Käärme luikerteli uneeni, ja sillä oli viesti

 Kun näen unessa käärmeen, tiedän, että jotain on pielessä.

Tätä on tapahtunut vuosia. En muista ensimmäistä käärmeuntani mutta muistan havahtuneeni unien toistuvuuteen ehkä kymmenen vuotta sitten.

Merkitsevimpiin uniin kuuluu uni viime keväältä. Olin juuri eronnut. Näin unen, jossa meidän kodissamme asui kyykäärme. Se piileskeli nurkissa ja huonekalujen alla mutta välillä aina ilmestyi. Tiesin sen olemassaolosta ja koko ajan pelkästin. Unessa ojensin miehelleni kirveen ja sanoin: iske käärmeeltä pää poikki, minä en pysty.

(Uniin on etenkin viime aikoina liittynyt piirre, jossa haluan tappaa käärmeen, ja välineenä juuri kirves. En hyväksy eläinten tappamista, mutta unet ovat unia ja yleensä tähän hengiltä ottamiseen liittyy symboliikkaa.)

Unessa, jossa kodissamme asui kyykäärme, oli voimakasta symboliikkaa. Käärme edusti suhteessamme olevia ongelmia ja väkivaltaa. Se, että pelkäsin koko ajan käärmeen ilmestymistä, kertoi siitä, että olin koko ajan hälytystilassa ja pelkäsin. Kirves merkitsi sitä, että halusin lopettaa tilanteen. Ojensin kirveen miehelleni, koska "minä en pysty". Se ehkä merkitsi sitä, että minulla ei ollut keinoja.

Käärmettä ei lopulta tapettu lainkaan, mutta se jätettiin huomiotta. Minä pakkasin laventelinsinisen ison matkalaukun ja lähdin. Käärme elää edelleen, mutta ei minun kodissani, se ei minua rajoita.

Tänäänkin unessa oli kyykäärme. Näin unen päiväunilla. Kyykäärme oli repussani. Minulla on aina mukanani iso reppu. Halusin ottaa käärmeen pois repusta ja iskeä sen kuolleeksi, kirveellä, mutta en uskaltanut yksin, eikä kukaan auttanut. Tässä unessa oli jälleen avuttomuuden kokemuksia. Veikkaan, että käärme saattoi nyt edustaa (työ)uupumustani. Tähän viittaa se, että käärme oli juuri repussani. Reppu kulkee mukana etenkin töissä. Lisäksi olennaista oli, ettei kukaan auttanut minua. Ehkä koen olevani yksin, tarvitsen muita.

Uskomatonta, mutta näin samoilla päiväunilla toisenkin käärmeunen. Siinä oli punainen käärme. En muista, missä se oli, mutta se oli todella pieni. Oli uhka, että se kasvaa todella isoksi ja on sitten vaarallinen, jos en tapa sitä - kirveellä. En muista unta kovin tarkasti, ainoastaan käärmeen värin, koon ja sen uhan. Mikä on kasvamassa? Uupumus? Sellainen muistikiva minulla myös on, että uhka oli jotenkin epämääräinen. En saanut siitä otetta. En tainnut tarkalleen edes tietää, missä käärme oli. Ehkä sekin oli repussani? En muista.

Kerran keväällä näin unen, jossa harrastin seksiä miehen kanssa, ja kesken kaiken miehen elin muuttui käärmeeksi. Tästä unesta Freud olisi varmaankin sanonut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä komplekseja ja pelkään miehiä. Se ei siinä elämänvaiheessa olisi ollut ollenkaan huono tulkinta.

Esikoisromaanini julkaistiin tänä vuonna, ja se käsittelee paljon unia. Joku voisi sanoa, että unien tulkinta on new age -hörhöyttä ja verrattavissa naistenlehtien tekoälyllä tehtyihin horoskooppeihin, mutta olen eri mieltä. Suurin osa unista kai on ihmeellistä sekavaa settiä, kuin katsoisi helvetin outoa elokuvaa, mutta monet johdattavat murheiden ytimeen, ja useat ystäväni myös ovat todenneet tämän.

Itse olen päässyt syvimmän traumani ytimeen juuri unen kautta. Näin unen keväällä 2022, pari viikkoa ennen kuin pitkä psykoterapiani päättyi. Kun olimme lapsia, me istuimme usein olohuoneessa sohvalla haukuttavana, kun vanhemmat haukkuivat meitä. Miten tyhmiä lapsia olimme, miten laiskoja. Muistan etenkin yhden kerran, jossa minä ja kaksi nuorempaa sisarustani istuimme rivissä pienellä sohvalla ja isäpuoli lateli tosi rumia haukkuja. Unessa isäpuoli hakkasi päätäni rytmikkäästi sohvan käsinojaan. (Pehmusteen alla oli kovempi kohta.) Muistan isäpuolen kiivaan vihan ja tavallaan unessa näin hänen ilmeensä, vaikka kasvoni olivat kohti sohvan käsinojaa. Mutta kaikkein olennaisin osa unta on muu asia. Nimittäin äitini istui sohvalla jalat ristissä. Hän oli kuin kivettynyt, katsoi eteensä. Huusin hakkaamisen tahdissa ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI, mutta äiti oli kuin patsas. Huusin unessa oikeastikin ja heräsin omaan huutooni.

Tietenkin unen ytimessä oli se, että isäpuoli teki minulle pahaa, ja äiti näki kaiken, eikä tehnyt mitään. Terapeutti mietti myös, voisiko siinä takomisessa olla kyse siitä, että isäpuoli yritti takoa päähäni mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka ei niin voi tehdä. (Hän esimerkiksi sanoi kiusaamiseen, että "miksi sä välität tollasesta, ethän sä näe niitä tyyppejä koulun jälkeen ikinä". Ja paljon muutakin. Kaikenlaisia asioita jankattiin.) Tämäkin oli hyvä ajatus. Unen kohtaus oli lyhyt, mutta muistan sen ikuisesti.

Täytin 18 vuotta päivää ennen kuin Oslossa tapahtui valtava verilöyly, massamurha. Pari päivää ennen syntymäpäivääni äiti oli suuttunut minulle todella pahasti ja haukkui minua todella rumasti. Hän sanoi myös, että ehkäpä hän heittää minut pihalle, kun täytän 18, hänellä on siihen oikeus. Itkin ja pelkäsin, pelkäsin ja itkin, yritin pyytää anteeksi. En tarkkaan tiennyt, mistä hän oli suuttunut, mitä minä pyysin anteeksi, mutta minä anelin, anelin, anelin. Seuraavana päivänä ikäisiäni nuoria kuoli massoittain järjettömän vihan seurauksena. Vuosikausia yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Sen, miten menetin äidin rakkauden, ja sen, miten ikäisiäni nuoria lahdattiin. Näin vuosia, siis useita vuosia, joukkoampumisunia. Osa niistä sijoittui saarelle mutta myös muihin paikkoihin, kuten rautatieasemalle ja uimahalliin. En pystynyt käsittelemään heinäkuun 2011 tapahtumia suoraan, alitajuntani käsitteli niitä näin.

Yksi toistuva uni minulla oli myöhemmin aikuisiällä sellainen, jossa saan HIV:n. En osaa sanoa, mistä tämä uni tuli - ehkä se liittyi terveyshuoliin. Yksi uni, jollaista näen edelleen säännöllisesti, on sellainen, jossa en pysty suorittamaan pientä helppoa askaretta. Ikään kuin käteni eivät toimisi. Vaikkapa jos yritän poimia tavaraa lattialta, en pysty, se herpoaa kädestäni. En saa ovea auki. En löydä repusta tavaraa, vaikka kuinka pengon. Tällä viikolla näin unen, jossa olin eron jälkeen etsimässä itselleni asuntoa, mutta Oikotien sivut eivät toimineet. Kun yritin lisätä hakukriteerin "kaksio", klikkausta ei hyväksytty. Jostain syystä aluehakua ei ollut ollenkaan. Kun viimein vastaan tuli asuntoja, ne olivat todella pieniä tai niistä ei ollut kuvia. Syvä avuttomuuden tunne, poikaystävä heitti. Tosiaan! Se oli valaiseva kommentti.

Mutta käärme. Käärme on merkki. Voin ymmärtää sen avulla jotakin - kuten kodissa piilotteleva kyykäärme. (Viime aikoina unissa on ollut nimenomaan kyitä. Joskus on ollut eksoottisempia värikkäistä käärmeitä, esimerkiksi kerran kirkkaankeltainen pienehkö käärme, joka puri kuolettavasti velipuoltani.)

Mutta käärme on myös varoitus. Tartun varoitukseen. Käärme repussa - kannan taakkaa, kannan pelkoa - ja käärme kulkee mukanani esimerkiksi, tai etenkin, töissä. En uskalla ottaa sitä pois yksin, mutta kukaan ei auta. Sitten punainen käärme - siihen liittyi se, että se kasvoi. Ehkä se on varoitus - jokin on kasvamassa, jokin paha. Mikä se on? Tarkoittaako se, että uupumus voi vielä pahentua? Vai onko se jotain, mikä kalvaa?

Väkivaltaisen suhteen käsittely on edelleen kesken. Luulenpa, että se on vasta alussa. Olen ollut yhteydessä Naisten linjaan viime aikoina, ja työntekijä kuvasi, miten monella tavalla väkivalta jää oireilemaan sen päätyttyäkin. Se kalvaa, se tekee pesää. En pääse siitä eroon. Se on repussa - rakkaassa repussa - mutten saa sitä pois. En yksin. Tarvitsen apua.

Ja työuupumus, punainen käärme, joka kasvaa. Punainen, varoituksen väri? Jatkuvia fyysisiä oireita kuten migreeniä, pahoinvointia, refluksia, aivosumua. Olen huomannut, että kun töissä kirjoitan opiskelijoille tekstiä, sanoista jää puuttuman kirjaimia. Se on uutta minulle. Toki unohtelu on normaalia, tuskinpa on alkavaa Alzheimeria. Yhtenä päivänä räjähdin maailman mukavimmalle kollegalle, ja minä olen itse maaimlan rauhallisin ihminen.

Jotain kannattaa tehdä, ennen kuin käärme kasvaa isommaksi ja puraisee. Menen tiistaina lääkäriin. Fyysisetkin oireet on tutkittava. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämäkin palaa psyykeen. Käärme on luikerrellut sinne. Sen myrkky ei ehkä tapa, mutta se saa minut voimaan pahoin. Ehkä se tappaa hitaasti.

 

Vaarallinen juhannus

Viisi vuotta sitten elin vaarallisen juhannuksen.

Tämä rajapyykki tuntuu tärkeältä, sillä moni asia on samoin kuin silloin - ja kuitenkin paremmin, seesteisempää, tänä vuonna olen turvassa, tältä etäisyydeltä voin muistaa.

Asun samalla seudulla kuin silloin viisi vuotta sitten, puiston laidalla. Tämänkin juhannuksen vietän yksin musiikkia kuunnellen, luonnosta nautiskellen, pohtien syntyjä syviä. Tänäkin juhannuksena luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Siinä on maailmanlopun meininki. Maa halkeilee, vuori syöksee nokea ja tuhkaa, hyökyaalto vie kaiken mennessään. Muumitalo pysyy kuitenkin pystyssä, sillä se on, kuten Muumimamma toteaa, "mainio talo".

Kun menen varhain puistoon, siellä ei ole ketään, ei ristin sielua. Muistan sen aamun vuonna 2020, kun kävelin juhannuspäivän aamuna hyvin varhain puistossa ja olin yksin lintujen kanssa. Vedenpaisumus peittää kaiken, mutta sen väistyttyä näkee kirkkaammin.

Edellisenä iltana, silloin 2020, olin käynyt keskustelun, joka olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Vai oliko se keskustelu? Se oli kylmän rauhallinen ilmoitus, jossa toisella osapuolella ei ollut puolustusoikeutta.

Olin lopettanut ihmissuhteen, joka, jos olisi saanut jatkua, olisi voinut tappaa minut. Tämä ei ole vertauskuva. Olin hengenvaarassa.

Keskustelu käytiin viestinvaihdoin. Niin se täytyikin tehdä, turvallisuussyistä. Hän käytti kaikkia manipuloijan keinoja, joita on olemassa. Ensin sääliin vetoaminen, marttyyrisoiminen, solvaaminen, syyllistäminen, sitten uhkaus, että hän tekee itselleen jotain. En taipunut näistä mihinkään. (Jälkeenpäin ajattelin: jos tapat itsesi, sitten myös vaimosi pääsee vapaaksi.)

Myös läheiseni olivat hengenvaarassa. Se kävi ilmi sunnuntaiaamuna juhannuspäivän jälkeen, kun avasin puhelimen. Olin yöllä saanut tekstiviestin. Siinä luki:

Sä tulet vielä katumaan tätä. Vielä mä sulle opetan, miltä menettäminen tuntuu.

Mukana oli kuva, jossa oli veitsi.

Toimin kummallisen rationaalisesti. Klik, kuvakaappaus. Viesti ystävälle. Turvalukko kiinni, ihan vain koska. Olin päättäväinen. Minä en saatana lannistu, etkä sinä saatana lyö minua enää maahan, et koskaan.

Seuraavana päivänä, joka siis oli maanantai, soitin Naisten Linjaan ja sain tarkat toimintaohjeet, eikä pelkästään rikosilmoituksen osalta vaan myös niiltä osin, miten voin pitää itseni ja läheiseni turvassa. Hän myös kehotti minua pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani esimerkiksi käymällä lääkärissä. Kerroin, että käyn terapiassa ja terapeutti on kesälomalla, mutta on sanonut, että kesälomallakin saa olla yhteydessä, jos tulee tilanteita. Naisten Linjan päivystäjän mukaan tilanne oli sellainen, että oli perusteltua ottaa yhteyttä terapeuttiin, kun hän kerran oli sanonut, että niin voi tehdä. Siispä tein niin. Tein myös päivystäjän avulla turvasuunnitelman ja hankin pippurisumutteen. Sain siitä turvan tuntua, se oli tärkeintä. Oloani helpotti, että perheeni asuu toisella paikkakunnalla eikä tämä mies tiennyt, missä. Toki tahtova saa selville.

Mutta vasta myöhemmin, paljon, paljon myöhemmin ymmärsin, miten vaarallisen henkilön kanssa olin ollut tekemisissä.

Edelleen kiittelen itseäni neuvokkuudestani. Kumma juttu, väkivaltaisesta ihmissuhteesta irti pääseminen on todella vaikeaa, mutta kun askeleen ottaa, kaikki onkin yhtäkkiä selkeää. En yhtään mieti enää esimerkiksi sitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nousin hänen yläpuolelleen, vallan kahva oli minun kädessäni, ja minä käänsin, hän nujertui. Ja hän tiesi sen.

Tiedän, että minun olisi pitänyt paeta heti, kun ensimmäiset väkivallan merkit ilmenivät, mutta en vain osannut. Enkä osannut sittenkään, kun väkivalta osui minuun eikä pelkästään muihin. En ole siitä itselleni vihainen. Hoidin homman hienosti sitten kun ryhdyin toimeen. Olen uskomattoman vahva nainen, uskomattoman vahva nainen.

Syyskuussa 2020 istuin oikeussalissa sermin takana. Mies sai useiden satojen eurojen sakkorangaistuksen laittomasta uhkauksesta. Vaikka Naisten Linjan päivystäjä muuta ohjeisti, en ollut tehnyt väkivallasta itsestään rikosilmoitusta, koska minulla ei ollut minkäänlaisia todisteita. En olisi jaksanut lähteä siihen prosessiin, jos ja kun se ei olisi kuitenkaan johtanut mihinkään mutta ollut henkisesti kuormittava.

Juhannuksen 2020 alla äidiltäni leikattiin syöpäkasvain. Kuolemanvaara oli siinäkin läsnä, kuoleman tuntu ja se, miten säälimätön elämä on. Kun äitiä leikattiin, luin Muumipapan uroteot -kirjaa ja odotin levottomana ja ahdistuneena, milloin puhelin kilahtaa ja joku päivittää äidistä väliaikatietoja. Sekin oli jännittävä seikkailu täynnä suuria vaaroja. "Tässä päivässä on kyllä ollut seikkailua aivan tarpeeksi", kirjoitin saman päivän iltana Instagramiin. Luin myös Muumipeikon ja pyrstötähden, siinä vasta vaaraa onkin. Ja sitten Vaarallinen juhannus.

Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, niin kuin Pyrstötähdessä, he ovatkin luonnonvoimien armoilla. Eivät ihmisen pahuuden. Ja he pelastuvat, koska luottavat toisiinsa.

Aioin alun perin kirjoittaa tähän postaukseen tarkemmin siitä, mitä väkivaltaa tämä henkilö teki ja kenelle ja miten hän oikeutti sen, mutten taida olla kykenevä siihen sittenkään. Olen kirjoittanut asiasta pitkin matkaa, mutta aiemmat tekstit eivät tee asialle oikeutta. Väistelin totuutta. Ehken nähnyt. Enkä kehdannut myöntää lukijoilleni, enkä itsellenikään, että olen ollut yhdessä väkivaltaisen henkilön kanssa ja hiljaisesti hyväksynyt hänen muihin kohdistaman väkivallan.

Jos näin, miten hän kohteli vaimoaan silloin, kun minä olin paikalla, mistä tiesin, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mutta Naisten Linjan päivystäjä sanoi, etten voi pelastaa toista, en voi pakottaa aikuista ihmistä lähtemään. Niin se kai sitten on.

Minulla ei ole rikosrekisteriä eikä diagnooseja, mies pohdiskeli. Kyllä minä voisin saada aseen, jos haluaisin.

Parhaiten muistan hänestä virneen, mairean hymyn, joka hänen kasvoillaan oli sen jälkeen, kun hän oli satuttanut minua. Virne kertoi: Minä näen, mitä juuri tein. Minä tiedän, että tein pahaa, ja minä tiedän, että sinä tiedät sen myös. Minä myös tekisin sen uudestaan, ja senkin sinä tiedät. Tekisin uudestaan. Ja teen.

Kun nyt ajattelen häntä, näen verta. Veri valuu näkökentässäni, rauta maistuu suussa, verta pursuu hampaiden läpi ja ohi leualle, paidalle, vatsalle, veri valuu seinistä ja tahraa lattian, sitä on paljon ja siinä on monien eri ihmisten verta.

Vaarallinen juhannus 2020.

Vaarallinen juhannus 2025.

Seeing red flags in the morning
It's a warning, a warning (it's a sure sign)
Where do I begin? I can't explain it

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse

PVRIS: Monster

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Karuselli

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Pyörin ympyrää.

Toivon, että eräänä päivänä kaikki olisi yksinkertaista ja juuri sopivaa minulle, että joka päivässä olisi aurinkoa, lämpöä ja toivoa, että tämä helpottaisi, ettei enää koskaan tarvitsisi aloittaa alusta.

Etten pyörisi karusellissa, aina uudestaan ja uudestaan, ympäri uudestaan ja taas alkuun uudestaan.

Ne sanovat: loppu on uusi alku, mutta minä en enää tahdo aloittaa alusta. Tahdo, enkä jaksa.

Kaiken kierto tuo minulle usein toivoa. Vuodenajat vuorottelevat, aina tulee uusi kevät. Mutta nyt minä pelkään kevättä, sitä, mikä ehkä tulee ja vie minut taas mennessään. Voisipa tämä jatkua näin kuin se nyt on. Ei enää uutta masennuskautta, ei enää ahdistuksen pyörrettä, ei enää sirpaleista todellisuutta. Ei enää. Ja entä jos menet pois, mitä minulle jää muuta kuin tämä aika, joka pyörii ympyrää, ja taas seison siinä, tässä, alussa.

Mutta niin kuin Muumipeikkokin Taikatalvessa lakkasi pelkäämästä talvea ja pimeää, minunkin on lakattava pelkäämästä masennusta. Vain niin minä voin olla vapaa. Etten pelkäisi uutta vuotta, en uutta kevättä, en seuraavaa syksyä, joka auttamatta tulee. 

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Kaikki on tässä.

Carousels in the sky

That we shape with our eyes

Under shade silhouettes casting

shade crying rain

Can we fly do I stay

We could lose, we could fail

Either way, options change

chances fail, Trains derail.

Vedenselät puhuisivat aamuisin, kuinka on kaunis maa

Kun minun elämäni alkoi haipua, kirjasin blogiin ylös asioita, jotka ovat jääneet. Niin kuin tavarat kotona, purkit ja pullot pesuhuoneessa, pyyhkeet, matot, peilit, kaikki ne. Nämä neliöt Turun keskustassa. Ja sormet ja varpaat. Tämä nainen on jäljellä, vaikka aina ei siltä tunnu.

Vähän myöhemmin kirjoitin: myös kuolema on yksi asia.

Ja toisinaan jäinkin sillalle seisomaan ja katsomaan syvää vettä. Nuorempana tapailin veitsen terävää laitaa. Teininä kävelin keväällä joen rantaan, ja katsoin, kuinka jäät poksuivat, kuinka vesi pyörteili.

Ja jäät irtosivat, vesi pyörteili.

Kun olin 18, nuori poika tuli alas viljavaraston katolta. Hän oli kiivennyt sinne talvipakkasilla ja päättänyt päivänsä lumihankeen, taittanut pudotuksessa niskansa. Niin hän kuoli. Toissa kesänä minäkin ajattelin: onko tämä loppuni, sillä tämä, jos jokin, on varma loppu. Pudotus siilon päältä. Taittunut niska. Ei mahdollisuutta jäädä eloon.

Ennen joutumistani sairaalaan minä olin sanonut: tekisi mieli ottaa joku purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista, että sanoin näin. Kanssani ollut nuoriso-ohjaaja toisti sanani lääkärille. Olin sekaisin.

Niin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka sekaisin todella olen ollut.

En minä kuolla halunnut. Minä halusin, että kipu loppuu, enkä keksinyt siihen muuta lääkettä. En nähnyt toisia pakoteitä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, ellei joku olisi vienyt minua sairaalaan. Ensin äiti, sitten nuoriso-ohjaaja. Lopulta minä itse ryömin päivystykseen, lopulta itse uskalsin, yhtenä tammikuun kipakkana päivänä. Olin niin sekaisin.

Olisinko niellyt purkillisen lääkkeitä? Tuskin. Entä olisinko elokuun helteessä kiivennyt siilon päälle ja antanut putoamisen katkaista niskani kuin heinänkorren? En usko. Mutta syvällä vedessä minä olin, minä en saanut enää henkeä.

Nyt on aikaa kulunut, on mennyt taas yksi kesä ja on tullut taas uusi syksy. Minä tarvon sateessa ja tuulessa paikasta toiseen ja ajattelen, että elossa oleminen on sittenkin ihan hyvä asia. On kaikenlaista tehtävää. Harrasteryhmät, terapia, gradu. Kaverien tapaaminen, kirjat, kirjoittaminen. On olemassa mahdollisuus, että minä olisin nyt kuollut. En tekisi gradua, en näkisi ystäviä, en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä. Kaikenlaista muutakin olisi jäänyt tekemättä ja jäisi. Jäisi kokematta. Matka esimerkiksi. Tai ne aamut, joina mies kiemurtaa kainalooni, pörröttää tukkaa, suutelee otsaa.

On järjetöntä ajatella, kuinka paljon on tapahtunut noin puolentoista vuoden aikana. Kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan, mutta minä olen kivunnut taas takaisin elämään. 

Valehtelematta on kaksi asiaa, joita ilman en välttämättä olisi elossa. Toinen näistä asioista ovat vanhempani ja terapia. Vanhempani siksi, että he maksavat terapian - Kelan terapia on jo käytetty, enkä saanut kaupungilta maksusitoumusta terapiaan. Terapia on niin kuin käsi, johon olen tarttunut ja joka on vetänyt minut pinnalle suosta, johon olen ollut uppoamassa. Terapia on kuin turva, kuin linnunpesä, johon käpertyä; terapia edustaa toivoa.

Toinen asia, joka on ollut pelastukseni, ovat lääkkeet. Valehtelematta; ja sanokoot pahat mielet mitä tahansa! Sanokoot vaikka, että olen heikko, tai että lääkkeet tuhoavat aivoni, tai mitä vain; ilman lääkkeitä en välttämättä olisi nyt tässä. Lääkkeistä arvokkain on Abilify, joka on antipsykootti. Harmittelin terveydenhoitajalle juuri lääkkeistä aiheutuvia sivuvaikutuksia ja kustannuksia, ja hän sanoi minulle: mutta onneksi meillä on lääkkeet. Ja onneksi meillä on toisen polven antipsykootit, sillä ensimmäisen polven antipsykootit aiheuttivat vielä pahempia sivuvaikutuksia kuin vaikkapa Abilify tai edes Ketipinor.

Minä olen nainen, joka on ajatellut itsensä tappamista, nainen, joka on ajatellut, ettei jaksa enää elää. Ja minä olen katsonut sillalta vettä. Ja minä olen kävellyt joen rantaan. Ja minä olen pyöritellyt pillereitä purkissa. 

Enää en katso syvää vettä. 

Jotenkin ovat silmätkin

vanhat jo aikaisin

Joku muka pimeään kietoutuu, 

tahtoisi varjoihin

Minä vaihtaisin kaiken pois

Raskas on kivi kantaa

Vedenselät puhuisivat aamuisin,

kuinka on kaunis maa

Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Seison tässä keskellä elämääni ja listaan tosiasioita: minä olen tytär, minä olen sisko, ja minä olen tyttöystävä. Kumppani, miksei puoliso, nainen.

Seison tässä keskellä elämää. Nyt on kevät, taas. Vuosi sitten oli myös kevät. Silloin kaikki muuttui.

Seison tässä, keskellä omaa elämääni. Minulla on valttikortteja. Minun pitää nyt uskaltaa elää.

Meitä odottaa vain maailman ääri.

Mutta jos näytän sinulle kaiken, mitä minulla on, tuletko pettymään? Tuletko pelästymään? Juoksetko pois? Ja: onko rakkaus sitä, että antaa toiselle aseet käteen? Onko minun pakko? Entä jos sodassa sinä kohottaisit omat aseeni minua vastaan, eikä minulla silloin olisi enää haarniskaa?

Terapeutti: Parisuhde edellyttää sitä, että osoittaa toiselle välittämistä ja lämpimiä tunteita. Miksi siinä on sinusta jotain hävettävää, että sinä rakastat?

Mutta rakkaus tekee heikoksi, enkä minä halua olla heikko. Rakkaus tekee riippuvaiseksi, ja minä haluan olla vapaa. Tai ei: minun täytyy olla vapaa. Rakkaus tekee kaikesta muusta yhdentekevää. Rakkaus on tappava voima, tosielämän taifuuni.

Katso nyt minua. Katso nyt.

Jos haluat kaiken, sanoi terapeutti, niin sinä myös annat kaiken. Jotta voit saada, sinun pitää antaa.

Lähdetkö kanssani kohti maailman äärtä? Sillä paluuta ei ole. Minä olen pyörremyrsky ja maanjäristys. Minun rakkauteni on ydinräjähdys ja laskeuma. Minä olen, kun minä olen, täysillä, ja minä tuhoan tieltäni kaiken. Siksi hillitsen itseäni. Tämä voima on irti päästessään mahdoton.

Yhtenä päivänä pidin kädessäni papereita, joissa oli kirjoitusta, minun kirjoittamaani, se kertoi elämästäni ja minä aioin tarjota sitä sinulle. Mutta kun kaivoin niitä laukusta, peräännyin ja käteni tärisi. Ehkä jonain päivänä sinä luet, koska vain kirjoittamalla minä voin näyttää sen, mikä minä olen. Melkein ojensin liuskat, en ihan.

Sinusta minä ajattelen, että entä jos vien mukana sinutkin. Olet nähnyt syvän pimeän ja kireän pään ympärillä, sinä tiedät siitä, mutta haluatko mennä vielä syvemmälle? Minä tiedän sinne tien. Olen ollut siellä. En tahtoisi sinunkin hukkuvan. En tahtoisi kadottaa sinua, enkä itseäni, ja oikeastaan ne ovat sama asia - katoaisimme toisiltamme.

Miten minua voi rakastaa, jos minä en osaa rakastaa? Jos käännän pääni pois, jätän kädet puolimatkaan, sanat äänihuulten tienoille, jopa kielen päälle, mutten yhtään pitemmälle?

Maailma hehkuu silmissäni. Minä koetan koskettaa sitä, mutta se polttelee niin kuin rakkaus toiseen ihmiseen polttaa pakottavasti sydäntä ja kyynelkanavia. Kyllä minä luovun. Ei minun tarvitse olla kaupunkilaisnainen, minä lähden toisaalle jos sinä lähdet. Ei minun tarvitse olla itsellinen, minä olen sinun jos tahdot. Ei minun tarvitse olla yksin, jotta voisin olla minä, minä voin olla sinä silloin kun sinä olet täällä.

Minua pelottaa, mutta kevään aurinko on täällä, ja minun on annettava ikijään sulaa. Minä olen alkanut tehdä eroa menneestä, jättää hyvästejä. Ei menneen tarvitse olla täällä nyt, enkä minä tahdo olla siellä.

Minä teen parhaani.

Edessä on maailman ääri.

Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin,

sä mulle tokaisit

mut jos mä veisin sut maailman ääriin

sieltä yksin palaisit

Meitä on vastassa kaksi tässä:

minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin

kunnes henki riistetään

(Chisu: Minä ja mun pää)

Ihminen ei huuda hukkuessaan, se tahtoo hengittää

Tätä kaikkea minä kannan itsessäni hiljaa niin kuin surua. En osaa sanoa kenellekään mitään. Ennen niin lämmin, empaattinen naisen sydämeni on nyt syväjäässä. Annan sen olla. Nämä ovat äärimmäisiä aikoja.

Kysymys "Mitä kuuluu?" on maailman vaikein vastata.

Ei kuulu. 

Mistä minä tiedän?

On pitkään ollut hiljaista. En kuule kevään lintuja. Ne kai laulavat jo. Olen kuullut, että kevät tulee ja jäät lähtevät. On maaliskuu.

Hiljaisuus on ympärilläni kuin seittiä. Kuin vettä olisi kaikkialla. Minä kannan lähimmäisiltäni suurta salaisuutta. He tietävät, että olen sairas, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Salaisuutta on raskas kantaa, mutta en ole valmis kertomaan heille, haluan säästää heidät surulta. En kestä surua itsekään.

Sitä en tiedä, mikä kuolemaan lopulta johtaa, mutta kuolema on minulle varma. 

Oikeasti haluaisin huutaa. Olen kimppu ongelmia ja jää on peittänyt sisimpäni, vaikka ennen olin yksi suuri roihuava tuli. Jäinen vesi täyttää keuhkoni, ääntä ei irtoa. Kuin vettä olisi kaikkialla, mutta vedessä olen vain minä. En osaa olla itseni kanssa. Haluan itkeä, mutta kyyneliä ei tule. 

On mennyt vuosia. Minä olen vieläkin 14-vuotias, ja yksin.

Minne on kadonnut se nainen, joka on silkkaa tulta, tanssia, roiskeita? Kipinöitä ja ääntä, tinkimätöntä olemassaoloa?

Näettekö te minut. Näettekö, miten katson kauas pois, muualle.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Mä en ansaitse tällaista elämää.

Sä kadehdit niin

hänen valtavaa luottamustaan

Hän sulle sisimpänsä paljastaa

Eikö hän pelkää

että puukolla selkään sä lyöt?

Sä et ansaitse tällaista elämää

Sä näet sen, muut ei vielä nää

Se sun päätäsi kiristää

Haluut jotain joka piristää

- Maija Vilkkumaa

Sopimus Jumalan kanssa

On tämä kuva:

Mies saapuu luokseni kahvilaan, jossa tietää minun kirjoittavan, ja suutelee minua kannettavan tietokoneen ja kahvikuppien yli.

Ja seuraava, voimakkaampi, se on samalta päivältä:

Minä tulen heitä vastaan, kun he ovat hänen uusien, naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa ulkona, ja hän suutelee minua. Sellainen teko vähentää mahdollisuuksia löytää niistä naisista tyttöystävää.

Myöhemmin minun on vaikea myöntää itselleni, että niin kävi. Ahdistuneena en pysty tarttumaan tähän yksityiskohtaan, vaan näen ainoastaan merkkejä hänen alkavasta lähdöstään. Mitään muita merkkejä en näe, en näe tänne jätettyjä vaihtosukkia tai pyyntöä tuoda ensi kerralla litra mansikoita. Minä en ymmärrä sitä: ei ihminen pyydä toista tuomaan litraa mansikoita silloin, kun on jättämässä tämän.

Rätisevämmät, jo reunoiltaan hapertuneet kuvat ovat siirtymässä menneisyyteen. Niitä ovat yhdessä nukutut yöt, jaetut sanomalehdet, kauniit sanat ja suudelmat ja lupaukset, sekin tosiasia, että minut on esitelty hänen perheelleen. 

Jos luottaisin elämän jatkuvuuteen, olisin hölmö. Onhan se nähty sata kertaa aiemmin, ettei jatkuvuutta ole, vaan kaikki voi päättyä milloin vain. Ikään kuin jokainen päivä olisi oma linnakkeensa, jossa luottamus ja kiintymys on ansaittava uudelleen. Kuten ystävyyssuhteissa, sen opin jo varhain: on toisia päiviä, jona minun seurani on haluttua, jopa timanttista; ja sitten on toisia päiviä, joina toisten ihmisten läsnäolo häivyttää minut tyystin, eikä ikinä voi tietää ennalta, kumpi päivä on edessä.

Minä elän tällaisten lainalaisuuksien mukaan, koska ne ovat minun elämäni lainalaisuuksia. Ihmisillä on erilaisia rajoituksia, kuten vaurioita, jotka kaventavat elämää. Jokaisella on omansa. Tämä on minun. 

Jos tämä olisi satu, minä sukeltaisin synkkään luolaan merennoidan luokse, ja minä tekisin hänen kanssaan vaihtokaupan: jos hän antaisi minulle tämän, minä antaisin hänelle mitä hän haluaa. Vastineeksi jaloista hän halusi pienen merenneidon äänen. Mitä hän pyytäisi vastineeksi lupauksesta, jota ei petetä? Asiasta, joka säilyy? 

Tämä kipu, jota tunnen. Se on samaa jota pieni merenneito tunsi ottaessaan ensimmäisiä askelia rantahiekalla.

Nyt minä rukoilen Jumalaa, sillä tämä on niin suuri paino, etteivät minun, etteivät yhdenkään elävän ihmisen hartiat kykene sitä kannattelemaan. Keneltä muulta minä pyytäisin? Kukaan ei voi auttaa. Voisin antaa vaikka elimeni tai ruumiinosani, voisin antaa käteni, jos Jumala antaisi minulle tämän. En tiedä, voiko häntä lahjoa, mutta minä yritän, sillä enhän minä muuhunkaan pysty. Minä en pysty muuhun.

Järjetön tosiasia: kaikki on muuttunut. Minä olen muuttunut. Minusta on tullut kerjäläinen. Minä en enää hallitse itseäni enkä minä hallitse elämääni. Minä en enää päätä tästä.

Seuraava kuva: minä kuolen.

It doesn't hurt me

You wanna know how it feels?

You wanna know, know it doesn't hurt me?

You wanna know about a deal I'm making?

You...

It's you and me

And if I only could

I'd make a deal with God

and I'd get him swap our places

Be running up that road

be running up that hill

be running up that building

If I only could

You don't wanna hurt me

but see how deep the bullet lies

Unaware I'm tearing you asunder

Oh, there is thunder in our hearts

Is there so much hate for the ones we love?

Well tell me, we both matter, don't we?

You

It's you and me

It's you and me won't be unhappy

And if I only could

I'd make a deal with God

And I'd get him sway our places

Be running up that road

be running up that hill

be running up that building

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could...

Heikolla jäällä

Otan askeleen. Tuurista riippuu, kantaako jää, vai onko jalan alla kenties pelkkää tyhjää. Jää on pettänyt minut niin monesti ennenkin. Ja vaikka minua varoitellaan, minä astun silti.

Uusi vuosi on tulossa enkä tiedä siitä mitään. Luulen, että se on hyvä. Ja luulen, että juuri siksi olen valmis. Ei epäilyksiä, ei ounasteluakaan. Jossain siellä on minun paikkani.

Tietysti minä pelkään, mutta en tahdo ajatella sitä nyt.

Sillä etukäteen en tiedä, putoanko, ja kuinka syvälle, vai kantaako se jää sittenkin.

Tiedän tytön, joka yritti kävellä järven poikki.

Silloin oli talvi, ja kaikki tämä oli jäätä.

Ei se ole mikään pikkujuttu.

Sanotaan, että tämä järvi on yhtä iso kuin meri.

Tiesiköhän hän sitä?

Ja minä ymmärrän itseni uuvuksiin

Joulukuu 2008. 

Itsenäisyyspäivästä on noin viikko. Maassa on lunta. Lukukausi on loppumassa, on perjantai, ja me istumme kiinni väännettyjen sälekaihdinten: minä, äiti, luokanvalvoja ja koulukuraattori. Minä olen vakava, hiljainen ja peloissani. Toivon helpotusta, mutta ennen sitä minun on oltava rohkea.

On niin kamalan vaikea olla, minä sanon. On niin vaikeaa, on niin kamalan raskasta, on niin paljon kaikkea tekemistä, ja kaikki tekevät oloni niin kamalan kurjaksi, kaikki ovat niin ilkeitä, kaikki ovat niin järjestelmällisen ilkeitä. Ja olen niin yksinäinen. Ja sitten se, mitä itsenäisyyspäivänä tapahtui...

Minä puserran sanat ulos suusta, vaikka se on ihan kamalaa, minä tärisen, minä olen kauhuissani, minä en halua jakaa yhtään kenenkään kanssa enää nöyryytystäni, mutta minun on pakko, jos tahdon saada apua.

Muistan pelon, alistamisen, alistumisen. Pakokauhun, sitten jähmettymisen, tunteiden kaikkoamisen.  Muistan kylmän betonin ja veren maun suussa. Tietysti olisin voinut vastustella, mutta mitä minä olisin voinut? Heitä oli neljä, ja he olivat kaikki minua isompia. Fyysinen kipu oli ihan yhdentekevää. Se oli suorastaan vapauttavaa. Lyökää vaan, hakatkaa, potkikaa. Mutta älkää koskeko sanoilla, sillä se sattuu kaikista eniten, ja ne haavat eivät koskaan parane.

Sain minä ne sanatkin. Mutta ne olivat niin raskaita, etten kyennyt toistamaan niitä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen kuva on haalistunut ja olen unohtanut paljon, mutta tunteen muistan aina.

Kerroin parhaani mukaan. Päätin olla rehellinen, sillä minä halusin apua. En tiedä, minkälaista apua, mutta jotain ratkaisua siihen tilanteeseen, jossa minulla oli kamalan paha olla, selittämättömän paha, ja koko ajan paheneva, pelottava, pohjaton, järisyttävä, ja kaikki muut vielä pahensivat sitä parhaansa mukaan, ja minä olin 15-vuotias.

Äiti vieressä, koulukuraattori ja luokanvalvoja vastapäätä.

Koulukuraattori oli tehnyt ratkaisun tilanteestani, hänen vastuullaanhan se oli. Tilanteeni ei hänestä ollut huolettava, sillä minulla meni koulussa hyvin, oli hyvät arvosanat ja olin kuuliainen, ja olinhan minä fiksu, rohkea ja vahva tyttö. Ja joululomakin odotti aivan nurkan takana!

Eräs perustelu hänen ratkaisulleen oli seuraava:

"Tiedäthän sinä fiksuna tyttönä varmasti, että ihmisillä, jotka tuollaista tekevät, on usein omia ongelmia, joskus vakaviakin ongelmia. Itsetunto-ongelmia, tai joillain vakavia perheongelmia, noin esimerkiksi. Eivät he pahaa tarkoita, he ovat vain avuttomia, ovathan he vasta sinun ikäisiäsi, minkä ikäinen sinä olitkaan, neljätoista, viisitoista? Se on semmoinen ikä se."

Tietysti minä ymmärrän. Fiksuna, älykkäänä, herkkänä tyttönä minä tietysti ymmärrän. Empaattisena, muita huomioon ottavana kilttinä tyttönä minä ymmärrän. Enkä ajattele vain, että minä, minä, minä ja minun, minun, minun paha oloni. Tietysti minä ymmärrän!

Syyskuu 2013.

Istun valkoisella säkkituolilla Turvapaikan keskusteluhuoneessa käsissäni kupillinen viilennyttä teetä.  Ei minua huvita juoda sitä. Olen romahtanut noin viikkoa aiemmin. Sen jälkeen kömmin Turvapaikkaan, pyysin saada jutella työntekijän, punatukkaisen naisen kanssa, ja häneltä järjestyi heti aikaa. En tiedä, miten olisi käynyt, jos ei olisi järjestynyt. Minulla ei ollut voimia anella keltään.

Kaikki tuli ulos, ihan kaikki, yhtenä sekavana, valtavana oksennuksena. Oli tapahtunut sitä ja tätä romahduttavaa, mutta paha olo oli sitä pahaa isompi.

Nyt me keskustelimme nuoruudestani. Kerroin kaikista niistä asioista, kerroin itsenäisyyspäivästä ja siitä, miten kukaan ei halunnut auttaa minua, ja miten se tuntui jälkeenpäin pahalta.

"Yleensä tuollaisilla ihmisillä on itsellään paha olo", punatukkainen nainen sanoi. "Heilläkin voi olla tosi rankkaa."

Minä tiesin, että punatukkainen nainen tarkoitti sen minun lohdukseni, mutta minä suutuin.

"Entä sitten?" minä kivahdin rumasti, ja teekuppiin käsissäni nousi myrsky. "Entä sitten? Tuota on niin kyllästyttävää kuulla. Heillä on paha olo, ok. Mutta sitten he purkavat sen minuun, niin että minullakin on paha olo! Ja sitten minun pitäisi vielä ymmärtää heitä!"

Punatukkainen nainen ajatteli, että se lohduttaisi minua: ei piinajillanikaan ollut helppoa. Ei se kuitenkaan lohduttanut yhtään. En minä ensisijaisesti tai aktiivisesti halunnut, että heillä olisi paha olo, en sinnepäinkään. Minä halusin, ettei minulla olisi paha olo, ja että he antaisivat minun olla. Ei minua lohduta se, että joku muu voi huonosti, jos minä itse en voi hyvin. Miten sen on tarkoitus auttaa minua? Minä en jaksa kantaa kenenkään toisen surua. Minulla ei ole voimia siihen. Eikä minulla ole sympatiaa, ei yhtään, ei pisaraakaan, ei pisaran pisaraa. Minä haluan sympatiaa.

Minä en tahdo tietää heidän pahasta olostaan. Minua ei kiinnosta! Heidän paha olonsa on täysin irrelevanttia minun kannaltani. He pilaavat minun elämäni. He pilasivat minun elämäni. Minullakin on paha olo, enkä minä silti kulje täällä pilaamassa toisten elämiä!

Syksy 2016. 

YouTubeen on levinnyt video opettajasta, joka raivoaa itkun partaalla koulussa oppilaille, jotka pilkkaavat opettajaa entisestään. Viriää keskustelu koulun työrauhasta, sen myötä opettajien ja oppilaiden jaksamisesta, myös koulukiusaamisesta (tai kouluväkivallasta, joka on ilmiön oikea nimi). Kansanedustaja Tiina Elovaara on tehnyt lakialoitteen, jonka turvin koulukiusaaja voitaisiin siirtää  väliaikaisesti toiseen kouluun sen sijaan, että kiusattu joutuisi lähtemään. Yli sata kansanedustajaa kannattaa aloitetta.

Vastustustakin on: kiusaajista ollaan nimittäin huolissaan.

Ja ehkäpä he tarvitsevatkin apua. Eihän se nyt ole tervettä tuhota toisten elämiä huvikseen tai omaa pahaa oloaan lievittääkseen. Mutta jos sellainen ei ole itsekästä ja tuomittavaa, niin en tiedä, mikä on.  

Mutta sitten. Kiusaajien elämässäkin voi olla kaikkea rankkaa. Entä jos kiusaajalla on alkoholistivanhemmat? Tai vanhemmat eivät muuten välitä? Jos kiusaaja tulee alemmasta yhteiskuntaluokasta, jos kiusaajan perhe on köyhä? Jos kiusaajalla kuten uhrillaankin on itsetunto-ongelmia? Jos hänellä itselläänkin on masennus, syömishäiriö, itsetuhoisuutta? Entä jos kiusaaja onkin itse kiusattu? Kiusaaja käy läpi ehkä samoja epävarmuuksia kuin kiusattukin. Koulun kanssakin kiusaajalla varmaan menee huonosti.

Lyhyesti sanottuna: kiusaajallakin on vaikeaa!

Hesarissa psykiatri jopa kirjoitti, ettei kiusaajia pidä rankaista, sillä se voi tuhota kiusaajan elämän ja tahrata kiusaajan maineen.

Jo pitkään on painotettu sitä, että kun kiusaamista ratkotaan, kiusaajaa ei saa jättää yksin, sillä asioilla on usein monta puolta. Tietysti niin on, mutta kuuluvatko kiusaajan ongelmat samaan pöytään kiusatun ongelmien kanssa? Kuuluuko kiusaamista selvitellessä surra kiusaajan ongelmia ja vaikeaa elämää? Miksi kiusaajan ongelmat edes kuuluvat kiusatulle, miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut kiusaajan alkoholistivanhemmista ja huonosta itsetunnosta ja heikosta koulumenestyksestä?

Miksi heidän pitää ymmärtää?

Aivan kuin kiusaajasta tehtäisiin tilanteen todellinen uhri, josta käsin ongelmaa lähdetään purkamaan, ja kiusattu jää taas yksin pahan olonsa kanssa. Kiusaajallakaan ei mene hyvin, miksi kiusatulla pitäisi mennä - ja asia on taas sillä taputeltu. Aikuiset, joiden työtä on pitää nuorista huolta, selittelevät vastuun jollekulle toiselle. Kiusattu ehkä jopa kokee olevansa itsekäs vaatiessaan oikeutta, kun ei ymmärrä, miten raskasta on olla kiusaaja. Alkoholistivanhemmathan vasta ovatkin traaginen juttu, toisin kuin joku kiusaaminen! Olisit onnellinen, kun olet siinä asemassa etkä tuossa!

Sillä ehkä tänäkin päivänä 15-vuotiaat fiksut tytöt ja pojat istuvat tuolla omien kuraattoriensa ja rehtoriensa ja psykologiensa luona ja kuulevat, miten muillakin kuin heillä on paha olo, ja hekin ymmärtävät, tietysti he ymmärtävät, he ymmärtävät pahan olonsa läpi, he ymmärtävät itsensä aivan uuvuksiin, kunnes eivät enää jaksa.

"Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun - vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti" (HS)

- Aoda

Ja silta kaartui, meri kohahti, ja linnut nauroi, lensi pareittain

En koskaan saa sinua kiinni. 

Kun minä lähenen, sinä loittonet. Kun tartun sinuun, olet siinä vain hetken, kunnes ote taas herpaantuu ja poistut. Ja minä loittonen, torjuttu - kunnes sinä tulet ja ojennat kättä, ja minä emmin, ja sinä vedät kätesi pois.

Menemme ympäri, tulemme yhteen.

Tapasin sinut kuulaana syyskuun päivänä. Tapasimme joen rannassa, mistä siirryimme viereiseen kahvilaan, Café Artiin, sinä tarjosit minulle chai latten. Istuimme tunteja keskustelemassa, hait lisää kahvia. Sitten pyysit minut kotiisi: siellä olisi jotain, mitä haluaisit näyttää. Emmin, koska en tiennyt, mitä sillä jollakin tarkoitat. Luonasi selvisi, että olit rakentanut asuntoosi paperimassapalloista aurinkokunnan ja ripustanut paperipallot katosta roikkumaan - niin, ja sinä olit vielä laskenut palleroiden etäisyyden toisistaan. Pluto ei valitettavasti mahtunut pieneen asuntoosi, vaan se sijaitsi sanojesi mukaan satamassa.

Rakastuin sinuun. Puhuimme suhteesta. Sinä emmit. Vasta seuraavana kevättalvena - miksi kaikki traaginen tapahtuu aina kevättalvella - ymmärsin, miksi - olit aikeissa muuttaa Ruotsiin töihin. Et ollut hennonnut kertoa, ehkä koska olisit karkottanut minut kokonaan, ja sekään ei tuntunut sinusta hyvältä. Valmistuit, sait työn, pakkasit tavarasi, jäähyväiset olivat niiltä osin aika kylmät ja tunteettomat, ehkä tarkoituksella, ettei kummankaan tarvitsisi näyttää heikkoutta. Ne olivat hiljaiset jäähyväiset, mutta minulla oli kaikenlaista muutakin mietittävää, elämä kävi yhtä muutoksen myllyä, että annoin asioiden tapahtua.

Kesällä tapasin erään toisen miehen. Se oli vahinko. Lähdin etsimään laastarisuhdetta, mikä ei ole mitenkään järkevää. Tajusin oman typeryyteni, mutta olin jo ehtinyt sopia yhdet treffit. Mies oli ihan kiva. Seurustelu ei silti tuntunut oikealta, ja sanoinkin sen hänelle. Silti hän tuli aina uudestaan luokseni, jopa junalla toiseen kaupunkiin, enkä keksinyt meille mitään paikkoja joissa hengata, joten vein hänet lammasaitaukselle syöttämään lampaita sekä kosken rannalle istumaan.

Syksyllä sinä palasit. Ruotsi ei ollutkaan "sinun juttusi", sanoit minulle, kun tapasimme sateisena syyskuun lauantaina Pienessä Kirjapuodissa. Liian moni hyvä asia oli jäänyt tänne Turkuun, sinä sanoit. Muutit samaan asuntoon ystäviesi kanssa, sait töitä. Huonompaa kuin Ruotsista, mutta töitä. Sinä pidit minua kädestä, ja pian me rakastelimme.

Enkä edes kadu sitä.

Samalla toinen mies odotti ratkaisuani. Olin kertonut sinusta, mutten siitä, että olit palannut. Jos oikein kliseisesti sanotaan, minun piti valita kahden väliltä: järki vai tunteet? Valitako mies, joka näkee kamalasti vaivaa päästäkseni lähelleni, ja joka ei ehkä jätä minua? Vai valitako mies, josta pidän aivan hurjasti, mutta joka saattaa jättää minut seuraavan tilaisuuden tullen?

Päätin olla vahva. Valitsin hänet, en sinua. Valitsin hänet, koska niinhän sitä sanotaan, että pitää mennä eteenpäin. Kun seuraavan kerran kierähdit päälleni sohvalla, minä työnsin sinut pois, ja meidän välillämme oli taas rako. Päätimme pysyä ystävinä.

Näin sut liian myöhään

Vai saavuitko vain liian aikaisin?

Nyt hetki on väärä kuitenkin

En saa koskaan tietää

Mieheni oli enimmäkseen hyvä, joskus kuitenkin kamalan paha. Hän saattoi saada raivokohtauksen pienistä jutuista, aina en edes tiennyt, mistä, ja hän piti päivien mykkäkouluja. Sitten hän palasi kukkien kanssa. Lisäksi hän oli mustasukkainen, ja sain taistella omien menojeni puolesta. Jos en olisi jaksanut seksiä, hän painosti, kunnes suostuin, tai, kuten tuttua jo oli, aloitti mykkäkoulun. Podin kamalaa syyllisyyttä, sillä olen seksuaalisesti aika viriili, mutta asemani miehen tyydyttäjän suhteessa oli latistanut haluni, ja tietysti, jos olen rehellinen, se, että kaipasin toista miestä. Niin että tavallaan ansaitsin kaiken sen.

Sitten hän jätti minut, mikä oli tietysti ihan hyvä asia meidän kummankin kannalta.

Minä päädyin luoksesi, tietysti. Halusin syliin, ja sinä halusit pitää minua sylissä, eikä kumpikaan hävinnyt. Viime kesä oli huoleton ja jännittävä. Sadepäivien jälkeen istuimme asuntosi pikkuisessa saunassa, kuumina päivinä vilvoittelimme kylpyammeessasi. Teimme piknikkejä ja makasimme vierekkäin vuoteellamme lukemassa kirjoja niin kuin silloin joskus. En tiedä, ajattelinko paljon tulevaa.

Sillä kun olin lähdössä Saksaan, sinä kerroit, että entinen rakastettusi on palannut kaupunkiin. Olit kertonut hänestä: et ollut varsinaisesti koskaan seurustellut hänen kanssaan, et suoranaisesti, olit vain ollut toisena miehensä tämän naisen kanssa. Nainen rakasti koko ajan toista. Ihan niin kuin minäkin rakastin koko ajan toista. Mutta minä rakastin ihan väärää miestä, ja sinä väärää naista, aivan väärää naista.

Lähdin Saksaan. Olin onnellinen enkä ajatellut sinua. Tapailimme vieläkin, ja sinä tulit toisinaan lähellenikin, tai minä tulin sinun lähellesi, mutta sinä vetäydyit viime hetkellä pois. Sitten päätin olla anelematta mitään ja yrittää olla onnellinen puolestasi: olithan sinä löytänyt elämäsi rakkauden!

Ja sitten sinä tulit yhtenä krapulaisena sunnuntaina tänne kuin pyörremyrsky ja revit vaatteet päältäni. Asiasta ei sen koommin keskusteltu. Ehkä naisesi tosiaan rakastuu sinuun, ja te menette vielä naimisiin, ja minä tulen häihinne. Ehkä minä tapaan vielä jonkun, jota ihan kauheasti rakastan. Ehkä en. Tai ehkä me taas kohtaamme, ja eroamme, ja sinä katoat, tai minä katoan, koska me olemme aina väärässä paikassa väärään aikaan. 

Jäädä ei voi, mutta lähtemäänkään ei pysty. Mutta ehkä päättymättömiä rakkaustarinoita ovat ainoastaan ne, jotka eivät koskaan toteudu.

Vain pääni rinnallesi painautui

ja käsi käteen tarttui, puristui.

Vain rintani mun vasten rintaasi

ja sydän sydämees, suu suuhusi.

Vain katu helli, puisto suojasi

ja silta kaartui, meri kohahti.

Ja linnut nauroi, lensi pareittain.

Se oli puolen tunnin onni vain.

Ehkäpä minun ja muidenkin kertakaikkisesti vain käy hyvin

Mietin usein, että entä jos tapahtuu jotain ihan kertakaikkisen kamalaa, joka suistaa minut raiteiltani niin, etten enää koskaan, en enää koskaan toivu elämään normaalia elämää.

Sairaus, kuolema. Läheisen sairaus, läheisen kuolema. Onnettomuudet ja rahaongelmat ja työttömyys ja suunnattomuus ja lapsettomuus ja rakkaudettomuus ja yksinäisyys.

Niin voisi käydä.

Mutta voisi käydä toisinkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi!

Saatan valmistua äidinkielenopettajaksi tai S2-opettajaksi ja olla hyvä opettaja. Saatan olla nuorille ihmisille sellainen tukipilari, jota olisin itse tarvinnut nuorena - aikuinen, joka kysyy, mitä kuuluu, ja haluaa kuulla vastauksen. Saatan uskoa siihen, mitä teen. Saatan käydä töissä niin mielelläni ja reippaasti, että maksan hujauksessa opintolainat pois ja voinkin pian miettiä jo asuntolainaa ja ostaa ihan ihka oman kodin.

Minuun saattaisi sattua ja saattaisin pettyä ja epäonnistua ja tehdä virheitä, mutta se menisi ohi, koska elämässä, niin, elämässä sellaiset asiat menevät yleensä ohi. Ja minulla olisi elämässä paljon ihmisiä, joita ei haittaisi se, että joskus epäonnistun, sillä minä riittäisin tällaisena, vähän sekavana ja hassuna ja rikkonaisena, minä riittäisin, yksinkertaisesti.

Saatan myös rakastua. Kerta kaikkiaan niin että jalat menevät alta ja kaikki on yksinkertaista. Se sama mies saattaa jopa rakastaa minua - mikä kutkuttava ajatus, minä homssuisena ja hassuna ja vähän sekapäisenä ja rikkinäisenä ja ylitunteellisena mutta minä juuri tällaisena, itkuna ja nauruna, ja siitä hän pitää. Me ostaisimme talon. Me matkustelisimme. Meistä tulisi yhdessä vanhemmat.

No, ehkä en tapaisikaan sitä miestä, mutta löytäisin elämän tarkoituksen muualta. Adoptoisin tyttären Kiinasta ja hän olisi minulle tärkein, häntä varten minä olisin, ja me tekisimme yhdessä asioita, meillä olisi toisemme ja se riittäisi, se yksinkertaisesti ihan vain riittäisi.

Ehken saisi kirjaani julkaistua nyt, mutta saisin myöhemmin. Matkustaisin ympäri maailman, näkisin kaikenlaisia maita, ja kirjoittaisin siellä ja täällä, ja koska se on minulle tärkeää, se riittäisi. Se riittäisi.

En pelkäisi elämää ihan niin kauheasti. 

Olisi perustavanlaatuisia asioita. Tytär ja kirjoittaminen. Oma koti ja ystävät. En saisi kaikkea mitä haluan, mutta se ei haittaisi, sillä saisin kaikenlaista muuta, mistä en nyt osaa unelmoida, ja se riittäisi.

Saattaisin leipoa pullaa ja pannaria ja mustikkapiirakkaa tärkeimmilleni, istua pimenevässä alkusyksyn illassa terassilla lyhdyn valossa ja huutaa perheeni, keitä siihen sitten kuuluisi, sisään juomaan teetä. Saattaisin omistaa paljon kirjoja. Saattaisin siteerata Muumimammaa. Saattaisin viedä perheeni huvipuistoon ihan yllättäen. Saattaisin auttaa kotiläksyissä enkä olisi vihainen, jos lapsi joskus epäonnistuu. Saattaisin kuunnella meren kohinaa rantahiekalta Kreikassa tai Azerbaidzanissa tai Indonesiassa ja katsoa, kun tytär tekee hiekkakakkua. Saattaisin nähdä sisarusten avioliitot ja lapset, olla kummi, saattaisin vielä aika vanhanakin spekuloida kirjallisuuden Nobel-palkinnon tai Finlandian saajaa äidin kanssa niin kuin eilen teimme puhelimessa. Saattaisin kannustaa miestä tekemään väitöskirjaa. Saattaisin mennä naimisiin. Ja jos en, sillä ei olisi väliä.

Saattaisin nauraa oikein, oikein usein. Sillä niinkin voisi käydä.

Kalliot suojaa mua

kun mä tahdon rakastaa sua

Lauluihin valaiden

ja sun kainaloon nukahtaen

luottaen lepäämään vahingoitettu jää

Kätes sun vielä mua silittää