Olen syntynyt olemaan tytär. Vanhempani ovat katsoneet minua, ja mitä he ovat nähneet? Punaisen ihon, hiukan hienoa tukkaa, valoa vastaanottamaan repeävät silmät, ja siinä minä olen ollut. En tiedä, mitä he ovat tilanneet, mutta he ovat saaneet minut, avanneet pullon kuohuviiniä, siitä on kuva, kukkia ja kuohuviiniä. Olenkin miettinyt, onko perheeni tietämättään kasvattanut käenpoikasta. Lintuemo on rakkaudessaan niin tyhmä ja sokea, ettei näe tai suostu näkemään, ettei poikanen ole hänen, ettei poikanen ole ollenkaan oikeanlainen.
Alussa sitä ei huomannut. Miten olisi voinut huomata, kun minä sain täydet kymmenen apgar-pistettä! Minä vielä kehityin kuin kuka vain lapsi ikään. Opin kävelemään ja puhumaan. Leikin nukeilla, leikin koiran kanssa. Äiti luki minulle satuja. Me kävimme leikkipuistossa. Siinä sivussa minulle syntyi pikkusisko ja siitä parin vuoden sisällä myös pikkuveli. Vanhempieni onneksi he ovat kykeneviä, niin sanotusti normaaleja ja yhteisön hyväksymiä.
Viallisuuteni alkoi paljastua oikeastaan vasta silloin, kun päädyin tekemisiin perheen ulkopuolisten kanssa - sellaisten, joiden ei tarvitse hyväksyä minua varauksetta. Elämäni ensimmäiset kuusi seitsemän vuotta olivat siksi onnellisia, muistan niistä parhaiten auringon. Vertaiset ovat joskus lääkäreitäkin parempia huomaamaan, keistä on eläjiksi ja keistä ei. Onkin mielenkiintoista pohtia, olisiko minun vajavaisuuttani voitu jotenkin paikata, jos se olisi pantu merkille jo varhemmin, ehkä jo synnytysosastolla. Olisiko kätilö voinut huudahtaa: katsokaa, tässä on nyt vikaa, hakekaa lääkäri!
Kukaan ei osaa järkevin perustein selittää, miksi minunkaltaisiani olentoja on olemassa.
Sitä en osaa sanoa, missä kohtaa viallisuuteni on valjennut minulle siten, että olen saattanut todeta sen. Joka tapauksessa olen sisimmässäni alkanut aavistella jotain sensuuntaista jo hyvin varhain. Jossain vaiheessa viallisuudesta on tullut identiteettini. Voimme aloittaa mistä kohdin vain elämääni ja löytää esimerkin heikkoudestani, esimerkeistä ei ole puutetta.
Mihin viallisuuteni sitten johtaa juurensa? Ja miten se ilmenee? Minä en osaa selittää sitä, ja väitän, etteivät psykiatritkaan ympäri maailman osaa. Minua ja minunlaisiani yhdistää ennen kaikkea heikkous. Me olemme ennen muuta häviäjiä, pudokkaita, alempia. Näin yksinkertainen selitys ei kuitenkaan ole. Olemme myös lähtökohtaisesti muita vähempiarvoisia tässä ihmiskunnan hierarkiassa. Olemme ikään kuin ihmispyramidin alimmat portaat, joiden hartioille muut, voimakkaammat nousevat seisomaan. (Ymmärrän ristiriidan siinä, että heikoimmat seisovat alimpina, mutta niin se yleensä maailmassa menee, eikä muita perusteluita nyt tarvita.) Lisäksi meihin liittyy tietynlainen heikompi moraali, mikä johtaa siihen, että olemme myös vaarallisia. Se on merkittävä syy siihen, että meitä kartetaan ja meidät halutaan sulkea yhteisön ulkopuolelle.
Ajatellaan seuraavanlaista kuvaelmaa: tyttö menee kouluun, ja samalle luokalle tulee hänen hyvä ystävänsä naapurista. He leikkivät vielä ensimmäisinä päivinä samassa porukassa, mutta joidenkin päivien kuluttua yksi porukan tytöistä huomauttaa, että ei kannattaisi ottaa tuota leikkiin. Erityistä syytä ei ilmoiteta ja miksi ilmoitettaisiin, mutta myöskään tytön erottamista ei ilmoiteta, vaan lähdetään yhtäkkiä juoksemaan piiloon talon taakse, ja innokas kiljunta vain käy. Tyttö seuraa perässä, mutta koska hän ei ole yhtä kyvykäs, hän ei saa heitä kiinni ja jää tyhmänä niin kuin lumiukko seisomaan koulun pihaan.
En ole varma, tapahtuiko tämä minulle, mutta olisihan se voinut tapahtua, ja jollekulle toiselle se on epäilemättä tapahtunut.
Ajatellaan seuraavanlaista jatkoa. Tämä todella tapahtui: seuraavana lauantaina naapurintyttö tuli ovelle ja pyysi luokseen, leikkimään. Tyttö, minä, on pöyristynyt, ällistynyt, mutta lähtee leikkimään, tietysti lähtee, hänhän voi ajatella, että koulussa tapahtunut, mitä sitten onkin tapahtunut, on ollut ehkä vitsi, jota hän ei ole ymmärtänyt, ja sitten he menevät leikkimään, ja heillä on oikein mukavaa, ja illalla naapurintytön äiti toteaa: mukava tyttö sitten tuo, mukavaa, kun on naapurissa.
Koulun pihalla tyttö lähestyy toisia, mukana on hänen ystävänsä naapurista. Sama juttu: he lähtevät juoksemaan. Tai ehkä he sanovat: mitä sä siihen tuut, ei me haluta sua, mene muualle.
Seuraavana lauantaina naapurintyttö tulee taas ovelle ja pyytää leikkimään, ja heillä on taas aika mukavaa. Voi käydä niinkin, että porukan tytöistä joku toinenkin soittaa ja pyytää leikkimään.
Mutta koulussa kaikki on taas toisin. Ryhmä työntää tytön alas kiikkulaudalta. Kun he jonottavat liukumäkeen, he työntävät tytön syrjään, kun tämä on nousemassa tikkaille. Hauskinta on, kun tyttö sitten kiipeääkin tikkaille, ja muut vetävät hänen housunsa alas keskellä koulun pihaa. Tämä tapahtui.
Tyttö nauttii kuitenkin lauantai-iltapäivistä ja iltapäivistä koulun jälkeen, kun he leikkivät kahdestaan jonkun ryhmän tytön kanssa, yleensä sen naapurintytön, ettei viitsi kysellä siitä, mitä koulussa on meneillään, eihän kouluun nyt yleensä olla tultu viihtymään.
Myöhemmin tapahtui tämä:
Tyttö lähestyi aamulla koulun pihalla niin kutsuttuja kavereitaan, jotka odottelivat kellon soimista. Silloin naapurintytön silmissä välähti kauhu, hän nosti peloissaan sormensa osoittamaan tunkeutujaa ja huusi ääni väristen: "Toi, toi toi!" - ja silloin kaikki vertaiset juoksivat karkuun, tunkeutuja jäi seisomaan. Vertainen oli mennyt ilmeiseen paniikkiin vaaran lähestyessä, reaktio on ollut vaistonvarainen ja tahdosta riippumaton. Se saattoi olla tilanne, jossa tytön viallisuus alkoi valjeta. Hänessä oli vikaa, se oli jo ilmiselvää - mutta vika taisi tavalla tai toisella liittyä ei pelkästään huonommuuteen vaan siihen, että tyttö oli
paha. Jos hän olisi tiennyt sellaisen hienon sanan kuin moraali, hän olisi osannut sanoittaa tuntemuksensa. Hänellä oli heikompi moraali. Hän oli ilkeä ja otti toiset huonommin huomioon, ja asian voisi korjata vain kohtelemalla muita paremmin.
Hän päätti, että hän kohtelee muita aina hyvin, huomioonottavasti ja pehmeästi.
Hän päättää tuoda kouluun karkkia nimipäivänään. Hän yrittää olla kuin kuka tahansa. Mutta miksi kukaan olisi huolinut hänen karkkejaan? Oliko hän jotenkin vajaa?
Syntymäpäiville häntä ei kutsuta koskaan. Hän kutsuu muut syntymäpäivilleen, eikä kukaan tule. Ei kukaan. Syntymäpäiväkutsut revittiin hänen silmiensä edessä.
Lopulta käy näin: tyttö yrittää tulla, ja muut huudahtavat: kuinka sinä edes kehtaat kuvitella, että saisit tulla tänne. Se, miten tyttö hakeutuu heidän seuraansa, on heille kuin henkilökohtainen loukkaus. He kauhistuvat; he raivostuvat. Sinulla on paikka, eikä se ole täällä.
Miten sinä et sitä ymmärrä?
Samalla tytön kiitollisuus kasvaa. Kun joku antaa hänelle jotain, hän ottaa sen avosylin vastaan. Ja sitten siitäkin tulee vallankäyttökeino. Minusta tuli vähän niin kuin koira, jonka pään lähellä roikotetaan luuta langanpäässä, luu otetaan koko ajan pois sen ulottuvilta, mutta silti se jaksaa aina hyppiä sen perässä, ja muitahan se naurattaa. Edes yksi nuolaisu luusta. Edes yksi päivä, jona minua katsotaan hyväksyen.
Vaikuttaako tämä teistä vähäpätöiseltä? Niin että pakolaisleireillähän on ihmisiä, joita on kidutettu oikeasti, fyysesti? Että ihmisiä teloitetaan jossainpäin maailmaa mitättömistä syistä? Vaikuttaa siis? Hyvä on.
Tyttö tönäistään maahan liikuntatunneilla aina kun on mahdollista. Ja kun hän itkee, liikunnanopettaja sanoo: eiväthän ne jalkapallokentälläkään oikeasti itke.
Tyttö saa kokeesta luokan parhaan numeron. Välitunnilla hänelle sanotaan: me nähtiin kun sä hymyilit, sä hymyilit koska sä ajattelet että muut on sua huonompia. Sä olet paha ihminen.
Tyttö lukee luokassa kirjaa ja nauraa hauskalle kohdalle. Yksi tytöistä huudahtaa: nauroitko sä mulle, sä nauroit mulle! Opettaja, toi kiusaa mua!
Tyttö kysyy ystävällisesti naapurintytöltä, mitä sinä piirrät. Ja tyttö vastaa: en näytä, sä sanoisit kuitenkin että se on ruma.
Tyttö kehuu erään toisen piirustusta: tulipa siitä hieno kun väritit sen! Ja toinen vastaa: eli sun mielestä se oli huono ennen. Miks sä oot noin ilkeä.
Vaikuttaa edelleen vähäpätöiseltä? No, olkoon. Voisin kirjoittaa lisää, mutta pyydän sen sijaan teitä kertomaan jokaisen antamani esimerkin sadalla.
Ajatus lähtemisestä alkaa kypsyä kehittymättömässä tytönmielessäni minun ollessani vasta kymmenen. Ajatus on hyvin abstrakti ja liittyy kiinteästi lapsen kuolemanpelkoon, joka tyypillisesti valtaa lapsen noiden ikävuosien aikana, kun hän tajuaa oman kuolevaisuutensa tai kokee kuolemaa esimerkiksi lähipiirissään. Katselen asvalttia neljännen kerroksen ikkunasta. Ajatus lähdön mahdollisuudesta vain sekunneissa on oudolla tavalla lohdullinen, vaikka se meritsee kaiken absoluuttista päättymistä, ja juuri siksi, tietenkin.
Valitettavasti se tästä vain pahenee. Sitä kutsutaan murrosiäksi. Se on toki edessä kaikilla, mutta kun se on edessä yhdeksänvuotiaalla, kun yhdeksänvuotiaalla on rinnat, kun kymmenenvuotiaalla on kuukautiset, niin halleluja.
Sä olet läski. Kato nyt miltä sun vatsa näyttää. Säpäs olet kova syömään! Paljonko sä oikein painat? Mitä noi jäljet sun iholla on? Mitä, raskausarpia? Hyi hitto, siis hyi yök, siis mitä, raskausarpia, oletko sä harrastanut seksiä, mä tiedän mikä sä oot, sä oot horo!
Jos sun utareita puristaa, tuleeko niistä maitoa?
Sä oot jotenki likainen. Vuotaako sun pimpistä koko ajan verta? Sä oot sairas.
Miks sun pimpissä kasvaa karvoja?
Sä katsoit mua suihkussa, sä oot varmaan lesbo, älä koske muhun senkin likainen.
Ope mä en voi istua ton vieressä jos se vuotaa verta. Ope tajuuksä!
Lopulta tapahtuu se kaikkein pahin, se tapahtuu neljännellä luokalla. Yksi tytöistä sanoo: jos sä tuut mun lähelle, mä saan susta jonkun taudin ja sit mun vanhemmat syyttää sua. Se on vähäpätöinen asia koko kuvassa, mutta silloin se tapahtuu: tyttö nostaa kämmenen. Ja lämäisee.
Kuuluu paukahdus. Samassa hetkessä tyttö tajuaa, mitä on tapahtunut. Mielessään hän jatkaa. Hän läimii ja potkii, hän puree, hän repii hiuksista, hän tappaa heidät kaikki.
Hän saa puhuttelun ja jälki-istuntoa koulukiusaamisesta.
Tietenkin se on oikein, koska maailmamme toimii niin. Väkivalta on aina väärin, ei selityksiä. Nyt se on selvää: tyttö on paha. Luokkatoverit kertovat kaikesta opettajalle, kaikesta mitä tyttö on sanonut. Tyttö on sanonut toista lihavaksi, toista tyhmäksi, toista alilaihaksi ja rumaksi, haukkunut toisen piirustusta, toisen koulutodistusta. Tyttö ei muista sanoneensa näitä asioita, mutta ehkäpä muut muistavat paremmin. Yhteistuumin päätetään: tyttö on paha ja pahaksi luokan yhteishengelle, minkä vuoksi hänet siirretään toiseen luokkaan.
Murrosiän ja tytön lihomisesta sekä järjettömän kokoisista utareista huomauttelemisen seurauksena alkaa tytön syömishäiriö, jonka seurauksena hänen pituuskasvunsa lakkaa ja tulee lopulta jäämään 163 senttiin, vaikka ennuste oli 173. Tämä tapahtuu vuonna 2004, ja hän on kymmenvuotias. Se on kuitenkin oma tarinansa.
Naapurintytön kanssa hän leikkii edelleen viikonloppuisin ja silloin, kun naapurintyttö ei saa ketään parempaa kaveria. Naapurintyttö on sanonut äidilleen tytöstä seuraavia asioita: tämän tytön kanssa on aina tosi kiva leikkiä, sillä on mielikuvitusta, se on hauska, se keksii kaikkea jännää aina. Se on niin kiva kaveri! Naapurintytön äiti kertoo minun äidilleni, minun äitini minulle, mutta minä kohautan olkiani. Voi olla. Mutta jo tässä vaiheessa minulle on valjennut tosiasia: minä olen paha ihminen. Voin huijata, väittää olevani kiva kaveri, ja tietysti keksin kaikkea, mutta silloin minä huijaan, oikeastihan minä haluan pahaa.
Koulussa naapurintyttö sanoo: mikset sä koskaan hymyile? Sä murjotat aina. Mä en oo sun kanssa kun oot tommonen.
Myöhemmin kesäleirillä käy taas se sama, joka vahvista kaikkea tätä. Tyttö sekoittaa saunassa saippuaa ja lämmintä vettä kiuluun, jotta pesisi itsensä, mutta tuntematon poika tarttuu kiuluun ja heittää vedet tytön päälle. Hän tekee sen kahdesti. Lopulta tyttö ottaa saunakauhaan tulikuumaa vettä ja paiskaa sen pojan jaloille. Jalkaan tulee tietysti paha palovamma. Tyttö joutuu lähtemään leiriltä kotiin väkivaltaisuutensa takia. On onnenkauppaa, ettei kukaan uudella luokalla saa tietää tästä tapauksesta, sillä silloin hänen mahdollinen uusi alkunsakin olisi mahdoton.
Uudella luokalla, viides ja kuudes luokka, käy kummallinen ihme: tyttö saa kavereita! Hänhän on oikeasti aika hauska ja nokkela, aina naurattaa muita. Parhaita hetkiä ovat hetket pukuhuoneessa ennen ja jälkeen liikuntatuntien, vaikka ennen ne ovat olleet kaikkein kauheimmat. Tyttö kertoo vitsejä, muut nauravat niille, ja sitten tyttö kutsutaan syntymäpäivillekin. Kukaan ei tiedä, että tyttö on oikeasti paha. Koulukiusaaja, väkivaltainen koulukiusaaja, ja oikeastaan enemmän: niin peripaha, ettei sitä voi korjata. Mutta niinä kahtena vuonna hän alkaa voida paremmin ja jopa nauraa. Tapahtuu jopa jotain käsittämätöntä: kun naapurintyttö soittaa ja kysyy, haluaisiko tyttö olla hänen kanssaan, tyttö vastaakin: en, sä kohtelet mua niin huonosti, miksi mä haluaisin olla sun kanssa. Se on pieni voitto.
Hän luulee, että se on nyt loppu. Hän ei tiedä, että pahin on tulossa.
Voi sanoa, että se, miten lapset havaitsevat viallisen ja alemman elollisen, on oikeastaan tahatonta. Lapsilla on vaisto; heidän tekemänsä huomiot eivät perustu siihen, että heillä olisi tietoa moraalisista ja moraalittomista ihmisistä, he eivät sinänsä ymmärrä pahuutta. He ovat ainoastaan vaistonneet tytön huonouden. Onhan se aistittavissa. Monet ihmiset sanovat: tiesin heti, että siinä tyypissä oli jokin vialla. Myös nämä lapset ovat ymmärtäneet, että tytössä on tosiaan ollut
jokin vialla. Mitä kauemmin lapset ovat tytön tunteneet, sitä varmempia he voivat olla tästä.
Tytön olemus suhtautuu ihmisyyteen niin kuin piraattivaate suhtautuu aitoon. Tyttö on kuin kopio-Vuitton: vilaukselta kun häntä katsoo, näkee Vuittonin, mutta kun katsoo tarkemmin, aivan kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Teko-Vuitton nuhjaantuu, sen saumat aukeavat vasta lyhyen käytön jälkeen. Käyttäjä varmaankin nakkaa teko-Vuittoninsa vaatehuoneen nurkkaan sen näyttäessä hajoamisen merkkejä; tai jos ei heitäkään, käyttäjää katsotaan aliarvioiden, hänkö ei sitten ole kyennyt hankkimaan itselleen aitoa. Sääli, ylenkatse.
Ja mitä kauemmin hänet on tuntenut, sitä selvemmin sen näkee. Ehkäpä hän onkin kuin spitaalinen: koskaan ei tiedä, koska hänen ihmisyytensä alkaa rapistua ympäriltä, hänen naamionsa saattaa alkaa irrota ja hänen altaan paljastuukin jotain muuta, alempi elollinen, ihmisenkaltainen, kyllä, mutta ehkäpä sittenkin enemmän kuin eläin. Ja mitä tulee spitaaliin, tai pitäisi kai puhua leprasta, se on poliittisesti korrektimpaa, on ollut kaiken järjen ja inhimillisyyden mukaista sulkea spitaaliset saareen tai tunturiin erilleen muista, etteivät he saastuttaisi ympäröiviä ihmisiä.
Vuitton tai spitaali. Toisaalta voi ajatella pieleen mennyttä plastikkakirurgista operaatiota. Siinä tyttö on yritetty ommella ihmisen näköiseksi ja oloiseksi, mutta saumat alkavat ratkeilla ja totuus paljastuu. Ymmärtäisitte ehkä, jos tuntisitte kasvonpiirteeni. Tietäisitte hoidoista huolimatta vinon hammaskalustoni tai pakkoliikkeeni, tietäisitte miten kasvoni muuttuvat epämuodostuneen näköisiksi, kun nauran. Siksi minun ei pitäisi nauraa ja ympäristö tietää sen. Alueista vaatteiden alla en tahtoisi edes puhua, mutta on totta, että minussakin kasvaa karvaa. Moni on nähnyt vaatteitteni päältäkin, miten epämuodostunut vittu minulla on. Rintojeni ulkomuodon perusteella väitän, etteivät ne ole käyttökelpoiset. Suihkussa tytöt ovat nähneet raskausarpeni, minulla on niitä jopa enemmän kuin naisilla keskimäärin.
Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä paremmin hän ymmärtää, mitä toisen ihmisen pahuus, tai huonous, tai heikkous jo haluatte, tarkoittaa. Käsitys moraalista alkaa valjeta heille. Siksi myös heidän käyttämänsä väkivalta muuttuu suoremmaksi. Rumiin sanoihin tulee syvempi merkitys: sen tarkoitus on suojella, kyllä, mutta sen tarkoitus on myös lyödä matalaksi ihmisenkaltainen olento, joka kuitenkin on muita alempi. Sanoista ja teoistakin tulee tietoisempia ja niillä on päämäärä, toisen ihmisen täydellinen nujertaminen, tuhoaminen ja hävittäminen.
Väkivalta on kyllä väärin, teoriassa, aivan. Mutta meillä kaikilla on jonkinlainen oikeustaju. Ja sitä paitsi: pääteekö se tosiaan kaikkeen? YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan: Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti. Mutta entä jos kyse on ihmisestä, joka ei ole yhtä ihminen kuin muut? Mihin se raja vedetään? Ihmisoikeudet koskevat ihmisiä. Jos toinen ei ole ihminen, niin mitäs sitten tehdään? Tyttö on varjo Platonin luolavertauksessa, muut ovat ihmisen idea. On järjetöntä asettaa näitä kahta samalle viivalle kuin vertailukohtina.
Ja kysymys, jota ei aina muisteta kysyä: ketkä kaikki kuuluvat kaikkiin? Jos kaikkia pitää kunnioittaa, ketkä kaikki siihen kuuluvat? Lause on liian epämääräinen ollakseen pitävä. Se vaatii täsmennyksen.
Väkivalta on teoriassa väärin, kyllä, mutta jos henkilö on paha ja ajattelee muista pahoja ajatuksia, eikö olekin ihan ok työntää hänet alas liukumäestä?
Oikeastaan asetelmaa on tuskin tarpeen kerrata. Eroksi muuttui ainoastaan se, ettei ystäviä ollut enää missään, ei ollut enää sitä naapurintyttöäkään, jonka kanssa olisi voinut leikkiä lauantaisin. Oli toki eräs tyttö, mutta tämä toimi oikeastaan samoin kuin toimi naapurintyttö ala-asteella. Kun kärkkymään tuli parempia tyttöjä, vaikka rinnakkaisluokalta, ja silloin minä sain taas selkääni. Tästä tytöstä tuli yksi huutelijoista, ja yhtäkkiä hän sylki päälleni rumempia sanoja kuin olisin koskaan osannut odottaa. Lukiossa meistä tuli jälleen ystävät, mutta sitten asetelma kertautui ihmissuhteissa. Hänkin oli pohjimmiltaan yksi niistä, jotka näkivät minun alemmuuteni ja halusivat murtaa minut maahan, mutta näytteli kivaa, kun minusta oli hänelle hyötyä.
Eroksi muodostui myös se, että kun suurin osa niistä, jotka ala-asteella olivat osoittaneet tytölle hänen paikkansa, olivat samaa sukupuolta, tyttöjä siis, niin yläasteella useimmat olivatkin poikia. Heille ei mahtanut paljon mitään, he olivat pitkiä ja heillä oli kuuluvampi ääni.
He sanoivat: vitun läski, perse, persereikä, kyrpä, apina, vammainen, retardi, lehmä, valas, norsu, mursu, lesbo, huora, lutka, aasi, imbesilli, kehari, tyhmä, vajaa, paskakasa, ihramaha, ihrakasa, ihmisperse, yrjö, paska, paska, paska, huono, huono, huono, katsokaa nyt, katsokaa nyt tuota, katsokaa mikä se on, mikä se edes on, mikä vittu se edes on, kun ei se ole ihminen! - He sen vasta näkivät.
He kysyivät: pidätkö enemmän ympärileikatuista vai leikkaamattomista peniksistä? Ja: vai nuoletko mieluummin pillua? He sanoivat: ei sua kukaan kuitenkaan panis. He sanoivat: mä en koskis tohon ihramahaan pitkällä kepilläkään. He sanoivat: munaa suuhun niin on ämmä hiljaa. He sanoivat: ämmä tarvii kunnon panon kun on noin takakiree. He sanoivat: mulle ei vois maksaa tarpeeks että suostuisin panemaan tuota. He sanoivat: sun pillu varmaan haisee ihan joltain silakalta. He sanoivat: sun pillu on varmaan ihan ruskea ja likainen. He sanoivat: miten sun pilluun kukaan edes yltää noiden läskien takaa. He sanoivat: jos sut raiskattais, sun pitäis olla siitä lähinnä iloinen.
Kun he sanoivat luokassa: toi perse on niin vitun täynnä itseään, vaikka oikeasti se on täynnä paskaa, opettaja nauroi, olihan se hauskasti sanottu, ja oivaltavasti.
Lopulta tulevat sanat, jotka tulevat viiltävän lähelle. Vitun teiniangsti angstiteini. Ahdistaako? Itketkö joka ilta? Viilteletkö itseäsi? Onks vähän masis? Tyttö tietää, että hän on kieltämättä vähän synkkä. Mitä kauemmaksi hänestä näkyy se, miten huonosti hän voi, sitä tyytyväisempiä muut ovat, sillä he ovat onnistuneet tehtävässään. He ovat murtaneet tytön. Tyttö yrittää hymyillä useammin.
He sanovat: sä olet turha. Sen tyttö tietysti tietää jo.
He heittävät tyttöä tavaroilla. Kumeilla, viivoittimilla, teroittimilla. He heittävät häntä lapasmytyllä, kengällä. He heittävät häntä lumipallolla. Luokassa he heittävät häntä pallolla, joka pitää heittää sille, jolla on seuraava vastausvuoro, mutta häntä he heittävätkin ohimoon, ja kaikki nauravat, opettajakin, tietysti, onhan se nyt hauskaa.
He kaatavat hänet alas portaita.
He potkaisevat häntä perseelle, ja voi miten hauskalta näyttää, kun läski kaatuu mahalleen aulaan, ja voi miten se naurattaa, se naurattaa niitäkin, jotka eivät tyttöä tunne.
He sylkäisevät häntä päin. Ja totta tosiaan: yksi myös kusee häntä päin. Kyse on luokan pellestä, joka on mahdollista saada tekemään mitä tahansa. Hänkin on tytön tapaan kuin koira, joka yrittää napata luun narusta. Luu on hyväksyntä, ja ylettääkseen siihen hänen on kustava tytön päälle. Hän ei eroa tytöstä asemaltaan oikeastaan muutoin kuin siten, että hän ei itse ole se, joka saa kusta paidalleen.
Kun on avaa kaappinsa ovea avainnauhassa olevalla avaimella, he sanovat: hirtä ittes.
Hänestä on tullut muiden omaisuutta. Hän on sirkuseläin; he katsovat, kun hän juoksee päin seinää lieassa kuin hätääntynyt pieni eläin, ja se on hauska ohjelmanumero. Hän on eläintarhan näyttelyeläin, hän elää lasin takana, ja ihmiset töllistelevät häntä päivittäin, jokainen hänen liikkeensä pannaan merkille, ja silti hän on aivan merkityksetön elollinen.
Lopulta käy niin, että myös tuntemattomat ihmiset alkavat huudella läskiä ja lesboa ja rumaa ja tyhmää ja apinaa. Siinä vaiheessa asia on jo kenties niin, ettei tyttö lotkauta korvaansa vaan hymyilee vaan. Mitäpä siihen lisäämään. On parasta hymyillä, ettei kukaan saa tietää, miten sattuu.
Te sanotte taas, että ei tuo nyt mitään. Maailmassa on tyttöjä, jotka silvotaan ja naitetaan väkisin. Tällä kertaa en käske kertomaan sadalla. Kertokaa tuhannella. Ajatelkaa, että vuodessa on 356 päivää. Sijoittakaa keskimäärin kolme sanaa ja yksi lyönti kullekin päivälle. Jos ette vieläkään ymmärrä, minä en voi sille paljon mitään. Olen selittänyt tässä elämässä ihan tarpeeksi.
Itsenäisyyspäivän aattona 2008 tytöllä on koulussa valkoinen mekko ja siniset silkkinauhat koristeena. Se on tietysti väärin. On melkoista isänmaanpilkkaa, että niin ruma olento pukeutuu johonkin niin kauniiseen. Se huomioidaan välittömästi, kyllä te tiedätte minkä sanoin, en minä jaksa toistaa itseäni. Opetuksen mahdollisuus tarjoutuu yllättäen, kun tyttö poistuu hetkeksi juhlasalista juuri ennen suuren itsenäisyyspäivän juhlan alkua, hän menee portaat alas pommisuojaan käydäkseen vessassa, ja he seuraavat, heitä on neljä ja he ovat häntä isompia. Yksi potkaisee häntä haarojen väliin, hän rojahtaa maahan, ja sitten häntä potkaistaan läskiperseelle, isku tuntuu pillussa asti, ja he sanovat, mitä he sitten sanovatkaan, en muista enää, minä en halua muistaa. Ruma läski lesbo persereikä kyrpä jne jne jne satunnaisten lauserakenteiden yhteydessä, se ei nyt ole niin kauhean olennaista. Ja sitten he lyövät häntä nenään, ja lopulta hän istuu itsenäisyyspäivän juhlissa itkuisena ja nenä verta valuen, eikä kukaan välitä. Ja miksi välittäisi. Ihmisrepale, olisi saanut kuolla kohtuun, reppana.
Sen itsenäisyyspäivän jälkeen tapahtuu ihme, joka kuitenkin tyssää alkuunsa. Se kuuluisa joulukuun päivä, hämärä ilta, minä, äiti, luokanohjaaja, kuraattori. Kuraattori sanoo: he eivät tiedä mitä he tekevät, heillä on varmaan omia ongelmia, muista murrosikäsi. Lopuksi kuraattori sanoo: muista, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Ja viimeistään, viimeistään siinä kohdassa se tyttö, minä, ymmärrän, miten asia on: minä en ole lainkaan niin arvokas kuin muut. Olen tiennyt sen sisimmässäni kenties aina, mutta nyt minä ymmärrän sen sanojen kera. Kuraattori ikään kuin alleviivaa ristiriitaa: sinä et tarvitse apua, sinua ei tarvitse suojella, mutta sinä ole yhtä arvokas kuin muut.
Silloin minä ymmärsin, että kaikki kaunis, mitä minulle sanotaan tai on sanottu, on valetta.
Syömishäiriö on pahimmillaan. Ahmin, oksennan, ahmin, paastoan, ahmin, enkä laihdu kiloakaan.
Anelen, rukoilen heitä kyynelet silmissä: armoa! Antakaa minun olla! Antakaa minun nyt vain mennä!
Unissani tulitan heitä konekiväärillä.
Minä vihasin itseäni, se on ilmiselvää. Kuka vain olisi minun asemassani vihannut, ja niin sen pitääkin mennä. En kuitenkaan sanonut sitä koskaan enkä edes kirjoittanut. Lauseena "minä vihaan itseäni" on jo lähtökohtaisesti osittain epätosi, sillä se kyseenalaistaa itsensä. Jos tila on itseviha, luonnollisesti on myös mahdollista, että sille on olemassa vastakohta, joka on kai itsensä rakastaminen, ei kuitenkaan itserakkaus. Ihminen, joka sanoo: "minä vihaan itseäni", tiedostaa usein asian laidan ja ymmärtää, ettei kyseessä yleensä ole normaalina pidetty tila. Toki jokainen meistä kokee hetkittäisiä itseinhon tunteita, esimerkiksi sovituskopissa kun farkkujen vetoketju ei menekään ylös, mutta kyseessä on tunne, ei pitempiaikainen tila tai identiteetti.
Minä vihasin itseäni, mutta kyse oli tosiasian tunnustamisesta: minä olen hirviö.
Pohjimmiltaan myös yläasteen tapahtumissa oli kyse minun alemmasta moraalistani ja siitä, että sisimmältäni olen paha. He osasivat ehkä täsmentää pahuuttani paremmin kuin lapset ala-asteella. Minun pahuuteni kulminoitui siihen, että olen itsekkäämpi kuin muut. Tarkemmin voisi sanoa, että itserakas. En osaa ottaa muita ihmisiä huomioon niin kuin syytä olisi. Ajattelen ensimmäiseksi omaa etuani enkä käsitä, että muut ihmiset ovat aivan yhtä tärkeitä, paitsi että he ovat vielä tärkeämpiä, ja sekin on ongelmallista: en ymmärrä ottaa paikkaani heitä alempana. Itserakkauteni taas korostui yläasteaikana siten, että tein kamalasti töitä numeroiden eteen ja sain luokan parhaat arvosanat. Kerskailin niillä ja kuvittelin, että olen muita parempi. Kaiken huippu oli se, kun voitin valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Minun olisi pitänyt ymmärtää olla osallistumatta. Mutta tietysti osallistuin, koska halusin näyttää, että olen muita parempi. Olin ja olen itsekäs, itserakas, itsekeskeinen. Minunlaisilleni ihmisille on itse asiassa aika hyvä sana: narsisti. Narsistit eivät voi ymmärtää, että muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita kuin he. Yleensä narsistit ovat kuitenkin muita tyhmempiä. Sekin pitää paikkansa minun kohdallani.
Vanhemmatkin ovat alkaneet kyllästyä. Heidän ehdoton rakkautensa on alkanut muuttua epävarmemmaksi. Ensin he pettyvät usein, pettyvät synkkään lahnamaiseen tyttäreensä. Sitten he lakkaavat pettymästä; he eivät odota enää mitään.
Myös ajatukset lähtemisestä ovat voimakkaammat kuin koskaan. Nyt lähtemisen luonne on kuitenkin muuttunut. Aiempina vuosina, niinä vuosina joina se pieni tyttö katseli asvalttia neljännestä kerroksesta, hän on nähnyt lähtemisen vaihtoehtona. Tähän mennessä muut vaihtoehdot ovat kuitenkin karsiutuneet pois, ja lähteminen on ainut jäljelle jäävä mahdollisuus, ja siitä on tullut vääjäämätöntä. Kysymys on ajasta.
Ja kun seuraavana keväänä jäät lähtevät, se on lähempänä kuin se on koskaan ollut tai tulee olemaan. Tyttö on ihmisen raato, voi mikä ihmisraato hän on, melkein kävisi sääli ellei kaikki olisi sellaiselle vialliselle mitättömälle ihmisyyden pilkalle niin oikein. Hän syö enää pelkkiä omenia ja lukee vain loppukokeisiin. Olisi mahdollista, että lähtö tapahtuisi noinvainkin, tietysti yleensä se vaatii suurempaa taistelua, mutta buliimikon sydän on oikukas ja saattaa lopettaa toimintansa milloin vain, ja oi kunpa olisi lopettanut, sehän olisi ollut kaikkein inhimillistä aivan kaikkien elollisten kannalta.
No niin. Jäät lähtevät. Kun tyttö kävelee maaliskuun viidentenätoista padolle, lähtö olisi voinut tapahtua silloin. Hän kääntyi kuitenkin pois. Heikkohan hän oli siinäkin mielessä, hän ei uskaltanut edes hypätä. Jotkut tytöt ovat uskaltaneet.
Ei tyttö kuole. Mutta hän tietää, että lukiossa hän tulee kuolemaan, koska hän murtuu sen työtaakan alle. Väkivalta häntä kohtaan päättyy hetkellisesti, kun tulee kesä. Hän on tosiaan päässyt peruskoulusta ulos ja hän on edelleen elossa.
Niinä päivinä tyttö on silti hyvillään. Hän ajattelee, että ehkä väkivalta on nyt ohitse, ja lukiossa voi aloittaa alusta, ja jos ei nyt saada ystäviä, niin ainakin olla rauhassa. Siksi on melko kummallista, että hän menee padolle taas heinäkuussa vähän syntymäpäivänsä jälkeen. Niinä päivinä hänet valtaa järkytys, joka vain pahenee seuraavien kuukausien aikana. Väkivalta on ohi, kiistatta, toistaiseksi. Mutta tämä ei lopu silti. Ei hänestä silti tule iloista. Eikä hänelle toden totta avarru tulevaisuutta noinvain ykskaks. Se, että hän on arvoton, ei muutu mihinkään, vaikka olosuhteet muuttuisivat.
Niin hän menee lukioon, ja sitten tapahtuu taas viidennen ja kuudennen luokan ihme: hän saa ystäviä, hän saa ystävistä kullanarvoisimman, jonka kanssa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Hänen hartiansa kevenevät, hän alkaa tehdä nuorten asioita. Hän palaa jälleen yhdeksi, minuksi. Hän nauraa. Minä nauran.
Hän lähenee ja hän on jälleen minä. Uskallan käyttää yksikön ensimmäistä.
Älkää silti kuvitelko, että se loppui peruskouluun. Minut on merkitty. Kyllä minun alempiarvoisuuteni näkevät muutkin peruskoulun jälkeen. Mutta enää se ei tunnu samalta. Mikään ei koskaan tule olemaan niin kamalaa kuin se, mitä minulle tapahtui peruskoulun viimeisinä vuosina. Vaikka minulle sanottaisiin kuinka rumia sanoja, tuskin noita sanoja voi ylittää. Ja toisaalta: minä olen jo tottunut.
Lukiossa saan seksiviestejä saman koulun pojilta, pilkkaviestejä, viestejä joilla huonommuuttani alleviivataan. En edes tunne näitä poikia.
Lähden vaihtoon Saksaan ja päädyn perheeseen, joka pilkkaa vajavaista saksantaitoani.
Lukion jälkeen kaveriporukkani kääntyy minua vastaan ja heittää minua lautapeliä pelatessa pelinappuloilla, enkä tosiaankaan tiedä, mitä olen yhtäkkiä tehnyt, ja he yrittävät saada minut itkemään.
Ja kun minulle tuntematon mies työntää bileissä kätensä housuihini ja raiskaa minut sormillaan, en jaksa olla yllättynyt. Sitä paitsi olin niin kännissä kuin käki, oksensin ylioppilaslakkiini ja hukkasin sinä yönä kenkäni, jotka eivät edes olleet minun vaan siskoni. Vappu, ja yöllä satoi maan valkeaksi. Vuosia myöhemmin minulle valkenee, ettei minua itse asiassa ole ennen raiskattu. Kokonaiskuvassa se on sitä paitsi aivan yhdentekevää. Minun sydämeni raiskattiin jo niin monesti, ettei yksi kerta oikeastaan lisää tee, onko pillu edes yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin sydän. Ja minähän olin päissäni. Niin kuin väkivalta yläasteella oli perusteltua ja oma vikani, oli raiskauskin omalla tavallaan.
Näinä päivinäkin sitä tapahtuu. Minä en välitä. Minut on merkitty. Ei se ole ihme, että tuntematonkin ihminen saattaa yhtäkkiä haukkua minut. Julkisella paikalla käskeä minun painumaan muualle, niin teki kerran yksi, älä tule tänne kun et osaa olla.
Lukion alussa minulle kuitenkin jo valkeni se, mistä tässä kirjoituksessa puhun. Minä olen vankina ikuisesti. Minä en koskaan pääse lähtemään.
Esimerkiksi: Lukiossa ajattelin myös lähtemistä. Se on kai minulle tyypillinen ajatuskulku. Lähtemisen käsite oli kuitenkin muuttunut konkreettisemmaksi. Minä ajattelin lähtöä toiseen paikkaan. Suurin osa piinaajistani oli mennyt yläasteen jälkeen ammattikouluun, mutta ne, jotka olivat tulleet lukioon, katsoivat minua päivittäin ja osoittivat katseellaan: kyllä me tiedämme, mikä sinä oikein olet.
Lopulta päätin, että on lähdettävä oikeasti, edes hetkeksi. Hain stipendiä ja sain sen, pääsin vaihtoon Saksaan. Minä ajattelin, että nyt minä olen vapaa. Minä olen täällä, eikä kukaan tunne minua. Ja niin väärässä minä jälleen olin. Sillä vaikka kaikki olivat minulle ystävällisiä, minä en osannut olla heidän kanssaan oikein. En saanut sanaa suustani. Olin ahdistunut ja synkkä. Siellä se varsinaisesti minulle valkeni: voin olla vaikka missä, ja silti minä olen sama, eivätkä he koskaan päästä minusta irti. He seurasivat minua tännekin.
Sitten aloin ajatella lähtöä yhä kauemmas. Lähtöä Aasiaan vapaaehtoistyöhön, se oli suunnitelmani. Kai minä halusin jotenkin hyvittää sitä, että olen paha, itsekäs ihminen. Mutta samalla se näyttäytyi minulle pakona. Jos olisin vuoden poissa, tulisin ehkä erinä takaisin. En koskaan päässyt lähtemään, ja mihin minä olisin muuttunut, läpikotaisin paha ja huono ihminen. Sitä paitsi he olisivat seuranneet minua sinnekin. Mikä järkytys se olisi ollut: matkustan 10 000 kilometriä ja olen silti ihan sama.
Menneisyyteni ei tule koskaan, ei koskaan jättämään minua. Enkä minä tule koskaan jättämään sitä. Minä en koskaan pääse pakoon.
Sillä nyt on käynyt näin: kaikkien näiden ihmisten persoonat ottavat yhtäkkiä hämärän hahmon muodon. Heidän persoonansa, heidän siluettinsa oikeina ihmisinä ovat hämärtyneet ja muuttuneet muodottomiksi, heistä on tullut yksi sumea hahmo. Yksittäinen hahmo irtoaa toisinaan rivistä ja palaa luokseni omana itsenään, mutta silloinkin hänen taustallaan seisovat muut, se hahmoton massa, se joka puhuu minulle, minusta, minunakin.
He eivät ole lähdössä yhtään mihinkään. Vai pikemminkin näin: tyttö ei ole lähdössä yhtään mihinkään. Tytöstä kasvaa nainen, siinä vaivihkaa, ja hän on edelleen heidän luonaan.
He ovat unohtaneet, mutta heidän kätensä, kymmenet kädet, pitelevät tyttöä tiukasti otteessaan. Käsiä on kaikkialla, ne painavat tyttöä maahan, kuristavat hänen kaulaansa, peittävät hänen silmänsä, kiskovat tukasta. Heidän kyntensä painavat tytön ihoa silloinkin, kun tyttö on sinänsä turvassa.
He eivät koskaan päästä minua menemään.
He ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Minä en koskaan. Minun elämäni?
He ovat kaikkialla. He olivat autokoulussani, ylioppilaskirjoituksissani, ylioppilasjuhlissani, pääsykokeissani, kesätöissäni, kandiseminaarissani, opiskelijabileissä. He tulevat kanssani ruokakauppaan, treffeille, elokuvateatteriin, konserttiin, työhaastatteluun, suihkuun, sovituskoppiin, jumppaan.
Minusta tulee aikuinen. Minä pääsen yliopistoon. Minä muutan toiseen kaupunkiin. He seuraavat minua sinnekin.
Jumpassa he seisovat takanani ja nauravat, he kommentoivat persettäni vieläkin niin kuin silloin. Sovituskopissa he riemastuvat, kun farkut eivät menekään ylös, läskipersehorolesbosaatana. Kesätöissä he saattavat kahden jäätelöpallon välillä sanoa yhtäkkiä: tapa ittes. En kehdannut pitää kunnollisia ylioppilasjuhlia, koska ajattelin, että itserakkauteni vain korostuisi.
Edelleen he pitävät hiuksiani, kun minä oksennan. Kun ravintolaillallisen jälkeen oksennan vuohenjuustoa ja creme bruleeta, he ovat siinä, minun vieressäni. Täydellinen alennustila: en pysy jalkojeni päällä, mutta voisin sotkeutua omiin ruumiineritteisiini. Ja siinä he seisovat, he näkevät minut. Voi mikä säälittävä raukka, söi creme bruleeta, kuinka se kehtasi, kärsi nyt läski.
He olivat valmiina heittämään minua terävillä esineillä, kun seisoin luokan edessä ja esittelin opinnäytetyötäni. Osumaa ei tullut, mutta vaara oli. He huutavat lihavaa sikaa jokaisen kakkuhaarukallisen kohdalla. He taputtivat, kun kaadoin kahvin. Se tapahtui tänään.
He ovat minun ystävyyssuhteissani. He ovat minun ystävissäni. He ovat ne, jotka koska vain voivat kääntää selkänsä, lähteä juoksuun ja jättää minut yksin seisomaan keskelle koulun pihaa. He voivat koska tahansa keskustella selkäni takana: huomaatteko, millainen se on, oletteko huomanneet, että se on ihmisen kuvatus oikeastaan, ja niin paha, pitäisikö sitä alkaa vältellä?
He tulevat myös minun sänkyyni. Mies voi olla kuka vain. Saatan rakastaakin häntä. Miehen erektio lopahtaa, he sanovat: miten kukaan voisi tuollaisesta ihrakasasta kiihottua. Minä kiipeän miehen päälle, mutta he sanovat: tuossa asennossa läskisi vain korostuvat entisestään. Minä elehdin ja äännehdin, koska niin on tapana, minä suostun rumiin ja likaisiin asioihin, koska ulkonäölliset puutteet on korvattava jollakin. Spermaa hiuksissani minä kiemurran, rakasta mua. He sanovat: ei kukaan voi sinua rakastaa.
Sen näkee minusta, he ovat minun parisuhteessani, mies on parisuhteessa heidän kanssaan, vaikka mieleeni on vuoden aikana kirvonnutkin ajatus: minun parisuhteeni.
He ovat minun parisuhteissani, ja yhden parisuhteen he jo tuhosivat. Minä käännyin pois, koska arvelin, ettei mies minua rakastaisi - tietenkään rakastaisi, sinua ei voi kukaan rakastaa - ja sitten mies lähti.
Toiset miehet näkevät rikkonaisuuteni, eivätkä he kestä sitä. Eivät he jaksa pitää pystyssä ihmistä, jolla ei ole elämään edellytyksiä, he haluavat vahvan naisen, joka hymyilee ja vain hymyilee. Nyt minä tiedän sen: minun on hymyiltävä. Hymyillä minä kyllä osaan, kyse on mekaanisesta lihasten liikkeestä, joka lähtee aivoista, eikä sen maskin taakse tyhmempi näe. Niin tyhmä minä en enää ole, että antaisin itseni, että luottaisin. Kaikkea minun sanomaani voidaan käyttää minua vastaan.
Minä huijasin kaikkia miehiä, joita olen rakastanut. Minä nauroin teennäisesti. Yksikään lihas minussa ei rentoutunut, vaikka minä elehdin naurua. Minä en koskaan kysynyt: kuka on se nainen, joka flirttaili sinulle Facebookissa?, vaikka minä mietin sitä yöt pääksytysten, ja he sanoivat: se on se nainen, jota miehesi panee, kun ei kestä panna sinua. Minä sanoin: sillä ei ole väliä, vaikka sillä oli. Miehet sanoivat: sinä olet onnellinen, iloinen ihminen, joka nauttii elämästä. Minä katsoin heitä kalvon läpi.
Miehet eivät tiedä, ja luoja varjele jos tietäisivät. Nainen heidän allaan näyttää toden totta naiselta, hänen ihonsakin tuntuu miltei kuin kenen tahansa iholta, he voivat koskettaa sitä ja se on kimmoisa, mutta näkisivätpä he sen alle, kun he näkisivätkin naisen sinä ihmisen varjokuvana, elimistönä jota kasvainrihmasto peittää, repaleena joka nainen on, luoja paratkoon, onko se nainen ollenkaan, se hengittää hiilidioksidia ja saasteita. Se on loinen kyljessäsi, mato vatsalaukussasi, eliö joka kalvaa sinua sisältäpäin.
Eräinä päivinä valehtelen silmät kirkkaina ja vailla kovin suuria säröjä. Olen kuin pahin psykopaatti. Minä laitan huulikiiltoa ja mekon ja verkkosukkahousut, ja miehet tarjoavat drinkin, kehuvat kauniiksi ja puristelevat tanssilattialla persettäni. Pahimpia ovat päivät, joina uskon itsekin, ja sitä pahempia päivät, jotka seuraavat sen jälkeen, päivä voi olla samakin. Joinakin päivinä minä tosiaan uskon, näen itseni yökerhon peilistä seitinohuen kuohuviinikännin sumentaessa ajatukseni, ja minä katson, miten kaunis nainen minua katsoo takaisin. Joinakin päivinä ei tarvita seitinohutta kuohuviinikänniäkään. Minä nousen junaan kuin olisin kuka tahansa. Minä viittaan luennolla kuin olisin relevantti. Minä kirjoitan nettiin ajatuksiani kuin ne olisivat.
Sitten tulee päiviä, joina minä tiedän totuuden, mutta olen välittämättä siitä. Minä katson itseäni peilistä: alkava kaksoisleuka, esiintunkeva sänki sääressä, finni poskessa, tummat silmänaluset, juurikasvu, rasvoittunut tukka, jenkkakahvat, raskausarvet, selluliitti, eritteet ja hajut. Ja minä päätän: entä sitten. Mitä jos kuitenkin. Minun elämäni. Minä puen vaatteet päälle ja minä menen ruokakauppaan. Minä haaveilen parisuhteesta ja käyn nettitreffeillä. Minä määritän sentit ja kilot Suomi24-treffipalstan tietosarakkeeseen ja mietin, kirjoittaakohan joku silti, ja jos kirjoittaa, onko lukenut tarkkaan vai toivooko, että numerot olisivat joskus erit. Minä pääsen opiskelemaan yliopistoon. Minä harrastan seksiä. Minä pidän blogia. Ja minä mietin: ehkä minä voin silti elää. Minä olen tällainen, minä olen hirviö ja sisältä pelkkää tummaa haisevaa limaa, mutta minä voin silti elää, minä käyn nettitreffeillä ja petyn, ja mies pettyy.
Kyllä minunlaisenikin olennot elävät elämänsä kunnes jokin korkeampi taho heidät aikanaan korjaa. Heillä ei ole edellytyksiä onnelliseen, täysivaltaiseen elämään, mutta heillä on kohtuulliset edellytykset elämään noin ylipäänsä. Kyllä hekin voivat joskus olla tyytyväisiä. He elävät eri lainalaisuuksien alla, he kyseenalaistavat kyllä olemassaolonsa oikeutuksen, mutta he jatkavat elämäänsä.
Joskus olen miettinyt, onko olemassaoloni tarkoitus olla ponnistuslautana kyvykkäämmille elollisille, jotka voivat korottaa itsensä painamalla minua alemmas. He eivät välttämättä voisi menestyä, jos eivät löisi jotakuta alas. Näin he todistavat muille valtansa.
Minä istuin kolme vuotta terapeutin sohvalla.
Huomaatko jatkumon, terapeutti sanoo, sinun elämäsi toistaa samaa kaavaa.
Minä huomaan.
Minun elämäni on matka epäonnistumisesta toiseen. Lasten pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka tekijä osaa tarpeeksi monta pistettä yhdistettyään arvata jo ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä etenen pisteestä pisteeseen, virheestä virheeseen, hylkäämisestä hylkäämiseen. Minun elämäni on nöyryyttävä sarja epäonnistumisia. Ensin katsoja nauraa, sitten itkee, sitten vaan hymähtää säälivästi. Useimmat ehtivät vain nauramaan.
Toisistaan riippumattomat ihmiset sukupuolesta, iästä ja asemasta riippumatta näkevät minut. He näkevät lävitseni; he näkevät, mikä minä olen. Joskus jopa yhdellä vilkaisulla he tietävät, kuka minä olen, ihmisraato ja raadonsyöjä, ihmisen irvikuva. Jopa tuntemattomat ihmiset näkevät, julkisilla paikoilla he käyvät kiinni kivuliaimpaan kohtaan aina edes tietämättä, mikä se kivuliain on. He alleviivaavat minun moraalista alemmuuttani ja itsekkyyttäni. Yksi teki niin kirjamessuilla 2015. En erittele heitä tämän enempää, sillä merkittävin rooli on annettava niille, jotka persoonaani, olemustani ja sisimpääni ovat päässet tarkastelemaan vielä lähempää.
Huomaatko jatkumon? terapeutti kysyy, ja minä huomaan. Koko maailma on sinun vihollisesi. Ja koska ihmiset ovat toisistaan riippumattomia, syyn on oltava sinussa.
Siihen mennessä minä sen jo tiesin.
Minä istun kolme vuotta saman terapeutin sohvalla. Terapeutti on mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selittää, että ryhmän tapa pysytellä yhtenäisenä on tunnistaa ryhmästä heikoin elollinen ja tuhota tämä. Ainut keino välttää olemasta ryhmän heikoin on tehdä jostakusta muusta heikompi. Ihminen on eläin. Ja: minä olen ryhmän heikoin. Ja vaikka kuinka yritän painaa muita itseäni alemmas - sillä sekin onnistuu toisinaan, onhan muissa ihmisissä puutteita joita minussa ei ole, joku on minua köyhempi, jollain toisella on ärrävika, joku on lihava - tunnen siitä vain pahaa oloa ja lisää itseinhoa enkä enää tiedä, kuka olen.
Kyllä minä tiesin. Heikko, niin voi sanoa. Heikot hävitetään. Maailma toimii niin. Me emme olisi selvinneet, ellei kivikaudella jo olisi jätetty laumasta niitä, joilla ei ollut edellytyksiä elää kovaa elämää.
Minä lopetan terapian. Minulla oli kolme vuotta ja toivoa, että kaikki muuttuisi paremmaksi, mutta kaikki se paha vain betonoitui, ja nyt ei ole enää toivoakaan, ja minä ymmärsin, että minut on tuomittu kulkemaan tätä noidankehää koko minun elämäni ajan. Ruumiini ja sieluni on raiskattu. Mikään ei ole minun enää, jos on koskaan ollutkaan. Yhtä hyvin voin lähteä.
Sitten yhtäkkiä minä pääsen opiskelemaan alaa, jota olen aina halunnut opiskella, ja minusta näyttää siltä, että minulla on tulevaisuus. He sanovat: et sinä pysty siihen, mitä sinä oikein ajattelit.
Sitten minä tapaan miehen. Minä haluan huutaa hänelle kurkku suorana: rakasta mua! Mutta he sanovat vain: ei sinua voi kukaan rakastaa. En voi saada edes tätä, vaikka minä niin toivon. Kun mieskin lopulta näkee, mikä minä olen, peli on menetetty. Pahin pelkoni on, että hän näkee minut niin kuin he näkivät minut. Pelko ei jätä minua rauhaan.
Mikä tahansa hetki voi olla se, jona hän kääntyy ja juoksee nauraen pois, sinä tosiaan hetken kuvittelit, että sinua voisi rakastaa.
Ja silloin minä tajuan, ettei tämä elämä ole minua varten. Minun on pakko lähteä.
Päästä minut.
Päästä.
minut.
menemään.
Kyynelsilmin minä olen anellut. Kontallani, ryömien.
Päästäkää minut menemään.
Antakaa minun mennä.
Rukoukseni muuttuu pieneksi piipitykseksi, yhtä säälittäväksi kuin minä itse olen.
Minä makaan koko kesän sängyssä ja mietin lähtemistä. Lähtemiseen on tullut uusi sävy. En halua kuolla, koska en haluaisi elää. Minä haluan kuolla, jotta kipu loppuisi, jotta nöyryytys loppuisi. Niin yksinkertaista se on, ja onko se liikaa pyydetty. Toivon, että kivun voisi lopettaa ilman että lopettaa elämää, ja mietin, kannattaisiko minun mennä päivystykseen ja ehkä sitä ennen varmuuden vuoksi vetää ranteet auki, ja kumpaan suuntaan.
Mutta nyt minä ajattelen toisinkin. Minä ajattelen: minun elämäni.
Ikkunassani on sälekaihtimet, ja aurinko siilautuu niiden läpi. Minä istun vankilassani. Aurinko liikkuu, minä en, varjojen paikat vaihtelevat, kunnes on aivan pimeää.
Minun elämäni. Minä en voinut tehdä siitä elämisen arvoista, mutta minä voin päättää sen päättymisestä, edes siitä. Antakaa minulle oikeus edes siihen. Älkää sitoko minua lepositeisiin, minä en tarvitse enää ainuttakaan kahletta ranteeni ympärille. Minä voisin jo mennä. Minulla on monta purkkia Ketipinoria ja Alproxia, eikä pullo viinaakaan olisi pahitteeksi. Minä olen väsynyt.
Minä olen nyt valmis.
Niinä päivinä minä mietin minun tytärtäni. Hän ei ole vielä täällä, hän on vasta matkalla. Hänet jonain päivänä muodostava munasolu uinuu jossakin munasarjani sopukassa odottamassa sitä nopeinta siittiötä. Ehkei häntä koskaan tule. Mutta jos tulee, minä alan vihata itseäni niin paljon, että tapan itseni. Jos tyttö tulee nyt, hänestä tulee samanlainen kuin minusta, ja hän kärsii saman ja ehkä enemmänkin. Abortti olisi silloin armollisempi.
Minä ajattelen miestä. Hän on vielä siinä, kosketusetäisyydellä, ja minä uskallan jo vähän. Hän voi kadota koska vain niin kuin kaikki minulle rakas katoaa. Mutta minä haluaisin pitää hänet. Minä kurkotan kättä häntä kohti ja tajuan: hän haluaa minut; hän ei halua heitä. Hän haluaa minut.
Sängyssäni katselen ympärilleni. Jaksan juuri ja juuri nousta istumaan, kauhun värittämät silmäni näkevät hädin tuskin. Yöpöydällä vieressä on puhelin. Ystävät kysyvät: missä sinä olet? Oletko sinä vielä? Yksi sanoo: minä halusin pitää sinut. Minä en jaksa vastata. Minä katson lasittunein silmin eteeni ja tiedän, etten minä voi palata tähän.
Minun elämäni?
Virheestä toiseen. Epäonnistumisesta toiseen. Pisteestä pisteeseen ja viimeiseen pisteeseen. Tämän opin kolmen vuoden terapiassa.
Minun elämäni. Nämä kolmekymmentä neliötä, joitakin kirjoja ja harvoja ystäviä. Minun elämäni, eximian paperit ja kandidaatintutkinto. Yksi puolivalmis romaani. Ei siinä paljon mitään ole, mutta ainakin ne kaikki ovat minun.
Ja minun kehoni sitten. Se on kuulunut vuosien mittaan vaikka kenelle ja kaikkein vähiten minulle, enkä paljonkaan jaksaisi puolustella, jos joku nyt haluaisi käyttää sitä hyväksi. Mutta silti se keho on ollut minun elämäni edellytys, ja onhan se aina minua puolustanut, pyrkinyt jatkamaan elämää vaikka inhimillisintä olisi ollut lakata toimimasta. Minä olen asunut siinä.
Minä ajattelen sitä kaikkea. Minun elämäni, minun elämäni. Minun avioliittoni, minun asuntolainani, minun työpaikkani. Minun lapseni, minun tummatukkainen tummasilmäinen tyttöni siellä sysipimeässä odottamassa olemassaoloaan, minun pieni tähtisilmäni, mustikkasuuni, neilikkanenäseni ruusuntuoksu, minä en voi tehdä tätä sinulle. Minä en voi ottaa sinua käsivarsilleni, 10 apgar-pisteen kääröni täynnä tulevaisuutta, ja antaa sinun naurusi sammua kohinaksi, hymysi kääntyä ylösalaisin, sinun lämpösi haaleta, sinun haaleta, vaaleta ja haihtua. Minä en koskaan anna sinua niille miehille, niille tytöille, niille pojille, niille, jotka ovat valmiita sinut särkemään, tukahduttamaan, tuhoamaan.
Olen alkanut. Mutta mitä minä alan lähteä, sitä kovemmin he panevat vastaan, se panee vastaan, kuka sinua oikein rakastaisi, narsisti, nainenkohan, arvoton paskakasa jonka kuka vaan voi polkea kenkänsä alle kas näin, ja minä muistan taas paikkani.
Oikeastaan se lähtö, joka murtaa kahleita, on vaivihkaista ja tarkoituksetonta, minä en huomaa sitä edes itse. Kun näen opiskelukaverin arvioivan katseen, minä käännänkin omani pois ja jatkan tekemistäni. Kun joku arvostellen ihmettelee, miksi teen vaikeannäköisesti vasemmalla, minä en lopetakaan tekemistä, vasen on minulla vahvempi, eikä kukaan heistä sanokaan, että vammainen vasuri vajukki. Luokassa selitän oppilailleni paljon käsilläni, ja vaikka he sanovat: vitun pakkoliikkeinen tourettehoro, minä jatkan käsillä selittämistä.
Sitten saatan pitää esitelmän, ja vaikka he ovat koko ajan valmiit heittämään minua terävällä esineellä, minä pidän esitelmän silti, ja saan siitä hyvän arvosanan. Opettaja sanoo jopa: suullinen esityksesi oli erinomainen! He sanovat tietysti: itsekeskeinen paska. Ja he sanovat: mitä sinä kuvittelet itsestäsi. Mutta silloin jo heidän vaikutusvaltansa on alkanut mureta. Yksi kahle on katkennut.
Yhtenä kesänä lähdin taas Saksaan. Se oli elämäni parasta aikaa. Tapasin sielunkumppanini. Hän oli tullut kymmenentuhannen kilometrin päästä. Hänen elämänsä oli kovin samanlainen kuin minun, hän kertoi siitä kerran baarissa. Yhdessä me kiipeilimme Marburgin kiipeilypuistossa, selvitimme vaikeatkin esteet ja lopulta uskalsimme hypätä vaijerin varaan luottaen siihen, että se kantaisi meidät maahan asti, ja se kantoi. Se oli lopun alkua.
He sihisevät vihaisina. He panevat yhä kovemmin kapuloita minun rattaisiini, niin että kun mies sanoo minulle jotain kaunista, minä käperryn sänkyyn itkemään tajutessani, että hän jättää minut heti kun löytää jonkun paremman, ja minä herättelin taas turhaa toivoa, joka murtaa minut yhä pahemmin. Niin minä makaan sängyssä ja köydet minun ympärilläni tiukkenevat, sydämeni puristuu entistä pienempään kasaan. He huomasivat, että minä yritin pakoa. He lujittavat vankilaani. He kaivavat vallihaudasta entistä syvemmän ja rankaisevat minua entistä rajummin, jos vain uskallan yrittää poistua.
Yhtenä perjantaina minä alan oppitunnilla ohimennen kertoa oppilaille tinnituksesta, siitä miten korvani tinnittävät ihan koko ajan, koska nuorena kuuntelin musiikkia niin kovaa. Huomaankin, että kaikki katsovat minua ja ovat hiljaa. He kysyvät lisää. Luokan häiriköt kysyvät lisää. He haluavat tietää. Tällaisten hetkien takia minä lähden.
Aamulla katson miestä pöydän yli. Hän lukee lehteä eikä huomaa, kun minä katson häntä, katson kunnes hän katsoo takaisin, ja hän hymyilee ja laskee taas katseensa, ja kun minä näen hänen hymynsä, minun sydämeni läikähtää yli. Se on ihan tavallinen aamu. Hän on ostanut jukurttia. Tiedän, ettei hän syö maustettuja jukurtteja itse. Hän ostaa niitä minulle. Tavallinen aamu. Tällaisia voi olla vaikka kuinka monta. Näiden aamujen takia minä lähden.
Yhtenä keskiviikkona minä alan taas kirjoittaa. Se on ehkä samanlainen keskiviikko kuin se, jona minä synnyin: ensin näytti pahalta, sitten alkoikin kirkastua. Minä alan taas kirjoittaa, sanoja tipahtelee ja minä olen ihan tyytyväinen. Sanoista tulee virkkeistä, virkkeistä kappaleita, tulee jopa yksi luku niin kuin yksi luku minun elämässäni, samanlainen toisensa perään, kunnes tulee loppu. Kirjoittamisen takia minä lähden.
Nyt on sen aika, lähdön hetki. Minä olen valmis. Minä olen jo pakannut.
