maanantai 9. heinäkuuta 2018

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.



Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.




11 kommenttia:

  1. En ikinä nauraisi sinulle, en yhdelekään sairastuneelle, olipa kyse fyysisestä tai psyykkisestä diagnoosista.
    Olen ammatiltani psyk-päihde hoitaja, myös somaattisella puolella työskennellyt. Työtä kolmessa vuorossa yli 20v ja nyt useamman vuoden ollut sairauksien kurimuksessa, on kolme parantumatonta sairautta, jotka iän myötä tulevan kaiketi vain pahenemaan. On lääkkeitä useita, eivät toimi edes odotetulla tavalla, oloja huonoja, erittäin huonoja ja parempia. Välillä jaksan välillä en jaksa. Nyt olen helmikuusta asti pyrkinyt ulkoilemaan, liikkumaan säännöllisesti ja päivittäin,monen vuoden tauon jälkeen taas, välipäiviä toki tulee nykyään. :-( Alkuun helmi-toukokuu, kävelin ja pyöräilin joka päivä vähintään tunnin. Lihakset eivt ole entisessä kunnossaan, välillä tulee niin rajuja kipuja ja rasitusvammoja, että ne torppaavat liikkumista. Kaikesta toipuminen vie nykyään aikaa enemmän kuin ennen. Lääkkeistä tulee omat vaivansa ja oireensa. Vaikka välillä ottaa rankasti päähän se, ettei voinut moneen vuoteen oikein tehdä mitään, ei työtäkään ja siitä syystä nyt työttömänä. KELA on myöntänyt kuntoutuksen, mutta se paikka jonne piti toukokuussa mennä perui kuntoutuksen osaanottajamäärän vähäisyyden vuoksi. On omasta ammattitaidostani huolimatta monenlaista ajatusta päässä tässä synkkinä hetkinä, mutta...

    Toivon sinulle parempia aikoja, sietokykyä ja kestämistä ! T. A

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä! Rutiinit ja tasainen, ehkä välillä tylsäkin arki helpottaa oloa ja jaksamista. Ja pienillä askelilla eteenpäin, ei juosta ennen kuin osataan kävellä. Ja hei, kaikista pahimpina päivinä muista, että konttaamallakin pääsee eteenpäin:). Kiitos kun kirjoitat!

    VastaaPoista
  3. Itse sairastan masennusta ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä ja unettomuus vaivaa myös ajoittain. Haluaisin varoittaa tuosta Ketipinorista, ettei sitä kannata syödä ainakaan pidempiä aikoja. Itse olen 12 vuotta syönyt ja kognitiiviset toimintoni ovat suuresti vaikeutuneet. On muistihäiriöitä jne. Kannattaa googlettaa, kyseessä on oikeasti vaarallinen lääke ainakin pitkäaikaiskäytössä, myös pienillä annoksilla. En halua missään nimessä pelotella, mutta oman ja muiden kokemusten perusteella en suosittele kyseistä lääkettä, jos vaan on muita vaihtoehtoja. Itse olen yrittänyt monta kertaa lopettaa (syön 25 mg/vrk) mutta en ole onnistunut. Lääkärit eivät tietenkään myönnä että kyseinen lääke aiheuttaa riippuvuutta ja tyhmentää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitkään pohtinut Ketipinorin lopettamista lääkärin vastutustuksesta huolimatta ja tullut siihen tulokseen, että lopetan sen vaikka ilman lupaa. Tarvitsen sitä nimenomaan tällä hetkellä unitarkoitukseen (muuhun siitä ei yksinkertaisesti ole ollut hyötyä!), mutta saman vaikutuksen saa muustakin. Kiitos siis kommentista, menen vaikka sitten toiselle lääkärille, ellei tuo nykyinen minua usko.

      Poista
    2. Kaikkein käsittämättömintä lääkkeen suhteen on ollut just se, ettei siitä mun mielestä ole muuta hyötyä kuin unihyöty, mutta lääkäri ei usko sitä.

      Poista
  4. Nään paljon itseäni tässä tekstissä. Masennus on ollut niskan päällä jo kauan. Aiemmin oli hyviäkin kausia, mutta nyt ne vähenevät ja lyhenevät.
    Tiedän, että rutiinit pitävät elämässä kiinni ja niitä olisi hyvä olla. Itselläni on vain hyvin vaikeaa luoda rutiineja kun tuntuu että kaiken aloittaminen on jäätävän työn takana. Tosin käyn kyllä vielä täyspäiväisesti töissä, vakavasta masennuksesta huolimatta. Työpäivän jaksan juuri ja juuri, mutta loppupäivä meneekin levätessä.

    En tiedä mitä tehdä. Tuntuu että vaikka kaikki on kokeiltu, niin masennus ei silti taitu... olen ehkä hieman turhautunut tähän tilanteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti turhauttaa! Voi kun osaisin sanoa jotain rohkaisevaa :/ Itsestäkin tuntuu usein, että eipä tästä mitään tule. Uskon kuitenkin, että sinulla, niin kuin meillä kaikilla, on vielä toivoa.

      Poista
  5. Tsemppiä! Itselläkin skitsoaffektiivinen häiriö..

    VastaaPoista