maanantai 16. kesäkuuta 2025
Kuvassa on tyttö
lauantai 22. maaliskuuta 2025
Nainen kumisaappaissa
En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.
Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.
Miltä tuntuu kun ei laihduta?
Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)
Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.
Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.
En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.
Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.
En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.
Välillä haluaisin olla vapaa.
Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.
Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.
Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.
Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.
En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.
Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.
Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.
Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.
Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.
Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.
Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.
Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.
torstai 13. helmikuuta 2020
Minä ja syömishäiriö, osa 4
lauantai 28. syyskuuta 2019
Oli mullakin tunteet
maanantai 3. syyskuuta 2018
Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan
Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.
Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.
Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.
Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.
Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.
Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.
Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.
lauantai 23. kesäkuuta 2018
Minä ja syömishäiriö, osa 3
Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.
Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.
Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.
Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.
Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.
Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.
Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.
Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei.
Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.
lauantai 21. huhtikuuta 2018
Tähtitorninmäki
maanantai 12. helmikuuta 2018
Laihtumisvinkkejä 13-vuotiaalle
Minä tiesin jo 10-vuotiaana, että Voimariini ei ole hyvä valinta leivän päälle. Mutta koulussa oli vain niitä iankaikkisia Voimariini-nappeja, se oli 2000-luvun alkua, ja minä söin näkkärin ilman levitettä. Selitin muille, että pitäisi olla Keijua, ja he nauroivat.
Jos tiedän, että minun on syötävä herkkuja - kaverin syntymäpäiväkakkua, äidin minua varten leipomia laskiaispullia - minä teen oikein pitkän kävelylenkin tai vedän kunnon kuntosaliharjoituksen, että voin syödä ilman sietämätöntä ahdistusta.
Monet tytöt haaveilevat sairastuvansa anoreksiaan, niin minäkin haaveilin. Anorektikot kieltäytyivät ruuasta sairaalakuntoon asti, heille se vaikutti olevan uskomattoman helppoa. Minä lankesin ensimmäisenä paastopäivänä, viimeistään seuraavana, ja silloin minä ahmin. Jotkut anorektikot väittivät, etteivät he pysty syömään - buliimikosta se näytti taivaanlahjalta.
Nettikeskusteluissa annettiin vinkkejä, joiden avulla voisi välttää syömistä. Voisi työntää sormet kurkkuun ja nostaa mahahapot suuhun niin, ettei ainakaan tekisi mieli syödä. Voisi katsella netistä todella ylipainoisten ihmisten kuvia. Voisi ajatella kaikkia niitä, jotka uskoivat, ettet sinä pysty, ja sitten sinä pystyisit, sittenkin.
Nuortenlehti kertoi viihdeosiossaan, kuinka kuuluisa laulajatar oli aloittanut laihduttamisen jo kymmenvuotiaana, koska rakasti vaatteita niin paljon.
Jo hyvin nuoret tytöt ovat alkaneet nähdä liikunnan nimenomaan painonhallinnan keinona. Luistelu ja tanssi ovat hauskoja asioita, mutta tärkeintä niiden harrastamisessa on, että ne kuluttavat kaloreita. Nuoret tytöt eivät ajattele, että he harrastavat liikuntaa, koska liikunta on heille hyväksi.
Minun kehoni oppi, että kun saatavilla on ruokaa, varsinkin jos on saatavilla herkkuja, on syötävä mahdollisimman nopeasti, sillä herkut voidaan koska vain ottaa pois. Ja voisihan ne ottaa pois syömisen jälkeenkin, jos on oikein taitava.
Kahvipöydässä joku aina sanoo: kyllä nämä mokkapalat taas niin reisiin menevät, mutta jos sitä nyt yhden palan voisi tällainenkin pullukka ottaa.
Kouluissa terveydenhoitajat punnitsevat murrosikäiset tytöt ja kertovat painosta mielipiteensä. He voivat kehottaa tytöt tarkkailemaan syömisiään, liikkumaan enemmän, mutta eiväthän murrosikäiset yleensä päätä, mitä kotona syödään.
lauantai 13. tammikuuta 2018
Nälkä
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Siskoni ja minä
Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.
lauantai 23. joulukuuta 2017
Kunpa voisin vain syödä
torstai 30. marraskuuta 2017
Allas
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Minä ja syömishäiriö, osa 2
- ihraperse
- ihramaha
- sika
- läskikasa
- läskiperse
- läskiperselesbo
- norsu
- ryhävalas
- lehmä
- roikkumaha
- riipputissi
- mammutti.
- ruma
- haiseva
- iljettävä
- ällöttävä
- vastenmielinen
- oksettava
- itsekäs
- itserakas
- itsekeskeinen
- narsistinen
Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.
Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa.
















