Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa

Minulla oli vuoden huonoin päivä tämän viikon perjantaina. Nukuin yöllä huonosti ja tein kaikenlaisia pakkotoimintojani, joita minulla on. Tarkistin asioita, useita kertoja, ja pyörin sängyssä pakkoajatusten saartamana. Oli vaikea olla omassa kehossa. Tuntui, että joka puolella kehoani minua on liikaa. Ja siinä on mahdoton elää onnellista elämää, mahdoton.

Mutta pahin alkoi vasta aamulla. Silloin avasin kännykällä sosiaalisen median palveluja ja törmäsin viestiin, jonka sisältö käytännössä oli, ettei rumilla naisilla ole oikeutta olla olemassa täysvaltaisesti. En halua toistaa viestiä tässä, enkä siihen edes pysty.

Ei pitäisi niin kauhistua yhdestä internet-viestistä, minulle on sanottu satoja kertoja. Tiedän sen itse hyvinkin. Mutta viestiä ei tuomittu. Sitä jopa lietsottiin. Tiedän, ettei minun pitäisi lukea, mutta luin silti. Ja siinä minä sitten olin, pelkkä mytty ahdistusta, koska minä olen sellainen ruma nainen, josta viestissä puhuttiin.

Päätin olla syömättä koko päivänä mitään. Rangaistuksena, ja koska en vain pystynyt. Ajattelin, että minun on nyt muututtava, jotta saisin suojakilven kaikkea pahaa vastaan.

Vasta nyt olen saanut tuntea, millaista on todella olla ruma nainen. Se on kamalaa. Meitä kohtaan ollaan julmia. Todella julmia. Ja huolimatta niistä kaikista kauniista sanoista, joita saamme, jopa kehuista, joita saamme ulkonäöstämme, ulkoinen maailma satuttaa meitä. Meidät halutaan mitätöidä ja meidät halutaan hiljaisiksi. Ja jotkut ihmiset vielä kokevat, että heillä on oikeus tehdä niin. Ehkä he ajattelevat olevansa niin paljon parempia.

Ymmärrystä ei heru, eikä myötätuntoa.

Näiden tuntemattomien ihmisten lisäksi minulla on ystävä, joka arvostelee muiden ulkonäköä. Hän saattaa todeta: Tuolla on hyvä perse, mutta naama sillä on pielessä. Minustakin hän kerran totesi, että minulla on isot allit. Tiedän joutuvani olemaan myrkyllisessä ympäristössä, mutta en tiedä tilanteeseen ratkaisua. Hän on liian läheinen. Tällainen puhe myrkyttää minutkin ja saa näkemään itseni ja toiset pelkästään ulkonäön kautta. Yritän välttää tällaista ajattelumallia, mutta jos yksi läheisimmistäni näkee ihmiset vain ulkonäön läpi, niin alan helposti nähdä minäkin. Ainakin itseni näen vain ulkonäön läpi ja määritän siten arvoni, joka on nolla. 

Mutta takaisin perjantaihin.

Itkin. Itken harvoin. Kierin vollottaen sängyssä ja ajattelin kaikkea sitä, mitä minulle on tehty, ja sopertelin kysymystä: Miksi minulle sai tehdä niin? Mutta ketään ei ollut vastaamassa. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa jutella.

En keksinyt yhtään paikkaa, johon olisin voinut olla yhteydessä. Kriisipuhelimesta minulla on huonoja kokemuksia, enkä halua häiritä terapeutin lomaa siitäkään huolimatta, että hänestä on ihan ok, jos olen yhteydessä. Mutta tuntui, että tarvitsen nyt konkreettisempaa apua kuin mitä terapeutti saattaa tarjota.

Lopulta pääsin kahden tunnin odottelun jälkeen läpi Sekasin-chattiin. Kuulemma kahden tunnin odottelu on vielä kohtuullista – jotkut odottelevat viisikin tuntia. Se on karua kun ottaa huomioon, että on kesä ja niin monet paikat ovat kiinni. Ja vielä karumpaa, kun tajuaa sen, että ongelmat vain pahenevat kesällä. Kaikilla ei ole kivaa kesäisin. Joillakin on kesäisin ihan kamalaa. 

Yhtä kaikki, pääsin läpi chattiin ja se helpotti oloa hieman.

Sanoin, että pää on melkoinen sekamelska, mitä se olikin. Kerroin tapahtuneesta, tuosta postauksesta jonka näin ja sen aiheuttamista tunteista. 

Minusta kysyttiin, tuomitsenko muut ulkonäön perusteella. En tuomitse, mutta mitä sitten? Ei se estä muita tuomitsemasta minua. Jokainen ei ole jalo. Olemassa on myös ilkeitä ihmisiä. Aidosti, syvästi, puhtaasti ilkeitä ihmisiä. Heidän lisäkseen olemassa on itsekkäitä kusipäitä ja narsisteja. Silkkoja kusipäitä ja narsisteja. Niin se on ja minkäs teet.

Minä haluan olla parempi ihminen kuin ne. Minä kuuntelen muita, autan muita. Annan muuttoapua ja lainaan rahaa. Asetan muut itseni edelle. Minä haluan olla hyvä ihminen. En sädekehän vuoksi, en, jotta voisin leveillä sillä: katsokaa, minä en ole itsekäs ihminen. Minä haluan olla hyvä. Ja vaikka paikkaisin sillä ulkonäöllisiä puutteitani, niin ainakin voin sanoa, että minä en ole niin kuin ne, jotka satuttavat tuntemattomia ihmisiä internetissä. Minä olen parempi ihminen. Olen parempi ihminen kuin ne. Ja se on minulle tärkeintä. 

Haluan olla myötätuntoinen, jalo, mukava, hauska, älykäs, lempeä, rakkaudellinen ja ihana. Se ei ehkä riitä, sillä en ole sitä mitä naiselta eniten odotetaan – kaunis – mutta ainakin olen ihminen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen – ja joka ei jätä pulaan.

Olen parempi ihminen kuin kiusaajat, kuin kiusaajani.

Rupi Kaurin sanoin: Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa.

I know it's hard to be soft

I know it hurts to be kind

I know that when love is lost

It's only fear in disguise

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

Soft

I believe the world is beautiful

Only the weak ones are cruel

I choose to love you without fear

No shame in being sincere

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

And I made myself believe

Other people wanted to hurt me

I took my bitterness and made it sweet

I took a broken heart and made it beat

Somebody hurt me long ago

And though to heal a heart is slow

It's just a consequence of pain

There is no use in laying blame

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Niin mä oon rasittava, sulkeutunut, tahdon aina vaan kaiken

Tein taas virheen tärkeässä ihmissuhteessa. Onko yllättävää? Sanoin tosi kusipäisesti, vitsinä kylläkin, mutta onnistuinkin loukkaamaan pahasti. Eikä vitsin varjolla ole oikeutta iskeä kipeään paikkaan. Millainen idiootti tekee niin? En kestä itseäni. Ihmissuhteet eivät ole minua varten, enkä voi onnistua niissä.

Oli pakko ottaa veitsi. Olen ollut ilman sitä viitisen kuukautta. Tosin minusta tuntuu, että suurin syy kuivilla olemiseen on se, että töissä asiakkaat olisivat voineet nähdä. Nyt kesätyöt loppuivat viimein, niin että on ihan sama. Ajatus on aika masentava.

Rankaisinko itseäni? Ehkä. Yritinkö tehdä itsestäni tilanteessa uhrin? Varmaankin. Marttyyrisoin. Sellainen minä olen. Ihan sama. Rauhoitun, kun sain tiikeriraidat takaisin. Sekin on jännä juttu. Minusta tuntuu, että olin sen jälkeen en niinkään kauhuissani vaan välinpitämätön. Niin siinä vaan käy.

Sama ihminen sanoi minulle viime viikolla, että olen aika itsekäs. Sitä on vaikea kestää; kuten aiemmissa teksteissä olen kertonut, minut on syyllistetty itsekkyydestä kun olin nuorempi, enkä oikein tiedä, mitä niin pahasti väärin tein. Olin sanonut, että alan parantua ja tahdon ajatella omaa parastani - siksi en ota itselleni ylimääräistä taakkaa. Mutta ehkä sitten oman hyvinvoinnin ajatteleminen on itsekästä, ainakin jos minä ajattelen parastani, koska olen aika perustavalla tavalla itsekäs ja huonompi ja kaikki hyvä minkä teen teen egoni takia. Tai jotain. Taaskin ahdistuin tässä tilanteessa, vaikka minä olin ollut se kusipää. Näitä minä mietin illalla sängyssä kun pyyhin verta käsipyyhkeeseen, etteivät lakanat likastuisi.

Yön läpi valvoin. Meinasin nukahtaa tunnille.

Sain kyllä anteeksi, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. En anna anteeksi itselleni. Toki on poikkeuksellista, että joku antaa virheeni anteeksi: yleensä niistä rankaistaan todella ankarasti, usein hylkäämällä. Kerran lapsena puolustauduin kiusaajaa vastaan ja löin, vain minua rankaistiin. Nuorena purin ahdistusta nettiblogiin ja pohdin, miksi kaverit eivät ole tukena, teksti löydettiin ja minut hylättiin. Kesällä 2011 en mennyt kielimatkan jälkeen kesätöihin, ja vanhempani olivat minulle useita päivää mykkäkoulussa, myös syntymäpäivänäni. Ehkä henkisesti valmistauduin hylkäämiseen ja siksi tartuin veitseen, koska tiesin, että ahdistus tulee vielä voimakkaampana.

Ehkä se mitä eniten pelkäsin oli notkahdus tai jopa paluu takaisin. Siis kun onhan tässä aika pitkälle päästy, ahdistuksettomat päivät ovat melkein poikkeus, sängystä pääsen ylös melko vaivatta ja elämä on enimmäkseen järjestyksessä, ainakin nyt siedettävästi. Nytkö mennään takaisin sinne, mistä olen tulossa, nytkö kaikki on taas pilalla? Tavallaan ajatus oli pelottava, mutta tavallaan olisin vain palannut johonkin tuttuun. Ehkä minä sinne kuulun? Elämän ja ihmissuhteiden ulkopuolelle.

Lisäksi oikeastaan ärsyttää, etten tähän blogiinkaan pysty vuodattamaan ilman että pyydän anteeksi sitä, millainen marttyyri olen. Enkö voisi vaan vuodattaa rehellisesti niin kuin muutkin? Vai olisiko sekin itsekästä? Ehkä vain selittelen asioita parhain päin.

Niin mä olen rasittava

Sulkeutunut

Tahdon aina vaan kaiken

Slovareita kaseteilla

Loppuillan jossa suudellaan

Koiranputkiviidakoita

Maailmanrauhasessioita

Ja tietenkin

Onnea

oli pakko saada

Panin arvat taskuun 

ja juomat laskuun

Huusin ettei mua mikään kaada

Onnea

Mikä on sen taksa?

Sille pystytät salkoo

rystyset valkoisina

kunnes et enää jaksa

- Maija Vilkkumaa

 Nauttikaa syksystä.

- Aoda

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.

Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä

Mä en koskaan oo

niin kuin hän

Hän sanoo sanan, kaksi

ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)

Vielä kun kaikki on paikallaan

Pahoittelen pitkään jatkunutta hiljaisuutta. Siihen on kylläkin syy: minulla ei ole kahteen viikkoon ollut vapaa-aikaa. Aloitin toissa viikolla työt, mutta koulu ei ollut vielä loppunut. Siispä päivät olen käynyt töissä ja illat lukenut tenttiin, muuna aikana nukkunut tai katsonut telkkaria, kun en muuta jaksa. Etenkin viimeisin viikko on vienyt mehut, mutta myös opettanut: minä pystyn tähän. Työkykyni on palaamassa. Masennus ei pidä minua enää pihtiotteessa. Pystyn näyttämään sille paikkansa: nyt en sinua tarvitse, nyt teen kuten näen parhaaksi. Anna minun olla.

Toisina päivinä jaksan tosiaan sanoa niin. Se on jo jotain.

Kaiken lisäksi olen saanut kaikista tenteistä korkeimman arvosanan. Sepäs vasta hullua onkin: koko ajan on tuntunut, että olen surkea opiskelija, kun en ole ehtinyt lukea tarpeeksi, vaikka arvosanoista päätellen olen lukenut aivan tarpeeksi, riittämiin, ja vielä enemmänkin, sillä tavoitteeni eivät olleet näin korkealla. Välillä tosissani pohdin, mahtaako tentti mennä edes läpi. En kai omissa silmissäni koskaan tee tarpeeksi. Sen sijaan stressaan itseni puolikuoliaaksi.

On taas itsetutkiskelun paikka: onko tehtävä täydellisesti, vaikka ei oikein jaksaisi, onko järkeä ottaa opiskeluaika yöunista, onko tarpeen soimata itseään silloinkin, kun tekee parhaansa? Tietysti olen ylpeä itsestäni. Mutta enkö oikeasti pysty näkemään, milloin teen ihan riittävästi, vaan ajattelen aina, miten voisin tehdä enemmän? Ehkä tähän kysymykseen en saa koskaan vastausta. Olkoon sitten.

 

Nyt on takana tenttejä, töitä ja siskon yo-juhlat. Tänään kotiin tultuani vaihdoin heti päälle pyjaman. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään, ja se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Kerrankin niin on. Olla hetken vain itseäni varten, niin ettei kukaan tarvitse minulta yhtään mitään. Silmätkin ehkä kiinni. Edes hetken. Edes hetken on niin, että mitään ei pitäisi tehdä. Voi tehdä, jos tahtoo, mutta ei pidä.

Voin hyvin. Minulla on yöpöydällä pino kirjoja, vuoteessa puhtaat lakanat. Pari päivää vapaata. Tiedossa paljon kivaa kesälle. Palkkapäivä ylihuomenna. Metsä lähellä. Olotila kelvollinen. Öisin nukun. Kaikki hyvin nyt, ihan hyvin, riittävän hyvin, tasaisesti, kunnossa, paikallaan.

Minä jaksoin tämän kevään läpi. Se on uskomatonta.

Kyllä minä pärjäilen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Nyt olen pärjännyt tähän asti. Pärjään taas kesän, pärjään syksyyn asti. Sitten taas katsotaan. Mutta sittenkin pärjään. Kyllä varmaan pärjään.

 

Ottakaa itsellenne aikaa!

- Aoda

Tytön täytyy

Tutustuin viime syksynä erääseen tyttöön. Emme ole ystäviä, mutta hyvissä väleissä olevia tuttavia. Olen ensi hetkestä asti katsonut häntä ihaillen. Hän on kaunis, tyylikäs, omaperäinen, taiteellinen, ahkera, määrätietoinen ja älykäs. Hänellä on hyvä opiskelupaikka, vakava parisuhde ja harrastuksia. Hän tekee kuvataidetta, soittaa klassista kitaraa, tanssii. Hänen kanssaan on mielenkiintoista keskustella, sillä hän on avoin muille mielpiteille ja osaa perustella omansa. Hänellä on näkemyksiä., hän oli selvästi perillä maailman tapahtumista. Hän suhtautui minuun alusta saakka ystävällisesti.

Suuni loksahti auki, kun kuulin hänen sairastavan anoreksiaa.

Ajattelin: mutta moni tyttöhän maksaisi siitä, että saisi olla kuten sinä! Onneksi en sanonut sitä.

Mutta entä jos hän ei halua olla sellainen?

Ei kaunis, ahkera, vahva, määrätietoinen, ihana. Ei aina kiltti kaikille. Ei laittautua minne ikinä meneekin. Ei kenenkään silmissä tavoittelemisen arvoinen. Jos vain riittäisi omana itsenään.

Mutta ehkä hänen täytyy olla sellainen, jotta hän kelpaa muille ja sietää itseään. Vähempi ei riitä. Missään. Ei koulussa, harrastuksissa, ulkonäössä, ihmissuhteissa. Kasvot on meikattava ja kruunattava hymyllä, vaikka sattuu ja vaikka ripsiväri valuukin poskille, kun pääsee piiloon. Väsyä ei saa. On kaksi vaihtoehtoa: täydellinen huonous tai täydellisyys.

Siihen väsyy. Että pitää jaksaa kaikki sellainen. Ja vielä syömättä. Minunkaltaiseni ihmiset vielä lisäävät sitä taakkaa - "sä olet niin täydellinen!" 

Ja entä kun ei tavoitakaan täydellisyyttä?

Silloin kaikki hajoaa.

Rikkoisit itsesi mieluummin kun

rikkoisit toisen, mä niin otaksun

Ottaisit niskoilles syytöksetkin,

ottaisit turhat nöyryytyksetkin

Kaisa ei ymmärrä,

Kaisa ei nää

Kaikki on kunnossa, kaikk' selviää

Synkille reiteille tie yllyttää

Silta on jäässä ja jää kimmeltää

Tulee yö ja vie kaiken pois

Tulee yö ja vie kaiken pois

- Samuli Putro

Paljon kauniita ajatuksia,

- Aoda

Mieli voi ilosi viedä (F41.1)

Kun lähden töistä, tarkastan, että jääkaapit ja pakastimet ovat kiinni. Siivoan tarkastuksen varalta, ettei minua vain voida syyttää huolimattomuudesta. Lukitsen oven, väännän koodin väärään asentoon, tarkastan, että se on kiinni. Sen jälkeen avaan lukon, menen takaisin sisään, tarkastan jääkaapit ja pakastimet, menen ulos, suljen lukon, rynkytän sitä, että se on varmasti kiinni. Kotona mietin, mikä meni ehkä pieleen.

Tämä on kesätyö, jota yksinkertaisempaa saa hakea, silti pelkään koko ajan mokaavani. Punnitsen myymäni tuotteet, etten vain myy liian vähän (jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä) enkä liikaa (jotta työnantaja on tyytyväinen). Pesen käsiäni, etten vain tartuta jotain tautia annostellessani marjoja. Lasken kassan aina varmaan kolme kertaa, jotta summa on varmasti oikea. Kyselen työkavereiltani, teenkö kaiken oikein ja missä voisin parantaa. Säikähdän, jos saan pienenkin huomautuksen. Pelkään saavani potkut, vaikka mitään syytä ei ole. Ja sitä paitsi tämä on vain kesätyö.

Silmiinpistävän huvittavaa käytöstä, paitsi että minulle se kaikki on totta.

Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Pelkään muun muassa ajaneeni jonkun viattoman päälle huomaamatta sitä, jättäneeni vesihanan valumaan, pesseeni pyykit vahingossa 95 asteessa, keittäneeni liian vahvaa tai laihaa kahvia vieraille, tulleeni väärinymmärretyksi tai asettaneeni sanani väärin, pitäneeni esitelmää farkkujen vetoketju auki, kaataneeni vettä viemäristä alas vaikka on vedenkäyttökielto, unohtaneeni maksaa laskut, kirjoittaneeni tenttivastaukseen läpiä päästäni, parkkeeranneeni väärin ja saaneeni sakot sekä muuta yhtä fiksua. Kyselen usein lähimmäisiltäni, onko se ja tämä asia kunnossa ja selittelen etukäteen siltä varalta, että jokin on mennyt pieleen. Järki hei? Mutta ei, järjen tai ylipäätään logiikan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan jätä vettä valumaan tai aja huomaamattaan kenenkään päälle, ja tiedän sen hyvin, mutta ei se minua auta.

Se mitä sekä psykiatrini että terapeuttini ovat kyselleet on sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta sellaista minulla ei ole lainkaan. Olen onnellisimmillani ihmisten keskellä, rakastan jutella iloisten marjan- tai jäätelönostajien kanssa tai jutella kivoja kirjastontädille. Tulen siitä hyvälle tuulelle. Ahdistus kuitenkin rajoittaa elämääni siinä määrin, etten uskalla mennä ja tehdä samalla tavalla kuin ennen. Paitsi että pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää lähteä mihinkään, missä en ole parhaimmillani tai mistä en voi päästä pois, jos voimakas ahdistus tai peräti paniikkikohtaus iskee.

Olen alkanut pohtia, miten tämä taipumus huolestuneisuuteen vaikuttaa kehooni. Pulssini on selkeästi nopeampi kuin monilla ikäisilläni, vaikka olen ihan hyväkuntoinen. Kroppani käy koko ajan ylikierroksilla, silloinkin kun minun pitäisi rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. En ole oikein varma siitäkään, pystyisinkö ajattelemaan selkeämmin ja järkevämmin, jos ajatukset eivät koko ajan askartelisi jonkin muun parissa. Sellainen vie yllättävän paljon energiaa. Maatessani paikallanikin mietin kaikkia asioita, joihin en voi edes vaikuttaa. Saataan valvoa öitä miettien, miten olisin voinut toimia toisin. Olen nykyään huono keskittymään, vaikka juuri määrätietoisuus ja keskittyneisyys olivat avaimeni menestykseen esimerkiksi opiskelussa. Nykyään minun täytyy pinnistellä, jotta pystyn lukemaan kymmenenkin sivua tenttikirjaa yhteen putkeen. 

En osaa sanoa, missä on tämän häiriön pohjimmainen syy. Onko se vain epäonnistumisen pelkoa? Kenet minä tosissani pettäisin, jos mokaisin jossakin? Itsenikö vain? Vai ovatko läheiseni tosiaan niin pikkumaisia, etteivät ymmärtäisi, jos tekisin jotain väärin? Mitä minä pelkään? Onko tosiaan niin, että pienikin virhe tekee minusta täydellisen epäonnistuneen? 

Kaikista pahinta on oikeastaan se, että ahdistus ja epäonnistumisen pelko estävät oikeasti toimimasta järkevästi. Siksi en tahdo, että ihmiset katsovat minua, kun laitan ruokaa tai siivoan. Ei että en osaisi, en vain pysty toimimaan, kun joku muu voi nähdä mahdolliset virheeni. Silloin sählään, käyn kyvyttömäksi ja joudun pyytämään apua. Tiedän miten huvittavaa se on, mutta minulle se on totista totta ja vakavaa.

Minun kanssani tarvitaan loputtomasti kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.

Tässä linkki hyvään artikkeliin: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi

Olen tehnyt asioita,

joita ei olisi pitänyt tehdä

Mennyt perässäsi paikkoihin,

joihin ei olisi pitänyt mennä

Olen nähnyt unia, 

joita ei olisi pitänyt nähdä

Kuullut sanottavan sanoja

joita en olisi halunnut kuulla

Olen tullut maailmasta,

jota ei olisi pitänyt olla

Kaikki kuvattuna julisteissa,

joita ei enää ole

Aion katua tekoja,

joita en ole tehnyt

Odottaa tulevia vuosia,

jolloin kukaan ei enää muista

- Anni Sinnemäki

Hyvää juhannusta!

- Aoda

Perfektionistin päiväkirjasta

Poden huonoa omaatuntoa noin sadasta asiasta. Tässä lista tärkeimmistä.

Minulla on huono omatunto siitä, että

• en opiskele ahkerasti
• syön liikaa
• liikun liian vähän
• en tee tarpeeksi asioita
• luen enkä elä
• käytän liikaa rahaa
• olen huono ystävä
• en jaksa pitää yhteyttä ihmisiin
• en jaksa käydä töissä opiskelun ohella
• jätän asiat viimetinkaan, jos edes hoidan niitä
• minulla ei ole pari- eikä seksisuhdetta
• nukun joskus päivisin
• olen tylsä
• saan joskus vanhemmiltani rahaa...
• ...ja silti tuntuu, etten pärjää
• en puhu tai puhun epäselkeästi
• puhun liikaa
• jätän menemättä paikkoihin, koska pelkään
• olen haihattelija
• olen kiltti tyttö ja yritän miellyttää kaikkia
• en pysty miellyttämään kaikkia
• valitan ihan liikaa
• analysoin ihan liikaa
• poden huonoa omaatuntoa turhista asioista

Toissapäivänä sain paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kyllä, siis naurettavaa. Makasimme jumppamattojen päällä ja ohjaaja neuvoi lempeällä äänellä hengittämään syvään, hengittämään niin, että hengitys yltää vatsanpohjaan, hengittämään antaumuksella ja päästämään ilman hitaasti ulos. Minä kuitenkin koin, etten ansaitse rentoutta, koska en muutenkaan tee koskaan mitään järkevää tai saa aikaiseksi mitään mainittavaa.

Suhteellisuudentajuni on joskus olematon. En kerta kaikkiaan osaa määritellä, mikä on tarpeeksi. En nyt tarkoita että tekisin oikeasti liikaa, en vain ikinä koe tekeväni tarpeeksi. En tiedä, mikä on riittävästi.

En kuitenkaan kehdannut lähteä rentoutusharjoituksesta, koska olisin pahoittanut ohjaajan mielen ja ehkä häirinnyt muita. Onneksi paniikkikohtaus on vielä suhteellisen siedettävä silloin, kun makaa lattialla ja voi vaan keskittyä hengitykseensä, hengittämään sisään ja ulos, rytmissä ja syvään.

Hyvää viikonloppua!

- Aoda