Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.
Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.
Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.
Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.
Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.
Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.
Mutta miten kaunista!
Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.
Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.
Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti