Käärme luikerteli uneeni, ja sillä oli viesti

 Kun näen unessa käärmeen, tiedän, että jotain on pielessä.

Tätä on tapahtunut vuosia. En muista ensimmäistä käärmeuntani mutta muistan havahtuneeni unien toistuvuuteen ehkä kymmenen vuotta sitten.

Merkitsevimpiin uniin kuuluu uni viime keväältä. Olin juuri eronnut. Näin unen, jossa meidän kodissamme asui kyykäärme. Se piileskeli nurkissa ja huonekalujen alla mutta välillä aina ilmestyi. Tiesin sen olemassaolosta ja koko ajan pelkästin. Unessa ojensin miehelleni kirveen ja sanoin: iske käärmeeltä pää poikki, minä en pysty.

(Uniin on etenkin viime aikoina liittynyt piirre, jossa haluan tappaa käärmeen, ja välineenä juuri kirves. En hyväksy eläinten tappamista, mutta unet ovat unia ja yleensä tähän hengiltä ottamiseen liittyy symboliikkaa.)

Unessa, jossa kodissamme asui kyykäärme, oli voimakasta symboliikkaa. Käärme edusti suhteessamme olevia ongelmia ja väkivaltaa. Se, että pelkäsin koko ajan käärmeen ilmestymistä, kertoi siitä, että olin koko ajan hälytystilassa ja pelkäsin. Kirves merkitsi sitä, että halusin lopettaa tilanteen. Ojensin kirveen miehelleni, koska "minä en pysty". Se ehkä merkitsi sitä, että minulla ei ollut keinoja.

Käärmettä ei lopulta tapettu lainkaan, mutta se jätettiin huomiotta. Minä pakkasin laventelinsinisen ison matkalaukun ja lähdin. Käärme elää edelleen, mutta ei minun kodissani, se ei minua rajoita.

Tänäänkin unessa oli kyykäärme. Näin unen päiväunilla. Kyykäärme oli repussani. Minulla on aina mukanani iso reppu. Halusin ottaa käärmeen pois repusta ja iskeä sen kuolleeksi, kirveellä, mutta en uskaltanut yksin, eikä kukaan auttanut. Tässä unessa oli jälleen avuttomuuden kokemuksia. Veikkaan, että käärme saattoi nyt edustaa (työ)uupumustani. Tähän viittaa se, että käärme oli juuri repussani. Reppu kulkee mukana etenkin töissä. Lisäksi olennaista oli, ettei kukaan auttanut minua. Ehkä koen olevani yksin, tarvitsen muita.

Uskomatonta, mutta näin samoilla päiväunilla toisenkin käärmeunen. Siinä oli punainen käärme. En muista, missä se oli, mutta se oli todella pieni. Oli uhka, että se kasvaa todella isoksi ja on sitten vaarallinen, jos en tapa sitä - kirveellä. En muista unta kovin tarkasti, ainoastaan käärmeen värin, koon ja sen uhan. Mikä on kasvamassa? Uupumus? Sellainen muistikiva minulla myös on, että uhka oli jotenkin epämääräinen. En saanut siitä otetta. En tainnut tarkalleen edes tietää, missä käärme oli. Ehkä sekin oli repussani? En muista.

Kerran keväällä näin unen, jossa harrastin seksiä miehen kanssa, ja kesken kaiken miehen elin muuttui käärmeeksi. Tästä unesta Freud olisi varmaankin sanonut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä komplekseja ja pelkään miehiä. Se ei siinä elämänvaiheessa olisi ollut ollenkaan huono tulkinta.

Esikoisromaanini julkaistiin tänä vuonna, ja se käsittelee paljon unia. Joku voisi sanoa, että unien tulkinta on new age -hörhöyttä ja verrattavissa naistenlehtien tekoälyllä tehtyihin horoskooppeihin, mutta olen eri mieltä. Suurin osa unista kai on ihmeellistä sekavaa settiä, kuin katsoisi helvetin outoa elokuvaa, mutta monet johdattavat murheiden ytimeen, ja useat ystäväni myös ovat todenneet tämän.

Itse olen päässyt syvimmän traumani ytimeen juuri unen kautta. Näin unen keväällä 2022, pari viikkoa ennen kuin pitkä psykoterapiani päättyi. Kun olimme lapsia, me istuimme usein olohuoneessa sohvalla haukuttavana, kun vanhemmat haukkuivat meitä. Miten tyhmiä lapsia olimme, miten laiskoja. Muistan etenkin yhden kerran, jossa minä ja kaksi nuorempaa sisarustani istuimme rivissä pienellä sohvalla ja isäpuoli lateli tosi rumia haukkuja. Unessa isäpuoli hakkasi päätäni rytmikkäästi sohvan käsinojaan. (Pehmusteen alla oli kovempi kohta.) Muistan isäpuolen kiivaan vihan ja tavallaan unessa näin hänen ilmeensä, vaikka kasvoni olivat kohti sohvan käsinojaa. Mutta kaikkein olennaisin osa unta on muu asia. Nimittäin äitini istui sohvalla jalat ristissä. Hän oli kuin kivettynyt, katsoi eteensä. Huusin hakkaamisen tahdissa ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI, mutta äiti oli kuin patsas. Huusin unessa oikeastikin ja heräsin omaan huutooni.

Tietenkin unen ytimessä oli se, että isäpuoli teki minulle pahaa, ja äiti näki kaiken, eikä tehnyt mitään. Terapeutti mietti myös, voisiko siinä takomisessa olla kyse siitä, että isäpuoli yritti takoa päähäni mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka ei niin voi tehdä. (Hän esimerkiksi sanoi kiusaamiseen, että "miksi sä välität tollasesta, ethän sä näe niitä tyyppejä koulun jälkeen ikinä". Ja paljon muutakin. Kaikenlaisia asioita jankattiin.) Tämäkin oli hyvä ajatus. Unen kohtaus oli lyhyt, mutta muistan sen ikuisesti.

Täytin 18 vuotta päivää ennen kuin Oslossa tapahtui valtava verilöyly, massamurha. Pari päivää ennen syntymäpäivääni äiti oli suuttunut minulle todella pahasti ja haukkui minua todella rumasti. Hän sanoi myös, että ehkäpä hän heittää minut pihalle, kun täytän 18, hänellä on siihen oikeus. Itkin ja pelkäsin, pelkäsin ja itkin, yritin pyytää anteeksi. En tarkkaan tiennyt, mistä hän oli suuttunut, mitä minä pyysin anteeksi, mutta minä anelin, anelin, anelin. Seuraavana päivänä ikäisiäni nuoria kuoli massoittain järjettömän vihan seurauksena. Vuosikausia yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Sen, miten menetin äidin rakkauden, ja sen, miten ikäisiäni nuoria lahdattiin. Näin vuosia, siis useita vuosia, joukkoampumisunia. Osa niistä sijoittui saarelle mutta myös muihin paikkoihin, kuten rautatieasemalle ja uimahalliin. En pystynyt käsittelemään heinäkuun 2011 tapahtumia suoraan, alitajuntani käsitteli niitä näin.

Yksi toistuva uni minulla oli myöhemmin aikuisiällä sellainen, jossa saan HIV:n. En osaa sanoa, mistä tämä uni tuli - ehkä se liittyi terveyshuoliin. Yksi uni, jollaista näen edelleen säännöllisesti, on sellainen, jossa en pysty suorittamaan pientä helppoa askaretta. Ikään kuin käteni eivät toimisi. Vaikkapa jos yritän poimia tavaraa lattialta, en pysty, se herpoaa kädestäni. En saa ovea auki. En löydä repusta tavaraa, vaikka kuinka pengon. Tällä viikolla näin unen, jossa olin eron jälkeen etsimässä itselleni asuntoa, mutta Oikotien sivut eivät toimineet. Kun yritin lisätä hakukriteerin "kaksio", klikkausta ei hyväksytty. Jostain syystä aluehakua ei ollut ollenkaan. Kun viimein vastaan tuli asuntoja, ne olivat todella pieniä tai niistä ei ollut kuvia. Syvä avuttomuuden tunne, poikaystävä heitti. Tosiaan! Se oli valaiseva kommentti.

Mutta käärme. Käärme on merkki. Voin ymmärtää sen avulla jotakin - kuten kodissa piilotteleva kyykäärme. (Viime aikoina unissa on ollut nimenomaan kyitä. Joskus on ollut eksoottisempia värikkäistä käärmeitä, esimerkiksi kerran kirkkaankeltainen pienehkö käärme, joka puri kuolettavasti velipuoltani.)

Mutta käärme on myös varoitus. Tartun varoitukseen. Käärme repussa - kannan taakkaa, kannan pelkoa - ja käärme kulkee mukanani esimerkiksi, tai etenkin, töissä. En uskalla ottaa sitä pois yksin, mutta kukaan ei auta. Sitten punainen käärme - siihen liittyi se, että se kasvoi. Ehkä se on varoitus - jokin on kasvamassa, jokin paha. Mikä se on? Tarkoittaako se, että uupumus voi vielä pahentua? Vai onko se jotain, mikä kalvaa?

Väkivaltaisen suhteen käsittely on edelleen kesken. Luulenpa, että se on vasta alussa. Olen ollut yhteydessä Naisten linjaan viime aikoina, ja työntekijä kuvasi, miten monella tavalla väkivalta jää oireilemaan sen päätyttyäkin. Se kalvaa, se tekee pesää. En pääse siitä eroon. Se on repussa - rakkaassa repussa - mutten saa sitä pois. En yksin. Tarvitsen apua.

Ja työuupumus, punainen käärme, joka kasvaa. Punainen, varoituksen väri? Jatkuvia fyysisiä oireita kuten migreeniä, pahoinvointia, refluksia, aivosumua. Olen huomannut, että kun töissä kirjoitan opiskelijoille tekstiä, sanoista jää puuttuman kirjaimia. Se on uutta minulle. Toki unohtelu on normaalia, tuskinpa on alkavaa Alzheimeria. Yhtenä päivänä räjähdin maailman mukavimmalle kollegalle, ja minä olen itse maaimlan rauhallisin ihminen.

Jotain kannattaa tehdä, ennen kuin käärme kasvaa isommaksi ja puraisee. Menen tiistaina lääkäriin. Fyysisetkin oireet on tutkittava. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämäkin palaa psyykeen. Käärme on luikerrellut sinne. Sen myrkky ei ehkä tapa, mutta se saa minut voimaan pahoin. Ehkä se tappaa hitaasti.

 

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 

Aamulla tuntuu raskaalta pää

Hiivin, kun en haluu herättää

Sulla aikaa jäädä lepäämään,

vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään

Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo

Vanhat odottaa aukeaako

lähipankin ovi ollenkaan

Niil on kiire

Viimeisenä työpaikalla oon

Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet

Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa

Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 

Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.

Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.

Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :)