Mietin usein, että entä jos tapahtuu jotain ihan kertakaikkisen kamalaa, joka suistaa minut raiteiltani niin, etten enää koskaan, en enää koskaan toivu elämään normaalia elämää.
Sairaus, kuolema. Läheisen sairaus, läheisen kuolema. Onnettomuudet ja rahaongelmat ja työttömyys ja suunnattomuus ja lapsettomuus ja rakkaudettomuus ja yksinäisyys.
Mutta voisi käydä toisinkin.
Olettekos tulleet ajatelleeksi!
Saatan valmistua äidinkielenopettajaksi tai S2-opettajaksi ja olla hyvä opettaja. Saatan olla nuorille ihmisille sellainen tukipilari, jota olisin itse tarvinnut nuorena - aikuinen, joka kysyy, mitä kuuluu, ja haluaa kuulla vastauksen. Saatan uskoa siihen, mitä teen. Saatan käydä töissä niin mielelläni ja reippaasti, että maksan hujauksessa opintolainat pois ja voinkin pian miettiä jo asuntolainaa ja ostaa ihan ihka oman kodin.
Minuun saattaisi sattua ja saattaisin pettyä ja epäonnistua ja tehdä virheitä, mutta se menisi ohi, koska elämässä, niin, elämässä sellaiset asiat menevät yleensä ohi. Ja minulla olisi elämässä paljon ihmisiä, joita ei haittaisi se, että joskus epäonnistun, sillä minä riittäisin tällaisena, vähän sekavana ja hassuna ja rikkonaisena, minä riittäisin, yksinkertaisesti.
Saatan myös rakastua. Kerta kaikkiaan niin että jalat menevät alta ja kaikki on yksinkertaista. Se sama mies saattaa jopa rakastaa minua - mikä kutkuttava ajatus, minä homssuisena ja hassuna ja vähän sekapäisenä ja rikkinäisenä ja ylitunteellisena mutta minä juuri tällaisena, itkuna ja nauruna, ja siitä hän pitää. Me ostaisimme talon. Me matkustelisimme. Meistä tulisi yhdessä vanhemmat.
No, ehkä en tapaisikaan sitä miestä, mutta löytäisin elämän tarkoituksen muualta. Adoptoisin tyttären Kiinasta ja hän olisi minulle tärkein, häntä varten minä olisin, ja me tekisimme yhdessä asioita, meillä olisi toisemme ja se riittäisi, se yksinkertaisesti ihan vain riittäisi.
Ehken saisi kirjaani julkaistua nyt, mutta saisin myöhemmin. Matkustaisin ympäri maailman, näkisin kaikenlaisia maita, ja kirjoittaisin siellä ja täällä, ja koska se on minulle tärkeää, se riittäisi. Se riittäisi.
En pelkäisi elämää ihan niin kauheasti.
Olisi perustavanlaatuisia asioita. Tytär ja kirjoittaminen. Oma koti ja ystävät. En saisi kaikkea mitä haluan, mutta se ei haittaisi, sillä saisin kaikenlaista muuta, mistä en nyt osaa unelmoida, ja se riittäisi.
Saattaisin leipoa pullaa ja pannaria ja mustikkapiirakkaa tärkeimmilleni, istua pimenevässä alkusyksyn illassa terassilla lyhdyn valossa ja huutaa perheeni, keitä siihen sitten kuuluisi, sisään juomaan teetä. Saattaisin omistaa paljon kirjoja. Saattaisin siteerata Muumimammaa. Saattaisin viedä perheeni huvipuistoon ihan yllättäen. Saattaisin auttaa kotiläksyissä enkä olisi vihainen, jos lapsi joskus epäonnistuu. Saattaisin kuunnella meren kohinaa rantahiekalta Kreikassa tai Azerbaidzanissa tai Indonesiassa ja katsoa, kun tytär tekee hiekkakakkua. Saattaisin nähdä sisarusten avioliitot ja lapset, olla kummi, saattaisin vielä aika vanhanakin spekuloida kirjallisuuden Nobel-palkinnon tai Finlandian saajaa äidin kanssa niin kuin eilen teimme puhelimessa. Saattaisin kannustaa miestä tekemään väitöskirjaa. Saattaisin mennä naimisiin. Ja jos en, sillä ei olisi väliä.
Saattaisin nauraa oikein, oikein usein. Sillä niinkin voisi käydä.
Kalliot suojaa mua
kun mä tahdon rakastaa sua
Lauluihin valaiden
ja sun kainaloon nukahtaen
luottaen lepäämään vahingoitettu jää
Kätes sun vielä mua silittää
