Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Ilolaulu masturboimiselle ja seksileluille

Eron jälkeen olen tajunnut, miten paljon rakastan masturboimista.

Ehkä vähän outo teksti, mutta huvittaa kirjoittaa nyt tästä, sillä huvittaa kirjoittaa asioista, jotka tuovat iloa. Hyviä asioita, sillä minähän ansaitsen hyviä asioita. Kysehän on loppujen lopuksi naisesta, jota rakastan.

Tukahdutettu seksuaalisuuteni pääsi vapaaksi maaliskuussa, kun lähdin siitä osoitteesta, jossa asuin miehen kanssa. Ei saman tien mutta aika pian. Keho alkoi tuntua miellyttävämmältä, oli kivaa koskea itseä, silitellä. Samaan aikaan tein päätöksen: nyt kun ei ole seksielämää toisen ihmisen kanssa, en ajele ihokarvoja, sääret saavat karvoittua, alapää viidakoitua. Minähän olen vapaa nyt. Kaipasin luonnon pariin, luonnolliseen. Niin kuin luonto minut tarkoitti. Luonnon lapsi, villi lapsi. Nainen. Naaras.

Ostin myös pyjaman, jonka paidassa lukee "self love era". Sitä tämä on, kukkasadetta, tähdenlentoja, kimmeltäviä sateenkaaria! Portit nautinnon puutarhaan ovat auki, ja millainen puutarha se onkaan!

Masturboiminen ei ole vähemmän kuin seksi toisen ihmisen kanssa. Masturboiminen ei ole toisen kanssa harrastetun seksin korvike. Molemmat ovat hauskoja asioita, mutta minun mielestäni ne ovat hauskoja eri tavalla. Joskus joku sanoi, että olen säälittävä ja minun pitäisi hankkia mies. (Tämä tapahtui nettifoorumin seksilelukeskustelussa.) En minä lopettaisi masturboimista vaikka saisin nautintoa toiselta. Ylipäätään kummallista vetää seksilelujen omistamisesta johtopäätös, että minulla ei olisi miestä (tai naista). Sitä paitsi seksileluja voi käyttää yhdessä, sekin on kivaa!

Ah, nyt päästiin seksileluihin. Minulla on niitä jos jonkinlaisia. Ostin ensimmäiseni jo 16-vuotiaana. Toisin kuin monet luulevat, ei niissä ole mitään ikärajaa. Se oli söpö ja pinkki, niin sanottu rabbit-vibraattori, jossa työnnettiin sauva vaginaan ja päällä väristin hyväili klitorista. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä ja paljon. Kotona oli sellainen hierova suihku, jolla saa uskomattomia orgasmeja. Olenkin onnekas, että myös nykyisessä asunnossani on sellainen! Ne orgasmit ovat jokaisen vesilaskun euron arvoisia.

Kun täytin 18, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi laadukkaan hieromasauvan, joka oli kaiken lisäksi ladattava. (Siihen aikaan suurin osa seksileluista toimi vielä pattereilla.) Myöhemmin yksissä juhlissa pienessä humalassa alettiin höpötellä seksijuttuja, ja keskustelu kääntyi jotenkin siihen, että minulla on seksileluja. He kysyivät, kuinka paljon olen maksanut lelustani, ja kerroin, että se maksoi 99 euroa. Tyttöporukka tyrmistyi, ja minua myös yritettiin myöhemmin kiusata siitä, että olen ostanut niin kalliin seksilelun. (Tänä vuonna ostamani Womanizer-kiihotin muuten maksoi 189 euroa.) Kiusaaminen on usein satuttanut, mutta tuo asia ei satuttanut ollenkaan, päinvastoin ihmettelin todella paljon, miksi asia on jotenkin ongelmallinen ja outo. Ehkä masturboida saa ja siitä saa tykätä MUTTA EI NOIN PALJON? Myöhemmin ajattelin, että onpa kummallista: jos jollakulla on kallis rannekello, se on hieno, ja halpa rannekello on huono, mutta seksilelujen kohdalla asia on toisin päin.

Käytin 18-vuotislahjani kunnolla loppuun. Käytin sitä myös paljon, kun olin seksisuhteessa ystäväni kanssa, ja hän piti todella paljon siitä, että käytin lelua hänen edessään. Sittemmin olen kokeillut muunkinlaisia hieromasauvoja ja muita vempeleitä mutta viime vuosien aikana siirtynyt pääasiassa klitoriskiihottimiin. Niin, tiesittekö: klitoris on ihmiskehon herkin osa, ja se on myös ihmiskehon ainoa elin, jonka ainut funktio on tuottaa nautintoa. Pidän siitä, että klitorikseen kohdistettavaan nautintoon halutaan panostaa ja on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa sille nautintoa värinän ohella. Klitorista ei saa unohtaa! Klitoris on tärkeä! Klitoris on kuin väylä paratiisiin! Miehet, jotka ymmärtävät klitoriksen merkityksen haluavat ja osaavat koskettaa sitä nautinnollisesti, ovat aarre.

Miten paljon oma keho voikaan tuottaa nautintoa... Onneksi olen ollut ahkera etsijä, tutkimusmatkailija. Rakastan kehoani. Rakastan, miten se vie minua paikkoihin, kun liikun. Rakastan sitä, kun suihkussa vesi lämmin hyväilee kehoani. Rakastan kehoani myös mukavissa, eksän mielestä epäviehättävissä vaatteissa. Rakastan jopa hampaidenpesua! Rakastan vulvaani, klitorista, vaginaa, värähtelyä, supistelua alhaalla, kolostani valuvaa kirkasta mahlaa, mahlan tuntua sormissa, sitä miten vastaanottava ja avoin olen. Mies voi työntää itsensä sisään, tai sitten minä voin itse täyttää itseni, ja voi miten minä nautin siitä. Täysin rinnoin, täysin vaginoin, niin kuin kuuluu olla.

Eron jälkeen oman kehon koskettaminen on ollut miellyttävää. Olen koskettanut rakkaudella. En koe enää inhoa kehoni äärellä, vaikka joku voisikin sanoa, että näytän kamalalta. Näytän miltä hyvänsä, osaan ja ennen kaikkea haluan tehdä itselleni hyviä asioita, niin, minä ansaitsen nautintoa - ei, en ansaitse, ei tarvitse ansaita, se kuuluu minulle lähtökohtaisesti. Se kuuluu kaikille lähtökohtaisesti. Itsensä koskettaminen ei koskaan satuta ketään. Se, että itseni hyvänä pitäminen on parantanut mielialaani väkivaltaisen ja ahdistavan ihmissuhteen jälkeen on hyvä asia, tässä tapauksessa se on enemmän kuin suotavaa. Olen herännyt kukkaan, kukkani on ollut nupullaan, nyt täysin auki, kurkottaa kohti aurinkoa.

Ehkä nyt annan itselleni kaiken sen arvostuksen, jonka olisin näiden kauheiden vuosien aikana ansainnut. Entiseltä avopuolisoltani, ja itseltäni.

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Mä lähden, ja se tänään tapahtuu

 Pakkasin laukun ja lähdin. Yhteisestä kodista. Toiseen paikkaan.

En ehkä palaa.

Olinko valmistellut?

No, kyllä kai.

Olinko valmis?

En todellakaan.

Olinko päättänyt?

En ollut.

Alitajuntani oli.

Sehän tekee päätökset aina ensin.

Ajatus tulee myöhemmin, sanat sitten, ja sitten, ehkä, teot.

Kävin perjantaina psykologilla. Aioin puhua eromietteistä, mutta psykologi ei antanut suunvuoroa; kerroin, mikä mieltä painoi, ja hän vaan puhui, puhui, puhui ja puhui.

Jälkeenpäin tajusin, että alitajunnassa asia oli jo valmiina, se vain odotti pulpahtamista pintaan. Ehkä oikeaa hetkeä, ehkä triggeriä, ehkä oikeita sanoja. Joo, kyllä: se odotti oikeita sanoja.

Oikeat sanat olivat ensin: mä luulen, että mä alan etsiä uutta kotia

ja sitten, hetken päästä, läpi kyynelten:

mä en kestä enää.

Ja pam, siinä ne olivat.

Tarkalleen ottaen olin sanonut, että lähden nyt kaverin luokse. Nyt, mies kysyi. Nyt, vastasin. Autolla, lisäsin. Autolla? mies kysyi. Joo, autolla, ja mä lähden nyt.

Itku tuli.

Ootko sä ajokunnossa? hän kysyi.

Vastasin, vaikkakin itkien, itsevarmasti: Mä olen täysin kunnossa.

Sillä hetkellä tuntui, että todella olin. Tuntui, että olen enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan.

Sitten sanoin: Mä en kestä enää.

Siinä se oikeastaan oli. Mä en kestä enää.

Terapiassa olen huomannut, että kun jonkin asian viimein saa sanottua, sanallistettua, se kirkastuu, selkenee. Joskus jotain saattaa lipsahtaa itselleen odottamattomastikin. Ja voi miten hyvältä tuntui sanoa ne sanat. Mä en kestä enää. Sillä minä en kestä enää, en kestä, en kestä.

Kovin yksinkertainen virke, kovin painava, kovin yksiselitteinen.

Sillä minä olen kaikki nämä vaikeat viikot ollut se, joka hokee, että otetaan aikaa, ei ole kiire, mietitään rauhassa, katsotaan mitä tapahtuu, eletään tätä arkea, voidaan hetki olla erillämmekin, katsotaan, ei päätetä vielä.

Ja koko ajan minä olen ollut se, joka ei kestä.

Sanoin myös, etten pysty olemaan täällä. En pysty nyt menemään vain nukkumaan, sanoin. Sekin oli totta.

Minulla oli mahdollisuus päästä asumaan kaverin kämppään siksi aikaa, kun hän on ulkomailla, kesän yli ainakin. Minulla oli jo avain. Tiesin, että minulla olisi turvapaikka.

Siksi menin työhuoneeseeni ja kaivoin kaapista esiin laventelinvärisen ison matkalaukun, jonka olin ostanut aiemmin sillä viikolla. (250 euroa, mutta alennuksessa hintaan sata euroa, mikä mäihä!) Mies kysyi, mistä olin saanut tuollaisen ison laukun. Vastasin, että ostin aiemmin sillä viikolla. Ja siinä se oli, merkki, halkeama: ehkä hän siinä kohdin tajusi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Hän käski ajaa varovasti.

Sanoin joo. Sanoin nähdään. Hyvää yötä.

Nähdään. Hyvää yötä. Haluatko halauksen?

Halusin. Halasimme.

Otin laukun, menin rappukäytävään, suljin oven. Ei itku tullut vielä siinä. Oli paljon tehtävää. Tankkaaminen, kaupassakäynti (oli yö mutta Citymarket on auki ympäri vuorokauden), ajomatka, autotallin avaimen hakeminen, autotallin löytäminen (rynkytin sitten väärää ovea varmaan kymmenen minuutta), parkkeeraaminen, tavaroiden roudaaminen ylös, ja sitten, sitten kun sain turvapaikkani oven kiinni, sitten tuli itku.

Sittenkin vielä suorittamista, asia kerrallaan. Jääkaappi päälle, ostokset jääkaappiin, lakanoiden vaihto sänkyyn, hampaidenpesu, suihku, iltalääkkeet. Koko ajan itkin, itkin, itkin.

Viimeiseksi katsoin kännykkää. Mies oli lähettänyt vielä viestin. Se kuului: "Toivottavasti pääsit perille turvallisesti ja sinulla on kaikki tarvittava siellä. Olet kuitenkin minulle tärkeä, vaikka käy näin."

Ehkä noita sanoja olisin kaivannut jo aikaisemmin.

Paat oven kiinni silmin itkuisin

Just pudotit ydinpommin

Sä lähdet, ja se tänään tapahtuu

Kun tää rakkaus vaan ahdistaa

niin pakko se on lopettaa

Ehkä silloin kumpikin voi pelastuu

Sun sydäntäs peittää ikijää

Tunnet, ettet tunne mitään

Korvissa vaan paine tunnelin

Kuolevaisten lait

Sormet tutkivat toisiaan, löytävät toistensa lomaan. Kämmenselkä ja ranne, sormenpään iho ihoa vasten. Varpaat varpaiden kavereina.

Hiukset, joita silitän kasvoilta pois, pois häiritsemästä suudelmaa. Huulet, kielenkärki, kosteus ja pehmeys.

Hymyjä hymyjä vasten. Hiljaisuudessa hengityksesi on maailman kaunein melodia.

Painaudumme vastakkain ja sovimme täydellisesti yhteen. Olen kokonainen silloin kun olet sisälläni. En tahdo pois ikinä.

Kahdella sormella etsin pulssisi kaulalta. Tunnen, kuinka sydämesi lyö. Minun sydämeni lyö sen tahtiin.

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut

hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään

Päivä kului mut hetkenkään lepoo

piirtäjä ei kaivannut

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut

mestari valmisti sut

Ja se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan

Muodon jumalaisen sait

Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun

päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa

sanon vastaukseksi vaan

että jos ne edes kerran näkis sinut

kaikki rupeis uskomaan

Anna Puu: Mestaripiirros

Tarvitsen musiikkia ollakseni vapaa

Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.

Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.

Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.

Joku pääsisi siihen käsiksi.

En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.

Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan. 

Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.

Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.

Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.

Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.

Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.

Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.

Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.

Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.

Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.

Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.

Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.

En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.

Jos sun täytyy valehdellakin, niin mä uskon kaiken, tietenkin. Koko juttu tää on satua muutenkin

En ehkä pystykään kirjoittamaan tätä.

Olen niin pieni, en kestä näin suuria tunteita, ne musertavat minut, minä muserrun. Olen kasannut itseni palat yhteen niin monesti, etten minä pelkää uutta rakkautta, minä pelkään vanhaa kipua. Nyt tiedän, että on rohkeaa tehdä siitä huolimatta. Ja vaikka olen pieni, minä olen rohkea. Minä olen rohkea nainen, ja minä luotan siihen naiseen.

Noin kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin tämän lauseen: En jaksa enää elää. Jokin aika sitä ennen: Läheiseni tietävät tilani, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut. Olen päivittäin.

Ja nyt minun on totuttava kunnioitukseen, on totuttava turvaan. Ne ovat minulle vieraita asioita. Mitä enemmän rakastin edellistä, sitä enemmän vihasin itseäni. Sitten hän petti minut. En ollut yllättynyt. Silti mietin, onko mahdollista olla odottamatta toiselta hyvää, ja silti pettyä, kun ei sitä saa.

Olla odottamatta. Silti pettyä.

Silloin anelin sopimusta Jumalan kanssa. Diiliä, vaihtokauppaa. Ota ruumiinosa, anna minulle Rakkaus. Sydämeni, ole hyvä, se on tässä. En tarvitse sitä enää.

Mutta ei minun tarvitse anella. Voin saada rakkautta luopumatta yhtään mistään, koska minäkin ansaitsen sitä.

Minulla on sitä myös antaa. Minulla on sitä paljon. Voin myös antaa sitä pyyteettä.

Kykenen hyviin asioihin. On ihanaa olla toiselle hyvä. Samalla lailla, luulen, on kamalaa olla toiselle paha. Oikeastaan se selittää kaikenlaista. Pahuus tappaa sisältä. Se on kammottavaa sen kaikille osapuolelle. Minä en ole sellainen.

Ehkei rakkauden sittenkään kuulu satuttaa.

Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut.

Enkä osaa sanoa enää mitään muuta.

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.

Kirjeeni sait, se on kynäni syy

jos ajatus hämärtyy

Sä ehjää lausetta hait

Odota huomiseen

ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin

Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin

latasin yllättäin

Taisin sua satuttaa

enkä takaisin saa

Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Kristallitiaara

Maailma on erilainen kuin ennen.

Kaikki oli selkeää, koska rakkaus tekee kaiken selkeäksi. Elämällä on yksi tarkoitus, ja sitä päin kuljetaan.

Kun se merkitys sortuu, sortuu kaikki muukin.

Parisuhde arkistuu, rakkaus jää. Mutta se ei riitä. Se ei riitä. Se ei riitä.

Mitään näkymää tulevaisuuteen ei ole. Ei sitoumusta, ei tulevaisuutta. Pelkkiä sanoja, jos niitäkään. Ei, ei edes niitä.

Ei koskaan niitä sanoja.

Olenhan minä tottunut, ja minä osaan pitää huolta itsestäni. Elän silti suruaikaa. Jo etukäteen. Luulin joskus, että rakkaus olisi mahdollista minullekin. Minä tosiaan luulin niin. Että minä olisin kuin kuka tahansa nainen, joka yökerhon vessassa laittaa huulipunaa kuin kuka tahansa toinen ja kävelee tanssilattialle, ja kohtaa siellä uudet ihmiset. Nainen, joka tapaa miehiä kuin kuka tahansa, luottavaisena siihen, että jonain päivänä löytää jonkun.

Miettimättä jokaista sanaa. Miettimättä jokaisen miehen kohdalla, kuinka tämä mies tulee satuttamaan. Tai ylipäätään kaikkien ihmisten kohdalla: miten ne lopulta satuttavat.

Ennen tämä kaikki suru oli kuin kristallitiaara, joka kauniiksi kruunasi minut. Jaksoin uskoa tulevaisuuteen. Uskoin, että siellä oli jotain minua varten. Mutta en näe mitään. Ei avioliittoa, ei yhteenmuuttoa, ei lapsiakaan, ei mitään, mitä edes kehtasin toivoa. Miten minä edes kehtasin toivoa? Minä olen hirviö. Minua ei voi rakastaa.

Hän pyysi tanssiin, mä sanoin: vie sä. Ja hän vei. Minä annoin viedä. En välittänyt mistään. En välittänyt itsestäni. Tein kaiken muun merkityksettömäksi. Nyt se on merkityksetöntä, eikä minua enää ole.

Minä valitsin tämän, koska ajattelin, että tämä on hyvä.

Mutta nyt jalan alla se maa upottaa.

Maailma on erilainen kuin silloin

kun mä tiesin mitä mä haluun

Ulkona sade valuu ankee

Silloin sade oli kristallitiaara

joka kauniiksi kruunasi minut

mä en koskaan huolehtinut kun se lankee

Mä hajotin kuin lautasen seinään

sen kaiken mikä oli ennen

Helposti, niin kuin ohimennen

Hän pyysi tanssiin

Mä sanoin vie sä

Hän oli tuoksu mun tukassa ja hiessä

Hänen suunsa suolaiselta maistui

Maija Vilkkumaa: Kristallitiaara

Mun häät

Joskus mietin sellaisia asioita, jotka toisille ovat tosia, joillekin jopa itsestäänselvyyksiä.

Yksi asia on avioliitto.

Joinain päivinä minä mietin avioliittoa. Sellaisiakin asioita ihmisille tapahtuu kuin omat häät. Niinä päivinä herätään varhain kampaajalle, pidetään kallista mekkoa ja sanotaan tahdon, kun kaikki läheiset sen todistavat. Niinä päivinä juodaan samppanjaa ja itketään onnesta. Niinä päivinä vannotaan suuria asioita. Ollaan niin varmoja tulevasta, niin varmoja, että voidaan vannoa jotain elämänmittaista. Ihmiset, jotka sanovat tahdon, luottavat elämän jatkuvuuteen, jatkuvuuteen noin yleensä. He eivät pelkää, eivät emmi. He eivät epäröi.

Mutta useimmiten minä en mieti. Avioliittoa, nimittäin. En mieti sellaista, koska tiedän, ettei mikään sellainen ole minulle todennäköistä, tuskin mahdollistakaan. En ole tullut ajatelleeksi omia häitäni, en ole tullut ajatelleeksi omaa hääpukuani tai -kampaustani, esimerkiksi. Lapsena mietin kyllä. Sitten kun mä meen naimisiin, ehkä sanoin. Lopulta lakkasin puhumasta niin. Sitten lakkasin miettimästä. Minusta tuli realisti, ja minä ymmärsin.

Kuka minun kanssani haluaisi viettää yksittäistä hetkeä pitemmän ajan? Olen aina toinen vaihtoehto. Kääntyvät selät. Hiljainen väkivalta. Petetyt lupaukset. Jne. Minulle on tehty nämä asiat jo varsin selviksi. Joskus taistelin vastaan, mutta sitten lakkasin taistelemasta. Pidin suruaikaa. Lopulta lakkasin ajattelemasta koko asiaa.

Jotkut ystävistäni ovat jo menneet naimisiin. Osalla on lapsia ja asuntolainaa. He ovat ihmisiä, joille kaikki tuollainen on mahdollista, avioliitto, lapset, asuntolaina. He ovat kauniita ja hyviä ja rakastettavissa. He rakastavat itsekin. Minäkin olen rakastanut. Katsellessani heidän hääkuviaan minä pakahdun surusta.

Minun häitäni ei koskaan, ei milloinkaan juhlita. Mutta onneksi minulla on sisaruksia, jotka ovat minua parempia. Me voimme juhlia heitä.

Alan olla vakuuttunut, ettei minua voi rakastaa, sillä kukaan ei rakasta minua eikä ole koskaan rakastanut. Mutta en silti kiellä, ettenkö joskus toivoisi minuakin rakastettavan.

Minun hääni.

Minun avioliittoni.

Minun elämäni.

En ajattele niitä.

And if I only could
make a deal with God
and get him swap our places
Be running up that road
be running up that hill
be running up that building

And if I only could
make a deal with God
and get him swap our places
Be running up that road
be running up that hill
with no problem

with no problem 

Kate Bush: Running up That Hill

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai viime vuonna muutti elämäni.

Jotkin päivät ovat sellaisia, selkeitä ja kirkkaita, kuin muistojen albumissa osoitettavissa: tuo tuossa, tuon jälkeen mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Silloin sinä tulit elämääni. Tuomiokirkon pihasta, niin summittaisen paikan minä olin kohtaamiselle antanut. Mies kuvassa, mies tekstin takana olisi jossakin Turun Tuomiokirkon edustalla, yksi niistä kaikista, sillä pitkäperjantaiksi ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Sinä, niistä kaikista, kaikista heistä, kaikista mahdollisista.

Me joimme viiniä ja puhuimme, me ällistyimme toistemme seuran helppoudesta, me pelasimme pelejä pelien jälkeen ja sitten me lähdimme kävelylle, ihan vain siksi, ettemme tahtoneet eroon toisen seurasta, ei vielä, ei ihan vielä, ja kilometrejä tuli kilometrien perään, kokonaiset kymmenen, enkä edes huomannut sitä, koska huomasin vain sinut.

Seuraavana päivänä menin konserttiin, josta en muista mitään. Ajattelin vain sinua.

Ajatella sitten kaikkia niitä päiviä ja hetkiä, jotka tulivat sen jälkeen. Ensimmäiset yöt ja seuraavat päivät, joina et millään suostunut lähtemään luotani, ja se oli minulle pelkästään ja vain ok. Kaikki ne illat, kun me vain puhuimme kirjoista, vaikka luimme täysin eri kirjoja. Kaikki ne kerrat, kun pelasimme lautapelejä, uudestaan ja uudestaan. Tarjosin linssikeittoa, sinä hieroit hartioita. Ja me vain makasimme sängyssä lomittuneina toisiimme ja se oli kaikki, mitä minä tahdoin.

Ja entä sitten se, kun me kiipesimme Tähtitorninmäelle. Tähtitorninmäelle! Se hetki Tähtitorninmäellä oli täydellinen hetki. Sinä et muista sitä mutta minä muistan. Täydellinen hetki. Aurinko lämmitti meitä, kun me istuimme Stadionin portailla, maassa oli vielä lunta, minä olin sinua vasten ja sinä silitit minua, täydellinen hetki, me vain olimme siinä.

Ja tässä me olemme. Me olemme tässä.

Me olemme tässä vieläkin.

Jo viime toukokuussa aloin odottaa lähtöäsi. Aloin ajatella lähtölaskentaa, milloin kyllästyisit minuun tai tajuaisit, että ansaitset parempaa. Tuli toukokuu ja piknik, jona sanoit: Minä odotan välillä, milloin sinä kyllästyt minuun. Ja tuli kesäkuu, markkinat ja juhannus, heinäkuu ja meidän syntymäpäivämme, elokuu ja minun täydellinen sekoamiseni. Syyskuu ja kummankin uusi koulutus, sinun sanasi, kun löysit blogini ja ahdistukseni: Minä en ole sinua mihinkään jättämässä. Lokakuu, marraskuu, joulu, tammikuu ja vierailut toistemme vanhemmilla. Helmikuukin meni, ja nyt jo maaliskuu.

Tänään on pitkäperjantai. Tänään minä menen sinun luoksesi ja me pelaamme Trivial Pursuitia, kokoamme palapeliä ja juomme teetä.

Ja lähes vuosi on kiertänyt ja me olemme vieläkin tässä.

Kenties et ollut ensirakkauteni

mutta olit rakkaus

joka teki muut rakkaudet merkityksettömiksi

Rupi Kaur

Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Seison tässä keskellä elämääni ja listaan tosiasioita: minä olen tytär, minä olen sisko, ja minä olen tyttöystävä. Kumppani, miksei puoliso, nainen.

Seison tässä keskellä elämää. Nyt on kevät, taas. Vuosi sitten oli myös kevät. Silloin kaikki muuttui.

Seison tässä, keskellä omaa elämääni. Minulla on valttikortteja. Minun pitää nyt uskaltaa elää.

Meitä odottaa vain maailman ääri.

Mutta jos näytän sinulle kaiken, mitä minulla on, tuletko pettymään? Tuletko pelästymään? Juoksetko pois? Ja: onko rakkaus sitä, että antaa toiselle aseet käteen? Onko minun pakko? Entä jos sodassa sinä kohottaisit omat aseeni minua vastaan, eikä minulla silloin olisi enää haarniskaa?

Terapeutti: Parisuhde edellyttää sitä, että osoittaa toiselle välittämistä ja lämpimiä tunteita. Miksi siinä on sinusta jotain hävettävää, että sinä rakastat?

Mutta rakkaus tekee heikoksi, enkä minä halua olla heikko. Rakkaus tekee riippuvaiseksi, ja minä haluan olla vapaa. Tai ei: minun täytyy olla vapaa. Rakkaus tekee kaikesta muusta yhdentekevää. Rakkaus on tappava voima, tosielämän taifuuni.

Katso nyt minua. Katso nyt.

Jos haluat kaiken, sanoi terapeutti, niin sinä myös annat kaiken. Jotta voit saada, sinun pitää antaa.

Lähdetkö kanssani kohti maailman äärtä? Sillä paluuta ei ole. Minä olen pyörremyrsky ja maanjäristys. Minun rakkauteni on ydinräjähdys ja laskeuma. Minä olen, kun minä olen, täysillä, ja minä tuhoan tieltäni kaiken. Siksi hillitsen itseäni. Tämä voima on irti päästessään mahdoton.

Yhtenä päivänä pidin kädessäni papereita, joissa oli kirjoitusta, minun kirjoittamaani, se kertoi elämästäni ja minä aioin tarjota sitä sinulle. Mutta kun kaivoin niitä laukusta, peräännyin ja käteni tärisi. Ehkä jonain päivänä sinä luet, koska vain kirjoittamalla minä voin näyttää sen, mikä minä olen. Melkein ojensin liuskat, en ihan.

Sinusta minä ajattelen, että entä jos vien mukana sinutkin. Olet nähnyt syvän pimeän ja kireän pään ympärillä, sinä tiedät siitä, mutta haluatko mennä vielä syvemmälle? Minä tiedän sinne tien. Olen ollut siellä. En tahtoisi sinunkin hukkuvan. En tahtoisi kadottaa sinua, enkä itseäni, ja oikeastaan ne ovat sama asia - katoaisimme toisiltamme.

Miten minua voi rakastaa, jos minä en osaa rakastaa? Jos käännän pääni pois, jätän kädet puolimatkaan, sanat äänihuulten tienoille, jopa kielen päälle, mutten yhtään pitemmälle?

Maailma hehkuu silmissäni. Minä koetan koskettaa sitä, mutta se polttelee niin kuin rakkaus toiseen ihmiseen polttaa pakottavasti sydäntä ja kyynelkanavia. Kyllä minä luovun. Ei minun tarvitse olla kaupunkilaisnainen, minä lähden toisaalle jos sinä lähdet. Ei minun tarvitse olla itsellinen, minä olen sinun jos tahdot. Ei minun tarvitse olla yksin, jotta voisin olla minä, minä voin olla sinä silloin kun sinä olet täällä.

Minua pelottaa, mutta kevään aurinko on täällä, ja minun on annettava ikijään sulaa. Minä olen alkanut tehdä eroa menneestä, jättää hyvästejä. Ei menneen tarvitse olla täällä nyt, enkä minä tahdo olla siellä.

Minä teen parhaani.

Edessä on maailman ääri.

Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin,

sä mulle tokaisit

mut jos mä veisin sut maailman ääriin

sieltä yksin palaisit

Meitä on vastassa kaksi tässä:

minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin

kunnes henki riistetään

(Chisu: Minä ja mun pää)

Yksinkertaisesti

Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.

Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton

Yhtenä päivänä tammikuussa ajattelin: minä haluan elää.

Muistan, että se oli perjantai, siivosin kotia ja mies oli tulossa luokseni. Ja aivan äkkiä, yllättäen jostakin ajatus: minä haluan elää. 

Mies tuli tänne, me joimme teetä, puhuimme politiikkaa, kuuntelimme Popedaa ja kokosimme palapeliä. En tahdo lisätä siihen mitään, koska mitään muuta ei tarvita.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin aikoihin. Minä sitten rakastan musiikkia. Tanssin taas.

Tänään löysin täydellisen mekon ja aloin melkein itkeä.

Tällaistako on onni? Se pelottaa minua. Onnellisuus, ja maailma. Niitä minä säikyn ja menen piiloon.

Maailma, sellaisena kuin se on, vaillisena ja säihkyvänä, minä haluan sitä lisää.

Eilen ajattelin Istanbulia. Sen vuosisatoja vanhoja, näkemättä kuvittelemattomissa olevia moskeijoita. Ääniä, hajuja, makuja. Saattaa olla, etten koskaan matkusta Istanbuliin. Minä elän vain yhden elämän, enkä koskaan näe Istanbulia, en ennennäkemättömän näköisiä rakennuksia. En myöskään ehkä koskaan näe Kathmandua, New Yorkia tai Sydneytä, ja eikö se ole surullista. Voin vain katsella kuvia ja haaveilla. On vain yksi elämä, enkä sen aikana ehdi kaikkea.

Minä ajattelen myös esihistoriaa. Ajattelen naisia ennen minua, keisarien jalkavaimoja, orpokotien naisia, geishoja, suffragetteja heittelemässä kiviä, jotta tulevana aikana minä saisin äänestää. Sitten ajattelen niitä sukupolvia, jotka ovat kävelleet esihistoriallisen, kivi-, pronssi- ja rautakauden läpi tähän aikaan, ja nyt minä olen tässä, esiäitieni kohtujen läpi kulkeneena. On vaikeaa ajatella, etten koskaan saa tietää siitä kaikesta, mikä on kuljettanut minua tänne asti. Ja sitä, että minä olen syntynyt juuri tänä aikana; enkä kolmekymmentätuhatta vuotta sitten tai neljäsataa vuotta sitten tai tuhat vuotta myöhemmin.

Ja kaikki tämä mitä tapahtuu tällä kivellä keskellä äänetöntä ja painotonta avaruutta on sidoksissa muiden avaruuden kappaleiden liikkeisiin, suureen, kirkkaaseen tähteen, jonka ympäri me kierrämme ja kierrämme ja minäkin olen jo kiertänyt noin 25 kertaa. Tuolla äärettömyyden takana on muitakin galakseja, mutta tässä galaksissa asun minä, juuri tällä planeetalla, joka on meidän aurinkokunnassamme ainut, jolla on elämää - kaiketi.

Minä ajattelen kirjoja. Niitä on kirjastossa hyllymetreittäin ja voin viedä niitä kotiin pientä muovikorttia vilauttamalla. Illalla uppoudun keikkuvassa nojatuolissani kirjoihin, sukellan tulevaisuuden maailmaan, menneisyyden maailmaan, mahdolliseen maailmaan. Olen pieni lapsi, olen sairas nainen mielisairaalassa, olen maailman viimeinen eloon jäänyt ihminen, olen sotavanki, olen pakolainen, minä elän satoja elämiä ja matkustan uusiin maailmoihin. Haluan vain lisää. On vaikeaa hyväksyä, etten voi nähdä ja kokea kaikkea.

Vielä enemmän mietin kaikkia niitä tarinoita, joita aion kirjoittaa ja varsinkin niitä, joita en koskaan kirjoita. Minä tahtoisin kirjoittaa kaikesta. Kaikesta tästä; ja kaikesta muustakin. Kaikista elämistä, joita en koskaan elä. Kaikista elämistä, joita ehkä eläisin. Ja tässä minä kirjoitan elämästä, jota elän, niin surullisen lyhyestä elämästä, jona en ehdi nähdä kaikkea, en Istanbulia, en menneisyyttäni, en kaikkia niitä sanoja, joita joku muu on kirjoittanut.

Tässä minä hengittelen, tätä maailmaa. Ihmiskunnan liikkeet ovat tuoneet minut tähän läpi metsästämisen ja keräilyn ja maanviljelyn, evoluutio minut muovannut kädelliseksi, aivoiltani teräväksi. Ihmiset ennen minua ovat kirjoittaneet miljoonia sivuja, miljardeja sanoja, jättäneet ne muistoksi minulle siltä ajalta siellä jossain. Ihmiset ovat rakentaneet moskeijat ja katedraalit, he ovat rakentaneet torneja ja monumentteja, Taj Mahalin ja Kiinan muurin. Ihminen on kyllä käynyt sotia, mutta ihminen on myös maalannut Mona Lisan ja säveltänyt Joutsenlammen. Yhtenä ihmisenä muiden joukossa olen minä, joka kirjoitan tätä tarinaa.

Sattumankaupalla minä olen tässä, ja kirjoitan. Tuolla muualla on ihmisiä jotka tekevät toisia asioita. Sattumankaupalla me olemme tänne sattuneet, ja voihan olla, että sattuma tuo minullekin vielä kaikenlaista.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Hän näki siellä taivaan

ja se meri olikin pohjaton

Sokaisi ja kietoi hänet

maailma joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää

Maan paine uupuu ja häviää

Niin suuri onni! - Ja satuun jää

sylissään meriheinää

(PMMP: Poika)