Näytetään tekstit, joissa on tunniste unettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste unettomuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. joulukuuta 2020

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.


Mä huudan mä valvon
Mä huonoa palvon
Mä uuvun mä luovun
En tee mitä pitää

Ja mitään en muista
sovituista
Turtua haluan valua
pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään
Mä olen kyllästynyt pelkäämään
Ja mä en välitä muusta
mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta
tahtonut sun kainaloon
Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse
Sanon vaikka tässä oon
Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet
rauhoitu en mihinkään
Mä väännyn ja mä murrun
Öihini mä turrun
Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Litium

En ole nukkunut kahteen päivään. Juurikaan. Kevyttä koiranunta tiedostaen koko ajan, missä olen ja mitä teen, ja että saatan millä hetkellä tahansa herätä. Sitten herään ja kuulostelen ääniä rappukäytävässä, tassuttelen asunnossa, katselen ulos ikkunasta hiljaista katua, jota pitkin ajaa ajoittain ehkä yksi auto. Katulamput valaisevat öiset kadut. Olen loputtoman yksinäinen öisin. On niin pimeää.

Huomenna, huomenna menen lääkäriin, jos en tänäkään yönä nuku. Ehkä menen päivystykseen, ehkä sairaalaan. Ehkä joku ottaa minut huollettavakseen niin ettei minun tarvitse itse hoitaa mitään, olla mistään vastuusta. Varsinainen lääkäriaika on vasta maaliskuun lopulla, mutta voi olla, että tarvitsen akuuttiajan. Ellen ensi yönäkään nuku.

Ehkä minulla on sekamuotoinen vaihe. Se on täysin mahdollista, koska ajatukseni ovat masentuneen ihmisen ajatuksia, mutta oloni silti energinen. Itsesyytöksiä, epätoivoinen tulevaisuudennäkymä, ahdistusta. Ja kuitenkin energiaa. En energiasta huolimatta pysty keskittymään mihinkään tekemiseen, joten makaan ja kiemurran sängyssä yksinäni. Luin netistä, että sekamuotoisessa vaiheessa on suuri itsemurhariski. Välillä tuntuu, että olisi parempi olla kuollut kuin kohdata kaikki elämän vastoinkäymiset. Minusta ei ole jaksamaan. Kuinka toisista on? - Mutta minä tarkkailen tilannetta. Tarkkailen itseäni. Haluan pysyä valppaana. Haluan selviytyä.

Olen muutenkin sotkenut elämääni maniassa, järjestänyt itseni ongelmiin, sekoillut. Olen hirviö. En tahdo sen tapahtuvan enää koskaan. Siksi manianestolääkettä on nostettu. Mutta auttaako se, vai sotkeeko se pakkaa entisestään. Lisää litiumia, lisää rauhoittavia, nyt apua. Jos vielä vain unta.

Ystävä lähettää yhtenään viestejä. Hän on huolissaan minusta. Hän on lukenut blogia. En tiedä, miten voisin hälventää ystävien huolta. On syitä olla huolissaan, mutta en silti haluaisi, että kukaan kantaa kurjia ajatuksia minun takiani. Minä selviän kyllä yksin. Joten kuten, enkä täysin, mutta selviän, jos se tarkoittaa elossa pysymistä.

Ehkä myös minun pitäisi olla huolissani minusta.

Haluaisin päästä jonnekin säilöön, jossa minut turrutettaisiin lääkkeillä, eikä minun pitäisi kohdata maailmaa ennen kuin olen siihen valmis. Ehkä niin tapahtuu. Riippuu, mitä lääkäri sanoo. Huomenna, jos en yölläkään nuku. Nyt ei tunnu siltä.

Olen maailman yksinäisin olento.


Lithium, don't want to lock me up inside
Lithium, don't want to forget how it feels without...
Lithium, I want to stay in love with my sorrow

Don't want to let it lay me down this time.
Drown my will to fly.
Here in the darkness I know myself.
Can't break free until I let it go.
Let me go.

torstai 11. joulukuuta 2014

Tähdenlento

Aamuyö piiritti minua, kello oli melkein viisi. Valtavasta makuuhuoneen ikkunasta näkyi yötaivas valoineen sekä nukkuvan kaupungin katonharjat. Valvon joka ainut aamuyö, sitä on jatkunut jo kauan. Kääntyilen muumilakanoissa, hengittelen syvään, istun yötaivaan valokeilassa. Olen silloin juuri maailman yksinäisin ihminen, tuntuu että kaikki muut olisivat syvässä unessa. Talossa on aina hiljaista, vain postinkantaja pitää ääntä. Minä kuulen sen aina.

Sitten sinä eräänä yönä aivan aavistamatta näin tähdenlennon.

Tähdenlennon!

Luulin sitä ensin lentokoneeksi, mutta ne välkkyvät, ja se oli paljon nopeampi. Se piirsi viirun taivaaseen, kunnes katosi. En ole ennen nähnyt tähdenlentoa, mutta tunnistin sellaisen kyllä, ja tiesin heti, mitä tehdä. Toivoin. Toivoin rakkautta, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. En ehtinyt edes muodostaa toivetta sanoiksi; siinä se sitten oli, salamannopeasti, nopeammin kuin se taivaan yli lentänyt tähti.

Olen nähnyt miestä nyt hiukan useammin ja alan etäisesti pelätä, että olen rakastunut. Voiko se olla muuta, kun hetken mielijohteesta juoksen vesisadetta pakoon hänen luokseen, ja hän ottaa minut sisään lämpöön? Tai kun lämmitän hänelle glögiä teräskattilassa hämärässä keittiössä? Tai kun hän hieroo opiskelusta väsyneitä hartioitani ja kuvaa minua pienen ja heikon sijaan avoimeksi ja intohimoiseksi?

Pelkään vähän, mutta toivon enemmän, ja minähän aina neuvon: rakastaa ei saa pelätä, ei minkään pelon sanelemana, ei menettämisenkään alla. Pitää vain juosta sadetta karkuun toisen luo silloin kun sattuu olemaan lähistöllä, eikä mukana ole sateenvarjoa. Ja toinen tarjoaa lämmikkeeksi huopaa ja teetä, ei se sen kummempaa oikeastaan ole.


Ei hätää, nyt on yö
Paa tyynyyn pää
Yö tuntee sen mikä on
mut mitä ei nää

Pelot ja painajaiset
ja myös sun naurujes syyt
Ja jos sä horjahtelet
se ottaa sut syleilyyn

Ja kuule, se kuiskii: hei tuu
Se kutsuu sua seikkailuun
kauaksi korkeuksiin
paina vain silmäsi kii

Ja sitten anna mennä
Mä vierelläs lennän
Mä tiedän enemmän
Ja näytän sulle kaiken kauniin

(Maija Vilkkumaa: Yöllä)


tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Kymmenes syyskuuta viime vuonna romahdin. Niin siinä sitten lopulta kävi. Jos se ei olisi käynyt silloin, se olisi käynyt myöhemmin, ja kuka tietää, ehkä se silloin olisi ollut kaksin verroin pahempaa ja vaikeammin selvitettävissä. Se oli yksi elämäni kamalimmista päivistä ja samaan aikaan tärkein. Leikille ja tunnolliselle suorittamiselle tuli piste, ei yksi ihminen jaksa kaikkea, eikä yksi ihminen voi huijata itseään loputtomiin, ei vaikka se olisi armollisinta.

En muista siitä hetkestä paljon. Istuin luentosalin takaosaan ystävieni kanssa, istuin käytäväpaikalla. Kontrolloitiin kurssin läsnäolijat, siellä oli läsnäolopakko ja oli ensimmäinen kerta. Mies alkoi lukea nimiä paperista, edeten A:sta kohti minua. Meitä oli siinä huoneessa niin paljon, jokainen paikka täytetty, varasijalla olleet odottivat tietoa, oliko heidät hyväksytty kurssille. Tiesin jo, että minut oli. Odotin nimeäni, jotta voisin nostaa käteni, mutta olin lakannut kuuntelemasta. Silmissä sumeni, järki tuntui katoavan. Tuijotin eteeni. Tuli jälleen se puristavan pakokauhuinen ahdistunut olo, joka oli hyökännyt kimppuuni arvaamatta aina silloin tällöin. Se kauhea olo. Nyt tiedän sille nimen, se on paniikkikohtaus. Silloin en tiennyt, tiesin vain että se oli kamalaa. Ja sitten tiesin, etten kestäisi sitä enää.


Ei, ei, ei, ei, e i,  e i , ei. Ei, ei. Ei.



Tämä ei voi olla totta.


ei
ei ei

ei
en tahdo


Hätähuutoko? Tämä on  l i i k a a.


Pakkasin laukkuni ja nousin. Punainen Marimekon laukku, Vero Modan huivi, Puma-huppari, farkut ja Converset. Converset, liikettä, askel kerrallaan, älä kaadu. Harkiten eteenpäin. Luennoitsija kysyi, että sinäkö lähdet pois. En vastannut. No terve menoa, hän sanoi ja sain luentosalin naurahtamaan. Saatuani oven kiinni juoksin. Juoksin kuin henkeni edestä.

Kirkkopuistossa pysähtyin ja aloin itkeä. Pako oli päättynyt.

Se oli hyvin vakavaa aikaa. Kotona istuin kylpyhuoneessa ja tuijotin eteeni. Valo oli niin kirkas ja kaikki niin valkoista. Valo oli niin kirkas ja minä niin sotkussa. Kerroin tapahtuneesta ystävilleni, mutta niin epäselkeästi, ettei kukaan ymmärtänyt eikä osannut auttaa. En minäkään ymmärtänyt. Ei kukaan ymmärrä. Halusin kuolla, en osannut haluta mitään muuta. Minua painoi ahdistus ja uupumus, tunsin itseni yhtäkkiä täysin voimattomaksi ja kykenemättömäksi vaikuttamaan mihinkään. En tiennyt, miten jatkaa tästä. Miten herätä taas huomenna pirteänä ja valmiina palaamaan töihini, miten herätä joka aamu ja mennä töihin ja tulla kotiin ja ahdistua välillä melkein kuoliaaksi ja jatkaa taas? Miten...?






Miten? ... Enää koskaan?










On olemassa yksi turvapaikka. Sen paikan nimi on kirjoituksissani jatkossakin Turvapaikka, koska en halua tarkalleen kertoa, missä käyn. Istuessani kylpyhuoneessa veitsen ja pahojen ajatusten kanssa minun oli mietittävä tosissani, mitä haluan - tai voin - tehdä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli selvitä, keinolla millä mahdollista. En tiennyt miten, mutta sen vain tiesin, että näin en ainakaan voi jatkaa. Se kauhea olo tulisi taas, ja se saattaisi tulla useammin. Kauanko menisi, että se tekisi minut hulluksi? Menin seuraavana päivänä Turvapaikkaan. Pyysin punatukkaisen naisen kanssani huoneeseen, jossa istuimme korituoleilla kahdestaan. Mitä kuuluu, punatukkainen nainen kysyi.

Aloin kertoa eilisestä, siitä miten juoksin ulos luentosalista. Sanoin, etten enää jaksa. Että tahtoisin vain unohtaa. Oli ollut täydellinen mies, sitten yhtäkkiä ei ollut enkä tiedä miksi, oli paljon yksinäisyyttä ja liikaa ajatuksia, on liikaa ahdisusta ja painoa ja huolia, on väkivallan kokemuksia nuoruudessa ja sen takia ei ole luottamusta, on unettomuutta, ja on niin paha olla, niin paha, ja sitten itkin, itkin lujaa kuin lapsi.

Punatukkainen nainen varasi minulle lääkäri- ja psykologiajan.

Kaikki tuntuu niin uskomattomalta nyt kun katson taaksepäin. En voi ymmärtää, miten jaksoin sitä kaikkea niin kauan. Jopa säälin itseäni, sitä pientä tyttöä, joka kaikesta huolimatta selviytyy eikä puhu mistään. Se mitä tapahtui luentosalissa kymmenes syyskuuta oli niin kauheaa, etten pysty löytämään sille sanoja. Varmaa silti on, että ilman sitä lopullista iskua en olisi ehkä herännyt tästä itse kehittämästäni harhasta, että kaikki on hyvin. Tiesin silloin jo hyvin paljon mielenterveysongelmista, tiesin oireita, syitä ja hyvinvointiniksejä, mutta en tunnistanut mitään itselläni enkä suonut itselleni hengähdystaukoa. Olen tunnollinen suorittaja, mutta en ole kaikkivoipa. Olen vahva, mutta kaikkea kehoni ei kestä. Olen järkevä, mutta kuitenkin tyhmä.

Olin käskenyt itseäni olla itkemättä. Katse tulevaan, tolkutin itselleni. Älä sitä miestä ainakaan kaipaa, se ei vain ollut sinulle se oikea. Nauti elämästäsi kun olet nuori. Syntymäpäiväsi jälkeen et ainakaan sure! Lue laatukirjallisuutta, ei mitään hömppää. Liiku paljon ja syö terveellisesti, vähennä eläintuotteita vielä. Ole kaunis. Laihduta vähän, etsi itsellesi mies. Ja hymyile paljon koko ajan. En tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä loppujen lopuksi tavoittelin. Mitä suunnitelmiini tulee, niin tuskin se oli ainakaan onnellisuus.

Olin jaksanut sitä kaikkea monta kuukautta, kitunut yksin ahdistuksessani talvipakkaset, kevätkatupölyt ja kesähelteet, ja silti noussut aamuisin kouluun tai töihin, hoitanut työni, soimannut itseäni tunnepuuskista ja odottanut, että paha olo menee ohi. Kuunnellut kohteliaasti muiden murheita mutta pitänyt häpeällisen ahdistuksen itselläni. Sillä siitähän siinä on loppujen lopuksi kysymys, häpeästä, heikkoudesta ja epäonnistumisesta, jota ei uskalleta myöntää. Ei muille, eikä myöskään itselle.

Mutta kunpa itselleen olisi voinut olla edes hiukan armollisempi.



Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Ja vesi kimmelsi
Eikä mikään olisi tuottanut
enää suurempaa tuskaa
Sanasi kuin nielisi jotain terävää

Jos kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon

Vaan minä en ole kala.
- Anni Sinnemäki



Pitäkää huoli itsestänne.

- Aoda

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Jaakko

Aioin kertoa tässä merkinnässä itsestäni, mutta kerronkin Jaakosta.

Jaakko lähti elämästäni samalla tavalla kuin oli tullutkin. Hivuttautui varoen, askel kerrallaan, sanoi sanatta sen minkä pystyin arvaamaan. Kummassakin tapauksessa menin aivan sekaisin.

Oli varhainen syyskuu, mutta aiempi syyskuu, ennen viime syyskuuta. Tapasimme torilla. Koko päivä enteili sadetta, ja me saimme sateen niskaamme kävelyllä. Pistäydyimme kahvilaan juomaan teetä. Jaakko kertoi, kuinka monta kertaa elämässään oli muuttanut ja miksi. Hänen juttunsa tuoksuivat sahanpurulta eikä hän katsonut silmiin. Miehet katsovat harvoin silmiin. Se oli aluksi outoa, mutta lopulta rakastin sitäkin.

Rakastin Jaakossa kaikkea, deodorantin tuoksua, virnettä, reikiä sukissa, hulluja ideoita. Rakastin sitäkin, miten hän oli aina myöhässä ja sain odotella häntä ties missä säässä. Meissä oli niin paljon samaa ja riittävästi erilaista. Me leivoimme omenapiirakkaa ja joimme teetä, sillä tee on ratkaisu kaikkeen. Me kävimme lelukaupassa ja keikoilla. Olin aivan haltioissani hänestä. Me rakastelimme sekä ensimmäisellä ja että viimeisellä kerralla hänen vuoteellaan poikamiesboksissa. Ensimmäisellä kerralla tiesin jonkin alkavan ja tiesin miten se sattuisi. Viimeisellä kerralla tiesin kaiken loppuvan ja se sattui. Itkin itseeni, me vain makasimme päällekkäin eikä kumpaakaan kiinnostanut. Me makasimme siinä yli tunnin, toivoin että hän laukeaisi pian, mutta en osannut kuitenkaan tehdä mitään. Käänsin päätäni pois. Olin vain halunnut, että hän halaisi minua, mutta kun hän kierähti pois päältäni, hän jätti väliimme raon, niin että tunsin hänen ruumiinlämpönsä mutta en hipaissutkaan häntä.

Jaakko vain häipyi, hiipui pois. Lakkasi soittamasta, lakkasi vastaamasta. Siinä kaikki.


Keskitalvella heräsin yöllä yhtäkkiä. En saanut enää unta. Olin lähettänyt Jaakolle viestin illalla, mutta hän ei ollut vastannut siihen. Tuijotin toiveikkaana puhelinta, mutta se oli mykkä. Aloin vapista, tajusin itkun olevan silmien takana. Minuun sattui kamalasti, mutta kyyneliä ei tullut. Jälkeenpäin olen ollut ihmeissäni siitä, miten vahvasti henkinen kipu tuntuu fyysisenä, sillä minua sattui joka paikkaan. Hengitys oli nopeaa ja pakokauhuista. Hoin itselleni, että sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, koska muutoin olisin joutunut myöntämään, etten selviä.

Vertasin itseäni lintuun, joka on lentänyt päin ikkunaa. Se on kuvitellut lentävänsä metsään, joka heijastuu ikkunalasista, mutta törmännytkin todellisuuteen ja pudonnut sitten pökertyneenä maahan. Maannut siinä kuvittellen vielä nousevansa, vaikka lopulta kuolee. Se oli pateettista, mutta sellainen olo minulla oli. Olin koko talven uskotellut itselleni, ettei Jaakko minua jätä, koska en halunnut myöntää totuutta. Ja sitten iskeydyin siihen itse, avuttomana ja tyhmänä, osaamatta valittaa tuskaani. Kävin makaamaan ja yritin saada unta. Kun uni tuli, se oli haurasta, ja se on sitä edelleen.

Seuraava päivä oli aurinkoinen, kunnon pakkaspäivä. Kävelin loputtomiin, kunnes jalkani olivat turrat. Joka ilta pelkäsin, etten nukahda. Joka päivä mietin, mitä tekisin, jotta en ajattelisi. Katsoin boksikaupalla televisiosarjoja, yritin tapailla ihmisiä, keräsin voimalauseita ja onnenamuletteja ja muita yhtä typeriä juttuja, hymyilin kun näin iloisen pikkupojan, koska yritin tartuttaa iloa itseeni. Olo oli raskas ja pelkoinen.

Olin sumussa koko talven ja kevään ja kesän. En koskaan saanut tietää, miksi hän lähti. En saa koskaan tietää. Kidutin itseäni kaikilla mahdollisilla skenaarioilla, kunnes olin aivan uupunut ja kuiva kaikesta itkemisestä. Yökaudet kuvittelin katselleeni tähtiä, mutta ne olivatkin vesipisaroita, pelkkiä vesipisaroita, jotka koristivat ikkunaani, kun Tähtitorninmäki valaisi ne. Oloni oli käsittämätön. Olin niin ymmälläni hänen lähdöstään, etten osannut ikävöidä. Niskaa ja päätä särki koko ajan, minun käskettiin välttää tietokoneella istumista, mutta se ei auttanut. Söin kylmää porkkanalaatikkoa ja jukurttia ja karjalanpiirakoita ja aloin vihata kaikkia, jotka olivat ongelmissa, koska en jaksanut kantaa muiden ongelmia. Sitten kaikki alkoivat vihata minua, koska olin välinpitämätön. Join mukikaupalla kahvia, jotta jaksaisin päivät, ja iltaisin väsytin itseäni, jotta pystyisin nukkumaan. Luin koko ajan, ja pääni oli lopulta täynnä turhaa nippelitietoa paikkaamassa jotain, mikä puuttui. Silmäni väsyivät.

Tuli hidas kevät ja lämmin kesä, enkä tehnyt mitään. Valo tuntui kuin kidutukselta, pilkalta painoani kohtaan. Odotin innolla syksyä ja ensi kertaa innolla myös talvea, koska arvelin pimeyden olevan lohtu. Yksi maailman surullisimmista asioista on se, kun ihminen itkee auringonpaisteessa ja lämmössä.

En puhunut kenellekään, koska hävetti. Päiväkirjaanikin kirjoitin valheita. Odotin Jaakolta yhteydenottoa koko kevään ja vielä kesälläkin, aina kun sain tekstiviestin, toivoin sen olevan hän. En enää kehdannut lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli lakannut vastaamasta viesteihini. Minua hävetti, minua hävetti niin paljon se että olin onnistunut pilaamaan tämänkin, minua hävetti oma nöyristelyni, minua hävetti se miten kauan yritin saada häneen kontaktin vaikka hän vain kääntyi pois, minua hävetti etten päässyt yli pikaisesta ja nöyryyttävästä suhteesta, vaikka minulla oli kaikki edellytykset sille. En pystynyt puhumaan, koska en tiennyt, mitä olisin sanonut. Hoin vain itselleni, että se menee ohi, se menee ohi. Se tulee taas, mutta se myös menee taas.

Luentosalissa syyskuun kymmenentenä viime vuonna kestokyvylleni taisi tulla seinä vastaan. Keho ei enää jaksanut jatkuvaa jännitystä, se vain käski pakenemaan. Se vaisto on pitänyt ihmiskunnan elossa. Se pelasti minut. Seuraavana päivänä hain apua.

Pelkään, että törmään Jaakkoon. En tahdo nähdä häntä, en katsoa silmiin, koska hän taatusti näkisi sen sirpaleisuuden, joka hänestä aiheutui. En tahdo kohdata häntä ja pakottaa hänet muistamaan, miten nöyrryin hänen edessään, miten yritin pidellä hänestä kiinni, ja silti hän pystyi jättämään minut taakseen täysin risaisena. En tahdo nähdä, miten onnellinen hän on ja minä en ole. En tahdo tietää, miksi hän lähti, koska en ehkä kestä vastausta.





Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?
- Paula Vesala

Rikkumatonta rakkautta ja hyvää viikonloppua,

- Aoda