Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.
On joitakin muistoja.
Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.
Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.
Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.
Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.
Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.
Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.
Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.
Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.
Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.
Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.
Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.
Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.
Mitä kaikkea.
Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.
Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.
Ja oot
liian hauras sun omasta mielestä
kestämään elämää täällä
Se kaikki on sinusta kii
Tää on viimeinen valitusvirsi
kun kukaan ei jaksa enää
PMMP: Viimeinen valitusvirsi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti