Tähtitorninmäki toukokuussa

Sinä yhtenä päivänä vuonna 2014 nytkähti liikkeelle uusi tarina, kun minä seisoin Tähtitorninmäellä ja pelkäsin olla siellä. Pelkäsin kaikkea: toisia ihmisiä, ulkomaailmaa, todellisuutta, itseäni. Ajattelin paljon. Ajattelin alas heittäytymistä.

Ja Jaakkoa, ajattelin Jaakkoa.

Minä olin aloittanut terapian. Terapeuttini sanoi, että yleistynyt ahdistuneisuus on vapaasti ajelehtivaa, free floating, se löytää aina jonkin keinon purkautua, olkoon sitten vaikka terrorismin pelko tai oven lukitus. Siksi blogin nimeksi tuli aluksi Vapaasti ajelehtivaa. Minä tahdoin kirjoittaa yleistyneestä ahdistuneisuudesta, koska niinä aikoina se määritti minua.

Sinä yhtenä päivänä, se oli vuosi 2014, ja minä aloitin blogin. En uskaltanut poistua asunnostani, joten halusin kirjoittaa itseni ulos blogin avulla. Kun kerroin avoimesti ja ilmeisen sydäntäsärkevästi Jaakosta, blogin kävijä- ja lukijamäärä pompahti, vaikka blogi oli vasta alussa. Kirjoitin lisää, lukijamäärä kasvoi, oli parhaimmillaan sata, joka on minulle valtava määrä. Lisäksi blogia lukee moni anonyymi. Arvostan jokaista, joka lukee tekstejäni, arvostan jokaista kommenttia, jokaista pysähtymistä minun kirjoittamani tekstin äärelle.

Vuonna 2014 kärsin niin pahasta unettomuudesta, että kävin toisinaan koulussa parin tunnin yöunilla. Aloin syödä mirtatsapiinia, josta oli apua. Silti toisinaan valvoin aamuöisin ja kuuntelin ääniä käytävästä, postinkantajan kulkureittiä. Samana vuonna tapahtui monta merkittävää lento-onnettomuutta. Aloin kirjoittaa niistä: unettomuudesta ja lento-onnettomuudesta. En tiedä, miksei ajatus selittämättömistä lento-onnettomuuksista päästänyt itseäni otteestaan. Kirjoitin vain, enkä silloin tiennyt, että siitä itäisi ensimmäinen romaanini Jälkipyykki, joka kasvoi vuosina 2015 ja 2016 ja vuonna 2018 löysi itselleen mahdollisen kustantajan. Romaanin matka on kuitenkin edelleen kesken. Ehkä te jonain päivänä löydätte sen kirjakaupoista. Kirja käsittelee yleistynyttä ahdistuneisuutta, unettomuutta ja syömishäiriöitä, rikkinäisiä, itseään etsiviä naisia.

Vuonna 2015 löysin tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä vapaampi minusta tuli. Huomasin, miten masennus alkoi jokaisella itsepäisellä, ehkä horjuvalla, ehkä naurettavalla, silti itsevarmalla askeleella helpottaa. Tapasin useita miehiä, nain paljon, nautin elämästä. Kaikessa tässä blogi kulki mukana, ja niin minä aloin kirjoittaa masennuksen sijasta elämänilosta, siitä miten masennuksen jälkeen on uusi aamu ja se aamu on hyvä. Tähän kaikkeen minä uskoin, makasin päivisin nurmikolla ja nautin auringosta ja minusta tuntui, että kaikki on tässä.

Vuosi 2016 oli kenties paras vuosi elämässäni ainakin lapsuuden jälkeen. Kirjoitin romaaniani hulluna ja innoissani ja itsevarmana, erosin väkivaltaisesta suhteesta ja nautin edelleen tanssista. Paras asia elämässäni tapahtui tänä vuonna: minä matkustin Saksaan kuukauden kestävälle kielikurssille. Kurssilla kukaan ei tuntenut minua, ja minä sain olla se, joka olen, ja kaikki hyväksyivät minut. Kämppiksekseni sattui eräs kiinalaisnainen, Xiaozhou, joka paljastuikin sielunkumppanikseni. Me saatoimme keskustella tunteja kielitieteestä ja historiasta, molemmat samanlainen innostus silmissä ja sydämessä, eikä kumpikaan ajatellut: tuo ihminen on tylsä. Kumpikin ajatteli: tuo ihminen on jotain, jonka haluan pitää sydämessäni. Ja niin minä olen pitänyt.

Eräänä iltana, kun olimme käyneet Marburgin kiipeilypuistossa ja syöneet karhunvatukoita suoraan puskista, Xiaozhou sanoi: Ihailen sinua, koska olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa. Karhunvatukka juuttui kurkkuuni. Minulle ei ole koskaan sanottu mitään sellaista, mitään niin kaunista. Se tyttö, se pieni Aoda koulussa, se hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi hakattu Aoda, muka sosiaalinen, tulee toimeen kaikkien kanssa. Silloin minä tunsin ensimmäistä kertaa, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen.

Saapui 2017. Sen piti olla elämäni vuosi, olihan kiinalaisessa horoskoopissa - johon Xiaozhou minut tutustutti - tulikukon vuosi, ja minä olen vesikukko, siksi kaikki tähdet olivat puolellani.

Vuosi oli katastrofi. Minulle tapahtui yksi elämäni parhaista asioista, toinenkin melko hyvä, mutta siitä huolimatta kaikki aiemmin rakennettu tuntui kuin romahtaneen.

Kaikki alkoi jo keväällä, kun aloin kärsiä kummista pääkivuista. Minä kävin lääkärillä ja toisella, kolmannella, hammaslääkärissäkin, ja asiaa tutkittiin, mutta minä en suostunut uskomaan syyksi purentavikaa, sillä miksi se yhtäkkiä olisi alkanut näin oireilla. Olin varma, että minulla oli aivokasvain tai lymfooma, ja aloin etsiä itsestäni väkisin pahkuroita, kasvaimia. Mitään ei löytynyt, mutta minä olin varma, että sairastan syöpää.

Toukokuussa unohdin ottaa yhden e-pillerin. Vaikka ohjeessa luki, ettei siinä kohtaa laattaa yhdellä unohduksella ole väliä, hain silti jälkiehkäisyn. Jälkiehkäisyn vuoksi ei ollut ihme, etteivät kuukautiset alkaneet ajallaan, mutta minä olin vakuuttunut, että olen raskaana. Tein useita raskaustestejä, kaikki negatiivisia, mutta olin varma, että olen tullut raskaaksi. Makasin sängyssä kykenemättä liikkumaan ja tuijotin eteeni kauhuissani. Veljeni tuli luokseni useasti ja kysyi, mikä minua vaivaa.

Aiemmin keväällä olin tavannut miehen, koko vuottani ja maailmaani järisyttävän miehen. Aloin olla vakuuttunut, että hänellä on toinen tai että hän on syystä tai toisesta jättämässä minut. Hän saattoi tekstata minulle: "Olet kaunis" - "Olet ihana" - ja minä ajattelin silti, ettei hän välitä minusta. Lopulta Facebookissa lävähti kasvoilleni kommentteja, joissa nainen ikään kuin flirttaili miehelle. Sekosin täysin, ja äiti vie minut päivystykseen. Viestit paljastuivat kaverilliseksi läpänheitoksi, mutta minä olin odottanut koko ajan merkkiä lähdöstä tai toisesta naisesta, ja siinä se oli.

Sekoaminen tapahtui kahdesti myöhemminkin: marraskuussa ja tammikuussa. En tiedä, olinko psykoosissa, mutta en kovin kaukana siitä. Edes Alprox ei auttanut. Paniikkikohtaukset, joita sain, olivat tuhatkertaisia niihin nähden, joista sain vuosina 2013 ja 2014. Erään voimasta oksensin. 

Vakuutuin muistakin asioista. Että minua vainotaan, että joku haluaa tappaa minut, että saan puukosta Turun kadulla koska vaan. Että lääkärit määräävät minulle Ketipinoria, koska se sairastuttaa minut. Että lääkärit määrävät minulle Alprox-tablettini lumeena. Että minua pidetään terveydenhuollossa vain pilkkanaan.

Varhain vuonna 2018 lääkäri alkoi asettaa pöydälle vaihtoehtoisia diagnooseja: skitsoaffektiivinen häiriö, epäluuloinen persoonallisuus, psykoottinen masennus. Myös skitsofreniaa tutkittiin. Uutta diagnoosia ei ole asetettu, mutta jos jokin on selvää, niin se, että olen sairaampi kuin koskaan. Aloitin psykoosilääkityksen, joka on auttanut.

Mitä nyt tapahtuu?

Koko tulevaisuus, jos sitä on, on hämärän peitossa. 

Minä ymmärsin olevani vankina niin monessa paikassa. Kehoni vanki, mieleni vanki, menneisyyteni vanki, päässä pyörivien äänien vanki. Kirjoitin pitkän esseen elämästäni, postaukseni Päästä minut menemään. Se kattoi koko elämäni lainalaisuudet. Aihe vankiloista, joissa elän, ei päästänyt minua irti, joten aloitin kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Let me go - Päästä minut menemään. Yksi nöyrä pyyntö vapaudesta. Kaikessa rehellisyydessään blogi kuitenkin nousi minulle yhä tärkeämmäksi. Olin jäätävän rehellinen, annoin pahan olon tulla, minua ei pidellyt enää se elämään myönteisesti suhtautuva nainen, joka tässä blogissa olen.

Tuntui valheelliselta alkaa kirjoittaa tähän blogiin tilastani, joka oli yhtäkkiä hyvin erilainen kuin blogin aloittaessani. Siksi aloitin uuden blogin. Blogin nimi Let Me Go viittaa toiveeseen päästä viimein vapaaksi oman mielen kahleista, kaikesta siitä, joka pidättelee minua olemasta minä, pidättelee elämästä täyttä elämää.

Minä en tiedä, miten elämäni tästä jatkuu. Mutta pääasia, että se jatkuu. Minä tahtoisin kaikesta huolimatta elää.

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.

Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

Sota

Minusta on tullut erilainen.

Asetan rintamalinjat. Määritän oman tilani ja suojaan sitä. Rajat ovat tiukemmat kuin koskaan. En anna muiden koskea itseeni, en enää. Miinoitan rajat ja katson, ettei kukaan tunge niiden sisäpuolelle väkisin. Ja jos tunkee, minä vedän turpaan.

En tiedä, mistä se alkoi, mutta sen tiedän, että kun koulussa puutuin koulukiusaamiseen, pidin kiusaajalle puhuttelun ja käskin hänen mennä muualle, minut valtasi niin hyvä olo, että minun on pakko laajentaa tämä omaan elämääni.

Bussissa panen repun viereiselle penkille enkä nosta sitä ennen kuin bussi on aivan täynnä. En enää pysähdy päästämään muita menemään ensin. En enää anna ihmisten ohittaa minua jonossa. Kävelen selkä suorassa. Kyräilijöitä kyräilen takaisin. En pyytele anteeksi. Puhelinmyyjille lyön luurin korvaan. En anna muiden keskeyttää puheenvuoroani.

Tympeitä kyselijöitä katson hievahtamatta silmiin ja vastaan: Mitä se sinulle kuuluu?, jos vastaan lainkaan. Tekisi mieli sylkäistä päin naamaa jokaista neuvojaa ja vittuilijaa. Joskus tekisi mieli hajottaa kaikki lautaset keittiön lattialle ja huutaa täyttä kurkkua. Minusta se olisi hauskaa.

Suuren moraalinvartijan ohjeille viittaan kintaalla, mutta en lähde väittelyyn, ja sekös heitä suututtaa. He eivät pääse osoittamaan suurta moraalista ylemmyyttään. Kaikki ihmiset tekevät virheitä, ovat joskus kateellisia, vihamielisiä, ahneita, himokkaita, itsekkäitä. Pahimmat paskiaiset eivät koskaan ajattele sellaisia asioita. Siksi he ovat paskiaisia. He osoittavat moralistisella sormellaan muita eivätkä koskaan itseään. He ovat itse niin kovin täydellisiä.

Jokainen miestä tuntee ainakin yhden ihmisen, jota voisi kuvailla substantiiviksi muuttuneella adjektiivilla paskiainen. Myös kusipää käy. Heitä ovat esimerkiksi koulukiusaajat, ääriajattelijat, ilkeät sukulaiset, moraalinvartijat, narsistit, huonosti käyttäytyvät asiakkaat. Lisäksi heihin kuuluvat kaikki julkisilla paikoilla satunnaisia ihmisiä haukkuvat mulkut, jotka esimerkiksi saattavat hoputtaa vanhusta kassajonossa, raivota leikkivälle lapselle leikkipuistossa, huutaa neekerihuoraa maahanmuuttajanaiselle tai tokaista jotain ilkeää uimahallin pukuhuoneessa. Heitä on kaikissa ihmistyypeissä. Sellainen käytös saa tavallisen, hyväntahtoisen ihmisen ihan ymmälleen. Ei sellaisissa tilanteissa yleensä osaa sanoa mitään.

Esimerkiksi: isänpäivä kahvipöydässä. Äitipuoli sanoo minulle: Oletko löytänyt miesystävän netistä? Etkö tosiaankaan löydä seuraa muualta vaan olet noin epätoivoinen? - Tämän sijaan hän olisi voinut onnitella. Ja isä istui siinä hiljaa tuijotellen pöytäliinaa kuin ei olisi kuullut. Minä en jaksa enää esittää kunnon tytärtä kun ei isäkään jaksa esittää kunnon isää, ja jonain päivänä minä vielä kaadan kahvit pöytäliinalle ja poistun sanomatta sanaakaan.

Päässäni valmistaudun taisteluun. Olen päättänyt: ensi kerralla, kun minun kimppuuni hyökätään, minä en vetäydy. Aina ennen olen vetäytynyt pommisuojaan itkemään. Mutta nyt minä en aio edes puolustautua; minä aion hyökätä! Ja kun joku käy kimppuuni, minä ammun hänet. Hän ei osaa odottaa sitä, koska arvelee minun pakenevan. Siksi ampumahaava on nopea, yllättävä ja kuolettava, tehokkaampi kuin olisi, jos sitä osaisi odottaa.

Itse en aio hyökätä ensin. En ole sellainen ihminen. Minä olen yrittänyt elää rauhassa, mutta muut ovat halunneet vetää minut mukaan taisteluun. Vastahyökkääjänä aion olla kuolettava.

Toisaalta olisi hauska ajatus hyökkäämisestä ensin. Siinä ongelmana on vain se, että ihmisillä on tapana hyökätä heikompia vastaan. Eivät he vahvempiaan yritä tuhota. He tuhoavat ne, jotka ovat jo valmiiksi heikkoja. Tiesittekö, mitä sudet tekevät, kun ne näkevät lajitoverinsa loukkaantuvan? He ryntäävät tämän luo ja alkavat raadella, omaa lajitoveriaan. Saman tekee ihminen. Ei ihminen nosta ylös sitä, joka on loukkaantunut, vaan käy raatelemaan.

Sellaista minä en aio tehdä. Tiedän tytön, joka masennuksensa myötä on lakannut peseytymästä ja pukeutumasta kunnolla, ja lisäksi lääkitys on lihottanut häntä, ja siinä hän istuu rasvainen tukka liimautuneena pulleisiin poskiin. Voisin käydä hänen kimppuunsa, mutta silloin olisin vain samanlainen raukka kuin hän. Myönnän kyllä katselevani häntä vähän säälien. Minä en onneksi koskaan lopettanut peseytymistä, masennus ei saanut minua ahmimaan. Kyllä minä voisin hänet tuhota, se olisi helppoa. Mutta hänen ainut väärä tekonsa on repaleisuus, eikä se ole pahuutta siinä missä paskapäiden hyökkäykset heikkoja kohtaan ovat.

Jos minä hyökkään, minä hyökkään niitä vastaan, jotka etsivät helppoa maalitaulua jo valmiiksi haavoitetuista. Ja minä tapan. Olisi hauskaa painaa seinää vasten oikeat syylliset. Oikeita syyllisiä ovat paskapäät, jotka käyvät heikomman kimppuun, eivätkä heikommat, joiden kimppuun käydään aina jollakin verukkeilla. Käydään juuri siksi.

Ette enää koskaan näe minua heiluttamassa valkoista lippua. Mitä minä turhaan yksin heiluttamaan säälittävää kangaspalaa, kun te kerran tahdotte taistella, te tahdotte tapella, te tahdotte tappaa.

Sodissa kukaan ei voita, on vain häviäjiä. Maata ja valtaa voittaneetkin ovat myyneet moraalisen voiton - hävinneillä voi olla moraalinen voitto, mutta sillä ei tee kukaan yhtään mitään. Minulla on taskussani kasa moraalisia voittoja, ja mitä minä olen niillä tehnyt - kylpenyt omassa moraalisessa ylemmyydessäni niin kuin paskiaiset ikään, ja samalla antanut paskiaisten voittaa itselleen yhä lisää elintilaa?

Älkää ajatelko minua hyväntekijänä, hyvyyden puolustajana, sillä se minä en ole. Minä vastaan pahaan pahalla. Hyvän vaaliminen on kaunista ja rauha olisi kiva, mutta maailma ei toimi niin, maailma toimii pahojen ehdoilla.

Sodassa käy joskus niin, että syyt taisteluun unohtuvat ja tilalla on vain silmitön halu tappaa ja tuhota, tappaa tappamisen vuoksi. Ulkopuolelta teot näyttävät silkalta julmuudelta, mitä ne ovatkin. Mutta sellainen on ihminen. Tekojen jälkeen eivät natsijohtajatkaan osanneet selittää, miksi, siksi kai vain. Kentällä he kääntäisivät kaasuhanaa uudelleen ja sanoisivat: se on välttämätöntä.

En jaksa olla mitään mieltä mistään, en kavahtaa pahuutta. Maailma saa vaikka kokea ydintuhon minun puolestani. Minulla ei ole enää unelmia.

Peilin edessä harjoittelen fraaseja: minua ei kiinnosta; minä en välitä; asia ei koske minua; ja entä sitten. Ja kenties vielä tehokkaampia: aha; jaa; lol - tai pelkkä katse, hymähdys, tiesittekö että ihmisten välisestä viestinnästä vain 20 prosenttia on verbaalista?

Minä en ole vastuussa, enkä minä ole velvollinen selittämään - mitäs siihen sanot!

Tai entä tähän: sinä olet väärässä. - Enkä kuuntelisi vastaväitteitä.

Minä olen vain yksi pieni nainen ja maailma edessäni on iso ja pelottava. Muljautan sille silmiäni.

Viikolla Pariisissa karkasi eläintarhasta tiikeri, joka vaelteli Pariisin katuja kunnes tuli ammutuksi, eikä se kuitenkaan ollut ehtinyt vahingoittaa yhtäkään ihmistä. Yhdysvalloissa ammuttiin eläintarhan gorilla, koska pieni poika oli tupsahtanut gorilla-aitaukseen, mutta gorillakaan ei ollut ehtinyt tehdä pojalle pahaa. Mutta parempi kai näissä tilanteissa katsoa kuin katua. Minä olen tiikeri ja minä olen gorilla. Varmuuden vuoksi voisin raadella muut ennen kuin minut tapetaan, sillä minut nyt tapetaan kuitenkin.

Haaveilen Dresdenistä. Se pommitettiin maan tasalle vähän niin kuin minutkin, mutta kauneimmat rakennukset säästyivät. Lehdissä on kuvia maan tasalle pommitetusta Alepposta, mutta kukaan meistä ei muista eikä tiedä, että Aleppo oli aikanaan upea kaupunki.

Sodissa suurimpia uhreja ovat lapset, sillä he eivät ole mitenkään syyllisiä ympärillä tapahtuvaan pahaan mutta joutuvat kokemaan paskojen aikuisten huonojen ratkaisujen seuraukset. Ehkä he aikuisina kostaisivat ja tappaisivat, jos ehtisivät koskaan kasvaa aikuisiksi.

Seison selkä suorana. Sota on alkanut jo kauan sitten, mutta vasta nyt minä tartun itsekin aseeseen.

Ja Jumalako rankaisee

niitä jotka pelolla hallitsee

Onko joku joka kuuntelee

Ja kuka tämän kierteen katkaisee?

Viimeisen kerran

mä maahan jäin nyrkit edessäin

Kun Kärpästen Herran

hajoavan näin

mä astun ylöspäin

Mä astun ylöspäin

Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.

Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.

Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.

Onnellisuus on asenne?

No nyt se saatana on "virallista", sairauteni nimittäin. Sain psykiatrin lausunnon eilen postissa. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (F41.1) lisäksi minulla on agorafobia (F40.0), keskivaikea masennus (somaattinen oireyhtymä, F32.11) sekä vaativa persoonallisuus (60.5). Epätoivo on juuri vaihtunut vitutukseen. Tämä koko touhu on saanut aivan liian vakavan sävyn.

Suvussamme on mielenterveysongelmia. (Toisaalta missäpä suvussa ei olisi.) Minulla on muutama sukulainen, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Yksi on ryypännyt elämänsä pilalle. Löytyy skitsofreniaakin. Geeneissä on se kurja juttu, että niitä ei voi vaihtaa. Perimään kirjoitettua sairautta ei voi torjua tahdonvoimalla, taikuudella tai edes elintavoilla.

Minua pelottaa. En halua sellaista elämää.

Minä olen nuori, hädin tuskin aikuinen. Minun piti tehdä asioita, minun piti kokea ja kasata elämänkokemusta, minun piti tehdä vaikka mitä, mutta nyt kaikki tuntuu murtuvan. Mitä tapahtui kaikille niille asioille, joiden piti tapahtua? Mitä tapahtuu niille asioille, joiden tahdon vielä tapahtuvan?

Minä pelkään, pelkään ihan helvetisti.

Mielenterveysongelmat eivät näy päälle kuten katkennut jalka tai atooppinen iho. Siksi on helppoa ajatella, että ne ovat kiinni asenteesta. Jos jostakin löytyy niin voimakasta tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä, että pystyn pysymään järjissäni kaikesta huolimatta, haluan sitä ämpärillisen. Saavillisen. Uima-altaallisen.

Myönnän. Usein ajattelen itsekin, että tässä tarvittaisiin todellista tahdonvoimaa. Ehkä sillä on tosiaan tekemistä persoonani kanssa, syytän kaikesta itseäni. Olen kieltämättä taipuvainen melankoliaan, sitä en voi kieltää. Luen paljon onnettomuuksista, oikein mässäilen katastrofeilla, kuuntelen suruvireistä suomalaista musiikkia ja itken paljon. Joskus olisi varmaan syytä olla katsomatta uutisia ja lukea synkkien elämäkertojen sijaan Tove Janssonia.

Toisaalta yritän kasvattaa positiivista ajattelua ja ilahtua pienistä asioita. Mutta joskus se lannistaa vielä enemmän, kun en saakaan siitä voimaa.

Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa kärsimyksestä. Hän pohti muun muassa sitä, miten taiteilijoilla on tapana ajatella, että kärsimys ja vaivannäkö toisivat (huonolle) teokselle jotakin lisäarvoa. Itse tartuin ajatukseen siitä, että kärsimys voi jalostaa ainoastaan, jos kärsijä kuitenkin tavoittelee parempaa. Kärsimys pinnallistaa, sillä se kaventaa näkökenttää. Kärsimys pinnallistaa, sillä kärsijä ei näe kuin pinnan, ei jaksa kiinnostua maailman tapahtumista.

Toisaalta kärsimys on subjektiivista. Siksi kärsijältä on väärin vaatia suhteellisuudentajua. On hyvin tyypillistä, että ihmiset käskevät vaikeassa tilanteessa olevaa ajattelemaan ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin, sillä sen pitäisi lohduttaa. Muista, että olet automaattisesti paremmassa asemassa kuin vaikkapa Afrikan lapset. Ja sekö lohduttaa, että ihminen kokee valittavansa turhasta, kun kuitenkin asuu hyvinvointivaltiossa? Epäilen.

Minulla on keskivaikea masennus. Sen takia olen aloitekyvytön, itkuinen, ärtyisä, väsynyt ja tarmoton. En tahdo sääliä, tahdon ymmärrystä. En tahdo lottovoittoa tai prinssiä, tahdon voida nauttia auringosta. En tahdo olla vaivaksi, tahdon vain tukea. Kun juttelin tuttavalleni pelostani, hän sanoi, että normaalin elämän ja pitkäaikaisen masennuksen välissä on minun haluni parantua.

Minä selviän tästä. Olen päättänyt selvitä. 

It seems there's something serious beginning

A new approach found to the meaning of life

Deny that happiness is open as an option

and disappointment disappears over night

Meanwhile your life is still directed as a drama

with realism on the sparsest of sets

Every performance tends to reach the same conclusion

No happy endings but a message to depress

Saying life is an impossible scheme

That's the point of this philosophy

(Pet Shop Boys: Miserablism)