sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Niin kovin isoja sanoja. Niin kovin kauniita sanoja. Mies latelee niitä ja minä haukon henkeä.

Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Olenkohan koskaan kuullut mitään niin kaunista. Että joku sanoo jotain niin kaunista minusta.

Olisiko helpompi ottaa vastaan, jos hän sanoisikin jotain rumaa?

Omat sanani eivät tule, mutta ne ovat sisälläni. Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Ollakseni verbaalisesti niin notkea olen joskus sanojen kanssa täysi tumpelo. Miten ne jäävät aina sisääni, miten ne aina jäävät puolimatkaan, en saa niitä ulos edes tähän.

Vain käsien sisällä minä voin hengittää turvaa.

Minua pelottaa.

Pelkään, kun en osaa hallita, järkeillä. Yksi plus yksi, olisipa se niin, ja voisin selittää sen, kirjoittaa sen tähän. Mutta ei rakkaus ole matematiikkaa, rakkaus on luonnonvoima.

Anna minulle toivoa. Pidä minut järjissäni. 

Onko onni tarkoitettu kaikkia varten?

Minun elämäni, minun elämäni. Turun kadut, bussi 32. Unohdan aina sateenvarjon. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. Uusi terapia. Äiti lähetti postissa villasukat. Tilaan kaikesta huolimatta sanomalehteä. Aamuisin juon kahvia seisaaltaan ja katselen sälekaihdinten raosta puistoa, minun pitää nyt herätä ja ottaa tämä elämä. Tämä on minun elämäni.

Elämä tuntuu aivan erilaiselta nyt. Sillä on suunta ja päämäärä, ja minä olen menossa sitä kohti. Valmistun toukokuussa aineenopettajaksi, niin se on. Olen haaveillut siitä pitkään, ja pian se tapahtuu, harjoittelukoulussani oppilaat sanovat minua opeksi. Minusta tuntuu erikoiselta seistä siellä luokassa, selittää aiheen ja teeman eroa ja olla siinä hyvä. Unelmat toteutuvat, ja minä olen kauhuissani. Miksi kaiken pitää tapahtua niin yllättäen, ja niin täysillä?

Minulle annetaan kauhea määrä onnellisuutta. Minun pitää osata ottaa se vastaan. Minun pitäisi osata olla ahneempi. Useimmat ihmiset osaavat, he kauhovat oikein kaksin käsin muidenkin edestä. 

Mutta kunpa luottaisin edes itseeni. En luota enää edes itseeni.

Minä yritän luottaa. Häneen, tähän, elämään. Minun on tehtävä se joskus, ja minä päätän tehdä sen nyt.

Minä päätän niin.



Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan
valua pois hämärään

se kaikki saa sut vielä väsymään
Mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
Mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut, mä jään

(Maija Vilkkumaa: Mä jään)

lauantai 28. lokakuuta 2017

Appelsiinien aika

Tänä aamuna minä ajattelin: pian on appelsiinien aika.

Se on jokseenkin ihmeellistä siihen nähden, että minusta tuntuu, että juurihan oli omenoiden aika, mustikoiden aika, mansikoiden aika. Minä myin mansikoita koko kesän. En muista sitä, koska en muista kesästä mitään, mutta tiedän niin tehneeni, minulla on palkkakuitteja.

Elämäni alkoi kadota. Ensin lähtivät sosiaaliset suhteet, koska en jaksanut pitää niitä yllä. Sitten katosi liikunta, harrastukset, kirjat katosivat miltei kokonaan, ja niiden myötä iloakaan ei enää ollut siellä, sitä ei ollut yhtään missään. Sanojen kadottaminen oli kivuliainta, koska jos minä en pysty kirjoittamaan sanoja, minä voin yhtä hyvin kuolla. Eikä kauankaan, kun hävisivät uni ja ruoka. Lopulta sekosin, ja äiti vei minut päivystykseen.

Sellainen oli minun kesäni. Ajatella kaikkea sellaista, kaikkea kesäistä: auringonottoa, uimista, festareita, jäätelöä, kesähittejä, aurinkorasvaa, markkinoita, rusketusraitoja, kesärakkauksia, aurinkoa aurinkoa aurinkoa, minä näin vain pimeää ja sitäkin hädin tuskin. Mansikoita. Minä myin mansikoita, minä vihaan mansikoita. Päivystyksessä lääkäri pyysi minua kertomaan mansikkalajikkeista, luettelemaan niitä ja niiden ominaisuuksia, hän testasi minun todellisuudentajuani, kuinka psykoottinen ollenkaan olen. Toiset söivät mansikoita, pakastivat niitä, sellaisia asioita onnelliset ihmiset tekevät.

Minä makasin sängyssä ja pelkäsin kuolemaa. Päivä päivältä oli pimeämpää.

Elämäni, minun elämäni. Ei enää teatteria, konsertteja, kirjoja, tanssitunteja, viinilasillisia, askarteluja, ei enää unelmiakaan, eikä enää yhtäkään sanaa. Ei ollut mitään. Olin ihan hiljaa. Olisin voinut kuulla, miten tuuli keinuttaa kaisloja.



Ja jokaisena aamuna, kun minun piti mennä myymään mansikoita, minä menin, koska minun oli pakko. Kellon soidessa ajattelin: teen vain sen mitä on pakko. Vaikka lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa, minä menin myymään mansikoita, koska eihän tämä tauti tartu. Oli pakko: omatuntoni ei anna toimia toisin.

Ja jokaisena aamuna, kun minä näinä päivinä herään, minä kävelen kylpyhuoneeseen heikoin jaloin, kuin tunnustelisin askelia ensimmäistä kertaa, tapailisin lattiaa epäröiden niin kuin tapailen elämää. Menen elämää kohti, koska on pakko, yhteiskunta toimii niin. Herään, koska on pakko, hilaan itseni paikkoihin. Joskus otan rauhoittavaa, mutta minä teen sen. Minä olen koko ajan kaatumaisillani, mutta kukaan ei huomaa sitä. Minä olen hyvä näyttelemään, minä olen hyvä tässä, pakko olla, koska aina on ollut pakko olla.

Minä en halua yhtään mitään. Minä selviydyn. Mutta selviytymään olen hyvä, minä olen niin hyvä tässä, että värisyttää.

Yhdentekevää, kuka artisti tulee kaupunkiini esiintymään. Yhdentekevää, minkä arvosanan saan tentistä. Yhdentekevää, mitä muut minusta ajattelevat. Yhdentekevää, miten käytän rahani. Yhdentekevää, mitä syö lounaaksi, mutta syötävä on, vai onko sittenkään.

Mutta ihan yhtäkkiä, tänään aamukahvilla, minun päähäni pälkähti ajatus: pian on appelsiinien aika. Ja muistan taas, miten ahmin niitä lapsena, miten ahmin niitä nykyään, miten viime vuonna ostin ison pussin, kannoin sitä käsissäni kotiin, ja se ratkesi keskelle Uudenmaankatua, ja appelsiinit vierivät mäkeä alas, se oli sitten huvittava näky, vaikka minua harmitti.

Silloin muistin asian, jota minä tosiaan teen. Ja minä tunnistan jo halun, minä haluan syödä appelsiineja. Samalla sekunnilla tunnistan aikeen: minun pitää ostaa appelsiineja.

Minä olen taas elänyt taas vähän pitempään, ja minä elän vieläkin, elän niitä päiviä, kun appelsiinit ovat parhaimmillaan. Minä en kuole vielä ainakaan kuukauteen. Minä näin mansikoiden jälkeen vielä omenatkin, vaikka ei pitänyt.

Jos ei tahdo mitään, voi yhtä hyvin kuolla, mutta minä tahdon appelsiineja.

Rakkaudesta ajattelen: kun on rakkaus, kaikki muu on yhdentekevää. Se tuhosi minut.

Huomenna me siirrämme kelloja tunnin takaisin kesään.

Mitä kauempana kesästä, sen parempi, minä sanoisin, vaikka ulkona on pimeää kun lähden kouluun ja kun palaan koulusta. Vaikka aamubussissa ihmiset ovat vihaisia ja kyräilevät. Vaikka auto voi ajaa vesilammikkoon hiukan liian kovaa ja kastella minutkin. Vaikka jalat kastuvat, vaikka on hyvät kengät. Vaikka talvivaatteet ovat raskaita ja hiostavat. Vaikka aurinko ei paistakaan emmekä saa siitä d-vitamiiniannostamme. Vaikka on niin harmaata. Vaikka tämä on kurja vuodenaika, miksi kukaan tässä maassa jaksaisi hirveästi iloita ja hymyillä täydessä aamubussissa kello 7.45.

Ensilumen satoi aikaisemmin kuin koskaan lapsuuteni jälkeen.



Mutta: pian appelsiinit ovat kypsiä. Niitä tulee meille Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Espanjastakin, ja kaupan pöydät aivan pursuavat niitä, ne ovat keltaisia, mehukkaita ja huokeita, ja kun veitsellä viiltää kuorta, mehua saattaa lirahtaa sormille, ja ne voi vain nuolla puhtaiksi. Appelsiinit ovat niin kypsiä, että putoilevat puista, kirjoitti minulle Fuengirolassa asuva isoisäni sähköpostissa kerran. Minä täytän vihreän hedelmäkulhoni appelsiineilla, teen sen vielä, ja c-vitamiini virtaa suonissani. Mietin, millaista nyt on Fuengirolassa. Onko isoisällä vielä uima-allas?

Lapsena ajattelin, että sillä on varmasti jokin tarkoitus, että kun täällä päivät pimenevät ja on kylmää, meille tuodaan vieraista maista tuhatkilokaupalla appelsiineja, mandariineja, satsumia ja klementiinejä, joista saamme iloa ja vitamiineja. En minä ymmärtänyt sellaista asiaa kuin satokausi, lämpimissä maissa kaiken järjen mukaan hedelmien pitäisi kasvaa ympäri vuoden. Uskoin salaliittoon: kun aurinko häviää, me saamme pieniä aurinkoja kauppaan, äiti kantaa niitä kotiin ja niitä voi ottaa koska tahansa. Nyt minä saan suhteettoman määrän iloa näistä ajatuksista, niin suhteettoman, että minua alkaa naurattaa.

Se ei tarkoita, ettei arki jatkuisi sellaisena kuin se on. Minä nousen, koska on pakko. Nousen bussiin 32, tervehdin kuljettajaa, se on hyvätapaista, kävelen luokkaan, tervehdin opiskelukavereita, varaan tenttikirjat, käyn luennoilla. On pakko, koska on pakko päästä läpi tentistä ja on pakko valmistua. Teen sen, mitä pitää. Ja lopulta se pelastaa minut. Alan suunnitella. Alan haluta. Hitaasti ja vähän, ei saa ahnehtia, mutta minä ajattelen kaikenlaista. Haluan syödä lounaaksi mieluummin makaronilaatikkoa kuin falafeleja. Haluan jouluvalon. Haluan saunaan. Hykertelen: kävin viime viikolla konsertissa. Ensi viikolla menen teatteriin.

Tänään ystäväni kirjoitti, miten eräs asia kaupassa oli saanut hänet ajattelemaan minua ja tehnyt haikeaksi, kun hän ajatteli, että minä katoan hänen elämästään, hän kaipaa minua. Vaikka hänellä on vaimo ja talo ja kissoja.

Kaikki muut ystävät saavat kadota, mutta Aoda piti pitää. Näin hän sanoi minulle, tämä tosiaan tapahtui. Hän tajusi minun kadonneen, ja hän tarttui minusta kiinni, ja hän vetää minua takaisin elämään.

Sytytin kynttilän pieneen lyhtyyn parvekkeellani. Halusin tehdä niin.

Pian on appelsiinien aika.

Jos kerran saisinkin mennä takaisin
pysähtyä ja muistaa taas
tuntisin paljaan maan ja voisin ihoa koskettaa
Ei yksin voi janoa sammuttaa
Jäljelle vain kaipaus jäi

Kun käännyn katsomaan, näen päivät kadonneet
Kaikki liikkuu eteenpäin
Mitä enää niillä teen, kun yksin tähän jäin
ja kaikki liikkuu eteenpäin

(Tilhet, pajut ja muut: Kaikki liikkuu eteenpäin)