Tarvitsen musiikkia ollakseni vapaa

Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.

Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.

Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.

Joku pääsisi siihen käsiksi.

En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.

Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan. 

Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.

Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.

Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.

Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.

Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.

Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.

Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.

Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.

Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.

Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.

Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.

En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.

Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.

Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.

Sade ropisee ikkunaa vasten

Huomenna alkaa koulu. Minä en ole siellä. Minä olen sairauslomalla.

Syksy tarkoittaa jostain syystä uusien asioiden alkamista, jopa enemmän kuin uusi vuosi, vaikka se on oikeastaan monen asian loppu. Luonto työntyy takaisin sisäänpäin, lämmin kausi päättyy, alkaa kylmetä.

On monen muun uuden asian aika. Uusien harrastusten, uuden lukuvuoden, kesän sadon korjuun. Minäkin aion aloittaa uusia harrastuksia, jotta saan sisältöä elämään. Haluan tanssia jälleen. En tiedä, tuleeko siitä mitään. Minua jollain lailla pelottaa mennä tanssisaliin, sinne muiden keskelle, ohjatulle tunnille. Kotona tanssahtelen, mutten kunnolla pääse rytmiin, en enää.

Minä kirjoitan taas. Olen kirjoittanut paljon ja aion kirjoittaa paljon. Ystäväni sanoi eilen, että vietän melkein täyspäiväistä kirjailijan elämää nyt kun minulla on sellaiseen aikaa. Ainoastaan kustannussopimusta en ole vieläkään saanut, mikä on iso miinus. Olen kyllä yrittänyt, mutta kenties tarvitaan kymmeniä yrityksiä, ennen kuin joku tarttuu romaaniini ja minä pääsen julkaistujen kirjailijoiden joukkoon. Jonain päivänä se tapahtuu, minä olen varma siitä. Pitää vain, niin klisee kuin se onkin, uskoa unelmiin ja luottaa omiin kykyihinsä.

Aloitan viimein luovan kirjoittamisen opinnot. Saan tehdä sairauslomalla neljäkymmentä prosenttia niistä opinnoista, joihin muuten kykenisin, joten teen luovan kirjoittamisen perusopinnot. Haluaisin tehdä myös aineopinnot, mutta valmistumisen raja tulee vastaan. Mutta nyt ainakin teen sitä, mitä aina käsketään tekemään: seuraan unelmiani. Sillä tästä minä olen unelmoinut jo vuosikausia, mutta vasta nyt pääsen toteuttamaan unelmani.

Luen tällä hetkellä Leena Paasion romaania Menetetty tyttö, joka sijoittuu koulumaailmaan. Odotan jo innolla kuntoutumista ja valmistumista ja sitä, miten pääsisin työelämään haaveammattiini eli äidinkielen opettajaksi. Minulla on kauheasta sairaudesta huolimatta vielä haluja ja toivoa toipua, niin että pääsisin tekemään sitä työtä, johon minut on kuin tehty. Rakastan opettamista ja rakastan oppiainettani, äidinkieltä ja kirjallisuutta.

Syksy tulee. Se on jo ilmassa. Nyt on omenoiden ja puolukoiden aika, pian kurpitsojen ja sienten aika. Ja kynttilöiden aika alkaa olla käsillä, kun illat hämärtyvät ja ilmat kylmenevät. Sade ropisee ikkunaa vasten - sitä ääntä minä rakastan. Tämä vuodenaikojen kierto jollain lailla rauhoittaa minua, tekee minut onnelliseksi. Jotkin asiat pysyvät samoina, ja vuodenaikojen kierto on sykli, joka ei muutu. Voi olla varma, että kevään jälkeen tulee taas talvi, ja kesän jälkeen tulee taas syksy.

Minä niin rakastan tätä vuodenaikaa, ja minun paranemiseni saa alkaa.

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.

Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.

Vuosi 2018 - omien arvojen ja rajojen vuosi

Tässä toiveita, haaveita ja tavoitteita vuodelle 2018 :) 

Omat rajat

Haluaisin, että tämä olisi vuosi, jona oppisin pitämään omat rajani tiukemmin, enkä antaisi enää niin vain kenen tahansa kusipään tulla niiden sisään solvaamaan minua. Haluan käyttää vuoden aikana ainakin seuraavia fraaseja: "En tahdo", "ei kiinnosta", "tuo ei ole totta", "ei."

Kirjoittaminen

Viime vuonna tapahtui selkeä taantuminen kirjoittamisen kanssa. Olin saanut romaanin valmiiksi syksyllä 2016, ja sen jälkeen tuntui, etten voisi kirjoittaa mitään muuta, mutta editoiminenkin tökki vastaan. Tänä vuonna olisi tärkeää pitää kirjoittamistahti yllä, kirjoittaa vaikka pelkkää roskaa, kunhan kirjoitan.

Voisi myös kokeilla uusia tekstilajeja.

Osallistuin NaNoWriMoon ja se oikeastaan sai kirjoitusblokkini auki. Ehkä voisin voittaa ensi vuonna! Vaikka haaste 50 000 sanan kirjoittamisesta 30 päivässä on stressaava, on se myös antoisa.

Opettaja

Jos kaikki menee hyvin, olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden sekä saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Se on suuri unelmani.

Matka

Janoan matkalle. Koska olen luonteeltani erakko, haluan matkustaa yksin, jotta minua eivät rajoita ollenkaan toisten ihmisten tarpeet ja vaatimukset. Haluaisin myös antaa itselleni mahdollisuuden muuttaa suuntaa kesken matkan, jos siltä alkaisi tuntua.

Kesäloma

En pysty sentään pitämään välivuotta, mutta aion pitää kesäloman. Se on ensimmäinen kerta vuoden 2010 jälkeen.

Tanssin ilo

Ahdistuksen takia menetin liikunnan ilon. En ole käynyt tanssimassa sitten huhtikuun, vaikka viikon kohokohtiin kuului ennen sunnuntain zumba. Haluaisin tänä vuonna käydä ainakin muutaman kerran tanssimassa.

Avantouinti

Olen aina halunnut mennä, enkä koskaan ole saanut aikaiseksi! Jospa tänä vuonna.

Perhetavoitteet

Olen liian huono tytär näin hyville vanhemmille. Haluaisin olla parempi.

Kuolemanpelon voittaminen

Kuolemanpelko on hyvin syvällä kaikissa peloissani. En voi voittaa sitä yhdessä vuodessa, mutta toivon, että voin tehdä asioita ajattelematta koko ajan kuoleman mahdollisuutta. Ja toivon, että pystyn nauttimaan elämästä pelkäämättä, että kuolen pian.

Omien arvojen puolustaminen

Ja jotta voi puolustaa omia arvoja, on tarkasteltava niitä.

Ruoka

Kahtalaisia tavoitteita. Toisaalta haluaisin laihtua ja syödä terveellisesti. Toisaalta haluaisin voida syödä kaikenlaisia ruokia ilman huonoa omaatuntoa.

<3

<3,

Aoda

Vuosi 2017 - ihmeellinen vuosi

Tulikukon vuosi. Minä olen vesikukko. Kukon vuosi on rohkeiden yritysten ja riskien vuosi, ja sitä tämä vuosi on todella minulle ollut. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että kaikki yritykset johtaisivat aina onnistumisiin, vaan seurauksena voi olla myös katastrofi. Tämä kyllä kuvaa minun vuottani. En silti tekisi mitään toisin.

Tätä vuotta varten tehneistä toiveistani toteutui vain harva, mutta toisaalta monet toteutuneista olivat niin isoja ja odottamattomia, etten voi valittaa. Niin se kai menee usein elämässä: aina ei saa sitä, mitä haluaa, mutta saa muuta.

Minä sanon, että tämä vuosi oli järisyttävä. Se järisytti elämääni ja mieltäni. Vaikka moni unelma tuli toteen, toivon, että ensi vuosi on lempeämpi ja tasaisempi.

Opettajan pedagogiset

Hain opettajan pedagogisiin opintoihin, pääsin ja aloitin opinnot syyskuussa. Kärsin huijarisyndroomasta ja koin, että olen huijannut itseni opintoihin. Olin varma, etten tule selviämään. Kävikin ilmi, että en pelkästään selviä - minä loistan! Olin ollut varma, etten saa luokkaan työrauhaa ja että oppilaat kiusaavat minua. Yksi kaverini jopa sanoi: "Ei sun kannata mennä yläasteelle opettamaan, nehän alkaa kiusata sua." Nyt tekisi mieli sanoa: "Miksei ne haluaisivat kiusata minua?" - Minä olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden & saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Uskomatonta!

Mies

En ehkä osaa sanoa tästä enempää. Sanon vain sen, että kaikki suru, jota olen tuntenut vanhojen suhteiden päätyttyä, tuntuu käsittämättömältä. En silloin tiennyt, että jotain näin hyvää edes on olemassa. Välillä pohdin, onko tämä oikeasti minun elämäni.

Läheisten huolenpito

Sairastuin väärän lääkityksen ja stressin takia pahemmin kuin pitkään aikaan. Masennuksesta en ole enää kärsinyt, mutta ahdistus on ollut välillä hallitsematonta. Sen seurauksena tapahtui jotain uskomatonta: perheeni lupasi kustantaa minulle lisää psykoterapiaa Kelan terapian päätyttyä! Lisäksi perhe on pitänyt huolta yleisestä jaksamisestani. Myös muut läheiseni ovat olleet avuksi. Olen aina joutunut pärjäämään elämässä yksin, joten tämä on tuntunut suorastaan ihmeeltä. Mutta se on vain ollut pakko ottaa vastaan.

Uusi terapia & uusi lääke

Aloitin uuden terapian kokonaan uuden terapeutin kanssa. Uusi terapeutti on paljon parempi kuin edellinen, jonka luona käyminen on jälkeenpäin osoittautunut virheeksi. Aloitin myös uuden lääkityksen! Duloksetiini on ollut erinomainen lääke minulle. Ihmettelen, miksei sitä ole määrätty minulle aiemmin. Olen myös saanut rauhoittavat, jotka ovat tuoneet henkistä turvaa.

Ultra Bra

Ruisrock on jokavuotinen perinteeni, ja olihan siellä hienoa taas, ai että. Mutta tällä kertaa koin jotain poikkeuksellista! Tietysti odotin Ultra Bran keikalta paljon. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun seisotte rantaviivalla, bändi soittaa Rantalavalla, aurinko paistaa, koko yleisö laulaa, ja ohi menee laiva, joka heittää rannalle aallon, ja aalto katselee kenkänne? Ette tiedä, ellette olleet siellä. Se oli uniikki kokemus.

Ystävä

Kun vointini huononi, lopetin yhteydenpidon ystäviini ja menetin heistä monia. En puolustele itseäni, olin paska mutten pystynyt parempaan. Mutta yksi ystävä läheni minua entisestään. Hän ilmoitti suoraan, ettei anna minun hävitä, ja pakotti minut ulos kahville ja viinille. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi hän viihtyy seurassani niin, mutta ehkä sillä ei ole väliä.

Aloin taas kirjoittaa

Kirjoittaminen oli vähän aikaa jopa mahdotonta. Se teki minut suorastaan sairaaksi. Lopulta oli pakko alkaa kirjoittaa. Aloitin jopa uuden romaanin, jota on tällä hetkellä jo 77 sivua. Blogiakin olen yrittänyt taas aktivoida. Kyllä se tästä.

Monet hyvät kirjat

Luin vuonna 2017 paljon hyviä kirjoja. Rakastuin Margaret Atwoodin tuotantoon. Luin myös Hanya Yanagiharan Pienen elämän, William Gouldingin Kärpästen herran ja Sofi Oksasen esikoisromaanin. Myös Laura Gustafssonin teokset tekivät vaikutuksen.

Monet hyvä keikat

Näin vuonna 2017 monta hyvää keikkaa. Maija Vilkkumaa teki vaikutuksen niin kuin aina. Kävin katsomassa myös Saara Aaltoa Hartwall-areenalla, Pet Shop Boysia Turun linnan kupeessa ja Haloo Helsinkiä Logomossa - sekä monia muita.

Konmari

Konmari eli kodin järjestäminen karsimalla turhaa tavaraa kuuluu hörhöosastoon, mutta minulle siitä oli paljon hyötyä. Heitin pois paljon tarpeetonta, ja kotona onkin ollut viihtyisämpää. Olen myös muodostanut tavaraan uudenlaisen suhteen. En enää pelkää heittää pois tarpeettomia tavaroita. Toisekseen en himoitse tavaraa määrällisesti enää niin paljon; ostan mieluummin yhdet laadukkaat kengät kuin kolmet huonot.

Vaikka vuosi sisälsi paljon pelkoa ja kipua, oli myös paljon hyvää. Olen kiitollinen mm. seuraavista asioista:

Sain paljon positiivista palautetta asiakkailta. Olin kuulemma loistava asiakaspalvelija :) 

Kerroin hauskan jutun oppitunnilla ja sain koko luokan 15-vuotiaita nauramaan.

Puutuin koulussa kiusaamiseen ja ai että siitä tuli hyvä olo!

Join ystäväni kanssa pullon viiniä kotonani, ja puhuimme kaikenlaista. Samainen ystävä luki elämääni käsittelevän esseen ja piti siitä.

The Jezabels ja Ivy & Gold (uusia bändejä musamakuuni)

Uusi iPhone (materialismionnellisuus jes!)

Tajusin, ettei minulle tarvitse olla mielipidettä kaikesta. Ja etten ole huono ihminen, vaikka ajattelen joissain asioissa toisin.

Löysin hyvän psykiatrin

Kävelin uuden miesystäväni kanssa vapunaattona urheilustadionille. Istuimme penkeillä auringossa ja puhuimme, ja tuntui, että elämä on tässä.

Vietin hyvän joulun perheeni kanssa.

Suhteeni äitiin syveni entisestään.

Juhlimme miesystäväni kanssa 100-vuotiasta Suomea.

Oli minulla ennenkin sydän

Yritän muistella asioita, joita oli ennen. Ennen kesää. Ennen kuin.

Oli ainakin juoksulenkkejä. Puistossa, joskus Ruissalossa. Oli tanssitunteja jumppasalin raidoitetulla lattialla. Minun elämässäni oli kloorinhajuisia hiuksia ja uimahallin kaakelit, ja joskus sukelsin veden alle tietäen, että nousen aivan juuri taas ylös. Vettä on nytkin, mutta jos sukellan, jään sinne. Tämä on selkein ja kiistattomin tosiasia tästä hetkestä elämässäni. Ennen oli juoksulenkkejä, ja nyt ei ole.

Oli kahvihetkiä ja viinilasillisia, minulla oli lounastreffejä, minulla oli paljon ystäviä, joita siedin, halusin kuulla mitä heille kuuluu ja halusin kertoa, mitä minulle kuului. Enää minulle ei kuulu yhtään mitään enkä välitä muista. Tämä on elämäni rumin tosiasia.

Minulla oli vaistoja ja varmuutta. Tiesin, että pystyn pitämään esitelmän isolle yleisölle pelkäämättä yhtään. Tiesin että pystyn ottamaan vastuuta harteilleni ja täyttämään odotukset. Minä tiesin, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Enää en pysty mihinkään. Tämä on tosiasia, joka rajoittaa elämääni kaikkein eniten.

Minulla oli koti. On minulla vieläkin, mutta se on harmaa ja pölyinen ja tiskit tulvivat tiskipöydän yli. Se on nyt vain asunto, jonne minä lukittaudun pois tieltä maailmassa, jossa ihmisillä on omat liikeratansa, joita pitkin he kulkevat toteuttaessaan unelmiaan ja suunnitelmiaan. 

Minulla oli lempivaatteita. Muistan ne. Vahingossa kirpputorilta löydetty keltainen pusero, jonka ostin kun se oli halpa, ja siitä tulikin lempivaate. Samoin kirpputorilta ostetut nahkakengät. Useita somistehuiveja. Kauniita pikkuhousuja. Pehmeitä puuvillapuseroja, hyvin yksinkertaisia mutta siksi niin monipuolisia, sillä ne kävivät minkä kanssa vain. Vaatteita minulla on edelleen paljon, mutta lempivaatteita ei enää ole, vaatteista on tullut arkipäivän välttämättömyyksiä. Pukimiksi minä niitä sanon.

Minulla oli unelmia. Oli toiveita. Oli tarkoitus saada kustannussopimus; oli tarkoitus saada lapsi; oli tarkoitus mennä Amsterdamiin. Voi jopa sanoa, että oli suunnitelmia: oli säästötili, jotta pääsisin ensi vuonna Kiinaan; oli lukujärjestys seuraavalle opintovuodelle; oli lukupiirin jäsenmaksu; oli ilmoittautumislipuke terapiaryhmään. Näitä asioita ei enää ole.

Oli sanoja. Se on kaikkein kipeintä. Oli sanoja, joita pystyin itse kirjoittamaan; minä pystyin kirjoittamaan virkkeen, ja se oli totta. Minä pystyin kirjoittamaan myös virkkeen, joka ei ollut totta mutta jolla sain kiinni katoavaa. Minä pystyin kirjoittamaan elämästä, minä pystyin kirjoittamaan todellisuudesta, minä pystyin kirjoittamaan olemattomasta, minä pystyin kirjoittamaan katoavasta. Enää minä en kirjoita. Sanat ovat mustaa valkoisella. Siinä se.

Nämä asiat ovat vähemmän konkreettisia asioita niin kuin auringonpaiste, jota sitäkin oli joskus, mutta ei ole enää. Säätyyppejä on olemassa useita erilaisia, vaikka ihmisille usein on olemassa vain hyvä sää ja huono sää, ja kuulijan oletetaan näistä laatusanoista jo tietävän, millaisesta säästä on kyse tarkentamatta yhtään, onko kyse autereesta, usvasta, tihkusateesta, rankkasateesta, ukkosmyrskystä,  lumimyrskystä, puhurista, pilvipoudasta, helteestä, pakkasesta, ja vaikka nämä säätyypit ovat useille meistä totta, minulle eivät enää, sillä nekin ovat kadonneet, ja nyt minulla on enää pelkkä sää.

Edellä mainittujen abstraktien asioiden lisäksi minulla oli useita, joskin pieniä, konkreettisia asioita, kuten tuoksukynttilöitä, kukkasia maljakossa, suklaakonvehteja, postikortteja, muistikirjoja, villasukkia, kynsilakkoja, huulipunatarhoja kahvimukeissa. Jotta näitä asioita voi omistaa, on oltava ajatuksia ja haluja, kuten halu lakata kynnet tai laittaa huulipunaa, mutta koska minulla ei ole enää näitä ajatuksia, ei ole myöskään näitä asioita. Toiset ihmiset voivat sanoa: jos sinä takerrut suklaakonvehteihin ja kynsilakkaan, sinun elämäsi ei voi olla kummoista, mutta minä sanon heille: elämä koostuu sellaisista asioista. Elämä on moniselitteinen kokonaisuus, jossa myös kynsilakalla on paikkansa, sillä kynsilakka ilmentää halua olla olemassa ja vaikuttaa todellisuuteen. Mitä sinä itse tekisit elämälläsi, jos sinulla ei olisi pieniä asioita? 

Toiset asiat häviävät elämästä yllättäen ja lopullisesti, kuten ihmiset, jotka hylkäävät tai kenties jopa kuolevat, eikä tällöin hylänneen tai kuolleen ihmisen välillä ole suurta eroa. Toiset ihmiset häipyvät vähitellen, hiipuvat pois, ja niiden poistumisen huomaa yleensä vasta sitten, kun niistä iso osa on jo kadonnut, eikä jäljellejääneeseen pysty enää tarttumaan.

Ehkä kaikkein kipeintä on se, kun asiat ovat huvenneet vasta osittain ja osasia niistä on vielä meidän keskuudessamme. Niin kuin syöpäsairas, joka sairauden uuvuttamana on jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen mutta jonka kipu pitää vielä täällä ja muistuttaa elämästä, jota ei pian enää ole. Kauheinta on epävarmuus: jos katoava asia on vielä täällä, kummalle puolelle se lopulta keinahtaa, sillä välitilaan ei voi ikuisesti jäädä? On menettämisen kipu, joka alkaa siitä, kun ensimmäiset haipumisen merkit ovat havaittavissa. Haipuminen voi kestää miten kauan tahansa, mutta tosiasia on, että todellinen katoaminen tapahtuu.

Tietysti me voimme kysyä, onko mikään tuleva jäämään, voiko miltään asioilta vaatia sitä, että ne jäisivät. Jos juoksulenkit tai huulipuna voivat niin vain kadota, eikö mikä vain muukin katoa?

Elämästäni on kadonnut jo enemmän kuin siihen on jäänyt. Ja koska näin on, on luultavasti aihetta olettaa, että ne loputkin häviävät pian. Se on jo alkanut.

Minä yritän tarttua niihin epätoivoisesti. Minä listaan ne tähän.

Toki on vieläkin tekstiviestejä. Niissä kysytään: Mitä kuuluu? Missä sinä olet? Oletko sinä vielä? - Minä viivyttelen, muotoilen vastausta, mutta sitten menee päiviä, enkä enää uskalla vastata.

On minulla vieläkin koti, kolmekymmentä neliötä kivenheiton päässä kauppatorista. Koti, minun kotini, paikka jossa on henkilön vakituinen osoite on useimmiten paikka, jota se henkilö kutsuu kodiksi.

Kasvot ovat yhä samat, vaikka ei sitä aina uskoisi, kun kylpyhuoneessa katson hammastahnatahraiseen peiliini: minun silmäni, vaikka ne eivät näe enää tulevaisuuteen, minun lasittunut katseeni, minun rohtuneet huuleni, minun harmaat poskeni, minun näppyläinen otsani.

Joitain sellaisiakin asioita on, jotka ovat samoja: esimerkiksi kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Varpaat ovat kiistattomat, kun aamulla pakottaudun kylpyhuoneen kylmille kaakeleille, ja sormetkin, kun etsin valokatkaisijaa. On minulla jalat, kaksi toimivaa, vaikkeivät ne enää juokse. Toimivat sisäelimetkin, esimerkiksi: kaksi keuhkoa ja niiden välissä sydän, mutta enää se ei lyö yhtä määrätietoisesti vaan vaimeammin.

On minulla silti. On kolmekymmentä neliötä, neljänsadanviidenkymmenen euron edestä. Parketti, huonekaluja, kahvinkeitin. On perhe: kuusikulmio, josta minä olen yksi kulma, jota ilman kuusikulmio ei olisi kuusikulmio vaan jotain muuta. Ja koska minulla on keho, joka toimii, minulla on periaatteessa mahdollisuudet mihin vain, vaikka pää onkin minun ulottumattomissani. 

Ja ennen muuta: minulla on nainen. Sisäelimet, sormet, suu, silmät, sydän. Se nainen olen minä, ja minä katson, kun hän luisuu pois, jättää hitaasti jäähyväisiä. Myös nainen on alkanut kadota. Minä en haluaisi menettää häntäkin, hän on ainut asia, jonka vuoksi minä elän. Olen aina voinut luottaa häneen ja siksi pelkään, että hän muuttuu epäluotettavaksi ja että hänkin hylkää minut, eikä minulle jää enää ketään.

Jos menetän naisen, olen menettänyt ihan kaiken, ja sitten minä kuolen.

Minun elämäni, minä ajattelen sairaalan sängyssä. Minun elämäni. 

Oli minulla ennenkin sydän.

Anna mulle vielä uusia kuvia

iloa ja tuoreuden tuntua

peilikirkkaita vesiä

niin tyyniä että uskaltaa pärskiä

Anna minulle vielä uusia kertoja

murheita, toisia kohteita

kahleista kasvava maa

niin puhdas että tahria saa

(M: Lampi)

Eloon

Ja niin minä olen jälleen tässä.

Ihan niin kuin lähtötilanteessa ihmettelemässä, miten tähän päädyin ja miten pääsen tästä pois.

Se on ihan ok.

Eivätkö kaikki loput ole aina uusia alkuja? Mutta kaikkein kivuliainhan on se hetki, jossa istuu päättyneen ja alkavan rajalla eikä tiedä, mihin suuntaan katsoa.

Olin viime syksynä yksinäinen. Ehkä omasta halustani, tai ainakin olosuhteiden pakosta. En tohtinut soittaa kenellekään, ja ehkä tuntui myös, ettei kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Kaipasin kaikkia Saksassa tapaamiani ihmisiä. Eikä ollut miestä, ei minkäänlaista, ehkä yksi epämääräinen suhde, ja sekin on nyt päättynyt. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut kirjan, saattanut sen valmiiksi ja lähettänyt eteenpäin, ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään, mihin olisin voinut laittaa voimani.

Masennus palasi syksyllä, menin oikein monta askelta taaksepäin. Tiesin, että se on hetkellistä, että serotoniinit vain heittelevät, kun yritin lopettaa lääkettä. Sitten myönnyin: minä tarvitsen sitä vielä, ja jos se tekee minusta heikon, niin sitten tekee. Vieroitusoireissa makasin vain sängyssä, katselin Areenasta tv-sarjoja ja nukuin liikaa, olin hikinen enkä jaksanut peseytyä, söin huonosti, en jaksanut liikkua, välttelin ihmisiä. Minua pyydettiin kaikkialle, mutta en vastannut viesteihin, suljin jopa puhelimen tai vähintään keksin tekosyitä. 

Sitten havahduin: tällaista elämää en todellakaan halua, ja nyt on pakko tehdä jotain, ennen kuin menen vielä syvvemmälle.

Kerta kaikkiaan, nyt saa riittää tämä! Minä en tahdo takaisin vanhaan elämään, en mistään hinnasta.

Siksi päätin tehdä voitavani. Pienistä askelista isompiin. Pelastaa, mikä on pelastettavissa, ja rakentaa jotain uutta vanhan tilalle. Ennen kaikkea - ja ilman tuottavia tai taiteellisia päämääriä - pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästäni.

Pakotin itseni jumppaan, vaikken olisi jaksanut, jätin pois vehnän ja sokerin, opettelin menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja heräämään viimeistään yhdeksältä, nostin lääkeannoksen korkeaksi, ostin uusia, nättejä vaatteita, pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan vähän tukkaa, pakotin itseni haukkaamaan raitista ilmaa joka päivä, latasinpa kännykkään äpinkin, joka mittaa askeleeni ja johon voin kirjata syödyt hedelmät ja vesilasilliset.

Ja hiljalleen aloin tiedostaa sen hyvän, mitä tässä oli ihan käden ulottuvilla. Olihan minulla, ja oli koko ajan ollut, ystäviä, jotka pyysivät paikkoihin, teatteriin ja keikoille, mutta en ollut vain jaksanut mennä. Mutta lopulta yksi pyysi minut kahville, ja minä pakotin itseni, ja se oli mukavaa; ja toinen pyysi elokuviin, ja niin me kävimme elokuvissa, ja sekin oli mukavaa, ja sain siitä enemmän kuin se vei, vaikka tahdoinkin vain jäädä kotiin. Sitten on niitä, joiden suu piirtyy hymyyn, kun he näkevät, ja he tulevat saman tien halaamaan, huudahtavat, että mitä kuuluu, ihana nähdä. 

Kaikkein valaisevin oli ehkä se hetki, kun kävin pitkästä aikaa opiskelukaverini kanssa lounaalla, ja hän harmitteli: "Tapasimme varhempina opiskeluvuosina niin kamalan usein, nyt hyvin, hyvin harvoin. Mitä oikein on tapahtunut, kun minun seurani ei enää kiinnosta?" - ja niin minä tajusin, että sekin ihminen on koko ajan ollut elämässäni ja valmis ottamaan minut vastaan, mutta minä olen väistellyt, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan jaksa olla hauska tai kiinnostava, ja jos en ole toiselle iloksi ja hyödyksi, on parempi olla olematta.

Mutta hänkin oli miettinyt minua, hän, joka on naimisissa, tekee gradua ja matkustelee. Ei hän minua mihinkään tarvitse. Silti hän on kenties tarvinnut minua. Niin että ehkäpä ihmiset sittenkin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen edelleen aivan reunalla. Jos pysähdyn, jos luiskahdan, voin pudota takaisin masennukseen. Minä teen kuitenkin parhaani. Ei se välttämättä riitä, mutta se on sitten toinen kysymys. Syvänne paljasti kuitenkin, miten masennuksesta parantuminen on jatkuvaa työntekoa senkin jälkeen, kun on jo parantunut - ainakin tapauksessa, jossa masennus on ollut pitkäaikaista, kuten minun tapauksessani. Ei ihminen ole mikään ongelmanratkaisupeli, jonka on saavutettava lopputilansa ja sitten se on valmis ja niin täydellinen kuin se voi koskaan olla. On kamalan rajua tajuta, ettei olekaan vielä valmis - ja samalla helpottavaa, koska epätäydellisyys ja rikkonaisuus tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia.

Ja vaikka on kurjaa, että masennus ei koskaan lähde minusta täysin, niin senkin asian kanssa täytyy vain oppia elämään. Ja pitää itsensä liikkeessä.

Silti luulen, että jotain todella hyvää on alkamassa, sillä olen päättänyt pitää silmät auki.

Maanantaina vanha ystävä soitti. 

Tiistaina vuodatin terapiassa omaa pienuuttani, ja se oli voimaannuttavaa. Sen jälkeen kirjoitin vielä jotain, ja ehkä se teksti on verso.

Keskiviikkona eräs juuri tänne muuttanut, hassulta ja leppoisalta kuulostavaa Savon murretta puhuva tyttö, sanoi, kun me odotimme bussia, että mennään joskus kahville, se olisi kiva.

Torstaina opiskelin ahkerasti ja huomasin, miten mukavaa opiskelu oikeastaan on.

Eilen kävin aivan uudessa jumpassa, jossa pääsin purkamaan aggressiota. Minulla oli sen jälkeen itseni voittanut olo.

Tänään oli kaunis, luminen päivä, ja minä tein pitkän kävelylenkin joen rannalla.

Miksi pelkäisin?

Lumi sataa pian ja antaa valonsa

Miksi pelkäisin?

Kevät tekee taas tuloaan

Miksi pelkäisin?

Kyllä huominen taas antaa valonsa

(Viitasen Piia: Miksi pelkäisin)

Aurinkoa päiviinne. 

Heikolla jäällä

Otan askeleen. Tuurista riippuu, kantaako jää, vai onko jalan alla kenties pelkkää tyhjää. Jää on pettänyt minut niin monesti ennenkin. Ja vaikka minua varoitellaan, minä astun silti.

Uusi vuosi on tulossa enkä tiedä siitä mitään. Luulen, että se on hyvä. Ja luulen, että juuri siksi olen valmis. Ei epäilyksiä, ei ounasteluakaan. Jossain siellä on minun paikkani.

Tietysti minä pelkään, mutta en tahdo ajatella sitä nyt.

Sillä etukäteen en tiedä, putoanko, ja kuinka syvälle, vai kantaako se jää sittenkin.

Tiedän tytön, joka yritti kävellä järven poikki.

Silloin oli talvi, ja kaikki tämä oli jäätä.

Ei se ole mikään pikkujuttu.

Sanotaan, että tämä järvi on yhtä iso kuin meri.

Tiesiköhän hän sitä?

Ehkäpä minun ja muidenkin kertakaikkisesti vain käy hyvin

Mietin usein, että entä jos tapahtuu jotain ihan kertakaikkisen kamalaa, joka suistaa minut raiteiltani niin, etten enää koskaan, en enää koskaan toivu elämään normaalia elämää.

Sairaus, kuolema. Läheisen sairaus, läheisen kuolema. Onnettomuudet ja rahaongelmat ja työttömyys ja suunnattomuus ja lapsettomuus ja rakkaudettomuus ja yksinäisyys.

Niin voisi käydä.

Mutta voisi käydä toisinkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi!

Saatan valmistua äidinkielenopettajaksi tai S2-opettajaksi ja olla hyvä opettaja. Saatan olla nuorille ihmisille sellainen tukipilari, jota olisin itse tarvinnut nuorena - aikuinen, joka kysyy, mitä kuuluu, ja haluaa kuulla vastauksen. Saatan uskoa siihen, mitä teen. Saatan käydä töissä niin mielelläni ja reippaasti, että maksan hujauksessa opintolainat pois ja voinkin pian miettiä jo asuntolainaa ja ostaa ihan ihka oman kodin.

Minuun saattaisi sattua ja saattaisin pettyä ja epäonnistua ja tehdä virheitä, mutta se menisi ohi, koska elämässä, niin, elämässä sellaiset asiat menevät yleensä ohi. Ja minulla olisi elämässä paljon ihmisiä, joita ei haittaisi se, että joskus epäonnistun, sillä minä riittäisin tällaisena, vähän sekavana ja hassuna ja rikkonaisena, minä riittäisin, yksinkertaisesti.

Saatan myös rakastua. Kerta kaikkiaan niin että jalat menevät alta ja kaikki on yksinkertaista. Se sama mies saattaa jopa rakastaa minua - mikä kutkuttava ajatus, minä homssuisena ja hassuna ja vähän sekapäisenä ja rikkinäisenä ja ylitunteellisena mutta minä juuri tällaisena, itkuna ja nauruna, ja siitä hän pitää. Me ostaisimme talon. Me matkustelisimme. Meistä tulisi yhdessä vanhemmat.

No, ehkä en tapaisikaan sitä miestä, mutta löytäisin elämän tarkoituksen muualta. Adoptoisin tyttären Kiinasta ja hän olisi minulle tärkein, häntä varten minä olisin, ja me tekisimme yhdessä asioita, meillä olisi toisemme ja se riittäisi, se yksinkertaisesti ihan vain riittäisi.

Ehken saisi kirjaani julkaistua nyt, mutta saisin myöhemmin. Matkustaisin ympäri maailman, näkisin kaikenlaisia maita, ja kirjoittaisin siellä ja täällä, ja koska se on minulle tärkeää, se riittäisi. Se riittäisi.

En pelkäisi elämää ihan niin kauheasti. 

Olisi perustavanlaatuisia asioita. Tytär ja kirjoittaminen. Oma koti ja ystävät. En saisi kaikkea mitä haluan, mutta se ei haittaisi, sillä saisin kaikenlaista muuta, mistä en nyt osaa unelmoida, ja se riittäisi.

Saattaisin leipoa pullaa ja pannaria ja mustikkapiirakkaa tärkeimmilleni, istua pimenevässä alkusyksyn illassa terassilla lyhdyn valossa ja huutaa perheeni, keitä siihen sitten kuuluisi, sisään juomaan teetä. Saattaisin omistaa paljon kirjoja. Saattaisin siteerata Muumimammaa. Saattaisin viedä perheeni huvipuistoon ihan yllättäen. Saattaisin auttaa kotiläksyissä enkä olisi vihainen, jos lapsi joskus epäonnistuu. Saattaisin kuunnella meren kohinaa rantahiekalta Kreikassa tai Azerbaidzanissa tai Indonesiassa ja katsoa, kun tytär tekee hiekkakakkua. Saattaisin nähdä sisarusten avioliitot ja lapset, olla kummi, saattaisin vielä aika vanhanakin spekuloida kirjallisuuden Nobel-palkinnon tai Finlandian saajaa äidin kanssa niin kuin eilen teimme puhelimessa. Saattaisin kannustaa miestä tekemään väitöskirjaa. Saattaisin mennä naimisiin. Ja jos en, sillä ei olisi väliä.

Saattaisin nauraa oikein, oikein usein. Sillä niinkin voisi käydä.

Kalliot suojaa mua

kun mä tahdon rakastaa sua

Lauluihin valaiden

ja sun kainaloon nukahtaen

luottaen lepäämään vahingoitettu jää

Kätes sun vielä mua silittää

Mutta pelkäänkin kuolemaa

En minä ajatellut tulevani enää takaisin.

En tiedä miksi. Ehken uskonut, että elämä kantaa sen verran. Ehkä koska pelkään niin paljon kaikkea.  Ehkä kaikkea tätä hyvää on niin vaikea hyväksyä.

Etkö pelkää lentämistä? moni kysyi. Ja vielä enemmän kysyttiin, pelkäänkö ISISiä. Mitä tuohonkin voi sanoa? En tietenkään pelkää, ei saa pelätä, sittenhän terroristit ovat voittaneet! Tietysti minä pelkään. Olin varma, että se yksi lentokone, joka putoaa, se yksi sadoista tuhansista, on se, jossa minä olen. En osaa perustella. Olin vain ihan varma.

Toisinaan onkin hetkiä, joina lakkaan ajattelemasta tulevaisuuttani ja sen mahdollista olemassaoloa. En miettinyt kesällä, mitä on syksyllä. Ja kun oikein pelkään, ajattelen, että pelkoni toteutuminen merkitsee kuolemaa. Liittyykö tämä sitten siihen kun päätin, että jos tietyt asiat elämässä tapahtuvat, tapan itseni. En tiedä. Enkä tiedä, olisinko tappanutkaan. Päätös kuitenkin huijensi minua. Ja kun käy ilmi, ettei pelkoni tulekaan todeksi, tuntuu, kuin elämäni olisi tullut takaisin. Kun pelko tulee, en ajattele oikeastaan muuta. Vaikka, jos rationaalinen olisi (en ole), tajuaisi, että lähes joka ainut pelkoni on, vaikka toteutuisikin, ratkottavissa.

Siis: olin varma, että kuolen matkalla. Koska olin varma, en ajatellut syksyä. En tehnyt suunnitelmia. Yritin saada kaikenlaisia asioita valmiiksi, kirjan ja muuta. Minusta tuntuukin nyt aika kummalta. Kirjani on valmis, matka on ohi, ja olen edelleen elossa! Mitä kaikkia mahdollisuuksia vielä onkaan!

Silti pelkään. Tai ehkä juuri siksi?

Olen varma, että koska elämäni hymyilee nyt, se otetaan minulta pois. Ei onnea, vaan koko elämä, koska totta kai.

En tiedä, miksi ajattelen niin paljon kuolemaa. Elämäähän minun pitäisi ajatella. Aurinko paistaa ja kaikkea. Eikö kaiken juuri nyt pitäisi olla vain elämää? On kaunis sunnuntai-iltapäivä puistossa, ja minä mietin kuolemaa. On hikinen klubi-ilta kaupungin keskustassa, ja minä mietin kuolemaa. On aamu aamupalan ja -kahvin äärellä, ja minä mietin kuolemaa.

Pyydän, anelen: älkää viekö minulta elämää, älkääkä ladatko minulle katastrofia. Minä haluan elää. Minä olen onnellinen, antakaa minun olla nyt onnellinen. Uskon liiaksi johonkin karmaan tai vastaavaan. Nyt on annettu niin paljon hyvää, että seuraavaksi tulee niin paljon huonoa. On tultava, se on loogista. Kaikki on niin epätodellisen hyvin.

Sillä mitä kaikkea voikaan tapahtua!

Veli tyhmä ei käytä pyöräilykypärää, hänen aivonsahan voivat kohta koristaa muuten niin harmaata asvalttia. Ja isäpuoli kuuntelee musiikkia pyörälenkeillään, siinähän voi helposti ajaa rekan alle, ihan ajatuksissaan. Isä idiootti on polttanut tupakkaa 13-vuotiaasta, on vain ajan kysymys, milloin hänellä on keuhkosyöpä. Äitikin voi sairastua vaikka niin terveellisesti elääkin. Siskon joku vielä raiskaa ja tappaa. Siis esimerkiksi. Teoriassa. Spekulatiivisesti. On suojateitä joilla voi jäädä auton alle, on rattijuoppoja, on ohittamaan lähteneitä autoja, on kuoppia joihin voi ajaa polkupyörällä ja lentää metrien päähän, on omia ja toisten ajovirheitä, ja on ihan kerta kaikkisen yllättäviä sairauskohtauksia, siis oikeasti verisuoni jossain aivojen sopukoissa voi yksinkertaisesti vain katketa ja elämä oli siinä sitten, nuoren ihmisen, miksei vanhemmankin.

Kehossa on muutoksia, täpliä, kyhmyjä ja rakkuloita. Syövän voi saada nuorenakin, lehdistä olen lukenut sellaisista ihmisistä, ja nyt kun on kaikkea kännykkäsäteilyäkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi:

Tippuvia lentokoneita itsemurhapommittajia joukkomurhaajia liikenneonnettomuuksia huumeruiskuja  tulipaloja rintasyöpä keuhkosyöpä munuaissyöpä aivosyöpä kohtisyöpä suolisyöpä haimasyöpä mahasyöpä melanooma aids

Niinpä, kaikenlaista. Ja on vielä kaikenlaisia asioita, jotka voivat tappaa ja joita en muista ajatella. Luin miehestä, joka putosi viljaisiiloon ja kuoli. Eipä hän tullut varmaan koskaan ajatelleeksi kuolevansa sillä tavalla. Tai joku jäi peruuttavan traktorin alle.

LAKKAA PELKÄÄMÄSTÄ sanoo järki. Minä en ole järkevä ihminen. Vitun hullu. En usko, että koskaan paranen tästä, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Pelkään koko ajan enkä voi sille mitään. Miten voisin olla pelkäämättä, ja mitä jäljelle jäisi?

En tiedä, kenen kuolemaa pelkään eniten, itseni vai muiden. Ehkä on itsekästä ajatella, että jos itse kuolisin, kokisin paljon vähemmän kipua. Ja sitten taas toisaalta. Mutta elämä ei ole sellaista. Ei sitä voi tietää, ei sitä voi tilata. Olisi sitä paitsi helvetin väärin, jos kuolisin nyt. Okei, itsekeskeinen ajatus. Antaa olla. Elämäni on ollut kamalaa paskaa ja siitä käy syyttäminen ihmisiä, jotka elävät täyttä, onnellista ja kuolemanpelotonta elämää. Heidän pitäisi kuolla eikä minun! Heidän pitäisi kärsiä eikä minun, koska nyt on tullut minun vuoroni elää onnellista elämää! On minun vuoroni! Jos joku kuolee liian aikaisin, niin he! Mutta kun elämä ei mene niin. Se on se kaikkein raadollisin juttu. Elämä on täynnä paskapäitä, jotka lyttäävät muita ja selviävät sittenkin. Ja sitten on heitä, jotka tekevät kaikkensa muiden eteen, eivätkä selviä sittenkään. Paha saa palkkansa, opettivat lastensadut, ja ne valehtelivat.

Lakkasin pelkäämästä elämää ja aloin pelätä kuolemaa. Well done.

Terapeuttini pitää kuolemanpelkoani hyvänä asiana. Pelkään kuolemaa, koska haluan elää. Se on totta: haluan elää enemmän kuin ehkä koskaan ennen, koska on satoja asioita, joita haluan tehdä. Haluan kirjoittaa lisää kirjoja, tiedän niistä jo jotakin, ja haluan lukea vaikka mitä. Kirjoittaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä asialta. Ja on muutakin, kuten matkoja, joita haluan tehdä. Ja on ihmisiä, jotka eivät tiedä, että rakastan heitä, koska en ole vielä sanonut.

Juttelin peloistani myös ystävälleni. Hän huomautti, että seitsemän miljardia ihmistä jatkaa edelleen elämäänsä. Ja, niin no. Kaikenlaisista katastrofeista selvitään. Ihmiset selviävät. Järjettömistäkin katastrofeista. Minun on opeteltava ajattelemaan, ettei katastrofi tarkoita kuolemaa, sillä kyllähän kaikki asiat aina selviävät. Sadasta pelostani ehkä yksi toteutuu, yhdeksänkymmentäyhdeksän ei.

Mutta järkipuhe ei auta, ei tähän tautiin. Pelot ovat minulle aitoja.

Mutta elämä jatkuu niistä huolimatta.

Miks kysyt, miten käytän päivät

jotka vielä saan

Tiedätkö mitä sieltä jostain sitten edes tilataan

Enkä opi sanomaan et kaipaan vaikka pyydätkin

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan

Muistakaa elää.

- Aoda

Tämä voi olla koko elämämme

Tein sen ja lähdin kuukaudeksi ulkomaille. Se on uskomatonta.

Tietysti kaikki ajattelevat nyt: muutkin pystyvät siihen, mikset sä muka pystyis? Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Minä olen pienten piirien ihminen, kasvanut mustikkamättäiden ja kirjojen välillä enkä missään metropolissa.

On toinenkin asia, jota mietin. Selvisin tänne asti. Enkä tarkoita vaan matkaa lentokoneella Tukholman kautta Frankfurtiin ja junalla Göttingeniin, vaan tarkoitan elämää. Olen edelleen elossa, olen vihdoinkin elossa, tässä elämässä, ja minä teen asioita, joilla on merkitystä.

Voisihan olla toisinkin. Voisin olla sairaalassa lepositeissä tai asvaltilla veren ja luunkappaleitteni ympäröimänä. Voisin olla kotona lukkojen takana piilossa maailmalta, koska en uskalla. Mutta tämä on ihan eri tarina.

On ollut kaikenlaista. Keskiviikkona istuin kolmen japanilaisen ja yhden kiinalaisen kanssa kapakassa. Joimme olutta ja söimme myöhemmin falafeleja ja döneriä eli kebabia. Yhteinen kielemme ei ollut englanti vaan huono saksa. Puhuimme kulttuurieroista, ruuasta, opiskelusta ja Pokemonista. Vaikka nauroimme kulttuurieroille - minä halusin juoda ruuan kanssa maitoa, maitoahan juovat vain vasikat ja vauvat -, minusta tuntui, ettemme me ihmiset ole oikeastaan kovin erilaisia, vaikka välimatkaa välillämme olisi 10 000 kilometriä.

Olen saanut ystäviä Kiinasta, Japanista, Uzbekistanista, Kazakstanista, Chilestä ja Italiasta. Kun otimme valokuvia, minut haluttiin niihin mukaan. 

Eilen matkustimme keskiaikaiseen kaupunkiin Quidlinbergiin katselemaan taloja, joista vanhimmat ovat keskiajalta. Tulipalot, sodat ja muut katastrofit eivät ole hävittäneet niitä. Katastrofit eivät hävittäneet minuakaan. Olimme kaikki rakastuneita keskiajan tuntuun ympärilllämme. Samana päivänä kiipesimme Falkensteinin linnalle, joka on Suomen linnoihin verrattuna valtava. Kiipesin ylös torniin, josta näkyi kymmenien kilometrien päähän. Talot olivat ihan pikkuisia, metsää ja peltoja oli silmänkantamattomiin.

Suljin silmäni.

Perillä on tuolla edessämme jossain

Mennään, mutta

ajetaan hiljempaa

Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan

Tämä voi olla koko elämämme

ihanin päivä

Ajetaan hiljempaa

Toivon että matka jatkuu,

jatkuu vaan

- Aoda