Vaarallinen juhannus

Viisi vuotta sitten elin vaarallisen juhannuksen.

Tämä rajapyykki tuntuu tärkeältä, sillä moni asia on samoin kuin silloin - ja kuitenkin paremmin, seesteisempää, tänä vuonna olen turvassa, tältä etäisyydeltä voin muistaa.

Asun samalla seudulla kuin silloin viisi vuotta sitten, puiston laidalla. Tämänkin juhannuksen vietän yksin musiikkia kuunnellen, luonnosta nautiskellen, pohtien syntyjä syviä. Tänäkin juhannuksena luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Siinä on maailmanlopun meininki. Maa halkeilee, vuori syöksee nokea ja tuhkaa, hyökyaalto vie kaiken mennessään. Muumitalo pysyy kuitenkin pystyssä, sillä se on, kuten Muumimamma toteaa, "mainio talo".

Kun menen varhain puistoon, siellä ei ole ketään, ei ristin sielua. Muistan sen aamun vuonna 2020, kun kävelin juhannuspäivän aamuna hyvin varhain puistossa ja olin yksin lintujen kanssa. Vedenpaisumus peittää kaiken, mutta sen väistyttyä näkee kirkkaammin.

Edellisenä iltana, silloin 2020, olin käynyt keskustelun, joka olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Vai oliko se keskustelu? Se oli kylmän rauhallinen ilmoitus, jossa toisella osapuolella ei ollut puolustusoikeutta.

Olin lopettanut ihmissuhteen, joka, jos olisi saanut jatkua, olisi voinut tappaa minut. Tämä ei ole vertauskuva. Olin hengenvaarassa.

Keskustelu käytiin viestinvaihdoin. Niin se täytyikin tehdä, turvallisuussyistä. Hän käytti kaikkia manipuloijan keinoja, joita on olemassa. Ensin sääliin vetoaminen, marttyyrisoiminen, solvaaminen, syyllistäminen, sitten uhkaus, että hän tekee itselleen jotain. En taipunut näistä mihinkään. (Jälkeenpäin ajattelin: jos tapat itsesi, sitten myös vaimosi pääsee vapaaksi.)

Myös läheiseni olivat hengenvaarassa. Se kävi ilmi sunnuntaiaamuna juhannuspäivän jälkeen, kun avasin puhelimen. Olin yöllä saanut tekstiviestin. Siinä luki:

Sä tulet vielä katumaan tätä. Vielä mä sulle opetan, miltä menettäminen tuntuu.

Mukana oli kuva, jossa oli veitsi.

Toimin kummallisen rationaalisesti. Klik, kuvakaappaus. Viesti ystävälle. Turvalukko kiinni, ihan vain koska. Olin päättäväinen. Minä en saatana lannistu, etkä sinä saatana lyö minua enää maahan, et koskaan.

Seuraavana päivänä, joka siis oli maanantai, soitin Naisten Linjaan ja sain tarkat toimintaohjeet, eikä pelkästään rikosilmoituksen osalta vaan myös niiltä osin, miten voin pitää itseni ja läheiseni turvassa. Hän myös kehotti minua pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani esimerkiksi käymällä lääkärissä. Kerroin, että käyn terapiassa ja terapeutti on kesälomalla, mutta on sanonut, että kesälomallakin saa olla yhteydessä, jos tulee tilanteita. Naisten Linjan päivystäjän mukaan tilanne oli sellainen, että oli perusteltua ottaa yhteyttä terapeuttiin, kun hän kerran oli sanonut, että niin voi tehdä. Siispä tein niin. Tein myös päivystäjän avulla turvasuunnitelman ja hankin pippurisumutteen. Sain siitä turvan tuntua, se oli tärkeintä. Oloani helpotti, että perheeni asuu toisella paikkakunnalla eikä tämä mies tiennyt, missä. Toki tahtova saa selville.

Mutta vasta myöhemmin, paljon, paljon myöhemmin ymmärsin, miten vaarallisen henkilön kanssa olin ollut tekemisissä.

Edelleen kiittelen itseäni neuvokkuudestani. Kumma juttu, väkivaltaisesta ihmissuhteesta irti pääseminen on todella vaikeaa, mutta kun askeleen ottaa, kaikki onkin yhtäkkiä selkeää. En yhtään mieti enää esimerkiksi sitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nousin hänen yläpuolelleen, vallan kahva oli minun kädessäni, ja minä käänsin, hän nujertui. Ja hän tiesi sen.

Tiedän, että minun olisi pitänyt paeta heti, kun ensimmäiset väkivallan merkit ilmenivät, mutta en vain osannut. Enkä osannut sittenkään, kun väkivalta osui minuun eikä pelkästään muihin. En ole siitä itselleni vihainen. Hoidin homman hienosti sitten kun ryhdyin toimeen. Olen uskomattoman vahva nainen, uskomattoman vahva nainen.

Syyskuussa 2020 istuin oikeussalissa sermin takana. Mies sai useiden satojen eurojen sakkorangaistuksen laittomasta uhkauksesta. Vaikka Naisten Linjan päivystäjä muuta ohjeisti, en ollut tehnyt väkivallasta itsestään rikosilmoitusta, koska minulla ei ollut minkäänlaisia todisteita. En olisi jaksanut lähteä siihen prosessiin, jos ja kun se ei olisi kuitenkaan johtanut mihinkään mutta ollut henkisesti kuormittava.

Juhannuksen 2020 alla äidiltäni leikattiin syöpäkasvain. Kuolemanvaara oli siinäkin läsnä, kuoleman tuntu ja se, miten säälimätön elämä on. Kun äitiä leikattiin, luin Muumipapan uroteot -kirjaa ja odotin levottomana ja ahdistuneena, milloin puhelin kilahtaa ja joku päivittää äidistä väliaikatietoja. Sekin oli jännittävä seikkailu täynnä suuria vaaroja. "Tässä päivässä on kyllä ollut seikkailua aivan tarpeeksi", kirjoitin saman päivän iltana Instagramiin. Luin myös Muumipeikon ja pyrstötähden, siinä vasta vaaraa onkin. Ja sitten Vaarallinen juhannus.

Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, niin kuin Pyrstötähdessä, he ovatkin luonnonvoimien armoilla. Eivät ihmisen pahuuden. Ja he pelastuvat, koska luottavat toisiinsa.

Aioin alun perin kirjoittaa tähän postaukseen tarkemmin siitä, mitä väkivaltaa tämä henkilö teki ja kenelle ja miten hän oikeutti sen, mutten taida olla kykenevä siihen sittenkään. Olen kirjoittanut asiasta pitkin matkaa, mutta aiemmat tekstit eivät tee asialle oikeutta. Väistelin totuutta. Ehken nähnyt. Enkä kehdannut myöntää lukijoilleni, enkä itsellenikään, että olen ollut yhdessä väkivaltaisen henkilön kanssa ja hiljaisesti hyväksynyt hänen muihin kohdistaman väkivallan.

Jos näin, miten hän kohteli vaimoaan silloin, kun minä olin paikalla, mistä tiesin, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mutta Naisten Linjan päivystäjä sanoi, etten voi pelastaa toista, en voi pakottaa aikuista ihmistä lähtemään. Niin se kai sitten on.

Minulla ei ole rikosrekisteriä eikä diagnooseja, mies pohdiskeli. Kyllä minä voisin saada aseen, jos haluaisin.

Parhaiten muistan hänestä virneen, mairean hymyn, joka hänen kasvoillaan oli sen jälkeen, kun hän oli satuttanut minua. Virne kertoi: Minä näen, mitä juuri tein. Minä tiedän, että tein pahaa, ja minä tiedän, että sinä tiedät sen myös. Minä myös tekisin sen uudestaan, ja senkin sinä tiedät. Tekisin uudestaan. Ja teen.

Kun nyt ajattelen häntä, näen verta. Veri valuu näkökentässäni, rauta maistuu suussa, verta pursuu hampaiden läpi ja ohi leualle, paidalle, vatsalle, veri valuu seinistä ja tahraa lattian, sitä on paljon ja siinä on monien eri ihmisten verta.

Vaarallinen juhannus 2020.

Vaarallinen juhannus 2025.

Seeing red flags in the morning
It's a warning, a warning (it's a sure sign)
Where do I begin? I can't explain it

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse

PVRIS: Monster

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.

Ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi

kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Älkää enää etsikö sydäntäni; pedot ovat syöneet sen

Minut ympäröi lauma muita samankaltaisia. He tekivät minulle pahaa, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen.

Olin kuin eläin, mutta niin olivat hekin. Valmiina tappamaan. Syömään elävältä, jos niin täytyi tehdä, ja niin täytyi tehdä. 

Sillä minä olin huonompi. Heidän silmissään huonompi; ja he sen vasta näkivät. Minä menetin siinä kaiken. Kaiken itsearvostuksen, kaiken uskoni hyvään, kaiken uskon toisiin ihmisiin. Uskon pahaan.

Enkä osaa enää ajatella toisin. Näen itseni hirviönä, ja niin näen toisetkin. Kukaan ei saa luottamustani, sillä en voi luottaa kehenkään. Eihän kukaan ole ollut luottamuksen arvoinen.

Aistin pahuuden enkä usko enää hyvään. Minusta on tullut sydämetön ja julma. Muita kohtaan, ja ennen kaikkea itseäni. Minulla ei ole enää kauniita sanoja.

Älkää yrittäkö pelastaa minua, en ole enää pelastettavissa.

Älkääkä enää etsikö sydäntäni, sillä pedot ovat syöneet sen.

Otsikon sitaatti: Charles Baudelaire

Orjantappurakruunu

Julkaisin tämän tekstin vahingossa, kun siitä oli olemassa vasta alkuasetelma. Huitaisin vahingossa julkaise-nappia, kun piti painaa tallenna. Ehkä ihmettelittekin tekstiä. Tässä nyt valmis versio.

---

"Miksi sä luulet, että mä piittaan mitä muut ajattelee?"

"Kyllä sä lopulta piittaat", minä sanoin.

"Enkä piittaa. En mä piittaa nytkään."

"Niin sä nyt sanot", minä vastasin ja pudistin päätäni.

"Mutta sä et tiedä, mistä sä puhut. Lopulta sä piittaat, Ocean. Kyllä sä piittaat." 

"Misi sä et voi antaa mun päättää itse, mistä mä piittaan ja mistä en?" Minä pudistelin yhä päätäni. En pystynyt katsomaan häneen. 

"Kuuntele", hän sanoi ja tarttui minua käsistä, ja vasta silloin tajusin, että minun käteni vapisivat. Hän puristi sormiani. Veti minua lähemmäs. Sydämeni hakkasi villisti. 

"Kuuntele", hän sanoi taas. "Mä en välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelee. Mä en välitä, onko selvä?"  

"Kyllä sä välität", minä sanoin hiljaa. "Sä luulet ettet välitä, mutta kyllä sä välität." 

"Miten sä voit sanoa jotain tuollaista?" 

"Koska", minä sanoin", koska mä itse sanon aina niin. Mä sanon, etten välitä mitä muut ajattelee. Mä sanon, etten piittaa, ettei kenenkään paskapäitten mielipiteet merkkaa mulle mitään, mutta se ei ole totta", minä sanoin, ja silmiäni kirveli, kun sanoin sen. "Se ei ole totta, koska se sattuu joka kerta, ja se tarkoittaa, että mä välitän edelleen. Se tarkoittaa, että mä en vielä ole tarpeeksi vahva, koska joka kerta kun joku sanoo jotain törkeää, jotain rasistista - joka kerta kun joku sairas spurgu saa kohtauksen kun se näkee mut kadulla - se sattuu. Se ei ikinä lakkaa sattumasta. Siitä on vaan vähitellen helpompi päästä yli. Etkä sä tiedä, millaista se on", minä sanoin. "Sä et tiedä, millaista mun elämä on, etkä sä tiedä, millaista olisi olla osa sitä."

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri. Sivut 150 - 151. Kääntäjä: Leena Peltomaa

---

Minä sanoin terapiassa, että kannan näitä menneisyyden väkivallankokemuksia kuin orjantappurakruunua.

"Orjantappurakruunua? Mitä sinä sillä tarkoitat?" terapeutti kysyi.

En ollut tarkoittanut sitä sanaa mitenkään erityisen syvällisesti, mutta terapeutti takertui siihen, niin kuin takertuu sananvalintoihini usein. Hätkähdin itsekin.

Kohautin kuitenkin vain olkiani.

"Eikös Jeesuksella ollut orjantappurakruunu?" terapeutti kysyi.

Nyökkäsin.

Orjantappurakruunu on kärsimyksen symboli, ja sitä se on minulle. Orjantappurat sattuvat, mutta sana kruunu viittaa johonkin ylvääseen. Kyllä, minä kannan menneisyyden kokemuksia kuin orjantappurakruunua, se on kärsimykseni symboli. Ja ehkä minä haluan tehdä kärsimyksestä itselleni kruunun. Ehkä minä kannan kärsimystä mukanani kuin jotain ylvästä, kuin minä haluaisin näyttää: Katsokaa, minä olen mennyt kaiken tämän läpi, ja olen vielä elossa.

En vertaa itseäni Jeesukseen. En ole niin narsistinen. Mutta hänen kruununsa minulla on.

Minä roikun kärsimyksessäni. Minä en päästä siitä irti. Ajattelen tapahtumia päivittäin. Ne suorastaan tunkeutuvat mieleeni. Mitä tahansa teen, muistot tulevat eivätkä jätä minua rauhaan. Kun teen ruokaa. Kun ajan autoa. Kun punnitsen inkivääriä. Kun olen ystävien kanssa. Niin, etenkin, kun olen ystävien kanssa: sillä minä ajattelen koko ajan, että he toivoisivat minun olevan jossain muualla. Niin minut on opetettu ajattelemaan.

Nyt kirjoitan siitä. Minun kärsimyksestäni, ja siitä, miksi olen niin jumissa.

Sillä sitä olen ajatellut paljon, ja on sitä minulta kysyttykin: Mikset sinä päästä irti? Mikset sinä päästä irti tästä?

Miksi sinä haluat kärsiä edelleen?

On mennyt kymmenen vuotta siitä, kun pahin tapahtui. Ei lukiokaan ollut mitenkään ihanaa, en minä sielläkään saanut olla minä, mutta suorin väkivalta oli yläasteen jälkeen ohi. On mennyt kymmenen vuotta, ja edelleen kärsin kaikesta siitä.

Poikia ja tyttöjä. Samalla luokalla, eri luokalla, useimmiten tunsin heidät, joskus en. Suoraa fyysistä väkivaltaa. Suoraa henkistä väkivaltaa, johon liittyi solvaamista, huutelua, nimittelyä, seksuaalista häirintää. Fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Ostrakismia. Puhumattomuutta. Järjestelmällistä yksin jättämistä ja kaverisuhteiden sabotointia juoruilulla. Minun yhdeksän vuottani, sellaista se oli. Minä en toivu siitä.

Minä en toivu siitä, ja siksi tämä blogi on nykyisin pelkkää valittamista, itkua ja hammastenkiristelyä. Minä halusin tästä selviytymistarinan. Me kaikki halusimme selviytymistarinan! - Mutta tämä ei ole selviytymistarina.

Elän menneessä. Eivät kaikki pääse tulevaisuuteen. Olen katkera ihminen. Enkä voi katkeruudeltani hengittää.

Ajattelen edelleen, että he ajattelevat minua huolimatta siitä, miten yhdentekeviä ja äkkinäisiä heidän kommenttinsa, heidän lyöntinsä, heidän selänkääntämisensä ovat olleet. Ajattelen, että he ajattelevat, millainen luuseri minä olin ja olen ja toivovat minulle pahaa. He toivoivat minulle pahaa. He toivoivat, että minä menen pilalle, että minä tuhoudun, että minä lakkaan olemasta, että minä en mene minnekään tässä elämässä. He toivoivat sitä, ja he voittivat. Minä olen pilalla. Minä olen pilalla.

Me törmäämme toisinaan. Juna-asemalla, baarissa, sosiaalisessa mediassa; ja jopa yliopistolla, sillä se yksi kusipää todella opiskelee yliopistossa. Ja ne kohtaamiset pilaavat päiväni. Ajattelen koko ajan. Ajattelen heitä. Ja hekin ajattelevat: vittu mikä luuseri. Vieläkin, vittu mikä luuseri.

Tämäkin meni ruikuttamiseksi. Huomaatteko. Tässäkin minä vain uin tuskassani kuin se olisi minusta mukavaa, minun orjantappurakruununi on minun sädekehäni, minun orjantappurakruununi on minun häviöni symboli. Minun kärsimykseni symboli.

Minä uin tuskassa. Minä en suostu tulemaan täältä ylös. Minä takerrun tähän niin kuin jotkut takertuvat suruun tai pulloon. Minä olen itsepäinen.

Koska minulla ei ole muuta kuin tämä tuska. Ei ole muuta. Kuin tämä tuska. Ei ole muuta kuin tämä tuska. Siispä: tässä minä, ja tässä orjantappurakruununi, katsokaa sitä nyt, katsokaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin.

Koulukiusattuudesta on tullut identiteettini. Kärsimys on osa identiteettiäni, kaikki se, mitä olen kokenut.

"Mutta sinähän olet myös yliopisto-opiskelija", terapeuttini huomautti. "Etkö sinä identifioidu yliopisto-opiskelijaksi?"

Terapeutti oli aivan oikeassa. Voisin identifioitua vaikka miksi. Mutta minä identifioidun entiseksi koulukiusatuksi ja luuseriksi.

Minun persoonani? Minun työni? Minun harrastukseni? Minun ihmissuhteeni? Tytär, sisko, tyttöystävä, opiskelija, opettaja, ystävätär, nainen. Kaikkia näitä. Ja minä näen itseni vain sen kautta, mikä minä olen joskus ollut.

Kaikki on pinttynyt minuun.

Käyn psykodynaamisessa terapiassa. Siellä tutkaillaan mennyttä ja kirjoitetaan sitä uudestaan. Isäpuoleni sanoi kuitenkin, että pitäisi mennä eteenpäin. Ei roikkua siellä menneessä. Ei saisi vatvoa! Mutta minä en pääse irti, minä en pääse irti. - Eikä hän ymmärrä, että minä kärsin traumasta. Minä kärsin traumasta.

Minä itse ajattelen, että olen vihdoinkin alkanut käsitellä tapahtunutta. Olen alkanut perata sitä paitsi terapiassa, myös tässä blogissa aivan eri tavalla.

Kysyn usein, miksi minä. Ensimmäinen terapeuttini oli mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selitti kaikkea evoluution näkökulmasta. Lauma karsii heikoimmat, hän sanoi. Ja: ryhmä säilyttää koheesionsa sulkemalla ulos ne, jotka eivät ryhmään kuulu. Niin ryhmät toimivat.

Se tuntui pahalta. Minä olen siis ryhmän heikoin. Poikkeuksetta, minä olen ryhmän heikoin. Mutta vielä pahemmalta tuntuivat kysymykset ja spekuloinnit. Siitä pahoinpitelystä pommisuojassa, noin vaikkapa.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? Mitä jos olisit mennyt pois siitä tilanteesta?

Mikset puolustautunut? Mikset sanonut niin, mikset sanonut näin?

Mikset lyönyt takaisin?

Mikset huutanut apua?

En osannut vastata hänen kysymyksiinsä.

Ja edelleen minä kysyn, miksi.

Koska sinä et puolustaudu, entinen terapeuttini sanoi. Se oli paras selitys, joka hänellä oli minulle antaa. Sitä tapahtuu niin kauan, kunnes opit puolustautumaan. Koko maailma on oleva sinun vihollisesi. Niin, se tapahtuu vielä. Se tapahtuu uudestaan. Se on jo tapahtunut uudestaan. Ennen kuin minä opin puolustautumaan, mikään ei muutu.

Tämä terapeutti lähti siitä, että se tapahtuu minulle uudelleen. Ei hän ollut väärässä.

Mutta onko lapsen aina oltava puolustusasemissa? Tai aikuisenkaan?

Haluaisin niin tietää, miksi minä. Mikä minussa on se piirre, joka lietsoo ihmisiä tekemään minulle pahaa. Minä en ole paha ihminen. Minulla on joskus pahoja ajatuksia, ja joskus teen virheitä, mutta minä en ole paha. Minä olen empaattinen ihminen, joka ottaa toiset huomioon. Minussa on myös hyviä puolia.

En silti tiedä, miksi. Ei, en koskaan saa tietää, miksi.

Nykyinen terapeuttini ei ole kiinnostunut siitä, miksen puolustaudu. Se tuntuu hyvältä. Minä voin purkaa sitä, mitä minulle on tapahtunut. Minä voin purkaa ja purkaa ja purkaa sitä lankakerää ja kaivertaa ja kaivertaa ja kaivertaa sitä lohkaretta juuri niin paljon kuin haluan, eikä hän toppuuttele minua.

Nuorisotyöntekijät sen sijaan puolustavat koulukiusaajia. He sanovat, että koulukiusaajilla on omia ongelmia. He sanovat, että hei, ne olivat lapsia. He sanovat, että ehkeivät ne tarkoittaneet, mitä ne sanoivat. Minä en kestä sitä. Tekisi mieli paiskata teekuppi seinään joka kerta kun joku sanoo, että niillä oli omia ongelmia, että ne olivat vain lapsia, että ne eivät tarkoittaneet. Koska kiusaajien ongelmat eivät kuulu minulle. Minullakin on ongelmia, enkä minä kiusaa ketään. Minäkin olin lapsi, ja se mitä tapahtui oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ja kyllä, kyllä he tarkoittivat. Kyllä, kyllä, kun he sanoivat: tapa ittes!, he tarkoittivat: tapa itsesi. Kyllä.

Jotkut ovat kiusaajien puolella. Ja sitä minä en kestä. Sitäkin minä kannan itsessäni. Vitun victim blamingia ja väkivallan tekijän puolustelua.

Niin, ne olivat vain lapsia. Se on yksi selitys kaikelle. Lapselta ei tietenkään voi odottaa sellaista käytöstä, että hän osaisi kunnioittaa toisia. Lapselta ei voi odottaa väkivallatonta käytöstä. Vaan toiset lapset siihen pystyvät. Toisten kunnioittamiseen ja väkivallattomuuteen. Minä esimerkiksi pystyin.

Mutta minä olin myös lapsi. Ja minut rikottiin kappaleiksi, joita kerään edelleen, enkä löydä niitä kaikkia. Ja vaikka löytäisin, minäkuvani ja itsetuntoni ei olisi koskaan ehjä. Koskaan, ehjä. Ei koskaan.

Teiniangsti on toinen selitys, kiusaajien omat ongelmat kolmas.

Yksi heistä nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. En tiedä, miksi hän ajatteli minusta niin. Se asia kaivertaa minua edelleen. Ajattele joskus jotakuta muutakin kuin itseäsi, hän sanoi minulle, kun minä avasin luokassa sälekaihtimet. Se satuttaa edelleen. Siitäkään minä en pääse yli enkä irti, minä en irrota. En pysty olemaan ihmisten seurassa omana itsenäni, vaan mietin koko ajan, olenko heidän mielestään liikaa äänessä, puhunko liikaa itsestäni, vaikutanko narsistilta. Viimeksi se tapahtui eilen.

Mutta miksi minä roikun jossakin jutussa, jonka joku on sanonut minulle kymmenen vuotta sitten? Mitä väliä sillä on, mitä muut minusta ajattelevat? Saati: mitä väliä sillä on, mitä joku minusta joskus ajatteli? Ei mitään. Ei mitään väliä. Ihan yksi paskanhailee koko vitun tyyppi. Ei pitäisi olla mitään merkitystä minun elämäni kannalta.

Ja miksi minä niin kovin ajattelen sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Enkö ajattele itse, omilla aivoillani?

Minä en ole niin vahva. Se on fakta. Se on lähtemätön fakta, jota vastaan on turha taistella. Minä yritän koko ajan tulla vahvemmaksi, mutta minä en ole vahva. En ole koskaan ollut vahva. Olen päässyt aika pitkälle elämässäni siihen nähden, miten paljon edessäni on ollut esteitä. Mutta ei se tarkoita, että minä olisin vahva. Jotkut väittävät, että koulukiusatusta tulee vahva, koska hän on joutunut olemaan sellainen. Mutta se ei ole totta. Koulukiusatusta tulee heikko. Hän ei tule menestymään elämässä yhtä hyvin kuin ne, joita ei ole kiusattu. Hän ei luota itseensä. Hän kärsii huijarisyndroomasta, hän kärsii mielenterveyden ongelmista. Hän kärsii huonosta itsetunnosta ja ikuisesta yksinäisyydestä, joka ei pääty, vaikka hänellä olisi ystäviä.

Jotkut koulukiusatut selviävät. He ovat voittajia suurten taisteluiden. Mutta minä en ole yksi heistä.

Mutta vaikka olen hävinnyt taistelun, ehkä voin silti elää tämän elämän.

Sen päätöksen minä olen tehnyt. En tapa itseäni, vaan elän tämän elämän. Rumana, huonona surkimuksena, kengänpohjiin liiskattuna kastematona minä elän tämän elämän, koska se on ainut, jonka olen saanut. Rakastan perhettäni liikaa. Lisäksi pidän monista asioista, kuten kirjoista, musiikista. Niiden vuoksi minä elän tämän elämän.

Tietysti he toivoisivat, että minä tappaisin itseni. Se sinetöisi heidän voittonsa. Mutta minä jatkan kärsimistä.

Niin, minä olen päättänyt: minä elän kuitenkin tämän elämän.

Ja vaikka tämä blogi on silkkaa ruikuttamista - nykyään - ja terapiassani en puhu mistään muusta kuin siitä, mitä minulle on tehty, minä olen ainakin alkanut puhua. Olen alkanut puhua, olen alkanut kirjoittaa. Olen tehnyt näkyväksi - terapiassa, ja blogissa, teille, rakkaat lukijat, teille olen tehnyt näkyväksi tätä - mitä minulle on tapahtunut, ja se helpottaa minun oloani. Että on ihmisiä, jotka kuuntelevat. On jopa ihmisiä, jotka ovat minun puolellani. Vaikka minä olen kastemato asvaltissa, he ovat minun puolellani.

Sekasin-chatin työntekijä sanoi ykskantaan: Se, mitä sinulle on tehty, on väärin. Se mitä sinulle on tehty on väärin. Se on väärin. Väärin. Ne sanat lämmittivät mieltäni. Sillä kukaan ei koskaan ole sanonut minulle niitä sanoja. Ei yksikään terapeuttini, eikä yksikään nuorisotyöntekijä. Ja juuri niitä sanoja minä tarvitsin.

Se on väärin. Väärin väärin väärin. Niin ei saa tehdä. Niin ei saa tehdä. Niihin sanoihin minä nyt takerrun.

Ja minä olen päättänyt elää tämän elämän. Yksinkertaisesti. Siihen loppuun saakka, joka minulle annetaan.

Se elämä voi olla kaikenlaista. Haluaisin perheen ja haluaisin julkaista kirjan. Siinä suurimmat unelmani. Haluaisin myös omistaa asunnon, haluaisin olla työkuntoinen ja käydä töissä, tehdä ainakin lähes täyttä työaikaa. Haluaisin matkustaa. Haluan olla perheeni kanssa. Näitä asioita minä haluan. Ne ovat ihan normaaleja asioita. Vaikka työkykyni on alentunut, on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa. Tämä yhteiskunta tekee sen minunkin kaltaiselleni reppanalle mahdolliseksi.

Terapiani on sellaista kuin on, ja tämä blogi tulee nyt olemaan jonkin aikaa tällainen. Kirjoitan kaiken, mikä tulee. Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni. Kirjoitan samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ja ehkä lopulta lakkaan kirjoittamasta; ja jatkan omaa elämääni.

Mutta toistaiseksi jatkan kirjoittamista.

Eivät kaikki opi menneestä

Olen ajatellut koulukiusaamista ja kiusaajiani paljonkin. Erityisesti ajattelen heistä yhtä. Jostain syystä erityisesti yhtä.

Kirjoitan nyt ikään kuin kirjoittaisin hänelle.

Sain käsiini hänen Facebook-kirjoituksiaan. Löysin ne sattumalta. Niissä hän solvaa muita, nimittelee muita sanoilla "vitun paska" ja "vitun ruikuttaja". Hän on kirjoittanut muun muassa, että väkivaltaan tulee vastata väkivallalla. 

Hän ei ole hyvien puolella.

En voi kirjoittaa tarkemmin, koska jokin yksityisyyden suoja on oltava.

Minä tavallaan kostan nyt kirjoittamalla hänestä. En voi tietenkään sanoa nimeä tai jakaa näitä tekstejä, jotka olen saanut käsiini, enkä aio myöskään solvata häntä millään pahoilla sanoilla, vaikka voisin tehdä niin ja vaikka hän olisi solvauksia ansainnut; ainakin kun ottaa huomioon sen, miten hän kirjoittaa muista. Ja miten hän puhui minusta.

Kirjoittaminen on laiha lohtu, mutta olemassa, ja ainut, mitä minulla on. Vain siten voin tehdä tiliä menneen kanssa.

Mitä siis tapahtui?

Kun meidän piti tehdä yhdessä paritehtävä, hän vain käänsi selkänsä eikä puhunut minulle. Kun kysyin häneltä jotain, hän oli kuin muuri edessäni, hiljaa, ilmeetön. Hän nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. Hän hoki ivallisella äänellä "minä minä minä" (viitaten väitettyyn itsekkyyteeni) kun sain hyvän numeron kokeesta tai pärjäsin muutoin. Hän nauroi, kun kaaduin koulun käytävällä. Kun istuin hänen viereensä ruokalassa, hän vetäytyi minusta poispäin. Hän huuteli minulle kaikenlaista.  Hän nimitteli minua turhamaiseksi ja huikkasi uimahallin pukuhuoneessa, että "hiusvärit aiheuttavat syöpää". Hän vähätteli kiinnostuksen kohteitani ja kyseli, miten ketään voi kiinnostaa mikään tuollainen. Hän sanoi: miten ketään voi kiinnostaa joku venäjä, kun kerroin harrastavani venäjän kieltä vapaa-ajallani. Hän matki puhettani, toisti ivalliseen sävyyn sen mitä olin juuri sanonut. Hän huusi: "Hyvä Aoda!", pilkallisesti tietenkin, kun onnistuin jossain. Hän kyseli, miten kukaan voi olla tuon kaveri. Hän solvasi minua ystävilleen niin, että olin kuuloetäisyydellä, tietoisesti, haluten, että minä kuulen, kun hän sanoi: "itsekäs paska", "itserakas", "minä minä minä".

Hän ostrakisoi minua. Samaan aikaan olin hänelle kuin ilmaa että hänen maalitaulunsa. Hänen vihansa kohde.

Sitä tapahtui koko ajan. Joka päivä. Joka päivä.

Tutustuin hänen entiseen ystäväänsä, joka kertoi, mitä kaikkea hän oli sanonut minusta takanapäin. Niin iljettäviä asioita. En tunnistanut itseäni niistä.

Ikuisesti muistan, kun hän huusi minulle kerran luokassa ennen opettajan saapumista suunnilleen näin: "Ajattele nyt joskus joitakin muitakin kuin itseäs!" - Olin tätä ennen avannut luokan sälekaihtimet, jotta näkisin kirjoittaa päiväkirjaani. Ja se teki minusta ilmeisesti ihmisen, joka ei koskaan ajattele ketään muuta.

Tämä oli vaikea kirjoittaa. Hävettää, että oli. Annoin ja annan liikaa painoarvoa sille, mitä yksi ihminen ajattelee ja sanoo. Mutta se satutti silti. Ei sen ikäinen osaa jättää sellaista omaan arvoonsa, enkä minä osaisi vieläkään. Ja kadun, ettei asiaa selvitetty opettajan kanssa.

Itsekkääksi väittäminen on satuttanut minua todella paljon. En tiedä, miksi hän arveli minun olevan itsekäs. Ehkä siksi, että minä luin paljon. Ehkä siksi, että sain hyviä numeroita. Ehkä siksi, että olin kiinnostunut kirjoittamisesta ja koska toin kiinnostukseni esiin. Koska olin luova ja halusin luoda. Koska opettajat pitivät minusta. Koska viittasin usein tunneilla. Koska hymyilin joskus, kun sain kokeesta kympin. Koska harrastin venäjän kieltä vapaa-ajallani. Mutta eivät nekään asiat automaattisesti tarkoita, että henkilö on itsekeskeinen tai itsekäs.

Niin että en sitten tiedä. Minä olen aina yrittänyt ottaa muut huomioon. Olen empaattinen ihminen. En puhunut paljon itsestäni, ainakaan silloin. En puhunut ylipäätään paljon. En kirjoita tai harrasta vieraita kieliä siksi, että olisin jotenkin parempi ihminen, vaan koska olen kiinnostunut näistä asioista.

Niin, en tiedä. Nämä ovat arvauksia. Nämä ovat parasta, mitä minulla on.

Kirjoitin aiemmin, etten usko, että kiusaajani olisivat olleet minulle kateellisia. Eräs tyttö kuitenkin selitti minulle seitsemännellä luokalla, että tällä ihmisellä on taipumusta kateuteen. Kahdeksannella luokalla aloin ajatella, että ehkä tämä tyttö oli oikeassa. Kun voitin kirjoituskilpailun, opettaja kehotti luokkaa taputtamaan minulle - mikä oli tosi vaivaannuttavaa - ja tämä ihminen kääntyi minuun päin ja läiskäisi kätensä yhteen kerran, ja hymyili ivallisesti. Senkin minä muistan ikuisesti. Se oli ele, jolla hän kertoi, ettei kunnioita minua pätkän vertaa, ei niin kuin toisia ihmisiä yleensä kuuluisi kunnioittaa.

Hän saattoikin kadehtia.

Hän vihasi minua. Minä tihrustin kotona itkua ja kyselin, miksi. Mitä pahaa minä olin hänelle tehnyt? Emmehän me koskaan edes puhuneet.

Eikä hän tiennyt, kuka minä todella olin.

Eikä hän tiennyt sitäkään, miten paljon minä itseäni vihasin. Miten paastosin ja ahmin ja halasin vessanpönttöä. Miten paljon näin vaivaa koulutöiden eteen, jotta minua rakastettaisiin. Millaista minulla oli kotona, miten minua ei hyväksytty siellä sellaisena kuin olen. Miten loputtoman yksin olin. Miten pahoin minä voin. Miten masentunut minä olin, miten ahdistunut.

Hauskaa oli, että seitsemännellä luokalla minä vielä ajattelin, että voisin ystävystyä hänen kanssaan. Meitä yhdisti eräs asia: me molemmat olimme kiinnostuneita taiteesta. Hän kuvataiteesta, minä sanataiteesta. Meillä olisi voinut olla jotain yhteistä. Hän vaikutti kiinnostavalta. Mutta hän vihasikin minua.

Kiusaajani on tuttavani ystävä. Kun tämä kävi ilmi tuttavalleni, hän sanoi vain: "Mutta silläkin on ollut paska elämä." Vastasin vain, että "silti". Silti tämä ihminen on entinen koulukiusaaja, nykyinen nettikiusaaja. Eikä minua kiinnosta, vaikka hänellä olisi ollut kuinka paska elämä. Itse asiassa en usko sellaiseen lainkaan. Että hänellä olisi ollut paska elämä. Tuskinpa vaan, tuskinpa paskempi kuin minulla.

Mistäs sinä sen tiedät, joku kysyy, oikeutetusti. En mistään. Mutta minä en usko. Että hänellä on ollut paskempi elämä kuin minulla. Minä en usko. Enkä voi sille mitään.

Minun on varmasti kirjoitettava vielä koulukiusaamisesta ja siitä, miksi se on minulle niin iso asia. Miksi olen jumittunut siihen? Miksen suostu menemään eteenpäin? Miksi vuosienkin päästä tuon näitä muistoja esiin blogikirjoituksissa ja terapiassa, miksi minä roikun niissä? Enkö minä tahdo elää? - En tiedä tähän asiaan vielä vastausta, koska en ole vielä kirjoittanut siitä. Mutta näitä kysymyksiä moni lukija on varmaan pohtinut ja ehkä kyllästynytkin siihen, että vatvon aina vain samoja asioita. Voin vakuuttaa, että olen itsekin aika kyllästynyt.

Nyt minä pelkään, että lukijat väheksyvät sitä, mitä olen kokenut. Etten pysty kirjoittamaan näitä kokemuksia niin kuin ne minussa ovat. Ettei kipu välity.

Kaikki tämä tietysti muutti minua. Kiusaaminen ylipäätään, tuli se kenen taholta tahansa. Mutta se, miten hän kiusasi minua, muutti minua erityisellä tavalla. Kieltäydyin puhumasta itsestäni, koska uskoin, että ihmiset ajattelevat silloin, että olen itsekeskeinen. Välttelin puhumista ylipäätään. Puhuin vain toisista ihmisistä, puhuin passiivissa. Kysyin kysymyksiä, en kertonut mitään itsestäni. Teen sitä edelleen.

Joskus sanoin yhdelle tytölle, että pidän kyllä turpani kiinni, jos saan tulla teidän pöytäänne ruokalassa. Ja kerran lukiossa punatukkainen tyttö kysyi minulta: "Miksi sinä et koskaan puhu itsestäsi?" - Silloin tajusin, miten olen muuttunut. Että minä yritän suojautua. 

Jollain lailla minua kirpaisee, että kiusaajani ajattelee olevansa hyvien puolella. Että hän uskoo toiminnallaan edistävänsä hyvää. Että hän vakaasti uskoo, että se, mitä hän on tehnyt ja tekee, on oikein! Se kirpaisee minua.

Kenties hän uskoi jo silloin tekevänsä oikein. Hän uskoi, että olen ihminen, joka on syytä tuhota, jonka itsetunto on ehdottomasti murskattava ja jolla ei ole oikeutta elää onnellista elämää. Hän uskoi vakaasti, että olen huono ihminen, paha, itsekeskeinen, itsekäs.

Joskus odotin häneltä anteeksipyyntöä. Kuuluimme joskus tuohon Facebook-ryhmään, josta ovat tekstit, joihin aiemmin viittasin. Siellä hän näki kirjoituksiani ja joutui todentamaan sen tosiasian, että olen edelleen olemassa ja elossa. Silloin ajattelin, että ehkä hän olisi joskus ajatellut minua, ja katunut. Ja niin toivoin, että saisin anteeksipyynnön. Viime aikoina olen jopa ajatellut, etten pärjää, ellen saa sitä. Anteeksipyyntöä.

Mutta enää en odota anteeksipyyntöä. Sillä ei sellaista tule. Hän on edelleen samanlainen kuin silloin. Hän ei ole hyvien puolella.

Eivät kaikki opi menneestä.

Eivätkä kaikki kasva aikuisiksi.

You ain't woke

Come here woke and

hear the broken

Come give hope

Come give life

Only get one, so we gotta live it right

Come, make peace

Come to pick an inspiration

Come complete you

Advise, positive vibes

Open your mind

Open your eyes

Yeah

Not everyone is coming to the future

not everyone is learning from the past

Not everyone can come into the future

Not everyone that's here is gonna last

(Madonna: Future)

Ne ovat vain kateellisia sinulle

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon koulukiusaamisesta enkä niinkään siitä, miten olen voinut. Se on hyvä asia. Pystyn viimein käsittelemään tätä kaikkea. Pystyn kirjoittamaan koko sanankin nyt. Puhuin ennen väkivallasta, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on usein väkivaltaa, on kyseessä ollut minun kohdallani pikemminkin sanan välttely. En ole sanonut sitä, en ole pystynyt.

Kaikkeen liittyy edelleen jonkinnäköinen leima. Että jos sanon sen lauseen ("minä olen ollut koulukiusattu"), tunnustan oman heikkouteni, sen, millainen luuseri olen pohjimmiltani ollut ja millainen edelleen olen.

Olen todistanutkin sen. Että kun ihmiset tietävät, että minä olen entinen koulukiusattu, he alkavat kohdella minua eri tavoin. Totta se on. Jotkut ovat jopa kokeilleet kepillä jäätä ja testailleet, miten minulle käy, kun vähän kiusaa, ja itkemiseksihän se menee. Koko minun terapiani tähtäsi siihen, että oppisin puolustautumaan. En ole oppinut vielä, mutta en ole ehkä kuitenkaan lähtöruudussa.

Enkä nyt tarkoita, että koulukiusatut olisivat mitään luusereita. Suurin osa ei ole. Suurin osa on selviytyjiä, suurten taisteluiden voittajia. Mutta minä en ole. 

Asiaan.

Sanotaan, että ne tekevät sitä siksi, että ne ovat kateellisia. 

Koulukiusaajat, nimittäin.

Kateellisia. Uhreilleen.

Näin on sanonut moni. Kaikki terapeutit, joita minulla on koskaan ollut. Tyttöjen Talon työntekijät. Perhe ja ystävät.

"Entä jos kyse oli kateudesta sinua kohtaan? Sinä olet älykkäämpi kuin he", sanoi ensimmäinen terapeuttini, heistä kaikkein suorasanaisin.

"Yleensä kateus selittää näitä juttuja", sanoi Tyttöjen Talon työntekijä. "Ne polkevat alaspäin sitä, joka uskaltaa nousta ylös."

"Tietysti he ovat kateellisia", äiti sanoi. "Tietysti sinulle ollaan kateellisia, sinähän menestyt koulussa."

On totta, että minulla oli luokan parhaat arvosanat, eikä suotta. Painoin kovaa duunia niiden eteen. Yritin myös kovasti miellyttää opettajia, missä onnistuinkin. Olin lellikki. Sain stipendejä. Selkääni taputeltiin, ja jos kukaan muu ei tiennyt vastausta opettajan esittämään kysymykseen, opettaja kysyi minulta; ja minä usein tiesin.

Mutta nämä ihmiset, jotka pelaavat kateuskortin, eivät ymmärrä, että näillä kiusaajilla on aivan eri arvot. Eivät he pidä hyviä arvosanoja arvossa. Ei heitä kiinnosta koulu. Heidän mielestään koulussa käyminen on perseestä. Miksi he sitten kadehtisivat sitä vitun hikkeä, jolla ei ole muuta elämää? Koska hei, huonot arvosanat kertovat siitä, ettei koulu pyöritä koko elämää! Ja se on heille arvo. Se, että heillä on muuta elämää.

Tätä minun terapeuttini ei oikein ymmärtänyt, vaikka selitin. Ja hänen pitäisi olla koulutettu ihminen, joka ymmärtää tällaisia asioita.

Miksi kukaan kadehtisi minua? Miksi olisi kadehtinut? Minä olin ruma rillipää. Ikuinen miellyttäjä. Kummajainen, jolla oli omat jutut. Ärsyttäväkin, koska en pitänyt turpaani kiinni, niin kuin minun olisi toivottu pitävän. Miksi he olisivat kadehtineet sellaista ihmistä? Minä edustin kaikkea sitä, mitä he halveksivat. Olin säälittävä raukka.

Ja nyt puhun vain omasta puolestani. Varmasti joitakuita kadehditaan. Esimerkiksi toisen ulkonäkö saattaa olla jotain, mitä kadehditaan. Ja jotkut voivat kadehtia myös niitä hyviä arvosanoja, onhan sekin mahdollista. Jollakulla voi olla jokin hieno taito, jota kadehditaan, joku voi esimerkiksi soittaa hyvin pianoa. Minussa ei kuitenkaan ole ulkonäköä, jota kadehtia, eivätkä minun kiusaajani pitäneet hyviä arvosanoja tärkeinä. He olivat koulupudokkaita. Ei heitä kiinnostanut. Kirjoittaa minä osaan, mutta heille minä olin vaan vitun pilkunnussija lukutoukka rillipää paska.

Kateuskortti on halpa selitys. Ihmistä voi inhota myös niistä syistä, mitä se ihminen on, eikä siksi, että tätä kadehtisi. Jotkut ihmiset vain ovat idiootteja. Jotkut ehkä katsovat toisia alaspäin. Jotkut kuvittelevat itsestään liikoja. Ei sellaiselle ihmiselle tarvitse olla kateellinen inhotakseen häntä. Silti myös rasittavan ihmisen kiusaaminen on väärin aina ja ikuisesti. Kukaan ei ansaitse väkivaltaa, ei kukaan. 

Jotkut ihmiset vielä toivovat, että heitä kadehdittaisiin. Sellaiset ihmiset eivät pysty näkemään hirttä omassa silmässään, vaan näkevät itsensä aina ihanteellisessa valossa ja muut jollain lailla alempina. Minulla oli sellainen ystävä, joka yhtenään kyseli, olinko kateellinen hänelle milloin mistäkin, yleensä koenumeroista. Hän oli sietämätön, mutta me emme olleetkaan kovin pitkään ystäviä. Ja vaikka on muodikasta diagnosoida lähipiirin kusipäät narsisteiksi, niin silti kehtaan väittää, että tällä henkilöllä oli ainakin joitakin narsistiseen persoonallisuuteen viittaavia piirteitä.

Niin. Saattoiko joku kuitenkin kadehtia minua?

Ehkä. Ehkä jotkut kadehtivat sitä, että jaksoin tehdä paljon töitä numeroiden eteen. Toisaalta olin sisältä rikki. En olisi jaksanut olla sellainen, joka tekee kaiken aina täydellisesti. Se oli kuluttavaa. Ja johti romahtamiseen, lopulta.

Mutta jos joku kadehtikin, niin eivät kiusaajani. Heidän mielestään olin vain tylsimys ja ärsyttävä pätijä. Ja ehkä olinkin sitä.

En usko kateuteen selittävänä tekijänä kohdallani.

Ne halusivat minut elävältä

Olen käynyt viisi vuotta terapiassa.

Olen edelleen kuin lähtöpisteessä.

Miten minulle käy? 

Pelastunko minä?

Minä kävelen nöyrtyneenä näitä katuja, vesisateessa ja tuulessa, reppu painaa, kaikki on kurjaa ja kamalan raskasta. Otan aamuisin kolmea lääkettä ja illalla neljättä ja tarvittaessa viidettä. Olen myöhässä opinnoissani, minulla menee jopa yhdeksän vuotta, tavoiteaika viisi. Minä en ole töissä, en ole työkykyinen. Olenkohan koskaan? Olen käynyt viisi vuotta terapiassa. 

Niin minulle sitten kävi. Sellainen minusta tuli, raukka. 

Minun haluttiin kuolevan. Ne käskivät minun hirttää itseni, tosiaan, tokaisivat uskomattoman helposti, vaivattomasti ja kivuttomasti: "Hirtä ittes huora." Miten kepeä sana tuo huora! Kuin puhuisi säästä tai junavuoroista.

Ne halusivat minut elävältä. Ne ajoivat minua kohti kuolemaani, olen ollut sitä lähellä. Ehkä ne olisivat juhlineet. Viimein siitä päästiin. Ne halusivat minut elävältä.

Ne melkein onnistuivat. Ne tekivät minusta raukan, joka on työelämän ulkopuolella ja joka kantaa rahansa terapeutille, jotta tämä pitäisi minut elämän tällä puolen. Säälittävän raukan, joka ei pärjää ihmissuhteissa. Joka nappailee lääkkeitä pysyäkseen järjissään. Joka ei valmistu ehkä koskaan. Niin että kai ne melkein onnistuivat.

Kai ne olisivat onnellisia, jos tietäisivät. Tästä kaikesta.

Mutta täällä minä vielä olen. Elossa.

Menen eteenpäin. Käyn terapiassa. Otan lääkkeitä. Teen parhaani. Siten kostan. Olemalla tappamatta itseäni.

Täällä minä vielä olen.

I'm fighting a battle

I'm fighting my shadow

Herd fears like they're cattle

I'm fighting a battle, yeah

I'm fighting my ego

Lost youth where did we go wrong

I'm fighting for me through

I'm lighting the long way home

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

but the battle was lost

'cause I'm still here

Sia