Näytetään tekstit, joissa on tunniste yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 


Aamulla tuntuu raskaalta pää
Hiivin, kun en haluu herättää
Sulla aikaa jäädä lepäämään,
vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään
Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää
Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo
Vanhat odottaa aukeaako
lähipankin ovi ollenkaan
Niil on kiire
Viimeisenä työpaikalla oon
Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet
Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa
Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)

lauantai 5. toukokuuta 2018

Tähtitorninmäki toukokuussa

Sinä yhtenä päivänä vuonna 2014 nytkähti liikkeelle uusi tarina, kun minä seisoin Tähtitorninmäellä ja pelkäsin olla siellä. Pelkäsin kaikkea: toisia ihmisiä, ulkomaailmaa, todellisuutta, itseäni. Ajattelin paljon. Ajattelin alas heittäytymistä.

Ja Jaakkoa, ajattelin Jaakkoa.

Minä olin aloittanut terapian. Terapeuttini sanoi, että yleistynyt ahdistuneisuus on vapaasti ajelehtivaa, free floating, se löytää aina jonkin keinon purkautua, olkoon sitten vaikka terrorismin pelko tai oven lukitus. Siksi blogin nimeksi tuli aluksi Vapaasti ajelehtivaa. Minä tahdoin kirjoittaa yleistyneestä ahdistuneisuudesta, koska niinä aikoina se määritti minua.

Sinä yhtenä päivänä, se oli vuosi 2014, ja minä aloitin blogin. En uskaltanut poistua asunnostani, joten halusin kirjoittaa itseni ulos blogin avulla. Kun kerroin avoimesti ja ilmeisen sydäntäsärkevästi Jaakosta, blogin kävijä- ja lukijamäärä pompahti, vaikka blogi oli vasta alussa. Kirjoitin lisää, lukijamäärä kasvoi, oli parhaimmillaan sata, joka on minulle valtava määrä. Lisäksi blogia lukee moni anonyymi. Arvostan jokaista, joka lukee tekstejäni, arvostan jokaista kommenttia, jokaista pysähtymistä minun kirjoittamani tekstin äärelle.

Vuonna 2014 kärsin niin pahasta unettomuudesta, että kävin toisinaan koulussa parin tunnin yöunilla. Aloin syödä mirtatsapiinia, josta oli apua. Silti toisinaan valvoin aamuöisin ja kuuntelin ääniä käytävästä, postinkantajan kulkureittiä. Samana vuonna tapahtui monta merkittävää lento-onnettomuutta. Aloin kirjoittaa niistä: unettomuudesta ja lento-onnettomuudesta. En tiedä, miksei ajatus selittämättömistä lento-onnettomuuksista päästänyt itseäni otteestaan. Kirjoitin vain, enkä silloin tiennyt, että siitä itäisi ensimmäinen romaanini Jälkipyykki, joka kasvoi vuosina 2015 ja 2016 ja vuonna 2018 löysi itselleen mahdollisen kustantajan. Romaanin matka on kuitenkin edelleen kesken. Ehkä te jonain päivänä löydätte sen kirjakaupoista. Kirja käsittelee yleistynyttä ahdistuneisuutta, unettomuutta ja syömishäiriöitä, rikkinäisiä, itseään etsiviä naisia.

Vuonna 2015 löysin tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä vapaampi minusta tuli. Huomasin, miten masennus alkoi jokaisella itsepäisellä, ehkä horjuvalla, ehkä naurettavalla, silti itsevarmalla askeleella helpottaa. Tapasin useita miehiä, nain paljon, nautin elämästä. Kaikessa tässä blogi kulki mukana, ja niin minä aloin kirjoittaa masennuksen sijasta elämänilosta, siitä miten masennuksen jälkeen on uusi aamu ja se aamu on hyvä. Tähän kaikkeen minä uskoin, makasin päivisin nurmikolla ja nautin auringosta ja minusta tuntui, että kaikki on tässä.

Vuosi 2016 oli kenties paras vuosi elämässäni ainakin lapsuuden jälkeen. Kirjoitin romaaniani hulluna ja innoissani ja itsevarmana, erosin väkivaltaisesta suhteesta ja nautin edelleen tanssista. Paras asia elämässäni tapahtui tänä vuonna: minä matkustin Saksaan kuukauden kestävälle kielikurssille. Kurssilla kukaan ei tuntenut minua, ja minä sain olla se, joka olen, ja kaikki hyväksyivät minut. Kämppiksekseni sattui eräs kiinalaisnainen, Xiaozhou, joka paljastuikin sielunkumppanikseni. Me saatoimme keskustella tunteja kielitieteestä ja historiasta, molemmat samanlainen innostus silmissä ja sydämessä, eikä kumpikaan ajatellut: tuo ihminen on tylsä. Kumpikin ajatteli: tuo ihminen on jotain, jonka haluan pitää sydämessäni. Ja niin minä olen pitänyt.

Eräänä iltana, kun olimme käyneet Marburgin kiipeilypuistossa ja syöneet karhunvatukoita suoraan puskista, Xiaozhou sanoi: Ihailen sinua, koska olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa. Karhunvatukka juuttui kurkkuuni. Minulle ei ole koskaan sanottu mitään sellaista, mitään niin kaunista. Se tyttö, se pieni Aoda koulussa, se hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi hakattu Aoda, muka sosiaalinen, tulee toimeen kaikkien kanssa. Silloin minä tunsin ensimmäistä kertaa, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen.



Saapui 2017. Sen piti olla elämäni vuosi, olihan kiinalaisessa horoskoopissa - johon Xiaozhou minut tutustutti - tulikukon vuosi, ja minä olen vesikukko, siksi kaikki tähdet olivat puolellani.

Vuosi oli katastrofi. Minulle tapahtui yksi elämäni parhaista asioista, toinenkin melko hyvä, mutta siitä huolimatta kaikki aiemmin rakennettu tuntui kuin romahtaneen.

Kaikki alkoi jo keväällä, kun aloin kärsiä kummista pääkivuista. Minä kävin lääkärillä ja toisella, kolmannella, hammaslääkärissäkin, ja asiaa tutkittiin, mutta minä en suostunut uskomaan syyksi purentavikaa, sillä miksi se yhtäkkiä olisi alkanut näin oireilla. Olin varma, että minulla oli aivokasvain tai lymfooma, ja aloin etsiä itsestäni väkisin pahkuroita, kasvaimia. Mitään ei löytynyt, mutta minä olin varma, että sairastan syöpää.

Toukokuussa unohdin ottaa yhden e-pillerin. Vaikka ohjeessa luki, ettei siinä kohtaa laattaa yhdellä unohduksella ole väliä, hain silti jälkiehkäisyn. Jälkiehkäisyn vuoksi ei ollut ihme, etteivät kuukautiset alkaneet ajallaan, mutta minä olin vakuuttunut, että olen raskaana. Tein useita raskaustestejä, kaikki negatiivisia, mutta olin varma, että olen tullut raskaaksi. Makasin sängyssä kykenemättä liikkumaan ja tuijotin eteeni kauhuissani. Veljeni tuli luokseni useasti ja kysyi, mikä minua vaivaa.

Aiemmin keväällä olin tavannut miehen, koko vuottani ja maailmaani järisyttävän miehen. Aloin olla vakuuttunut, että hänellä on toinen tai että hän on syystä tai toisesta jättämässä minut. Hän saattoi tekstata minulle: "Olet kaunis" - "Olet ihana" - ja minä ajattelin silti, ettei hän välitä minusta. Lopulta Facebookissa lävähti kasvoilleni kommentteja, joissa nainen ikään kuin flirttaili miehelle. Sekosin täysin, ja äiti vie minut päivystykseen. Viestit paljastuivat kaverilliseksi läpänheitoksi, mutta minä olin odottanut koko ajan merkkiä lähdöstä tai toisesta naisesta, ja siinä se oli.

Sekoaminen tapahtui kahdesti myöhemminkin: marraskuussa ja tammikuussa. En tiedä, olinko psykoosissa, mutta en kovin kaukana siitä. Edes Alprox ei auttanut. Paniikkikohtaukset, joita sain, olivat tuhatkertaisia niihin nähden, joista sain vuosina 2013 ja 2014. Erään voimasta oksensin. 

Vakuutuin muistakin asioista. Että minua vainotaan, että joku haluaa tappaa minut, että saan puukosta Turun kadulla koska vaan. Että lääkärit määräävät minulle Ketipinoria, koska se sairastuttaa minut. Että lääkärit määrävät minulle Alprox-tablettini lumeena. Että minua pidetään terveydenhuollossa vain pilkkanaan.

Varhain vuonna 2018 lääkäri alkoi asettaa pöydälle vaihtoehtoisia diagnooseja: skitsoaffektiivinen häiriö, epäluuloinen persoonallisuus, psykoottinen masennus. Myös skitsofreniaa tutkittiin. Uutta diagnoosia ei ole asetettu, mutta jos jokin on selvää, niin se, että olen sairaampi kuin koskaan. Aloitin psykoosilääkityksen, joka on auttanut.

Mitä nyt tapahtuu?

Koko tulevaisuus, jos sitä on, on hämärän peitossa. 

Minä ymmärsin olevani vankina niin monessa paikassa. Kehoni vanki, mieleni vanki, menneisyyteni vanki, päässä pyörivien äänien vanki. Kirjoitin pitkän esseen elämästäni, postaukseni Päästä minut menemään. Se kattoi koko elämäni lainalaisuudet. Aihe vankiloista, joissa elän, ei päästänyt minua irti, joten aloitin kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Let me go - Päästä minut menemään. Yksi nöyrä pyyntö vapaudesta. Kaikessa rehellisyydessään blogi kuitenkin nousi minulle yhä tärkeämmäksi. Olin jäätävän rehellinen, annoin pahan olon tulla, minua ei pidellyt enää se elämään myönteisesti suhtautuva nainen, joka tässä blogissa olen.

Tuntui valheelliselta alkaa kirjoittaa tähän blogiin tilastani, joka oli yhtäkkiä hyvin erilainen kuin blogin aloittaessani. Siksi aloitin uuden blogin. Blogin nimi Let Me Go viittaa toiveeseen päästä viimein vapaaksi oman mielen kahleista, kaikesta siitä, joka pidättelee minua olemasta minä, pidättelee elämästä täyttä elämää.

Minä en tiedä, miten elämäni tästä jatkuu. Mutta pääasia, että se jatkuu. Minä tahtoisin kaikesta huolimatta elää.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.


Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Mutta pelkäänkin kuolemaa

En minä ajatellut tulevani enää takaisin.

En tiedä miksi. Ehken uskonut, että elämä kantaa sen verran. Ehkä koska pelkään niin paljon kaikkea.  Ehkä kaikkea tätä hyvää on niin vaikea hyväksyä.

Etkö pelkää lentämistä? moni kysyi. Ja vielä enemmän kysyttiin, pelkäänkö ISISiä. Mitä tuohonkin voi sanoa? En tietenkään pelkää, ei saa pelätä, sittenhän terroristit ovat voittaneet! Tietysti minä pelkään. Olin varma, että se yksi lentokone, joka putoaa, se yksi sadoista tuhansista, on se, jossa minä olen. En osaa perustella. Olin vain ihan varma.

Toisinaan onkin hetkiä, joina lakkaan ajattelemasta tulevaisuuttani ja sen mahdollista olemassaoloa. En miettinyt kesällä, mitä on syksyllä. Ja kun oikein pelkään, ajattelen, että pelkoni toteutuminen merkitsee kuolemaa. Liittyykö tämä sitten siihen kun päätin, että jos tietyt asiat elämässä tapahtuvat, tapan itseni. En tiedä. Enkä tiedä, olisinko tappanutkaan. Päätös kuitenkin huijensi minua. Ja kun käy ilmi, ettei pelkoni tulekaan todeksi, tuntuu, kuin elämäni olisi tullut takaisin. Kun pelko tulee, en ajattele oikeastaan muuta. Vaikka, jos rationaalinen olisi (en ole), tajuaisi, että lähes joka ainut pelkoni on, vaikka toteutuisikin, ratkottavissa.

Siis: olin varma, että kuolen matkalla. Koska olin varma, en ajatellut syksyä. En tehnyt suunnitelmia. Yritin saada kaikenlaisia asioita valmiiksi, kirjan ja muuta. Minusta tuntuukin nyt aika kummalta. Kirjani on valmis, matka on ohi, ja olen edelleen elossa! Mitä kaikkia mahdollisuuksia vielä onkaan!

Silti pelkään. Tai ehkä juuri siksi?

Olen varma, että koska elämäni hymyilee nyt, se otetaan minulta pois. Ei onnea, vaan koko elämä, koska totta kai.

En tiedä, miksi ajattelen niin paljon kuolemaa. Elämäähän minun pitäisi ajatella. Aurinko paistaa ja kaikkea. Eikö kaiken juuri nyt pitäisi olla vain elämää? On kaunis sunnuntai-iltapäivä puistossa, ja minä mietin kuolemaa. On hikinen klubi-ilta kaupungin keskustassa, ja minä mietin kuolemaa. On aamu aamupalan ja -kahvin äärellä, ja minä mietin kuolemaa.

Pyydän, anelen: älkää viekö minulta elämää, älkääkä ladatko minulle katastrofia. Minä haluan elää. Minä olen onnellinen, antakaa minun olla nyt onnellinen. Uskon liiaksi johonkin karmaan tai vastaavaan. Nyt on annettu niin paljon hyvää, että seuraavaksi tulee niin paljon huonoa. On tultava, se on loogista. Kaikki on niin epätodellisen hyvin.

Sillä mitä kaikkea voikaan tapahtua!


Veli tyhmä ei käytä pyöräilykypärää, hänen aivonsahan voivat kohta koristaa muuten niin harmaata asvalttia. Ja isäpuoli kuuntelee musiikkia pyörälenkeillään, siinähän voi helposti ajaa rekan alle, ihan ajatuksissaan. Isä idiootti on polttanut tupakkaa 13-vuotiaasta, on vain ajan kysymys, milloin hänellä on keuhkosyöpä. Äitikin voi sairastua vaikka niin terveellisesti elääkin. Siskon joku vielä raiskaa ja tappaa. Siis esimerkiksi. Teoriassa. Spekulatiivisesti. On suojateitä joilla voi jäädä auton alle, on rattijuoppoja, on ohittamaan lähteneitä autoja, on kuoppia joihin voi ajaa polkupyörällä ja lentää metrien päähän, on omia ja toisten ajovirheitä, ja on ihan kerta kaikkisen yllättäviä sairauskohtauksia, siis oikeasti verisuoni jossain aivojen sopukoissa voi yksinkertaisesti vain katketa ja elämä oli siinä sitten, nuoren ihmisen, miksei vanhemmankin.

Kehossa on muutoksia, täpliä, kyhmyjä ja rakkuloita. Syövän voi saada nuorenakin, lehdistä olen lukenut sellaisista ihmisistä, ja nyt kun on kaikkea kännykkäsäteilyäkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi:

Tippuvia lentokoneita itsemurhapommittajia joukkomurhaajia liikenneonnettomuuksia huumeruiskuja  tulipaloja rintasyöpä keuhkosyöpä munuaissyöpä aivosyöpä kohtisyöpä suolisyöpä haimasyöpä mahasyöpä melanooma aids

Niinpä, kaikenlaista. Ja on vielä kaikenlaisia asioita, jotka voivat tappaa ja joita en muista ajatella. Luin miehestä, joka putosi viljaisiiloon ja kuoli. Eipä hän tullut varmaan koskaan ajatelleeksi kuolevansa sillä tavalla. Tai joku jäi peruuttavan traktorin alle.

LAKKAA PELKÄÄMÄSTÄ sanoo järki. Minä en ole järkevä ihminen. Vitun hullu. En usko, että koskaan paranen tästä, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Pelkään koko ajan enkä voi sille mitään. Miten voisin olla pelkäämättä, ja mitä jäljelle jäisi?

En tiedä, kenen kuolemaa pelkään eniten, itseni vai muiden. Ehkä on itsekästä ajatella, että jos itse kuolisin, kokisin paljon vähemmän kipua. Ja sitten taas toisaalta. Mutta elämä ei ole sellaista. Ei sitä voi tietää, ei sitä voi tilata. Olisi sitä paitsi helvetin väärin, jos kuolisin nyt. Okei, itsekeskeinen ajatus. Antaa olla. Elämäni on ollut kamalaa paskaa ja siitä käy syyttäminen ihmisiä, jotka elävät täyttä, onnellista ja kuolemanpelotonta elämää. Heidän pitäisi kuolla eikä minun! Heidän pitäisi kärsiä eikä minun, koska nyt on tullut minun vuoroni elää onnellista elämää! On minun vuoroni! Jos joku kuolee liian aikaisin, niin he! Mutta kun elämä ei mene niin. Se on se kaikkein raadollisin juttu. Elämä on täynnä paskapäitä, jotka lyttäävät muita ja selviävät sittenkin. Ja sitten on heitä, jotka tekevät kaikkensa muiden eteen, eivätkä selviä sittenkään. Paha saa palkkansa, opettivat lastensadut, ja ne valehtelivat.

Lakkasin pelkäämästä elämää ja aloin pelätä kuolemaa. Well done.

Terapeuttini pitää kuolemanpelkoani hyvänä asiana. Pelkään kuolemaa, koska haluan elää. Se on totta: haluan elää enemmän kuin ehkä koskaan ennen, koska on satoja asioita, joita haluan tehdä. Haluan kirjoittaa lisää kirjoja, tiedän niistä jo jotakin, ja haluan lukea vaikka mitä. Kirjoittaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä asialta. Ja on muutakin, kuten matkoja, joita haluan tehdä. Ja on ihmisiä, jotka eivät tiedä, että rakastan heitä, koska en ole vielä sanonut.

Juttelin peloistani myös ystävälleni. Hän huomautti, että seitsemän miljardia ihmistä jatkaa edelleen elämäänsä. Ja, niin no. Kaikenlaisista katastrofeista selvitään. Ihmiset selviävät. Järjettömistäkin katastrofeista. Minun on opeteltava ajattelemaan, ettei katastrofi tarkoita kuolemaa, sillä kyllähän kaikki asiat aina selviävät. Sadasta pelostani ehkä yksi toteutuu, yhdeksänkymmentäyhdeksän ei.

Mutta järkipuhe ei auta, ei tähän tautiin. Pelot ovat minulle aitoja.

Mutta elämä jatkuu niistä huolimatta.


Miks kysyt, miten käytän päivät
jotka vielä saan
Tiedätkö mitä sieltä jostain sitten edes tilataan

Enkä opi sanomaan et kaipaan vaikka pyydätkin
Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan

Muistakaa elää.

- Aoda

torstai 26. toukokuuta 2016

Vedin jo kaikki lääkkeet

Odotan katastrofia kuin ukkosta. Se on ilmassa mutta ei puhkea.

Heräilen öisin ahdistuneena ja huolissani. Ovatko tavarani tallella, olenko muistanut maksaa laskut, entä jos luottokortti on varastettu, entä jos sataa sisään, entä jos syttyy tulipalo. Ajattelen kuolemaa. Pelkään kuolemaa. Näen unia kuolemasta. Niissä hiudutaan pois syövän runtelemina, otetaan yliannostus unilääkkeitä tai pyöräillään rekan alle niin, että aivot ovat silkkaa mössöä jalkakäytävällä asvaltinraosta ponnistavien voikukkien seassa.

Pelkään, että tulen hulluksi, mutta mitään ei tule. Ei katastrofia, ei ukkostakaan, vaikka luvattiin. Ei sada sisään. Aurinkoisina päivinä en yritä piiloutua.

Odotan katastrofia, koska en usko, että kontrolloimallakaan voin estää sen tulon. Etteivät langat ole minun käsissäni, vaikka mitä tapahtuu. Tarkistan laukun koko ajan, onko lompakko ja kännykkä. Tarkistan lukituksen ja lieden, ikkunat. Irrotan sähköjohdot. Odotan postissa ikävää kirjettä, vaikka Kelalta. Pelkään maksuhäiriömerkintää. Revin tukkaa päästä koska en jaksa olla koko ajan huolissani. Kun yksi huoli menee, toinen tulee. Tarkistan laukun ja sähköjohdot ja helpotus hädin tuskin tulee.

Lopetin mirtatsapiinin. Olen lihonut liikaa. En olisi ikinä uskonut, että sanon tämän, minähän aina puhun itsensä ehdottoman rakastamisen puolesta. Mutta nyt riittää. Käytän unettomuuteen melatoniinia ja antihistamiinia. Pyysin lääkäriltä Lyricaa, koska en jaksa huolteni kanssa enkä usko, että koskaan selviän tästä. Lääkäri vastusti. Terapeutti taas oli sitä mieltä, että kuvittelen minussa olevan jonkin vian jossain niin syvällä, ettei sitä saa pois - ja että se ei ole totta. En minä ole luovuttajatyyppiä, mutta tässä kohtaa tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa faktat.

Vasta hiljattain tajusin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön luonteen. Olen aina luullut, että huolettavat asiat itsessään ovat huolten lähde, mutta ne ovatkin oire. Ahdistus on minussa, se ajelehtii vapaasti ja etsii uomaa, josta päästä läpi. Huolet ovat kanava, josta ahdistus pääsee kulkemaan eteenpäin. Ahdistus minussa on se ongelma, ei se, että otan normaalin elämän niin raskaasti. En tiedä, miten tietoon pitäisi suhtautua. Että helpottuuko tämä tästä vai ei.

Ei se ole se katastrofi, minä vain puran tämän ahdistuksen näin. Ja toisaalta tämä on tapani oireilla, kun elämässä tapahtuu muutoksia. Niin on käynyt ennenkin.

Uniapneatestissäkin kävin, samoin verikokeissa. Tutkittiin, voiko väsymykselleni olla jokin muu syy kuin depressio. Olen kokeiden mukaan kuitenkin täysin terve. Petyin siihen, olin toivonut ongelmiini jotain muuta selitystä kuin masennuksen. "Olisin mieluummin ottanut uniapnean kuin depression", sanoin lääkärille. "Useilla on molemmat", lääkäri vastasi.

Helvettiäkö tässä sitten. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Vika on minussa jossain niin syvällä, ettei sitä saa ongittua pois. Ihmelääke, joka minut korjaisi, olisi taivaallinen asia. Jos vikaa ei voi korjata, ainakin voisi helpottaa oireita.

Mutta terapeutti uskoo minuun. Minäkin uskon useimmiten, mutta nyt olen vain aika väsynyt. Tulee uusi päivä ja tarkastan taas laukun, avaan lompakon ja etsin tärkeimmät kortit, tunnustelen puhelinta laukun sivutaskussa.



Mun sydäntä sydäntä särkee
Vedin jo kaikki lääkkeet
et se paranee
mut se on yhä kipee

Mun sydäntä sydäntä särkee
Mikään ei auta mitä mä teen
sen eteen
Se on yhä kipee

- Aoda

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.


Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.


Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.


Muutin tavarani saarelle
Kiipesin katolle  
Olin jättänyt murheet
Olin maalannut seinät
Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään
Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea
Päätin hankkia lapion
Peitän sillä jäljet, 
jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan
Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa
Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,
ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki
Vain laiva huusi
Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 


Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.


Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä
Mä en koskaan oo
niin kuin hän
Hän sanoo sanan, kaksi
ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)

perjantai 26. joulukuuta 2014

Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Yksi asia on varmaa: pakkasella ei pidä itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. 

Pakko ryhdistäytyä ja pakottaa jalat liikkeeseen, vasta sitten saa romahtaa.

Paljon mikään muu ei varmaa olekaan, mutta se sopii minulle juuri nyt. Pidän siitä hetkestä, kun koko maailma murenee jos on muretakseen, ja silloin kaikki on yhdentekevää. Kaikki alkaisi alusta.

Kuin kävelisi järven yli tietäen, että millä tahansa askeleella jää saattaa pettää alta. Mutta liikkumattakaan ei voi olla.

Voiko pelolle antaa sijaa? Tärisen muutenkin, kylmästä.

Kunpa joku kertoisi, miksi en kykene näinä päivinä muuhun kuin nöyrään itkuun. Vaikka kuka muu sen tietäisi jos en minä, ja jos minä en tiedä, mistä sitten voi pyytää vastausta? Ja kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Olen sekaisin, ihan saatanan sekaisin.


Aamulla pyrytti kun heräsin, sytytin valot ja katselin villapeiton sisästä puuskissa pöllyävään lumeen, joka hautasi auton ja ulkotulet alleen. Käperryin takaisin peiton sisään ja jatkoin unia, koska olin liian turtunut nousemaan. Turtunut ja itkuinen, eikä mitään ole edes tapahtunut, paitsi että näen yöstä toiseen pahoja unia. Ne eivät ole verisiä tai uhkaavia, mutta niissä esiintyy ihmisiä menneisyydestä. He tulevat aina vain takaisin, koska jäähyväiset jäivät vajaiksi, tai tarkemmin niitä ei koskaan jätetty.

On puistattavaa nousta aamuisin ylös, kun ei ole aivan varma, onko hereillä ensinkään tai missä on. Ja kun tajuaa olevansa hereillä ja täällä, huomaa, ettei haluaisi olla.

On ollut joulu ja kauheasti hyvää ruokaa, perhe ja lahjoja, mutta en ole osannut asettautua juhlan tunnelmaan. Se on tosi harmillista. Yleensä nautin joulussa juuri eniten yleisestä tunnelmasta, siitä kun ollaan yhdessä, syödään pitkän kaavan kautta, pelataan ja poltetaan kynttilöitä. Salaa toivon myös joululoman loppuvan. Tahdon takaisin rakkaani luo.

Huomaan kävelylenkeillä kiirehtiväni. Paksussa lumessa ja pakkasessa on vaikeampaa juosta, mutta koko ajan tuntuu olevan tarpeen kiihdyttää askelia, kuin jotain pakoon juosten. Harvoin edes tiedän, minne olen menossa. Kylmä ja kuiva ilma väsyttää keuhkoja. Kun pilvet väistyvät, tulee kylmempää. Tähdet näkyvät, ja silloin tuntee itsensä poikkeuksellisen pieneksi. Katselin yötaivasta nenä rohteessa elämää epäillen: kertokaa joku, missä minun paikkani on!

Välillä olen tosi vihainen. En minä tämmöistä elämää pyytänyt. Enkä kestä vähääkään ylimielisyyttä ja selkääntaputtelua, ryhdistäydy nyt ja kyllä se siitä. Lopettakaa vähättely ja auttakaa saatana!  Näytä sinä miten tämä tehdään, jos se on niin helppoa! Ottakaa joku tämä pois minusta! En kestä enää hetkeäkään en kestä en kestä! 
Toisaalta luojan kiitos olen vihainen, luojan kiitos olen edes sitä.

Monina päivinä elämä on ollut järjetöntä, tyhjää ja sirpaleina. Mies poissa, rahat loppu, koti sekaisin. Pienenä myttynä tyhjän sängyn laidalla itkin haluttomana syömään tai kävelemään. Sitten olen kuitenkin lopulta jaksanut lukea sähköpostit, keittää muovikulhossa kaurapuuroa tai pukea, vaikkakin pää painuksissa. Ikkunasta on näkynyt milloin mikäkin vuodenaika, joskaan sekään ei aina ikkunasta katsomalla selviä, ovathan vuodenajat nykyään hyvin samanlaisia, etenkin kevät ja syksy. Olisipa silloin ollut joku, jolta kysyä: missä on minun paikkani?

Mihin pitää mennä, mitä on nyt tehtävä?

En tajua, miten en ole jo tappanut itseäni, enkä tajua, miksi en sitä jo tee. Se olisi viimeinen ratkaisu tai ponnistus, joka ikinä enää on tehtävä.

Taidan olla elämässä siinä pisteessä, jossa on mietittävä, mitä tahdon ja mikä on kaikkein tärkeintä. Monessa asiassa olen saanut jo pohdintani päätökseen ja tehnyt ratkaisuja, mutta monissa asioissa myöskään en. Ja kuinka sitten pitää ratkaisuista kiinni?

Yksi asia on, että tahdon olla vapaa. Mutta silloinkin on tähdennettävä, mitä vapaus tarkoittaa ja miten se ilmenee. Ja entä kuinka olla vapaa loukkaamatta muita?

Toisekseen tahdon olla juuri niin arvokas kuin olen, ilman vastaväitteitä. Mutta kuinka uskoa siihen aina, näinäkin kauheina päivinä? Ja kuinka vaatia muita toimimaan sen mukaan, jos he eivät ajattele samoin? Vaikka ehkä kaiken voi suhteuttaa siihen. Arvoisiani ovat ihmiset, jotka ymmärtävät arvoni. Kuten sitä sanotaan: Ystävä näkee sinussa upean ihmisen niinäkin päivinä, kun sinä itse et.

Kolmanneksi tahdon ottaa suunnan. Mutta sen vuoksi on siedettävä ajoittaista epävarmuutta elämässä, niitä hetkiä, joina tahdon vain itkeä sängyssä ja kun kaikki makuuhuoneen ulkopuoleinen pelottaa, kun jokainen askel on hutera.

Kunpa jaksaisi aina näinä kaiken nielevän synkkyyden ja epätoivon päivinäkin ajatella, että ainakin olen vapaa.

Ja että aina tulee huominen.

Että aina elämässä jotenkin selviää.

Kyllä se jää kantaa. Ja ehkä, jos olisi käsi, johon tarttua, ei myöskään pelottaisi ihan niin paljon.



Valkoista
kaikkialla
Valkoista
Ja kasvot
jään alla

Nyt kukaan ei tiedä
missä minä olen

Valkoista 
Pyhä hiljaisuus
Pyhä hiljaisuus
Pyhä hiljaisuus

Nyt kukaan ei tiedä
missä minä olen

Vapaus!

- Lauri-Matti Parppei


Hyviä lumisia päiviä,

- Aoda

torstai 27. marraskuuta 2014

Yksityisaluetta

Kaikki olikin jo hetken niin hyvin, että aloin käydä epäuskoiseksi. Mutta ei huolta; kyllä vastoinkäymisiä aina tulee, ja vaikka ne olisivat sinänsä pieniä, niillä on minunlaiselleni ihmiselle iso vaikutus.

Puhelimeni varastettiin lauantaina. Seisoin kassajonossa, kun mies ja nainen tulivat juttelemaan kummallisuuksia ("oletko jonossa?" - ihan kuin se ei olisi ollut ilmiselvää). Kotiin päästyäni puhelin oli poissa. Se oli ollut Marimekko-laukun sivussa olevassa avotaskussa.

Laskin yksi plus yksi. Tietenkään ei voi olla varma, paitsi että melkein voi.

Puhelimen menettämisestä tuli paha mieli, ja sitten taas soimasin itseäni - sehän oli vaan puhelin, eikä kukaan ole kadonnut, mitä sitä materian perään itkeskelemään?

Paitsi ettei se ollut pelkkää materiaa. Ensinnäkin se oli kesätyörahoilla ostettu puhelin - iPhone - ja toisekseen älypuhelimet eivät ole enää pelkkiä kännyköitä, joilla soitellaan ja tekstaillaan. Ne ovat pieniä tietokoneita, ja niiden sisällä on paljon omaa elämää. Kuten vaikkapa minulla on: puhelimesta löytyy Facebook, Instagram, Twitter, Skype, usea sähköpostitili, Blogger, menkkapäiväkirja, mielialapäiväkirja, kalenteri, yliopiston ruokapaikkojen ruokalistat, WhatsApp kymmenine jopa hyvin henkilökohtaisine keskusteluineen, verkkopankkiapplikaatio, jolla maksan laskut, sekä tietysti kamera ja ainakin tuhat valokuvaa. Vaikka varkaita tuskin kiinnostaa minun kuukautiskiertoni vakoilu tai valokuvat ruoka-annoksista, tuntuu, kuin yksityisaluettani olisi loukattu pahemman kerran. Puhelimessa oli tietysti suojakoodi ja liittymänkin suljin, mutta terapeutin mukaan koodit eivät paljon auta. Hänen poikansa osasi 13-vuotiaana ohittaa tietokoneissa salasanat, ja ammattivarkaat nyt varmaan osaavat myös.

Ja sitten seurasi ahdistusta. Onko liittymääni käytetty väärin, tuleeko nyt valtava puhelinlasku? Pääseekö joku ehkä verkkopankkiapplikaatiolla tililleni? Riittävätkö rahat, onhan tässä yhtä ja toista osteltavaa? Jakaako joku nyt netissä rantakuviani, lukeeko viestejäni, nauraa mielialapäiväkirjaan merkitsemilleni epätoivon hetkille? Rauhoittelut eivät auta. Ei auta, vaikka järki sanoo, ettei kukaan pelkällä applikaatiolla pääse pankkitilille tai että suljin liittymän heti, kun huomasin puhelimen kadonneen, tai ettei koko asia edes ole minun vastuullani, sillä kyseessä oli varkaus, josta tein rikosilmoituksen.

Lisäksi omatunto soimaa. Olihan puhelin minulle aika tärkeä ja kalliskin vielä, enkä pitänyt siitä kunnolla huolta. Tosin tiedän, että potisin vielä huonompaa omaatuntoa, jos puhelin olisi vain hävinnyt. Mutta eihän se laukusta niin vaan häviä.

Pakko-oireet palasivat hiukan. Kotoa lähtiessä tarkastan ovien lukituksen, lieden, ikkunat, kylpyhuoneen, tietämättä oikeastaan, mitä pelkään. Poissa ollessani olen hyvin huolissani, sillä ehkäpä joku murtautuu kotiini tai jätin pakastimen oven auki aamulla, kun kaivoin lokerosta leipää, ja kun tulen kotiin, tammiparketti lainehtii ja poksuu. Pelkään liikkua ulkona, ikään kuin joku voisi käydä kimppuuni. Tai ehkäpä kaikki muukin menee pieleen, koulutehtäväni ovat huonoja tai niissä on merkkejä mahdollisesta plagioinnista, en saa tenttikirjoja ajoissa, rahat loppuvat kesken, en jaksa lukea, tahdon vain nukkua nukkua nukkua vaikka ei uneta, mutta nukkua siksi, ettei tarvitsisi suorittaa mitään velvollisuuksia.

Voisin vain vajota kylpyammeeseen ja pysyä siellä, mutta sitä ammettakaan ei enää ole, kun kylpyhuone vasta uusittiin.

Ahdistaa, valvon öisin ja makaan aamuisin sängyssä pitkään. Varastetun puhelimenko takia? En. Ahdistaa vaan niin paljon. Eikä sillä ahdistuksella ole nimeä.

Kommentoin muihin mielenterveysaiheisiin blogeihin aika paljon. Kommentoin aina tsemppikommentteja ja kehuja ja halauksia ja sydämiä. Joskus oikeasti tekisi mieli kommentoida jotain aivan päivänvastaista: tsemppejä laihdutukseen, vaikka oletkin jo alipainoinen - hyvä että viiltelet, sehän auttaa, teen sitä joskus itsekin - huuda täyttä kurkkua kun tulee paniikkikohtaus - - oksenna vaan syöty ruoka -  itke vaan sängyssä masennustasi äläkä yritäkäään jaksaa nousta ylös - luovuta, minä olisin sinun tilanteessasi luovuttanut aikaa sitten. En missään nimessä siksi, että haluaisin näille ihmisille pahaa, päin vastoin. Mutta kun minä tiedän, millainen se sudenhetki on, kun ahdistaa ja viilto tai pari voi himmentää ajatuksia. On hassua kommentoida tsemppejä muille ja sitten itse kuitenkin maata sängynpohjalla vihaamassa maailmaa ja raapimassa ihoa verille.

Viimeviikkoinen avautuminen ryhmässä painaa myös. Huomasin vieneeni muilta tilaa omalla itkeskelylläni, vaikka olen muutenkin aika paljon äänessä. Käänsin huomiota taas itseeni, vaikka se on usein muutenkin itsessäni, olenhan useimmiten Turvapaikassa iloinen ja puhelias. On lisäksi aika vaarallista antaa itsestään pois tietoa sillä tavalla - näyttää se kaikki heikkous ja ahdistus, kun minua voi muutoin helposti luulla maailman tasapainoisimmaksi ihmiseksi. Ja entä, jos joku käyttää niitä asioita minua vastaan joskus sopivan paikan tullen? Tietävät minussa heikoimman kohdan ja iskevät sanoja miekkanaan käyttäen juuri siihen. Kyllähän sitä luulisi, että ihmiset jättävät ne kohdat rauhaan inhimillisen armon vuoksi, mutta ei niin ole suinkaan aina. Olen kokenut niitä iskuja useita.

Terapeuttikin todennäköisesti pitää minua täytenä idioottina. Kerron minua loukanneista sanoista ja asioista, poden pahaa oloa, vaikka ne asiathan voisi vain jättää omaan arvoonsa. Tai ovatko ne edes niin kovin isoja tai pahoja? Terapiassa varmaan käy ihmisiä oikeidenkin ongelmien takia.

Taidan itsekin tarvita itseeni suojakoodin, jonka annan ihmisille, joihin syntyy vahva luottamus. Numero kerrallaan. Ja voihan suojakoodinkin uusia tarpeen vaatiessa, jos luottamus särkyy.

Kaikki tämä vain yhden puhelimen takia.


Mä jäin katsomaan
kadulle sun varjoo katoavaa
Kiskot kirskui julmuuttaan,
sä häivyit pimeään

Sadepisarat
valui pitkin mun poskia
Ei ne haihtuneet pois iholta,
ne tekee kipeää

Kylmä kaupunki
sua kohdellut ei hellästi
Jos voisin olla vahvempi,
en tuntis ikävää

Ne kysyy multa:
"Mitä kuuluu? Näytät kalpeelta"
Kun asvaltilla leikin kuollutta
ei ne voi käsittää



Koettakaa kestää tätä maailmaa,

- Aoda

torstai 4. syyskuuta 2014

En tiedä, mitä tapahtuu

Missä menee järjettömyyden ja hulluuden raja?

Hukun tähän merkityksettömyyteen. Koulu on alkanut, ja yritän hukuttaa itseäni syntaksiin ja analysoida itseni eläväksi, mutta väsyn yliviivaustussi toisessa ja lääkepurkki toisessa kädessä. Kotona on kauhea sotku, koska en jaksa purkaa muuttolaatikoita ja laukkuja vaan kaivan kaiken aina erikseen esille ja jätän sitten hujan hajan. Tiskit haisevat, koska putkiremontin takia vesi on usein poikki, enkä jaksa tiskata iltaisin. Unohdin pakata uimapuvun - se on edelleen vanhempieni luona - ja sekin ärsyttää. Tosin en tiedä, jaksaisinko oikeasti edes mennä uimaan tai uskaltaisinko mennä bussiin.

Vihaan tätä kaikkea: sekaista kotia, velvollisuuksia, aikuisuutta, itseäni, ympäristöäni, ymmärtämättömyyttä.

Joskus vain kävelen rivakasti kaduilla muistamatta tai tietämättä, minne olen oikeastaan menossa. Joskus on niin kova ikävä, että haluan vain paiskoa tavaroita ja rikkoa jotain. Joskus tahdon vain huutaa. Raivoissani ja hädissäni pyörin ympäri asuntoa kykenemättä rauhoittumaan. Tietysti voisin purkaa raivoni peiliin ja astioihin, mutta en tee sitä, koska olen järkevä ihminen. Ja taas: silloin se tulee, se toivottomuus, se turtumus, se merkityksettömyys. Seuraavassa hetkessä makaan sängyssä peiton alla ja tärisen milloin itkusta, milloin pelosta. Tänään istuin kylpyammeessa ainakin tunnin, minä, pieni, säälittävä olento, siinä vaahtoon hautautuneena.

Terapeutti oli oikeassa: olen vihainen, en millekään tietylle asialle, enkä tiedä, mihin sitä purkaa.

Jos masennus, itsemurha-ajatukset, viiltely, paniikkikohtaukset, itkeminen, unettomuus ja ahdistus ovat keinojani kerjätä huomiota, miksi en pysty lopettamaan, vaikka tämä on aivan kamalaa?

Nyt on syyskuu ja Turvapaikka on taas auki. Kävin siellä eilen ja tapasin tukihenkilöni. Kerroin kesän aikana ajatelleeni avuttomuudessani ja aikeestani tekeväni jotain tyhmää, etenkin, kun ei ole paikkaa mihin mennä, eikä ketään, kelle soittaa.

Mutta en mä mitään tee, sanoin melkein samaan hengenvetoon. Ei tarvi olla huolissaan. Kaikki on kunnossa.

Mutta olisithan sä voinut soittaa mulle, tukihenkilöni sanoi.

No niin, sitä vartenhan tukihenkilöt ovat. Mutta ei minulla ole niin pahaa hätää, että veisin aikaasi, ennen kaikkea, että veisin aikaasi, jonka voit antaa jollekulle toiselle. Turvapaikassakin mietin, pitäisikö minun mennä pois siltä varalta, että vien jonkun muun aikaa, tilaa tai hermoja.

Ajattele kerrankin itseäsi, me olemme täällä sinua varten, tukihenkilöni sanoi. Anna meidän auttaa.

Toisinaan sellaiset sanat ovat kaikki, mitä haluan kuulla.


Eteisestä makuuhuoneeseen on pitempi matka

En mä tiedä mitä tapahtuu
Joku sotkee tätä asuntoa
Epäilemättä se oon minä
joka murenen

- Samuli Putro

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Mieli voi ilosi viedä (F41.1)

Kun lähden töistä, tarkastan, että jääkaapit ja pakastimet ovat kiinni. Siivoan tarkastuksen varalta, ettei minua vain voida syyttää huolimattomuudesta. Lukitsen oven, väännän koodin väärään asentoon, tarkastan, että se on kiinni. Sen jälkeen avaan lukon, menen takaisin sisään, tarkastan jääkaapit ja pakastimet, menen ulos, suljen lukon, rynkytän sitä, että se on varmasti kiinni. Kotona mietin, mikä meni ehkä pieleen.

Tämä on kesätyö, jota yksinkertaisempaa saa hakea, silti pelkään koko ajan mokaavani. Punnitsen myymäni tuotteet, etten vain myy liian vähän (jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä) enkä liikaa (jotta työnantaja on tyytyväinen). Pesen käsiäni, etten vain tartuta jotain tautia annostellessani marjoja. Lasken kassan aina varmaan kolme kertaa, jotta summa on varmasti oikea. Kyselen työkavereiltani, teenkö kaiken oikein ja missä voisin parantaa. Säikähdän, jos saan pienenkin huomautuksen. Pelkään saavani potkut, vaikka mitään syytä ei ole. Ja sitä paitsi tämä on vain kesätyö.

Silmiinpistävän huvittavaa käytöstä, paitsi että minulle se kaikki on totta.

Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Pelkään muun muassa ajaneeni jonkun viattoman päälle huomaamatta sitä, jättäneeni vesihanan valumaan, pesseeni pyykit vahingossa 95 asteessa, keittäneeni liian vahvaa tai laihaa kahvia vieraille, tulleeni väärinymmärretyksi tai asettaneeni sanani väärin, pitäneeni esitelmää farkkujen vetoketju auki, kaataneeni vettä viemäristä alas vaikka on vedenkäyttökielto, unohtaneeni maksaa laskut, kirjoittaneeni tenttivastaukseen läpiä päästäni, parkkeeranneeni väärin ja saaneeni sakot sekä muuta yhtä fiksua. Kyselen usein lähimmäisiltäni, onko se ja tämä asia kunnossa ja selittelen etukäteen siltä varalta, että jokin on mennyt pieleen. Järki hei? Mutta ei, järjen tai ylipäätään logiikan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan jätä vettä valumaan tai aja huomaamattaan kenenkään päälle, ja tiedän sen hyvin, mutta ei se minua auta.

Se mitä sekä psykiatrini että terapeuttini ovat kyselleet on sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta sellaista minulla ei ole lainkaan. Olen onnellisimmillani ihmisten keskellä, rakastan jutella iloisten marjan- tai jäätelönostajien kanssa tai jutella kivoja kirjastontädille. Tulen siitä hyvälle tuulelle. Ahdistus kuitenkin rajoittaa elämääni siinä määrin, etten uskalla mennä ja tehdä samalla tavalla kuin ennen. Paitsi että pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää lähteä mihinkään, missä en ole parhaimmillani tai mistä en voi päästä pois, jos voimakas ahdistus tai peräti paniikkikohtaus iskee.

Olen alkanut pohtia, miten tämä taipumus huolestuneisuuteen vaikuttaa kehooni. Pulssini on selkeästi nopeampi kuin monilla ikäisilläni, vaikka olen ihan hyväkuntoinen. Kroppani käy koko ajan ylikierroksilla, silloinkin kun minun pitäisi rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. En ole oikein varma siitäkään, pystyisinkö ajattelemaan selkeämmin ja järkevämmin, jos ajatukset eivät koko ajan askartelisi jonkin muun parissa. Sellainen vie yllättävän paljon energiaa. Maatessani paikallanikin mietin kaikkia asioita, joihin en voi edes vaikuttaa. Saataan valvoa öitä miettien, miten olisin voinut toimia toisin. Olen nykyään huono keskittymään, vaikka juuri määrätietoisuus ja keskittyneisyys olivat avaimeni menestykseen esimerkiksi opiskelussa. Nykyään minun täytyy pinnistellä, jotta pystyn lukemaan kymmenenkin sivua tenttikirjaa yhteen putkeen. 

En osaa sanoa, missä on tämän häiriön pohjimmainen syy. Onko se vain epäonnistumisen pelkoa? Kenet minä tosissani pettäisin, jos mokaisin jossakin? Itsenikö vain? Vai ovatko läheiseni tosiaan niin pikkumaisia, etteivät ymmärtäisi, jos tekisin jotain väärin? Mitä minä pelkään? Onko tosiaan niin, että pienikin virhe tekee minusta täydellisen epäonnistuneen? 

Kaikista pahinta on oikeastaan se, että ahdistus ja epäonnistumisen pelko estävät oikeasti toimimasta järkevästi. Siksi en tahdo, että ihmiset katsovat minua, kun laitan ruokaa tai siivoan. Ei että en osaisi, en vain pysty toimimaan, kun joku muu voi nähdä mahdolliset virheeni. Silloin sählään, käyn kyvyttömäksi ja joudun pyytämään apua. Tiedän miten huvittavaa se on, mutta minulle se on totista totta ja vakavaa.

Minun kanssani tarvitaan loputtomasti kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.


Tässä linkki hyvään artikkeliin: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi


Olen tehnyt asioita,
joita ei olisi pitänyt tehdä
Mennyt perässäsi paikkoihin,
joihin ei olisi pitänyt mennä

Olen nähnyt unia, 
joita ei olisi pitänyt nähdä
Kuullut sanottavan sanoja
joita en olisi halunnut kuulla

Olen tullut maailmasta,
jota ei olisi pitänyt olla
Kaikki kuvattuna julisteissa,
joita ei enää ole

Aion katua tekoja,
joita en ole tehnyt
Odottaa tulevia vuosia,
jolloin kukaan ei enää muista

- Anni Sinnemäki

Hyvää juhannusta!

- Aoda

torstai 22. toukokuuta 2014

Älä lyö enää, sydän

Älä lyö enää sydän, älä lyö lyötyä.

Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime helmikuussa näin: 

"Terapian aloittaminen kuulostaa jotenkin niin suurelta ja erikoiselta. Aivan kuin olisin sairas."

On hyvin mielenkiintoista, että vielä viime helmikuussa, aika monen lääkäri-, psykiatri- ja psykologikäynninkin jälkeen ajattelin, etten ole sairas. Ja vaikka olisinkin pitänyt itseäni sairaana, en taatusti ajatellut, että kärsisin juuri masennuksesta. Vaikka masennuksestahan on kyse juuri siinä, kun ei ole energiaa tehdä oikeastaan mitään. Näin ahdistuksen suurempana ja selkeämpänä ongelmana. Sen takia hakeuduinkin hoitoon, sen ja paniikkikohtausten. Paniikkihäiriötä minulla ei diagnosoitu. Käsittääkseni yleistyneen ahdistuneisuushäiriön pointtina on se, että ahdistus on pitkäkestoista eikä ilmene kohtauksittain. Tosin en ymmärrä, miksi ne sulkisivat toisiaan pois.

Tunnen jatkuvaa syyllisyydentuntoa kaikista tekemättömistä asioista, aloitekyvyttömyydestä ja väsymyksestä. Siksi onkin käsittämätöntä, etten voi myöntää itselleni olevani sairas. Pidän itseäni vain laiskana ja saamattomana vätyksenä ja ajattelin alakuloisuuden olevan lapsellista itsesäälissä rypemistä. Eikä lääkäreiden arvioista huolimatta ollut mahdollista ajatella, etten olekaan syypää kaikkeen, eikä ratkaisu ole vain se, että ryhdistäytyisin.

En jaksanut paneutua kouluhommiin, palautin työt ja maksoin laskut myöhässä vain koska en jaksanut tehdä mitään ajoissa. En osannut sitäkään oikein ihmetellä. Lasku olisi ollut pöydällä, pankkitunnukset vieressä ja rahaa tilillä, ja siltikään en saanut aikaiseksi. Enkä pystynyt yhdistämään masennukseen sitäkään, että niin usein olisin mieluummin jäänyt sänkyyn makaamaan kuin lähtenyt ulos. Tai että mieli viistää niin matalalla, etten jaksa iloita paljon mistään, odotan vain iltaa, kun pääsen takaisin nukkumaan. Nukkumaan, vaikka saan taas taistella saadakseni unta. Ja sitten samaa rataa seuraava päivä.

Sitä vaan tässä yritän sanoa, että on turhauttavaa pohtia oikeutusta oireille ja väsymykselle, kun en niille kuitenkaan voi noin vain mitään. Sen sijaan että keskittyisin parantumaan, soimaan itseäni kaikesta tästä. Uskomatonta, että edes minä en osaa sisimmässäni pitää masennusta sairautena. Lisäksi epäilen jatkuvasti muiden ajattelevan minusta ilkeästi, jos puhun voinnistani. Miksi he ajattelisivat minusta niin, kun en minäkään ajattelisi heistä?

Toisin sanoen pelkään vähättelyä, vaikka samaan aikaan pahin vähättelijä olen minä itse. Ja kaiken tämän itsesyytöksiin käytetyn energian voisin käyttää parantumiseen.

Toinen asia, mitä en ehkä koskaan ymmärrä, on se, miten en tajunnut pahimpina aikoina (kevät ja kesä 2013), että jokin on pielessä. Koko ajan oli kauhea olo, olin niin yksin ja ahdistus vyöryi päälle kohtauksina. Miksen kyseenalaistanut sitä? Olinko jo unohtanut, mitä on olla onnellinen? Korkeintaan ajattelin, että tämä menee ohi, kun odotan. Ja sitten vain kasvatin kaikkea kauheaa sisälläni, kunnes se tuli ulos, kun ei enää mahtunut mihinkään. Ja silloin se tuli valtavana pyrskäyksenä. Jos olisin antanut sen vaikean olon tulla pois pikkuhiljaa, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niinkin olin ajatellut, että minun pitäisi voida todella huonosti, että voisin pyytää apua. Eikö paha olo sitten ole tarpeeksi?

Terapeutti kysyi, onko kyse siitä, etten tahdo myöntää sairauttani siksi, että se olisi todiste heikkoudestani. Sanoin, että siitä ei ole kysymys, vaan pikemminkin siitä, etten näe oikeutusta heikkoudelleni. Koen, että minun pitäisi jaksaa ja pystyä enempään.

"Joskus sotilaat jäätävät makaamaan sotatantereelle eivätkä nouse ylös, vaikka voisivat", terapeuttini sanoi eilen. "Sitä kutsutaan taisteluväsymykseksi. Eikä silloin auta, jos heitä soimaa. Hehän kuolevat. Taisteluväsymys on varmaankin sukua masennukselle."

"Ai niin kuin että jos roikkuu kaksin käsin pelastusveneen reunassa kiinni, mutta päästääkin irti", sanoin, "ja hukkuu."

Niin.

"Sitten tarvitaan joku nostamaan sinut takaisin veneeseen", terapeutti jatkoi.

Haluan sanoa vielä jotain. Olen lueskellut aika paljon muiden kohtalontovereitteni blogeja viime aikoina ja huomannut, että yllättävän moni painiskelee samojen ajatusten ja ongelmien parissa. Ei riitetä muille eikä itselle, puristellaan reisiä ja vatsaa peilin edessä ja lasketaan senttejä, kaloreita ja kiloja, itketään itse uneen ja hymyillään silti kaikille kohteliaasti. Tahdon vain sanoa teille kaikille, että te olette niin ihania, kauniita ja hyviä, että meinaan alkaa itkeä lukiessanne tekstejäni. Ja sen tahdon sanoa, että te olette myös älyttömän vahvoja. Kaikki ne asiat, mitä olette käyneet läpi, ovat niin valtavan raskaita, että heikompi olisi antanut lopullisesti periksi. Kyllä se on siellä, se toivo, sisu ja voima, joka pitää teitä elossa, vaikka aina ei siltä tunnu. Älkää siis vähätelkö itseänne ja tunteitanne, ette ole sen arvoisia. Teillä on oikeus olla juuri niin pieniä ja heikkoja kuin teistä tuntuu, ja lähipiirillänne on velvollisuus ottaa se vakavasti.


Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan
vievät minut kauaksi kotoani nopeaan
vievät minut kauas, silti oon aina tässä
En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä
Mä en enää
Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua
Se on säälittävää
Ne sanoo: Vaikeaa?
Ahaa, ei susta huomaa

(Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa)

perjantai 16. toukokuuta 2014

Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.


Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.


Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.