Orjantappurakruunu

Julkaisin tämän tekstin vahingossa, kun siitä oli olemassa vasta alkuasetelma. Huitaisin vahingossa julkaise-nappia, kun piti painaa tallenna. Ehkä ihmettelittekin tekstiä. Tässä nyt valmis versio.

---

"Miksi sä luulet, että mä piittaan mitä muut ajattelee?"

"Kyllä sä lopulta piittaat", minä sanoin.

"Enkä piittaa. En mä piittaa nytkään."

"Niin sä nyt sanot", minä vastasin ja pudistin päätäni.

"Mutta sä et tiedä, mistä sä puhut. Lopulta sä piittaat, Ocean. Kyllä sä piittaat." 

"Misi sä et voi antaa mun päättää itse, mistä mä piittaan ja mistä en?" Minä pudistelin yhä päätäni. En pystynyt katsomaan häneen. 

"Kuuntele", hän sanoi ja tarttui minua käsistä, ja vasta silloin tajusin, että minun käteni vapisivat. Hän puristi sormiani. Veti minua lähemmäs. Sydämeni hakkasi villisti. 

"Kuuntele", hän sanoi taas. "Mä en välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelee. Mä en välitä, onko selvä?"  

"Kyllä sä välität", minä sanoin hiljaa. "Sä luulet ettet välitä, mutta kyllä sä välität." 

"Miten sä voit sanoa jotain tuollaista?" 

"Koska", minä sanoin", koska mä itse sanon aina niin. Mä sanon, etten välitä mitä muut ajattelee. Mä sanon, etten piittaa, ettei kenenkään paskapäitten mielipiteet merkkaa mulle mitään, mutta se ei ole totta", minä sanoin, ja silmiäni kirveli, kun sanoin sen. "Se ei ole totta, koska se sattuu joka kerta, ja se tarkoittaa, että mä välitän edelleen. Se tarkoittaa, että mä en vielä ole tarpeeksi vahva, koska joka kerta kun joku sanoo jotain törkeää, jotain rasistista - joka kerta kun joku sairas spurgu saa kohtauksen kun se näkee mut kadulla - se sattuu. Se ei ikinä lakkaa sattumasta. Siitä on vaan vähitellen helpompi päästä yli. Etkä sä tiedä, millaista se on", minä sanoin. "Sä et tiedä, millaista mun elämä on, etkä sä tiedä, millaista olisi olla osa sitä."

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri. Sivut 150 - 151. Kääntäjä: Leena Peltomaa

---

Minä sanoin terapiassa, että kannan näitä menneisyyden väkivallankokemuksia kuin orjantappurakruunua.

"Orjantappurakruunua? Mitä sinä sillä tarkoitat?" terapeutti kysyi.

En ollut tarkoittanut sitä sanaa mitenkään erityisen syvällisesti, mutta terapeutti takertui siihen, niin kuin takertuu sananvalintoihini usein. Hätkähdin itsekin.

Kohautin kuitenkin vain olkiani.

"Eikös Jeesuksella ollut orjantappurakruunu?" terapeutti kysyi.

Nyökkäsin.

Orjantappurakruunu on kärsimyksen symboli, ja sitä se on minulle. Orjantappurat sattuvat, mutta sana kruunu viittaa johonkin ylvääseen. Kyllä, minä kannan menneisyyden kokemuksia kuin orjantappurakruunua, se on kärsimykseni symboli. Ja ehkä minä haluan tehdä kärsimyksestä itselleni kruunun. Ehkä minä kannan kärsimystä mukanani kuin jotain ylvästä, kuin minä haluaisin näyttää: Katsokaa, minä olen mennyt kaiken tämän läpi, ja olen vielä elossa.

En vertaa itseäni Jeesukseen. En ole niin narsistinen. Mutta hänen kruununsa minulla on.

Minä roikun kärsimyksessäni. Minä en päästä siitä irti. Ajattelen tapahtumia päivittäin. Ne suorastaan tunkeutuvat mieleeni. Mitä tahansa teen, muistot tulevat eivätkä jätä minua rauhaan. Kun teen ruokaa. Kun ajan autoa. Kun punnitsen inkivääriä. Kun olen ystävien kanssa. Niin, etenkin, kun olen ystävien kanssa: sillä minä ajattelen koko ajan, että he toivoisivat minun olevan jossain muualla. Niin minut on opetettu ajattelemaan.

Nyt kirjoitan siitä. Minun kärsimyksestäni, ja siitä, miksi olen niin jumissa.

Sillä sitä olen ajatellut paljon, ja on sitä minulta kysyttykin: Mikset sinä päästä irti? Mikset sinä päästä irti tästä?

Miksi sinä haluat kärsiä edelleen?

On mennyt kymmenen vuotta siitä, kun pahin tapahtui. Ei lukiokaan ollut mitenkään ihanaa, en minä sielläkään saanut olla minä, mutta suorin väkivalta oli yläasteen jälkeen ohi. On mennyt kymmenen vuotta, ja edelleen kärsin kaikesta siitä.

Poikia ja tyttöjä. Samalla luokalla, eri luokalla, useimmiten tunsin heidät, joskus en. Suoraa fyysistä väkivaltaa. Suoraa henkistä väkivaltaa, johon liittyi solvaamista, huutelua, nimittelyä, seksuaalista häirintää. Fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Ostrakismia. Puhumattomuutta. Järjestelmällistä yksin jättämistä ja kaverisuhteiden sabotointia juoruilulla. Minun yhdeksän vuottani, sellaista se oli. Minä en toivu siitä.

Minä en toivu siitä, ja siksi tämä blogi on nykyisin pelkkää valittamista, itkua ja hammastenkiristelyä. Minä halusin tästä selviytymistarinan. Me kaikki halusimme selviytymistarinan! - Mutta tämä ei ole selviytymistarina.

Elän menneessä. Eivät kaikki pääse tulevaisuuteen. Olen katkera ihminen. Enkä voi katkeruudeltani hengittää.

Ajattelen edelleen, että he ajattelevat minua huolimatta siitä, miten yhdentekeviä ja äkkinäisiä heidän kommenttinsa, heidän lyöntinsä, heidän selänkääntämisensä ovat olleet. Ajattelen, että he ajattelevat, millainen luuseri minä olin ja olen ja toivovat minulle pahaa. He toivoivat minulle pahaa. He toivoivat, että minä menen pilalle, että minä tuhoudun, että minä lakkaan olemasta, että minä en mene minnekään tässä elämässä. He toivoivat sitä, ja he voittivat. Minä olen pilalla. Minä olen pilalla.

Me törmäämme toisinaan. Juna-asemalla, baarissa, sosiaalisessa mediassa; ja jopa yliopistolla, sillä se yksi kusipää todella opiskelee yliopistossa. Ja ne kohtaamiset pilaavat päiväni. Ajattelen koko ajan. Ajattelen heitä. Ja hekin ajattelevat: vittu mikä luuseri. Vieläkin, vittu mikä luuseri.

Tämäkin meni ruikuttamiseksi. Huomaatteko. Tässäkin minä vain uin tuskassani kuin se olisi minusta mukavaa, minun orjantappurakruununi on minun sädekehäni, minun orjantappurakruununi on minun häviöni symboli. Minun kärsimykseni symboli.

Minä uin tuskassa. Minä en suostu tulemaan täältä ylös. Minä takerrun tähän niin kuin jotkut takertuvat suruun tai pulloon. Minä olen itsepäinen.

Koska minulla ei ole muuta kuin tämä tuska. Ei ole muuta. Kuin tämä tuska. Ei ole muuta kuin tämä tuska. Siispä: tässä minä, ja tässä orjantappurakruununi, katsokaa sitä nyt, katsokaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin.

Koulukiusattuudesta on tullut identiteettini. Kärsimys on osa identiteettiäni, kaikki se, mitä olen kokenut.

"Mutta sinähän olet myös yliopisto-opiskelija", terapeuttini huomautti. "Etkö sinä identifioidu yliopisto-opiskelijaksi?"

Terapeutti oli aivan oikeassa. Voisin identifioitua vaikka miksi. Mutta minä identifioidun entiseksi koulukiusatuksi ja luuseriksi.

Minun persoonani? Minun työni? Minun harrastukseni? Minun ihmissuhteeni? Tytär, sisko, tyttöystävä, opiskelija, opettaja, ystävätär, nainen. Kaikkia näitä. Ja minä näen itseni vain sen kautta, mikä minä olen joskus ollut.

Kaikki on pinttynyt minuun.

Käyn psykodynaamisessa terapiassa. Siellä tutkaillaan mennyttä ja kirjoitetaan sitä uudestaan. Isäpuoleni sanoi kuitenkin, että pitäisi mennä eteenpäin. Ei roikkua siellä menneessä. Ei saisi vatvoa! Mutta minä en pääse irti, minä en pääse irti. - Eikä hän ymmärrä, että minä kärsin traumasta. Minä kärsin traumasta.

Minä itse ajattelen, että olen vihdoinkin alkanut käsitellä tapahtunutta. Olen alkanut perata sitä paitsi terapiassa, myös tässä blogissa aivan eri tavalla.

Kysyn usein, miksi minä. Ensimmäinen terapeuttini oli mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selitti kaikkea evoluution näkökulmasta. Lauma karsii heikoimmat, hän sanoi. Ja: ryhmä säilyttää koheesionsa sulkemalla ulos ne, jotka eivät ryhmään kuulu. Niin ryhmät toimivat.

Se tuntui pahalta. Minä olen siis ryhmän heikoin. Poikkeuksetta, minä olen ryhmän heikoin. Mutta vielä pahemmalta tuntuivat kysymykset ja spekuloinnit. Siitä pahoinpitelystä pommisuojassa, noin vaikkapa.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? Mitä jos olisit mennyt pois siitä tilanteesta?

Mikset puolustautunut? Mikset sanonut niin, mikset sanonut näin?

Mikset lyönyt takaisin?

Mikset huutanut apua?

En osannut vastata hänen kysymyksiinsä.

Ja edelleen minä kysyn, miksi.

Koska sinä et puolustaudu, entinen terapeuttini sanoi. Se oli paras selitys, joka hänellä oli minulle antaa. Sitä tapahtuu niin kauan, kunnes opit puolustautumaan. Koko maailma on oleva sinun vihollisesi. Niin, se tapahtuu vielä. Se tapahtuu uudestaan. Se on jo tapahtunut uudestaan. Ennen kuin minä opin puolustautumaan, mikään ei muutu.

Tämä terapeutti lähti siitä, että se tapahtuu minulle uudelleen. Ei hän ollut väärässä.

Mutta onko lapsen aina oltava puolustusasemissa? Tai aikuisenkaan?

Haluaisin niin tietää, miksi minä. Mikä minussa on se piirre, joka lietsoo ihmisiä tekemään minulle pahaa. Minä en ole paha ihminen. Minulla on joskus pahoja ajatuksia, ja joskus teen virheitä, mutta minä en ole paha. Minä olen empaattinen ihminen, joka ottaa toiset huomioon. Minussa on myös hyviä puolia.

En silti tiedä, miksi. Ei, en koskaan saa tietää, miksi.

Nykyinen terapeuttini ei ole kiinnostunut siitä, miksen puolustaudu. Se tuntuu hyvältä. Minä voin purkaa sitä, mitä minulle on tapahtunut. Minä voin purkaa ja purkaa ja purkaa sitä lankakerää ja kaivertaa ja kaivertaa ja kaivertaa sitä lohkaretta juuri niin paljon kuin haluan, eikä hän toppuuttele minua.

Nuorisotyöntekijät sen sijaan puolustavat koulukiusaajia. He sanovat, että koulukiusaajilla on omia ongelmia. He sanovat, että hei, ne olivat lapsia. He sanovat, että ehkeivät ne tarkoittaneet, mitä ne sanoivat. Minä en kestä sitä. Tekisi mieli paiskata teekuppi seinään joka kerta kun joku sanoo, että niillä oli omia ongelmia, että ne olivat vain lapsia, että ne eivät tarkoittaneet. Koska kiusaajien ongelmat eivät kuulu minulle. Minullakin on ongelmia, enkä minä kiusaa ketään. Minäkin olin lapsi, ja se mitä tapahtui oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ja kyllä, kyllä he tarkoittivat. Kyllä, kyllä, kun he sanoivat: tapa ittes!, he tarkoittivat: tapa itsesi. Kyllä.

Jotkut ovat kiusaajien puolella. Ja sitä minä en kestä. Sitäkin minä kannan itsessäni. Vitun victim blamingia ja väkivallan tekijän puolustelua.

Niin, ne olivat vain lapsia. Se on yksi selitys kaikelle. Lapselta ei tietenkään voi odottaa sellaista käytöstä, että hän osaisi kunnioittaa toisia. Lapselta ei voi odottaa väkivallatonta käytöstä. Vaan toiset lapset siihen pystyvät. Toisten kunnioittamiseen ja väkivallattomuuteen. Minä esimerkiksi pystyin.

Mutta minä olin myös lapsi. Ja minut rikottiin kappaleiksi, joita kerään edelleen, enkä löydä niitä kaikkia. Ja vaikka löytäisin, minäkuvani ja itsetuntoni ei olisi koskaan ehjä. Koskaan, ehjä. Ei koskaan.

Teiniangsti on toinen selitys, kiusaajien omat ongelmat kolmas.

Yksi heistä nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. En tiedä, miksi hän ajatteli minusta niin. Se asia kaivertaa minua edelleen. Ajattele joskus jotakuta muutakin kuin itseäsi, hän sanoi minulle, kun minä avasin luokassa sälekaihtimet. Se satuttaa edelleen. Siitäkään minä en pääse yli enkä irti, minä en irrota. En pysty olemaan ihmisten seurassa omana itsenäni, vaan mietin koko ajan, olenko heidän mielestään liikaa äänessä, puhunko liikaa itsestäni, vaikutanko narsistilta. Viimeksi se tapahtui eilen.

Mutta miksi minä roikun jossakin jutussa, jonka joku on sanonut minulle kymmenen vuotta sitten? Mitä väliä sillä on, mitä muut minusta ajattelevat? Saati: mitä väliä sillä on, mitä joku minusta joskus ajatteli? Ei mitään. Ei mitään väliä. Ihan yksi paskanhailee koko vitun tyyppi. Ei pitäisi olla mitään merkitystä minun elämäni kannalta.

Ja miksi minä niin kovin ajattelen sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Enkö ajattele itse, omilla aivoillani?

Minä en ole niin vahva. Se on fakta. Se on lähtemätön fakta, jota vastaan on turha taistella. Minä yritän koko ajan tulla vahvemmaksi, mutta minä en ole vahva. En ole koskaan ollut vahva. Olen päässyt aika pitkälle elämässäni siihen nähden, miten paljon edessäni on ollut esteitä. Mutta ei se tarkoita, että minä olisin vahva. Jotkut väittävät, että koulukiusatusta tulee vahva, koska hän on joutunut olemaan sellainen. Mutta se ei ole totta. Koulukiusatusta tulee heikko. Hän ei tule menestymään elämässä yhtä hyvin kuin ne, joita ei ole kiusattu. Hän ei luota itseensä. Hän kärsii huijarisyndroomasta, hän kärsii mielenterveyden ongelmista. Hän kärsii huonosta itsetunnosta ja ikuisesta yksinäisyydestä, joka ei pääty, vaikka hänellä olisi ystäviä.

Jotkut koulukiusatut selviävät. He ovat voittajia suurten taisteluiden. Mutta minä en ole yksi heistä.

Mutta vaikka olen hävinnyt taistelun, ehkä voin silti elää tämän elämän.

Sen päätöksen minä olen tehnyt. En tapa itseäni, vaan elän tämän elämän. Rumana, huonona surkimuksena, kengänpohjiin liiskattuna kastematona minä elän tämän elämän, koska se on ainut, jonka olen saanut. Rakastan perhettäni liikaa. Lisäksi pidän monista asioista, kuten kirjoista, musiikista. Niiden vuoksi minä elän tämän elämän.

Tietysti he toivoisivat, että minä tappaisin itseni. Se sinetöisi heidän voittonsa. Mutta minä jatkan kärsimistä.

Niin, minä olen päättänyt: minä elän kuitenkin tämän elämän.

Ja vaikka tämä blogi on silkkaa ruikuttamista - nykyään - ja terapiassani en puhu mistään muusta kuin siitä, mitä minulle on tehty, minä olen ainakin alkanut puhua. Olen alkanut puhua, olen alkanut kirjoittaa. Olen tehnyt näkyväksi - terapiassa, ja blogissa, teille, rakkaat lukijat, teille olen tehnyt näkyväksi tätä - mitä minulle on tapahtunut, ja se helpottaa minun oloani. Että on ihmisiä, jotka kuuntelevat. On jopa ihmisiä, jotka ovat minun puolellani. Vaikka minä olen kastemato asvaltissa, he ovat minun puolellani.

Sekasin-chatin työntekijä sanoi ykskantaan: Se, mitä sinulle on tehty, on väärin. Se mitä sinulle on tehty on väärin. Se on väärin. Väärin. Ne sanat lämmittivät mieltäni. Sillä kukaan ei koskaan ole sanonut minulle niitä sanoja. Ei yksikään terapeuttini, eikä yksikään nuorisotyöntekijä. Ja juuri niitä sanoja minä tarvitsin.

Se on väärin. Väärin väärin väärin. Niin ei saa tehdä. Niin ei saa tehdä. Niihin sanoihin minä nyt takerrun.

Ja minä olen päättänyt elää tämän elämän. Yksinkertaisesti. Siihen loppuun saakka, joka minulle annetaan.

Se elämä voi olla kaikenlaista. Haluaisin perheen ja haluaisin julkaista kirjan. Siinä suurimmat unelmani. Haluaisin myös omistaa asunnon, haluaisin olla työkuntoinen ja käydä töissä, tehdä ainakin lähes täyttä työaikaa. Haluaisin matkustaa. Haluan olla perheeni kanssa. Näitä asioita minä haluan. Ne ovat ihan normaaleja asioita. Vaikka työkykyni on alentunut, on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa. Tämä yhteiskunta tekee sen minunkin kaltaiselleni reppanalle mahdolliseksi.

Terapiani on sellaista kuin on, ja tämä blogi tulee nyt olemaan jonkin aikaa tällainen. Kirjoitan kaiken, mikä tulee. Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni. Kirjoitan samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ja ehkä lopulta lakkaan kirjoittamasta; ja jatkan omaa elämääni.

Mutta toistaiseksi jatkan kirjoittamista.

Litium

En ole nukkunut kahteen päivään. Juurikaan. Kevyttä koiranunta tiedostaen koko ajan, missä olen ja mitä teen, ja että saatan millä hetkellä tahansa herätä. Sitten herään ja kuulostelen ääniä rappukäytävässä, tassuttelen asunnossa, katselen ulos ikkunasta hiljaista katua, jota pitkin ajaa ajoittain ehkä yksi auto. Katulamput valaisevat öiset kadut. Olen loputtoman yksinäinen öisin. On niin pimeää.

Huomenna, huomenna menen lääkäriin, jos en tänäkään yönä nuku. Ehkä menen päivystykseen, ehkä sairaalaan. Ehkä joku ottaa minut huollettavakseen niin ettei minun tarvitse itse hoitaa mitään, olla mistään vastuusta. Varsinainen lääkäriaika on vasta maaliskuun lopulla, mutta voi olla, että tarvitsen akuuttiajan. Ellen ensi yönäkään nuku.

Ehkä minulla on sekamuotoinen vaihe. Se on täysin mahdollista, koska ajatukseni ovat masentuneen ihmisen ajatuksia, mutta oloni silti energinen. Itsesyytöksiä, epätoivoinen tulevaisuudennäkymä, ahdistusta. Ja kuitenkin energiaa. En energiasta huolimatta pysty keskittymään mihinkään tekemiseen, joten makaan ja kiemurran sängyssä yksinäni. Luin netistä, että sekamuotoisessa vaiheessa on suuri itsemurhariski. Välillä tuntuu, että olisi parempi olla kuollut kuin kohdata kaikki elämän vastoinkäymiset. Minusta ei ole jaksamaan. Kuinka toisista on? - Mutta minä tarkkailen tilannetta. Tarkkailen itseäni. Haluan pysyä valppaana. Haluan selviytyä.

Olen muutenkin sotkenut elämääni maniassa, järjestänyt itseni ongelmiin, sekoillut. Olen hirviö. En tahdo sen tapahtuvan enää koskaan. Siksi manianestolääkettä on nostettu. Mutta auttaako se, vai sotkeeko se pakkaa entisestään. Lisää litiumia, lisää rauhoittavia, nyt apua. Jos vielä vain unta.

Ystävä lähettää yhtenään viestejä. Hän on huolissaan minusta. Hän on lukenut blogia. En tiedä, miten voisin hälventää ystävien huolta. On syitä olla huolissaan, mutta en silti haluaisi, että kukaan kantaa kurjia ajatuksia minun takiani. Minä selviän kyllä yksin. Joten kuten, enkä täysin, mutta selviän, jos se tarkoittaa elossa pysymistä.

Ehkä myös minun pitäisi olla huolissani minusta.

Haluaisin päästä jonnekin säilöön, jossa minut turrutettaisiin lääkkeillä, eikä minun pitäisi kohdata maailmaa ennen kuin olen siihen valmis. Ehkä niin tapahtuu. Riippuu, mitä lääkäri sanoo. Huomenna, jos en yölläkään nuku. Nyt ei tunnu siltä.

Olen maailman yksinäisin olento.

Lithium, don't want to lock me up inside

Lithium, don't want to forget how it feels without...

Lithium, I want to stay in love with my sorrow

Don't want to let it lay me down this time.

Drown my will to fly.

Here in the darkness I know myself.

Can't break free until I let it go.

Let me go.

Olen ollut ollut eilen poissa kotoa enkä tahdo osallistua keskusteluun

Juuri nyt tekisi mieli mennä pois.

Lukita ovi, sulkea ikkunat, sytytellä kynttilöitä ja olla yksin, olla poissa kaikkialta. Olla jopa vastaamatta viesteihin. Keskittyä lukemiseen, keskittyä elokuviin, ehkä kirjoittamiseen. Nukkua, vain nukkua.

Niin tapahtuu aina silloin tällöin. Paitsi että vetäydyn kaikkialta, olen toisinaan myös kylmä ja kalsea.  En ehkä ilkeä, mutta kylmä, enkä jaksa huomioida toisten tarpeita samaan tapaan kuin toisina kertoina. En halua, että minua halataan. En halua, että minua säälitään. En halua, että minun lähelleni tullaan, enkä halua olla se alati huolehtiva ja kiva tyttö, joka olen enimmän aikaa. En jaksa kantaa toisten taakkoja. Vaikka toiset ovat kivoja, toiset tahtovat hyvää, niin silti.

Johtuuko se masennuksesta? En tiedä. Ehkä se johtuu. Se on niin kausittaista: joskus vain haluan olla yksin, loputtoman yksin. Minulla ei ole voimia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin kännykkä saa kilahdella viestejä yöpöydälläni, enkä jaksa vastata niihin, jaksanko edes lukea. Kahvipöydässä, jos sinne siunaannun, olen hiljaa ja vastaan vain, kun minulta kysytään. En tahdo osallistua keskusteluun.

Ystävyyssuhteita on mennyt pilalle sen takia. Se on ymmärrettävää. Minun ei ehkä pitäisi muodostaa suhteita, jotka vaativat jatkuvaa alttiina oloa. Mutta olen saanut myös ystäviä, jotka ymmärtävät minua ja jättävät toisinaan rauhaan, sitten ottavat taas takaisin syleilyynsä, kun minä jaksan palata.

Unohdan usein muutenkin vastata viesteihin. Olen kammottava. En vain aina jaksa olla sosiaalinen. Tarvitsen oman tilan, joka toisinaan on iso mutta tiivis. Turvaväli, turvaväli. Antakaa minun olla ihan yksin.

Sitten minä kömmin esiin masennuskolostani ja säteilen iloisesti. Pyydän kahville, kuuntelen murheet, silitän käsivartta. Nauran ja nauratan kaikkia jutuillani. Sellainen minä olen, kausi-ihminen.

Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi joskus olla vuoristorataa niin kuin elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se kaikki tapahtui minulle marraskuussa. Olin yltiösosiaalinen, juttelin tuntemattomille, olin holtiton. Sitten iski häpeä, ja lukittauduin kirjojen kanssa kotiin. En kestänyt kohdata ketään. En ole nyt masentunut, mutta olen häpeissäni ja tarvitsen rauhan, jonka aikana kokoan taas itseni. 

En halua, että se toistuu enää. Että minä saatan itseni ongelmiin. Haluan olla rauhassa, ihan rauhassa, ja elää tavallista elämää.

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.

Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

I'm gonna live like tomorrow doesn't exist

Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,

feel the tears as they dry

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.

Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.