että ne hidastavat aineenvaihduntaa ja keräävät nestettä, mutta mahdollista on myös seuraava: Olin lukenut Ketipinorin pakkausselosteen ja pannut merkille, että lääke voi nostaa painoa - ja sitten pyrkinyt rajoittamaan syömistäni, etten vain lihoisi - mikä taas johti siihen, että aloin ahmia, koska kalorinsaanti oli liian alhaalla. Tämä kuulostaa järkeenkäyvältä ja hyvinkin mahdolliselta. Jotkut teistä, jotka olette tätä blogia ahkerasti seuranneet, ehkä muistattekin vihreä tee -paastoni vuosilta 2017 ja 2018, vuosilta, jolloin aloin syödä Ketipinoria. Tämä paastoaminen ei tehnyt millekään hyvää. Kirjoitin asiasta myöhemmin postauksen Minä ja syömishäiriö, osa 3. Luin sen nyt läpi ja huomasin, että postauksessa on paljon hyviä pointteja - ja myös sen, että moni asia ei ole vieläkään muuttunut.

Kerroin myös tälle henkilölle lukeneeni vanhoja päiväkirjojani ja että olin kirjannut aikanaan ylös kilot. 57, 55, 60 ja niin edelleen - ja sitten suunnitellut seuraavan päivän syömisiä, jotta laihtuisin. Riippumatta siitä, oliko kiloja 55 vai 65 (painoni on aina seilannut noin 20 kilon skaalalla), olen laihduttanut. Olen laihduttanut 12-vuotiaana, ja olen laihduttanut 22-vuotiaana. Etenkin 14-vuotiaana, rajusti, ja yhtä lailla rajusti 24-vuotiaana. Nytkin minä laihdutan, 26-vuotiaana. Tämän kysymyksen yksi nuorten kohtaamispaikan ohjaajista minulle esittikin: Laihdutatko sinä? Sanoin, että joo. Koska tietysti minä laihdutan. Olen aina laihduttanut. Ja kenties minä laihdutan aina.

Mutta minulle Syömishäiriöliiton edustaja sanoi, että minun tulisi lopettaa laihduttaminen ja keskittyä parantamaan minäkuvaani. Se kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta siihen tulee menemään viisi vuotta. Niin että aikaa minä tarvitsen, ja minulla on lupa antaa sitä itselleni. Kun on laihduttanut 11-vuotiaasta, on mahdotonta yhtäkkiä vain muuttaa kaikkea.

Mutta kuinka voisin lopettaa laihduttamisen ennen kuin olen riittävän laiha? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että ihmiset ympärillä lakkaisivat kommentoimasta minua? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että kelpaan jollekulle? Että saan olla rauhassa? Tai että saan sitten edes arvokasta kohtelua? Että minä uskallan itse antaa itselleni arvokasta kohtelua?

Ajattelen kai, että kun olen taas laiha, olen sitten tyytyväinen itseeni ja sitten lopetan laihduttamisen ja pidän itsestäni huolta. Mutta kuinka, jos olen aina laihduttanut, voin olla yhtäkkiä tyytyväinen itseeni, kun en aiemmin ole ollut? Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että syömishäiriöön liittyy perimmäinen huonommuuden tunne, ja sen minä tunnistan itsestäni. Jos laihdun, minusta pidetään, minut jätetään rauhaan, minua kohdellaan hyvin.

Mutta mikä sitten riittää? Onko 60 kiloa 165-senttiselle riittävä? 55? 50? Kuka sen määrää? - Ne ihmiset, jotka kommentoivat minua rumasti, kommentoivat kenties silti, vaikka painaisin vähemmän. He vain keksisivät jotain muuta - tai sitten olisivat edelleen sitä mieltä, että minä voisin laihduttaa vielä lisää. Kaiken varalta. Niinkin asia on ollut, niinkin se on mennyt, eivätkä kiusaajat lepää. Kyllä he löytävät jotain, varmasti löytävät.

Ajattelin varata keskusteluajan Syömishäiriöliiton työntekijälle. Ehkä se olisi askel eteenpäin - mihin suuntaan tarkalleen, sitä en vielä tiedä.

Oli mullakin tunteet

Kuumetta lähes 40 astetta, nielurisat aivan tulehtuneet, puhe puuromaista, täysi ruokahalun ja näläntunteen kato, yksimistä, limaisuutta. Nielin juuri sairaanhoitajan antaman kuusisataisen Buranan ja istun YTHS:llä hoitajan huoneessa, kun hoitaja soittaa minulle taksin, jotta pääsen päivystykseen. Päivystykseen YTHS:ltä on matkaa puolitoista kilometriä, mutta olen hoitajan mukaan sellaisessa kunnossa, etten voi sitä kävellä.

Burana vaikuttaa, saan voimaa ja alan päivystyksessä lääkäriä odottaessani tekstailla. Tekstaan poikaystävälle, kavereille, perheelle, kerron missä kunnossa olen. Kerron oireeni. Kaikki ovat huolissaan.

Sitten paras ystävä vastaa: "Hienoa, ettet ole syönyt. Siinä hyvä alku sun laihikselle."

Vastaan: "Voi jeesus."

Hän: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää."

Kuumemittari näytti hetki sitten 39,8. Minua pyörryttää ja huimaa ja tuntuu, että tarvitsen jostakin tukea. Siinä hyvä alku sun laihikselle. Hyvä ettet ole syönyt. Niin, ynnään: kolmen päivän aikana olen syönyt hiukan jukurttia ja muutaman luumun. Muu ei ole mennyt alas.

Kävin pari viikkoa sitten terveydenhoitajalla, jonka kanssa tsekattiin fyysinen terveyteni sekä myös se, mikä on tilanne Ketipinorin aiheuttaman painonnousun suhteen. Olen laihtunut kymmenen kiloa ja painoindeksi on 26. Normaali on alle 25. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni, ja Ketipinor-kuuria päätettiin jatkaa, koska sivuvaikutukset eivät ole kohtuuttomat. Kotiin lähdin kevein askelin ja mielin. Tuntui, kuin olisin saanut synninpäästön.

Päivystyksessä nielurisani todetaan pahasti tulehtuneiksi, minulta otetaan nieluviljely; minulla on streptokokki. Noudan antibiootit ja alan parissa päivässä voida paremmin - fyysisesti. Henkisesti olen paskana.

Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Minun siis pitää laihduttaa, vieläkin, merkittävästi, vaikka painoindeksini - joka lääkärien mukaan on kyseenalainen - on ihan ok.

Enkö sitten halua laihtua?

Haluan. Haluan sitä enemmän kuin muuta. Haluan laihtua, koska sitten minua ei enää kiusattaisi. En saisi netissä ilkeitä kommentteja, eivätkä kiusaajani, joihin joskus törmään, tuijottaisi voitonriemuisesti, en tuntisi enää pistoja sydämessäni, kun puhutaan lihavuuden vaaroista, en voisi vaatekaupoissa pahoin ja voisin mennä taas uimahalliin. 

Mutta en jaksa laihduttaa.

Minä taistelen päivittäin skitsoaffektiivista häiriötä ja pakko-oireita vastaan. Ei siinä mitään, osaan jo taistella, ja minä olen voitolla. Kiitos lääkkeet, kiitos maailma, kiitos elämä. Mutta on muitakin syitä. Minulla on ystäviä. On harrastuksia. On koulu, on työkin nykyään, kerron siitä ehkä lisää myöhemmin. On kirjat ja on syksy ja gradu ja on kaikki sellainen. En minä jaksa laihduttaa. Minä haluan keskittyä aivan muihin asioihin enkä vahdata painoa häiriöön asti. En jaksa enkä tahdo. Minulla ei ole voimaa, eikä minulla ole aikaa. Minä haluan elää ja sillä selvä. Minä haluan elää, ja sillä selvä!

En halua tuijottaa digivaa'an numeronäyttöön, en enää, en enää, en enää.

Minua ei tarvitse hyväksyä tämän painoisena, mutta minua voi silti kunnioittaa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Siinäpä hyvä alku. Kuumemittari näytti 39,8 ja minä istuin päivystyksessä. Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei suinkaan. Se oli ties kuinka mones kerta. Viimeksikin kiva ilta päättyi siihen, kun kaveri yhtäkkiä kysyi, paljonko painan. Tuosta noin vain. Jutellessani lääkkeiden sivuvaikutuksista hän totesi jotakuinkin niin, että susta itsestä on kiinni, paljonko sitä paskaa sä tunget suusta alas. Baarissa hän sanoi, että minulla on isot allit. WhatsAppissa hän lähettelee linkkejä siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Saan mulkaisuja ja silmien muljautteluja, kun nousen tuolista ylös tai istun alas. Liikuntani määrästä puhutaan. Laihduttamisesta on puhuttu ties jo kuinka pitkään. Minun laihduttamisestani, laihtumisestani.

Joka kerta, kun tapaamme, minä jännitän, mitä hän tällä kertaa sanoo minusta ja minun epäonnistumisestani.

Kaikki kommentit ovat ilkeämielisiä, ja silti minä kuulen sitä, että varmaan kaveri on huolissaan. Näin sanoivat ihmiset Facebook-ryhmässä ja näin sanoi thank-god-entinen terapeutti. Vaikka minusta puhuttiin kuinka ilkeästi, minulle sanottiin, että minusta ollaan vain huolissaan.

Mutta mitä minun painoni kuuluu yhtään kenellekään?

Ja pitääkö minusta sitten olla huolissaan? Pitää toki, jos olen päivystyksessä miltei 40 asteen kuumeessa. Ja pitää, koska sairastan vaikeaa mielenterveyden häiriötä ja toisinaan tunnen itsetuhoisia oloja. Ja pitää, koska olen sairastanut syömishäiriön. Mutta ei painoni takia. Eikä se kuulu kenellekään, se paino, ei kuulu, ehkä lääkärille, mutta lääkärinikin sanoi viime viikolla, että hyvä homma ja Ketipinoria voidaan jatkaa, vaikka se välillisesti ja väliaikaisesti nostikin painoa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Streptokokki, nielurisatulehdus, korkea kuume, siinä hyvä alku sun laihikselle.

Olen epäonnistunut niin kauan kuin painoindeksini on tämä tai yli. Olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut ja minun on tunnettava siitä häpeää, pyydettävä anteeksi, pyrittävä parempaan.

Kaverilla on itsellään ongelmia. Se on selvä. Olemme lähipiirin kanssa yrittäneet saada häntä lääkäriin jo pitkään, mutta hän ei suostu. Masennus, itsetuhoisuutta, ehkä syömishäiriö. Hän katsoo maailmaa ulkonäköstandardien läpi. Jos et ole laiha, et ole mitään. Minun pitäisi ehkä ymmärtää, mutta minä en jaksa. Kännissä hän sanoi kerran: "Mä puhun muista niin pahasti, koska vihaan itseäni niin paljon." Se selittää kaiken. Mutta se ei oikeuta tähän.

Ja hän sanoi: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää." Kaikki riippuu siitä miltä näyttää, kaikki liittyy siihen. Millään eikä kellään ole arvoa, ennen kuin hän näyttää riittävän hyvältä. Sillä ei ole väliä, että minä kärsin. Minä kärsin.

Ja hän kärsii. Sekin on selvä juttu. Minä toivon, ettei hän kärsisi. Mutta hän ei ota apua vastaan, enkä minä jaksa sitä tuputtaa.

Nyt saan huolestuneita viestejä, joihin en vastaa. Mikä lämpötila, mikä olo, mee sitten taas päivystykseen jos lämpö vielä nousee. Kaikki tuntuu teennäiseltä. Antibiootit auttavat, voin nyt hyvin, mutten vastaa silti. Olen lapsellinen. En jaksa vastata. En tiedä, mitä sanoisin. En halua sanoa mitään.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat, mutta vastaus olisi tätä luokkaa: "Ethän sä ole ok noin." Ja: "Mutta mähän olen oikeassa sun painosta." Enkä kestä kuulla sitä. Minä haluan elää. Minä haluan elää enkä tuijottaa vaa'an lukemaa. Niin kuin silloin. En halua tuijottaa vaa'an lukemaa ja arvioida omanarvontuntoani suhteessa siihen numeroon, joka ruudulle piirtyy. En enää. En enää.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat. Aion sen sijaan sanoa, että me emme juo viiniä täällä perjantaina niin kuin suunnittelimme. Aion mennä ulos yhden toisen kaverin kanssa, joka ei kommentoi ulkonäköäni, ja unohtaa tämän kaiken hetkeksi. Menen muualle, kunnes jaksan taas tulla esiin ja kohdata sen tosiasian, etten ole hänelle riittävän hyvä.

En osaa hylätä häntä. On liikaa hyvää. Liian paljon hyviä keskusteluja, liikaa yhteisiä muistoja, tiedämme toisistamme niin paljon. En osaa vain kävellä pois ja sanoa, että haista vittu. Minä menen hetkeksi vain pois. Sitten tulen takaisin, ja ehkä sitten osaan sanoa ei. Tämä ei käy, minä olen epäonnistunut, mutta älä hiero sitä minun naamaani.

En jaksa. En jaksa. En jaksa enää.

Oli mullakin tunteet. Oli mullakin sydän.

Ja se päättyy nyt tähän.

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Mä en oo näkymätön

Mä oon hengissä vielä

Mun on pakko lähtee

Sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

Vesala: Ei pystyny hengittää

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Minä ja syömishäiriö, osa 3

Minä söin kahvin kanssa palan suklaakakkua, kun ystävä tarjosi. Hän oli minua varten leiponut.

Illalla kärvistelen sängyssä nälkäisenä, minun on vaikea saada unta. En kuitenkaan syö, sillä suklaakakkupala täytyy hyvittää.

Sen jälkeen, kun lopetin oksentamisen, olen ajatellut, etten enää ole syömishäiriöinen. Osittain se on ollutkin totta, sillä olen elänyt paljon terveempää elämää nyt kuin vielä jokin aika sitten. Kaloreiden vahtimisesta, paastoamisesta, pakkoliikunnasta ja herkkujen hyvittämisestä nälällä oli kuitenkin tullut niin keskeinen osa elämää, ettei niitä osannut kyseenalaistaa.

Aloin syömisoireilla uudelleen keväällä 2017, kun minulla aloitettiin Ketipinor-lääkitys. Olin aiemmin syönyt painoa helposti nostavaa mirtatsapiinia, mutta Ketipinorin annos oli niin iso, että arvelin sen lihottavan minua entisestään. Päätin, etten suostuisi enää lihomaan, joten aloin jättää aterioita väliin. Ensin pois jäi päivällinen, sitten aamupala, sitten vielä toisinaan lounas. Lopulta aloin tottua nälkään, jopa tavallaan nauttia siitä, sillä tunsin tekeväni jotain oikein. Aloin ajatella, että teen itselleni hyvää, kun pidän kehoni ja mielihaluni kurissa.

Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.

Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.

Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.

Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.

Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.

Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.

Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.

Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei. 

Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.

Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

Laihtumisvinkkejä 13-vuotiaalle

Minä luin 13-vuotiaiden oppilaitteni nimettömiä terveyskyselyjä. Yksi kysymys kuului: Mihin seuraavista haluat erityisesti keskittyä terveytesi kohentamiseksi? Terveellinen ruoka, riittävä liikunta, säännöllinen ja riittävä uni, painonhallinta, kaverisuhteet, harrastukset. Tytöistä suurin osa oli rastittanut painonhallinnan.

Minä sairastin rajun vatsataudin, kun olin 11. Nuorempi siskoni sairasti myös. Me puhuimme: kamalaahan tää on, mutta ainakin paino putoaa. Taudin jälkeen punnitsimme itsemme ja iloitsimme.

Minä tiesin jo 10-vuotiaana, että Voimariini ei ole hyvä valinta leivän päälle. Mutta koulussa oli vain niitä iankaikkisia Voimariini-nappeja, se oli 2000-luvun alkua, ja minä söin näkkärin ilman levitettä. Selitin muille, että pitäisi olla Keijua, ja he nauroivat.

Siskoni on syntynyt tammikuussa. Hän ei pidä täytekakusta, joten hän pitää usein ystävilleen lettukestit. Juhlissa lettuja ei syönyt juuri kukaan, ja useimmat korkeintaan yhden; kaikki halusivat pudottaa painoa uudenvuodenlupauksenaan.

Kävimme vastikään ystäväni kanssa ostoksilla. Hän sovitti farkkuja, jotka menivät päälle, mutta puristivat niin, että vatsa tursusi niistä ulos. Hän osti ne silti, sillä hän halusi niistä motivaatiota laihduttamiseen. Samoin minä teininä tungin itseni koon tai jopa kaksi liian pieniin vaatteisiin, koska halusin kokea olevani pienempi, ja koska halusin farkkujen puristavan minut pienemmän näköiseksi.

Jos tiedän, että minun on syötävä herkkuja - kaverin syntymäpäiväkakkua, äidin minua varten leipomia laskiaispullia - minä teen oikein pitkän kävelylenkin tai vedän kunnon kuntosaliharjoituksen, että voin syödä ilman sietämätöntä ahdistusta.

Monet tytöt haaveilevat sairastuvansa anoreksiaan, niin minäkin haaveilin. Anorektikot kieltäytyivät ruuasta sairaalakuntoon asti, heille se vaikutti olevan uskomattoman helppoa. Minä lankesin ensimmäisenä paastopäivänä, viimeistään seuraavana, ja silloin minä ahmin. Jotkut anorektikot väittivät, etteivät he pysty syömään - buliimikosta se näytti taivaanlahjalta.

Nettikeskusteluissa annettiin vinkkejä, joiden avulla voisi välttää syömistä. Voisi työntää sormet kurkkuun ja nostaa mahahapot suuhun niin, ettei ainakaan tekisi mieli syödä. Voisi katsella netistä todella ylipainoisten ihmisten kuvia. Voisi ajatella kaikkia niitä, jotka uskoivat, ettet sinä pysty, ja sitten sinä pystyisit, sittenkin.

Nuortenlehti kertoi viihdeosiossaan, kuinka kuuluisa laulajatar oli aloittanut laihduttamisen jo kymmenvuotiaana, koska rakasti vaatteita niin paljon.

Jo hyvin nuoret tytöt ovat alkaneet nähdä liikunnan nimenomaan painonhallinnan keinona. Luistelu ja tanssi ovat hauskoja asioita, mutta tärkeintä niiden harrastamisessa on, että ne kuluttavat kaloreita. Nuoret tytöt eivät ajattele, että he harrastavat liikuntaa, koska liikunta on heille hyväksi.

Minun kehoni oppi, että kun saatavilla on ruokaa, varsinkin jos on saatavilla herkkuja, on syötävä mahdollisimman nopeasti, sillä herkut voidaan koska vain ottaa pois. Ja voisihan ne ottaa pois syömisen jälkeenkin, jos on oikein taitava.

Kahvipöydässä joku aina sanoo: kyllä nämä mokkapalat taas niin reisiin menevät, mutta jos sitä nyt yhden palan voisi tällainenkin pullukka ottaa.

Kouluissa terveydenhoitajat punnitsevat murrosikäiset tytöt ja kertovat painosta mielipiteensä. He voivat kehottaa tytöt tarkkailemaan syömisiään, liikkumaan enemmän, mutta eiväthän murrosikäiset yleensä päätä, mitä kotona syödään.

Koulussa minun oppilaani sanovat: Katsokaa miten läski mä olen - ja puristavat reisilihastaan.

Minun 13-vuotiaat oppilaani.

Nälkä

En halunnut syödä aamupalaa, mutta mies oli siinä. 

En halunnut syödä aamupalaa. Siinä ajattelin, että onko syömishäiriö niin yksinkertainen asia. Ensin taistelet ruokaa vastaan, haluat syödä sitä muttet anna periksi. Sitten et enää edes halua syödä. Lopulta et pysty. En tiedä, kauanko kestää päästä sinne. En tiedä, millaista siellä on, vaikka olen laihduttanut yli kymmenen vuotta. Yleensä vain ne, jotka ovat päässeet sinne, tietävät kertoa, että se on kamalaa, mutta sen saa nähdä sitten.

Minulle bulimia on kaatumista kohtaan yksi. Haluan syödä, mutten salli sitä - kunnes sallin, ja siitä alkavat ongelmat. Minä en jumalauta oksenna enää. Kierre pitää katkaista alkuunsa. Eikä alku ole oksentaminen, alku on syöminen.

En voi syödä palaa leipää syömättä toista ja kolmatta. Pyhä kolminaisuus ovat Skyr, omenat, vihreä tee. Ne eivät aiheuta himoja. Olen syönyt niin paljon Skyriä, että se takertuu kurkkuuni, että lukijat voivat jo ajatella, että tämä on maksettu mainos. Jos haluat laihtua, syö Skyriä, koska se pitää nälkää ja menee helpommin alas kuin tavallinen maitorahka.

En voi syödä vähän syömättä sitten enemmän ja joskus jopa paljon. Siksi ainut ratkaisu on kaloreita nolla. Vihreää teetä, yrttiteetä ja vettä pullokaupalla. Mutta ei ruokaa, ei mitään kiinteää, missään nimessä.

Näkö on alkanut sumeta ja olen miettinyt, onko laseissani vikaa, mutta ei, ei, se olen vain minä, eikä minun tarvitse nähdä. Muisti katkeaa, sanat katoavat. Sekään ei haittaa, mutta ystävät - kyllä, minulla on ystäviä - ovat sanoneet: keskusteluissa olet poissaoleva. Mutta haluaisinko minä edes olla missään. Anteeksi, ystävät.

En halua seksiä mutta tarvitseeko sitä nyt halutakaan. Ruumiilliset nautinnot ovat yliarvostettuja.

Terapeutti kysyi, eikö syömättömyys sekoita elämääni, aiheuta lisää ongelmia. Ja vastauksena, empimättä minä sanoin: Ei, syöminen on ainoa asia, joka on kontrollissa. En hallitse elämässäni yhtään mitään muuta - mieti nyt tätä kaikkea! - mutta syömistä minä hallitsen. Minä olen lukenut sen kirjoista, mutta minä tiedän, nyt, että se on totta.

Aamuisin on parasta, kun keho on keveimmillään. Tunnen luuni. Aamuisin on nälkä, mutta olo niin euforinen, että juonkin vain kahvia.

Olen tällä vuosikymmenellä käynyt vaa'alla kaksi kertaa: vuonna 2011, kun jouduin vaihto-oppilasmatkan vuoksi terveystarkastukseen (olisin tietysti voinut kieltäytyä, mutten tajunnut), ja vuonna 2016, kun minulla tutkittiin uniapneaa (sitä ei ollut). Vuonna 2011 minä painoin 55 kiloa. Vuonna 2016 70. Mahdotonta hyväksyä. Kiitos mirtatsapiini, kiitos ketiapiini, nyt riittää.

Ehkä sitten uskallan, kun silmissäni jo hupenen. Mutta kun peilin edessä mittaan itseäni ja katson, en huomaa mitään, ei vieläkään vähemmän, ei yhtään vähemmän, koko ajan enemmän oikeastaan. Vatsa menee makkaroille, kun jalat nostaa syliin. Pytyllä istuessa reidet vain muhkeutuvat. Rinnat! Miten minulla voi olla näin isot rinnat?

Laihdutatko sinä miellyttääksesi sitä miestä, terapeutti kysyy. Se saa minut nauramaan. Mies muistuttelee: muista syödä, ihan kuin olisit pienentynyt taas! Joskus jopa mietin, lakkaako hän pitämästä minusta, jos hupenen. Minä laihdutan ollakseni maailmalle hyvä. Niin että kun he katsovat minua, he näkevät minut onnistuneena. Minä laihdutan vanhempieni vuoksi. Haluan olla hyvä tytär. He ansaitsevat sen. He rakastavat minua, vaikken minä ansaitse sitä. Vastalahjaksi on oltava hyvä.

En halunnut syödä aamupalaa, mutta oli pakko, olin valvovan silmän alla, taas, ihan niin kuin teininä. Huomenna en syö. Epäonnistun joka kerta, kun syön tänään enemmän kuin eilen. Vähemmän on paremmin.

Siskoni ja minä

Siskoni ja minä, me olimme kerran kovassa mahataudissa monta päivää. Joimme vettä, emme pystyneet syömään ja iloitsimme siitä. Me punnitsimme itsemme taudin jälkeen, me olimme menettäneet melkein neljä kiloa ja me riemuitsimme.

Siskoni ja minä, me olimme tarkkoja levitteestä, jos se ei olisi kevyttä kuin keiju, me emme sitä leivälle levittäisi. Me luovuimme oltermannista ja lauantaimakkarastakin.

Siskoni ja minä, me opettelimme peilin edessä vetämään vatsaa sisään, jotta luokkakuvassa saisimme navan kiinni selkään. 

Siskoni ja minä, me vaihdoimme pikaruokalassa pizzan salaattiin; me tiesimme jo hyvin nuorina, että se olisi hyvä. Meille ei enää kelvannut keltainen Jaffa eikä Fanta, Coca Cola Zeron kelpuutimme.

Siskoni ja minä, me aloimme viimein ymmärtää luistelun hauskanpidon sijasta kalorinkulutuksena, samoin hiihdon ja pulkkamäenkin, ajattelimme ylös mäkeen noustessamme painetta reisilihaksissa.

Siskoni ja minä, me opettelimme lautasmallin: puolet annoksesta olisi oltava salaattia. Mutta kun annoksesta puolet puolitetaan puoleksi onkin salaatti yksi neljäsosa lautasta.

Siskoni ja minä. Me olimme silloin lapsia.

Mutta siskoni oli aina minua parempi.

Hän peri luonnostaan atleettisen vartalon, pituuttakin enemmän; minä jäin lyhyeksi, rintavammaksi toki kuin siskoni, mutta minulla oli rehevä lantio, pyöreä peppu, pehmeä vatsa. Ja minun siskoni oli urheilussa parempi: hän juoksi kyllä maratonia, minä juoksin kilometrin. Hän näytti hyvältä tiukoissa farkuissa, jotka olivat kolme kokoa pienemmät kuin minun. Hän näytti hyvältä missä vain.

Hän oppi kieltäymyksen: tanssitunnin jälkeen minä söin lautasellisen ruokaa, ja hän söi porkkanan.

Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.

Siskoni, sinä sait rasvattoman kehon, joka suunnasta täydellisen. 

Siskoni - minä ajattelin -, minä sain ehkä kirjaviisauden, mutta mitä sillä tässä maailmassa tekee, tässä maailmassa joka elää näköaistista.

Siskoni. Minä luulin, että sinä olisit onnellinen.

Help, I have done it again

I have been hurt many times before

Hurt myself again today

and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me, wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up

and breathe me

Sia: Breathe me

Kunpa voisin vain syödä

Minä istun sängyllä ja sormeilen suklaakonvehdin käärepaperia.

Miten yksinkertaista olisi vetää käärepaperia molemmista päistä ja tipauttaa suklaa kielelle! Ja miten se on samaan aikaan niin kamalan, kamalan vaikeaa.

Toisissa kodeissa otetaan kaksi kertaa lisää eikä lasketa kaloreita. Näinä päivinä ei lasketa kaloreita. Kermaisia kastikkeita, suussa sulavia konvehteja, liköörejä, viinejä, konjakkeja. Laatikoita, niistä minä pidän. Rosollia ja rosollin päälle possunpunaista vaahtoa. Riisipuuroa! Luumukastiketta! Taateleita!

Ja konvehteja. Rasian alakertaan ei saa mennä, ennen kuin yläkerta on syöty, siksi se pitää syödä nopeasti.

Koko vuosi on aherrettu, aherrettu uupumuksen rajoilla, ja tässä ja tänään on palkkio, ylenmäärin ruokaa, kalliita lahjoja, huoleton humala, saunakaljaa, niin paljon unta kuin maittaa. Se on palkkio siitä kaikesta! Suuresta työstä! Nyt sitä saa!

Niin yksinkertaista, ja silti niin kauhean vaikeaa.

Minulla on jääkapissa kymmenen purkkia Skyriä. Jokaisen mahdollisen aterian korvaan Skyrillä, jotta voin sitten myös herkutella. Nälän kurittamana sormeilen suklaakonvehtia. Minä haluaisin syödä sen. Minä haluaisin nauttia siitä. Minä haluaisin syödä niitä monta, niin monta, että sekoaisin laskuissa. Minä haluaisin nauttia myös täytekonvehdeista, minä pidän ananastäytteestä, vaikka moni ei, ja minä pidän tryffelistä. Karpalosta. Pähkinästä. Minttu ja marsipaani on helppo jättää.

Ja kun minä teen päätöksen: minä olen vahva, minä syön nyt tämän suklaan, minä syön kymmenen niin kuin muutkin - silloin minä syön nopeasti, niin nopeasti kuin pystyn; kiireen vilkkaa avaan kääreen ja lapan suklaat suuhuni, perä perää ennen kuin edellinen on ehtinyt sulaa. Sillä jos en niin tekisi, voisin yhtäkkiä kieltää itseäni. Suklaa pitää syödä ennen kuin sanonkin ei. Ennen kuin tulee ahdistus.

Sitten minä makaan sängyssä sikiöasennossa surren ja mietin, onko tämä kaikki sen arvoista.

Minä haluaisin vain paastota. Minä haluaisin pitää yllä nälkää ja testata itseäni, katsoa kuinka kauan jaksan. Minä haluaisin juoda vettä ja vihreää teetä. Samaan aikaan minä tiedän, että nyt sitä saa, sitä kaikkea mitä minä rakastan: lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, rosollia ja sitä ihanaa vaahtoa, vaahtoa voi lapata lautaselle vaikka kuinka paljon eikä kukaan katso pahasti; ja seitankinkkua, kasvispyöryköitä, piimäjuustoa, lohta joulun kunniaksi, taateleita, monenlaisia konvehteja, joulusuklaata, mantelisuklaata, riisipuuroa, luumusoppaa, ja jos saa mantelin, saa toivoa.

Jos saisin mantelin, toivoisin, että voisin vain antaa puuron olla sen jälkeen, kun se on syöty. Kanelisokereineen, luumusoppineen.

Vuonna 2008 halasin jouluna vessanpyttyä useinkin, vuonna 2009 muistaakseni kerran. Sen jälkeen olen pidättäytynyt, vaikka olen ehkä halunnutkin. Yhtenäkään jouluna en ole syönyt suklaakonvehteja laskematta niitä, laskematta kaloreita, juoksematta ensin pakkasessa.

Useana vuonna olen heittänyt joululahjaksi saamani suklaat roskikseen tuntematta pienintäkään pistosta sydämessäni Afrikan nälkäisten lasten vuoksi. 

Sormeillessani konvehdin käärepaperia mietin: jotkut ihmiset todella vain voivat.

Eivätkä he mieti asiaa muulloin, he eivät suunnittele viikkoja etukäteen, että sitten saa syödä suklaata; eivätkä he muistele päiviä eteenpäin, että silloin he söivät suklaata.

Jotkut ihmiset voivat vain syödä suklaata.

Allas

Minä käyn altaaseen, kirkkaaseen turkoosiin veteen. Sen hetken olen vapaa.

Kerran allas pelasti minut. Nyt sen on tehtävä se taas.

Kymmenen vuotta sitten allas edusti minulle painajaista, vaikka aina rakastin uimista. Riisuutuminen muiden edessä oli kuin astumista näyttämölle, missä minut pisteytettäisiin. He katsoisivat minua, ja mitä he ajattelisivat.

Ylireagointia, siihen pitää pystyä. 

Ikään kuin vaatteet olisivat olleet läskieni suojana. Ja musta hoikentaa. Nyt he kaikki näkisivät. He tietäisivät; he voisivat sanoa myöhemmin.

Vatsamakkarat.

Nännit.

Karvat.

Kesakot.

Finnit.

Mustelmat.

Raskausarvet.

Arvet.

Vaakasuorat viivat ranteissa, reisissä. 

Liian ilmiselvää.

Nyt minä sukellan. Pystyn kyllä koskettamaan pohjaa, jos tahdon. Olen koskettanut pohjaa monta kertaa tahtomattanikin.

Allasosastolla me olemme samassa, miehet ja naiset. Ja vaikka meillä on siellä uimapuvut, pojatkin näkevät. Nännit paistavat läpi, ja säärikarvat, mustelmat, raskausarvet. Arvet. He näkevät; sitten he tietävät. Ja he huutavat: hyi vittu.

Näyttelyeläin. Kuin lihanpala.

Ja katso nyt noita muita tyttöjä: heitä on vähemmän kuin minua, heillä on litteä vatsa, reisivako, sileä iho, ei karvan karvaa, ja missä ovat heidän raskausarpensa. Missä ovat heidän vaakasuorat arpensa ranteissa? Ei heillä sellaisia ole. He ovat keveitä. He ovat keveitä kaikin tavoin.

Heitä katsotaan eri tavalla, mutta he ovatkin kauniita.

Minulla on raskausarpia enemmän kuin naisilla keskimäärin. 

Ja siellä altaan äärellä minun itsevihani vain kasvaa. Miksen minä ole kuin he? Miksen minä voi tehdä oikein, jotta olisin kuin he? Riippuvat rinnat, joka ainoassa kehon paikassa ylimääräistä ihraa, puolet voisi saksia pois minusta kokonaan.

Pehmeä uuma. Leveä lantio. Reisilihakset tykyttävät. Kylkiluita ei voi nähdä.

Vasta aikuisena uskalsin uimahalliin. Vuonna 2014 olin syvällä masennuksessa enkä ollut päästä koskaan kotoa pois. Sitten joku sanoi minulle: on oma päätöksesi, jäätkö kotiin rypemään surussa, vai lähdetkö esimerkiksi uimahalliin. Se särähti minun korvaani, ja mietin: miksikäs ei, uimahalliin. Uimahalliin, kuin olisin kuka tahansa.

Niin minä menin. Menin että menisin jonnekin. Ja minä menin taas, ja minä menin taas, kunnes menin joka perjantai, ja menin, koska halusin, koska kehoni halusi sitä. Uin ja uin ja uin. Mitä enemmän uin, sitä enemmän hymyilin.

Kun kilometrin jälkeen jokainen lihas kehossa huutaa halleluja, minä tiedän, että vesi on hyvä. Saunassa voi sulkea silmät ja vain hengitellä.

Saunassa minä näen kaikenlaisia naisia. Nuoria, vanhoja. Lapsia. Lapset ovat uskaltaneet kylmäaltaaseen ja tulleet sieltä saunaan ja nauravat lapsuutensa iloa. Minäkin olin sellainen, ennen kuin suru tuli minuun. Ja minä katson kaikkia niitä naisia; leikkausarpi saattaa halkaista jonkun naisen koko vatsan. Ja minusta hän on kaunis.

Suru on kuin upottava suo tai synkkä lampi, joka imaisee kohti pohjaa kyselemättä lupia. Ahdistus on kuin vettä, joka tunkee keuhkoihin. Siksi on yllättävää, uskomatonta, että altaan vesi kantaa.

Itse asiassa vaikka uin altaassa eestaas, tosiasissa uin pakoon. Ahdistus ei saa minua.

Vaikka joskus epäröisin, altaassa tiedän, että vesi onkin vapaus.

Minä ja syömishäiriö, osa 2

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kirjoitin yli vuosi sitten syömishäiriöstäni. Lupasin juhlallisesti jatkaa toisessa osassa, sillä tuntui liialta kirjoittaa niin paljon yhteen postaukseen, varsinkin kun asia on niin hankala ja raskas paitsi kirjoittaa, myös ehkä lukea. Osittain niin, mutta tuntui myös sanoinkuvaamattoman vaikealta lähteä kirjoittamaan sitä, mitä osan lopusta seurasi. Vaikealta, koska olin niin vihainen. Itselleni, ympärillä olleille ihmisille, jotka eivät nähneet, sekä kaikille niille paineille, jotka minua ohjasivat. Vain minä olisin itseni kaikesta huolimatta voinut pelastaa, mutta minä en pystynyt. Minä en pystynyt siihen.

Siis: terveystarkastus kahdeksannen luokan lopulla. Senttejä 160 ja kiloja 63. Terveydenhoitajan sanat, lähes sanatarkasti, edelleen, yhdeksän vuoden kuluttua: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Se oli terveydenalan henkilön naula siihen arkkuun, jota olin naulannut omatoimisesti jo vuosia ja jossa ikätoverit, mikä jottei vanhemmatkin, olivat auttaneet. Se arkku piti sisällään ajatuksen: olen liian painava, minua on tässä maailmassa liikaa, se on kammottavaa, minä olen kammottava. Epäsopiva tyttöystäväksi, vertaiseksi tai naiseksi, ja vielä kävelevä terveysriski, koska hei, 160 senttiä ja 63 kiloa.

Ja jotta voin saada ihmisarvon, minun pitää painaa vähintään kymmenen kiloa vähemmän, ellei sitten ehkä viisitoista, varmuuden vuoksi, tai kaksikymmentäkin, kun ottaa huomioon, että olen aika lyhyt ja pienikin läski kyllä näkyy lanteilla.

Olin 14-vuotias.

Niinpä minä tein mitä neljätoistavuotias osaa: paastosin minkä pystyin, kävin pururadalla vastentahtoisilla juoksulenkeillä hevimetalli täysillä kuulokkeissa, punnitsin itseni useita kertoja päivässä, ahmin iltaisin nälkääni mitä nyt oli tarjolla, kuten vaikka leipää tai joskus jäätelöäkin, sitten oksensin itseinhossa, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mieleeni ei juolahtanut koskaan, että jos minulla kerran olisi ollut tarve laihduttaa, minun olisi kuulunut saada siihen tukea esimerkiksi juuri siltä nimenomaiselta terveydenhoitajalta tai vanhemmiltani, jotka yleensä päättävät, mitä kodissa syödään. Mutta sen sijaan terveydenhoitaja ei tehnyt muuta kuin jätti minut yksin sen tiedon kanssa, että painan liikaa ja minun pitäisi laihduttaa. 

Salaa olin toivonut, että terveydenhoitaja olisi tarttunut siihen, mitä kerroin: Kyllä minä yritän laihduttaa, mutta päädyn ahmimaan ja oksentamaan. Kyllähän minä pohjimmiltani tiesin, ettei se ole tervettä, ja vaikken olisi tiennyt, niin ainakaan en voinut hyvin. Mutta koska hän ei tarttunut, ymmärsin yskän. Epäterve tapakin laihduttaa on parempi kuin ei lainkaan laihduttamista, koska 160/63 on järisyttävästi liikaa.

Yhdeksännellä luokalla asiat lakkasivat oikeastaan merkitsemästä. Paastosin, mutta päädyin ahmimaan. Liikuin, mutta vain jotta en olisi inhonnut itseäni niin paljon. Koulussa vain täydellinen oli tarpeeksi hyvä. Englannin kokeesta sain yhdeksän miinuksen ja itkin koulun vessassa. Sain jälki-istuntoa, koska olin mennyt välitunniksi vessaan, kun pelkäsin. Jotkut oppilaat eivät koskaan tehneet läksyjä, tupakoivat puskissa ja huutelivat toisille oppilaille, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Miksi minäkään olisin sitten ollut kiinnostunut yhtään mistään? Sosiaalinen elämä ainakaan ei ollut minulle ennen miinus kymmentä kiloa. Ainut asia, josta sain lohtua, oli kirjoittaminen.

Söin, mutta en koskaan ilman huonoa omaatuntoa. Lenkkeilin, puhdistin. Paino jojoili muutamalla kilolla, laski mutta tuli aina takaisin, jos ahmin. Olin kierteessä ja tuntui, etten itsekään pysynyt mukana. Ja aina väsynyt.

Lopulta romahdin. Se oli elämäni kauhein päivä, joulukuun viides vuonna 2008. Itsenäisyyspäivän juhlat, kynttilöitä, lippuja ja väsynyt tyttö, joka hakattiin koulun pommisuojassa. Äiti soitti kouluun, kun tulin kotiin ruhjeisena ja itkien. Silloin päätin, että ehkä minä yritän.

Pyysin apua, mutten saanut. Se oli käänteentekevä kokemus elämässäni, ja olen kirjoittanutkin siitä useasti. Siispä sulkeuduin. Mitä muuta olisin tehnyt? 15-vuotias ei lähde taistelemaan saadakseen tukea, jos muut (aikuiset) ovat ilmaisseet, ettei hän ole sen arvoinen.

Tuossa iässä ahdistus on aivan normaalia.

Mutta jos olisin ollut laiha, minua olisi kuunneltu. 

Sillä jos olisin laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo. 

Haaveilin anoreksiasta. Tiedän miten kamalalta anorektikoista tuntuu, kun joku toivoo niin kamalaa sairautta itselleen, mutta asiaa pitää ajatella kontekstissaan. Silloinhan laihtuminen olisi ollut helppoa, kun ei vain olisi voinut syödä. Lähes painoton, luinen ja kapea tila oli se, mitä itse itseeni toivoin. Mitä vähemmän olemassa, sen parempi. Ja jos olisin ollut kuolemanvaarassa, minua olisi ehkä kuunneltu.

Yhdeksännen luokan keväällä olin ihmisenraato, joka missä tahansa toisessa tilanteessa olisi passitettu sairauslomalle. Opiskelin hulluna viimeisiin kokeisiin, ikään kuin numeroilla olisi ollut yhtään mitään väliä, kun kuitenkin menin pikkupaikkakuntani ainoaan lukioon, jonka alin sisäänpääsykeskiarvo oli 7,2. Minun todistukseni keskiarvo oli 9,2. Viimeisten kokeiden aikana söin pelkästään omenia ja opiskelin päivät pääksytysten.

Loppukeväästä äidilläkin meni hermot minuun. "Miten voi olla noin vaikeaa", hän raivosi yhtenä päivänä. "Sinun pitää itse ratkaista tuollaiset asiat, luuletko että joku muu voi sen tehdä." En muista sitä kaikkea tarkkaan, mutta kieltäydyin kaikesta keskustelusta. Kostoksi olin syömättä useita päiviä. Hän olisi tietysti voinut myös sanoa: älä sure, minä autan sinua. Kerro, mikä vaivaa. Mutta oli hänen reaktionsa suuttua ja haukkua minut. Ja oli minun reaktioni haluta satuttaa häntä, ja tapani satuttaa häntä oli satuttaa itseäni.

Ympärillä vertaiset kyllä tiesivät osoittaa paikkani ja muistuttivat järkyttävästä koostani:

• ihraperse
• ihramaha
• sika
• läskikasa
• läskiperse
• läskiperselesbo
• norsu
• ryhävalas
• lehmä
• roikkumaha
• riipputissi
• mammutti.

Lempinimien lisäksi minuun liitettiin mm. seuraavia adjektiiveja:

• ruma
• haiseva
• iljettävä
• ällöttävä
• vastenmielinen
• oksettava
• itsekäs
• itserakas
• itsekeskeinen
• narsistinen

He eivät kutsuneet minua nimellä vaan sanoivat joko perseeksi tai läskiksi. Teki mieli joskus muistuttaa, että asia ymmärretty. Ainakaan painoasia ei unohtunut niiksikään hetkiksi, kun keskityin johonkin muuhun.

Tähän väliin tärkeä huomio: vaikka laihdutin vuosia, painoni ei laskenut merkittävästi. Yleensä se jojoili 61-64 kilon välillä, yhdentekeviä muutoksia siis, mutta muistan ne numerot kyllä. Paasto, ahminta, oksentaminen. Ei se auta, eikä se tuo pitkäaikaisia ratkaisuja. Lisäksi kyllä minä aivan hyvin tiesin, että on olemassa sellainen sairaus kuin bulimia nervosa, suomeksi liikkuu joskun nimellä ahmintahäiriö, mutten ajatellut sen sopivan minuun, sillä eihän läskeillä voi olla syömishäiriötä.

Ja kuten - terkkarinkin sanoihin viitaten - on, tärkeintä on laihduttaminen, metodeista viis. Tärkeintä on laihduttaminen; sellaiset asiat kuin onnellisuus, hyvinvointi, elämästä nauttiminen tai terve toimintakyky ovat sivuseikkoja. Tai sitten sellaiset asiat, kuin nuoruus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Sitä olen viime aikoina harmitellut. Sitä, että minun nuoruuteni oli paastoamista, ahmimista ja oksentamista sen sijaan, että se olisi ollut vaikka kavereita, keikkoja, ihastuksia, poikakaverikandidaatteja, nuortenlehtiä, tai edes alkoholia, bileitä ja meikkaamista. Jotain sellaista. Mitä tahansa, muttei tätä. Alleviivaan sen nyt: en ajatellut niiden asioiden kuuluvan minulle, taivas varjele ei ainakaan poikakaverin, ennen kuin olin sopivissa mitoissa.

Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan, sanonut minusta kaunista sanaa. Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan sanonut, että minä riitän, että minä olen riittävän hyvä numeroineni (160/63, tai joskus kokeesta vain 9). Ei koskaan. Se on surullista, nyt kun sitä miettii, sillä minä olin oikein viehättävä nuori naisenalku. Tiedän sen nyt.

Kuinka tarina sitten päättyy?

Haluaisin niin kovasti päättää sen kasvutarinaan: tarinan tyttö oppisi hyväksymään luvut 160/63, rakastamaan itseään, hän ymmärtäisi elämän tarkoitukseksi onnellisuuden hyväksyttävyyden sijaan, ja sitten hän eläisi normaalia nuoren naisen elämää ystävineen ja poikaystävävineen, hän oppisi toden totta nauttimaan elämästä ja kävisi keikoilla ja bileissä ja.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan loppu, valitettavasti. Ei kasvua ihmisenä. Haluan sanoa tässä teille oppimani: paino on yhdentekevä asia, jos olet onnellinen; paino on yhdentekevä asia, jos olet onneton. Jos olet onnellinen, hienoa! - Sama se mitä vaakasi näyttää, sillä se numero ei ole elämässäsi tärkeää, vaan sinä olet tärkeä, ja sinun onnellisuutesi on tärkeintä. Ja ennen kaikkea: jos olet onneton, asia ei muuttuisi, vaikka vaa'an numero olisi toinen. Ihan oikeasti.

Vaikka tarinan loppu ei ole henkinen kasvu, tarinan loppu on silti onnellinen. 

Lukiossa löysin ystäviä, joista yksi oli minulle erityisen rakas. Lukiossa minua ei haukuttu vitun ihraperseeksi julkisesti. Lukiossa ihastuin. En ihastunut mieheen hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että toivoin häntä korjaamaan rikkinäistä itseäni. Sitten tulivat ne nuoruuden jutut: kotibileet, ensimmäiset alkoholin maistelut, ihastukset, pienet kirjelappuset koulussa, naurunremakat, nuortenlehdet, ja jopa: suunnitelmia tulevaisuudelle!

Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Kun pari vuotta myöhemmin olin lähdössä vaihtoon, minun piti toimittaa organisaatiolle ajantasainen terveystodistus. Niinpä jouduin vaa'alle. En ollut käynyt vaa'alla vuoden 2009 jälkeen, sillä olin huomannut, että vaaka tuottaa vakavampaa ahdistusta ja on parempi vaan olla tietämättä. Kouluterveydenhoitaja - se kiva, eri kuin se yläasteella - mittasi ja punnitsi minut.

Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa. 

55 kiloa!

Olin huomaamattani laihtunut yli kahdeksan kiloa (ja kasvanut vielä pituutta)! Pelkästään sillä, että olin keskittynyt kivoihin asioihin, että olin tehnyt kivoja juttuja, että olin ollut onnellinen! 

"Oletko yllättynyt painosta?" hän kysyi.

"Olen", henkäisin onnellisena.

"Et siis ole laihduttanut?" hän tarkensi.

"En, en ole vain käynyt vaa'alla yli kahteen vuoteen", kerroin.

"Hyvä", terveydenhoitaja sanoi. "Laihduttaminen ei ole sinun ikäisillesi."