Näytetään tekstit, joissa on tunniste menneisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste menneisyys. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.



perjantai 15. tammikuuta 2021

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.




Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä

perjantai 2. elokuuta 2019

Orjantappurakruunu

Julkaisin tämän tekstin vahingossa, kun siitä oli olemassa vasta alkuasetelma. Huitaisin vahingossa julkaise-nappia, kun piti painaa tallenna. Ehkä ihmettelittekin tekstiä. Tässä nyt valmis versio.

---

"Miksi sä luulet, että mä piittaan mitä muut ajattelee?"
"Kyllä sä lopulta piittaat", minä sanoin.
"Enkä piittaa. En mä piittaa nytkään."
"Niin sä nyt sanot", minä vastasin ja pudistin päätäni.
"Mutta sä et tiedä, mistä sä puhut. Lopulta sä piittaat, Ocean. Kyllä sä piittaat." 
"Misi sä et voi antaa mun päättää itse, mistä mä piittaan ja mistä en?" Minä pudistelin yhä päätäni. En pystynyt katsomaan häneen. 
"Kuuntele", hän sanoi ja tarttui minua käsistä, ja vasta silloin tajusin, että minun käteni vapisivat. Hän puristi sormiani. Veti minua lähemmäs. Sydämeni hakkasi villisti. 
"Kuuntele", hän sanoi taas. "Mä en välitä siitä mitä muut ihmiset ajattelee. Mä en välitä, onko selvä?"  
"Kyllä sä välität", minä sanoin hiljaa. "Sä luulet ettet välitä, mutta kyllä sä välität." 
"Miten sä voit sanoa jotain tuollaista?" 
"Koska", minä sanoin", koska mä itse sanon aina niin. Mä sanon, etten välitä mitä muut ajattelee. Mä sanon, etten piittaa, ettei kenenkään paskapäitten mielipiteet merkkaa mulle mitään, mutta se ei ole totta", minä sanoin, ja silmiäni kirveli, kun sanoin sen. "Se ei ole totta, koska se sattuu joka kerta, ja se tarkoittaa, että mä välitän edelleen. Se tarkoittaa, että mä en vielä ole tarpeeksi vahva, koska joka kerta kun joku sanoo jotain törkeää, jotain rasistista - joka kerta kun joku sairas spurgu saa kohtauksen kun se näkee mut kadulla - se sattuu. Se ei ikinä lakkaa sattumasta. Siitä on vaan vähitellen helpompi päästä yli. Etkä sä tiedä, millaista se on", minä sanoin. "Sä et tiedä, millaista mun elämä on, etkä sä tiedä, millaista olisi olla osa sitä."

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri. Sivut 150 - 151. Kääntäjä: Leena Peltomaa
---

Minä sanoin terapiassa, että kannan näitä menneisyyden väkivallankokemuksia kuin orjantappurakruunua.

"Orjantappurakruunua? Mitä sinä sillä tarkoitat?" terapeutti kysyi.

En ollut tarkoittanut sitä sanaa mitenkään erityisen syvällisesti, mutta terapeutti takertui siihen, niin kuin takertuu sananvalintoihini usein. Hätkähdin itsekin.

Kohautin kuitenkin vain olkiani.

"Eikös Jeesuksella ollut orjantappurakruunu?" terapeutti kysyi.

Nyökkäsin.

Orjantappurakruunu on kärsimyksen symboli, ja sitä se on minulle. Orjantappurat sattuvat, mutta sana kruunu viittaa johonkin ylvääseen. Kyllä, minä kannan menneisyyden kokemuksia kuin orjantappurakruunua, se on kärsimykseni symboli. Ja ehkä minä haluan tehdä kärsimyksestä itselleni kruunun. Ehkä minä kannan kärsimystä mukanani kuin jotain ylvästä, kuin minä haluaisin näyttää: Katsokaa, minä olen mennyt kaiken tämän läpi, ja olen vielä elossa.

En vertaa itseäni Jeesukseen. En ole niin narsistinen. Mutta hänen kruununsa minulla on.

Minä roikun kärsimyksessäni. Minä en päästä siitä irti. Ajattelen tapahtumia päivittäin. Ne suorastaan tunkeutuvat mieleeni. Mitä tahansa teen, muistot tulevat eivätkä jätä minua rauhaan. Kun teen ruokaa. Kun ajan autoa. Kun punnitsen inkivääriä. Kun olen ystävien kanssa. Niin, etenkin, kun olen ystävien kanssa: sillä minä ajattelen koko ajan, että he toivoisivat minun olevan jossain muualla. Niin minut on opetettu ajattelemaan.

Nyt kirjoitan siitä. Minun kärsimyksestäni, ja siitä, miksi olen niin jumissa.

Sillä sitä olen ajatellut paljon, ja on sitä minulta kysyttykin: Mikset sinä päästä irti? Mikset sinä päästä irti tästä?

Miksi sinä haluat kärsiä edelleen?

On mennyt kymmenen vuotta siitä, kun pahin tapahtui. Ei lukiokaan ollut mitenkään ihanaa, en minä sielläkään saanut olla minä, mutta suorin väkivalta oli yläasteen jälkeen ohi. On mennyt kymmenen vuotta, ja edelleen kärsin kaikesta siitä.

Poikia ja tyttöjä. Samalla luokalla, eri luokalla, useimmiten tunsin heidät, joskus en. Suoraa fyysistä väkivaltaa. Suoraa henkistä väkivaltaa, johon liittyi solvaamista, huutelua, nimittelyä, seksuaalista häirintää. Fyysisen koskemattomuuden rikkomista. Ostrakismia. Puhumattomuutta. Järjestelmällistä yksin jättämistä ja kaverisuhteiden sabotointia juoruilulla. Minun yhdeksän vuottani, sellaista se oli. Minä en toivu siitä.

Minä en toivu siitä, ja siksi tämä blogi on nykyisin pelkkää valittamista, itkua ja hammastenkiristelyä. Minä halusin tästä selviytymistarinan. Me kaikki halusimme selviytymistarinan! - Mutta tämä ei ole selviytymistarina.

Elän menneessä. Eivät kaikki pääse tulevaisuuteen. Olen katkera ihminen. Enkä voi katkeruudeltani hengittää.

Ajattelen edelleen, että he ajattelevat minua huolimatta siitä, miten yhdentekeviä ja äkkinäisiä heidän kommenttinsa, heidän lyöntinsä, heidän selänkääntämisensä ovat olleet. Ajattelen, että he ajattelevat, millainen luuseri minä olin ja olen ja toivovat minulle pahaa. He toivoivat minulle pahaa. He toivoivat, että minä menen pilalle, että minä tuhoudun, että minä lakkaan olemasta, että minä en mene minnekään tässä elämässä. He toivoivat sitä, ja he voittivat. Minä olen pilalla. Minä olen pilalla.

Me törmäämme toisinaan. Juna-asemalla, baarissa, sosiaalisessa mediassa; ja jopa yliopistolla, sillä se yksi kusipää todella opiskelee yliopistossa. Ja ne kohtaamiset pilaavat päiväni. Ajattelen koko ajan. Ajattelen heitä. Ja hekin ajattelevat: vittu mikä luuseri. Vieläkin, vittu mikä luuseri.

Tämäkin meni ruikuttamiseksi. Huomaatteko. Tässäkin minä vain uin tuskassani kuin se olisi minusta mukavaa, minun orjantappurakruununi on minun sädekehäni, minun orjantappurakruununi on minun häviöni symboli. Minun kärsimykseni symboli.

Minä uin tuskassa. Minä en suostu tulemaan täältä ylös. Minä takerrun tähän niin kuin jotkut takertuvat suruun tai pulloon. Minä olen itsepäinen.

Koska minulla ei ole muuta kuin tämä tuska. Ei ole muuta. Kuin tämä tuska. Ei ole muuta kuin tämä tuska. Siispä: tässä minä, ja tässä orjantappurakruununi, katsokaa sitä nyt, katsokaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin.

Koulukiusattuudesta on tullut identiteettini. Kärsimys on osa identiteettiäni, kaikki se, mitä olen kokenut.

"Mutta sinähän olet myös yliopisto-opiskelija", terapeuttini huomautti. "Etkö sinä identifioidu yliopisto-opiskelijaksi?"

Terapeutti oli aivan oikeassa. Voisin identifioitua vaikka miksi. Mutta minä identifioidun entiseksi koulukiusatuksi ja luuseriksi.

Minun persoonani? Minun työni? Minun harrastukseni? Minun ihmissuhteeni? Tytär, sisko, tyttöystävä, opiskelija, opettaja, ystävätär, nainen. Kaikkia näitä. Ja minä näen itseni vain sen kautta, mikä minä olen joskus ollut.

Kaikki on pinttynyt minuun.


Käyn psykodynaamisessa terapiassa. Siellä tutkaillaan mennyttä ja kirjoitetaan sitä uudestaan. Isäpuoleni sanoi kuitenkin, että pitäisi mennä eteenpäin. Ei roikkua siellä menneessä. Ei saisi vatvoa! Mutta minä en pääse irti, minä en pääse irti. - Eikä hän ymmärrä, että minä kärsin traumasta. Minä kärsin traumasta.

Minä itse ajattelen, että olen vihdoinkin alkanut käsitellä tapahtunutta. Olen alkanut perata sitä paitsi terapiassa, myös tässä blogissa aivan eri tavalla.

Kysyn usein, miksi minä. Ensimmäinen terapeuttini oli mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selitti kaikkea evoluution näkökulmasta. Lauma karsii heikoimmat, hän sanoi. Ja: ryhmä säilyttää koheesionsa sulkemalla ulos ne, jotka eivät ryhmään kuulu. Niin ryhmät toimivat.

Se tuntui pahalta. Minä olen siis ryhmän heikoin. Poikkeuksetta, minä olen ryhmän heikoin. Mutta vielä pahemmalta tuntuivat kysymykset ja spekuloinnit. Siitä pahoinpitelystä pommisuojassa, noin vaikkapa.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? Mitä jos olisit mennyt pois siitä tilanteesta?

Mikset puolustautunut? Mikset sanonut niin, mikset sanonut näin?

Mikset lyönyt takaisin?

Mikset huutanut apua?

En osannut vastata hänen kysymyksiinsä.

Ja edelleen minä kysyn, miksi.

Koska sinä et puolustaudu, entinen terapeuttini sanoi. Se oli paras selitys, joka hänellä oli minulle antaa. Sitä tapahtuu niin kauan, kunnes opit puolustautumaan. Koko maailma on oleva sinun vihollisesi. Niin, se tapahtuu vielä. Se tapahtuu uudestaan. Se on jo tapahtunut uudestaan. Ennen kuin minä opin puolustautumaan, mikään ei muutu.

Tämä terapeutti lähti siitä, että se tapahtuu minulle uudelleen. Ei hän ollut väärässä.

Mutta onko lapsen aina oltava puolustusasemissa? Tai aikuisenkaan?

Haluaisin niin tietää, miksi minä. Mikä minussa on se piirre, joka lietsoo ihmisiä tekemään minulle pahaa. Minä en ole paha ihminen. Minulla on joskus pahoja ajatuksia, ja joskus teen virheitä, mutta minä en ole paha. Minä olen empaattinen ihminen, joka ottaa toiset huomioon. Minussa on myös hyviä puolia.

En silti tiedä, miksi. Ei, en koskaan saa tietää, miksi.

Nykyinen terapeuttini ei ole kiinnostunut siitä, miksen puolustaudu. Se tuntuu hyvältä. Minä voin purkaa sitä, mitä minulle on tapahtunut. Minä voin purkaa ja purkaa ja purkaa sitä lankakerää ja kaivertaa ja kaivertaa ja kaivertaa sitä lohkaretta juuri niin paljon kuin haluan, eikä hän toppuuttele minua.

Nuorisotyöntekijät sen sijaan puolustavat koulukiusaajia. He sanovat, että koulukiusaajilla on omia ongelmia. He sanovat, että hei, ne olivat lapsia. He sanovat, että ehkeivät ne tarkoittaneet, mitä ne sanoivat. Minä en kestä sitä. Tekisi mieli paiskata teekuppi seinään joka kerta kun joku sanoo, että niillä oli omia ongelmia, että ne olivat vain lapsia, että ne eivät tarkoittaneet. Koska kiusaajien ongelmat eivät kuulu minulle. Minullakin on ongelmia, enkä minä kiusaa ketään. Minäkin olin lapsi, ja se mitä tapahtui oli lapseen kohdistuvaa väkivaltaa. Ja kyllä, kyllä he tarkoittivat. Kyllä, kyllä, kun he sanoivat: tapa ittes!, he tarkoittivat: tapa itsesi. Kyllä.

Jotkut ovat kiusaajien puolella. Ja sitä minä en kestä. Sitäkin minä kannan itsessäni. Vitun victim blamingia ja väkivallan tekijän puolustelua.

Niin, ne olivat vain lapsia. Se on yksi selitys kaikelle. Lapselta ei tietenkään voi odottaa sellaista käytöstä, että hän osaisi kunnioittaa toisia. Lapselta ei voi odottaa väkivallatonta käytöstä. Vaan toiset lapset siihen pystyvät. Toisten kunnioittamiseen ja väkivallattomuuteen. Minä esimerkiksi pystyin.

Mutta minä olin myös lapsi. Ja minut rikottiin kappaleiksi, joita kerään edelleen, enkä löydä niitä kaikkia. Ja vaikka löytäisin, minäkuvani ja itsetuntoni ei olisi koskaan ehjä. Koskaan, ehjä. Ei koskaan.

Teiniangsti on toinen selitys, kiusaajien omat ongelmat kolmas.

Yksi heistä nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. En tiedä, miksi hän ajatteli minusta niin. Se asia kaivertaa minua edelleen. Ajattele joskus jotakuta muutakin kuin itseäsi, hän sanoi minulle, kun minä avasin luokassa sälekaihtimet. Se satuttaa edelleen. Siitäkään minä en pääse yli enkä irti, minä en irrota. En pysty olemaan ihmisten seurassa omana itsenäni, vaan mietin koko ajan, olenko heidän mielestään liikaa äänessä, puhunko liikaa itsestäni, vaikutanko narsistilta. Viimeksi se tapahtui eilen.

Mutta miksi minä roikun jossakin jutussa, jonka joku on sanonut minulle kymmenen vuotta sitten? Mitä väliä sillä on, mitä muut minusta ajattelevat? Saati: mitä väliä sillä on, mitä joku minusta joskus ajatteli? Ei mitään. Ei mitään väliä. Ihan yksi paskanhailee koko vitun tyyppi. Ei pitäisi olla mitään merkitystä minun elämäni kannalta.

Ja miksi minä niin kovin ajattelen sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Enkö ajattele itse, omilla aivoillani?

Minä en ole niin vahva. Se on fakta. Se on lähtemätön fakta, jota vastaan on turha taistella. Minä yritän koko ajan tulla vahvemmaksi, mutta minä en ole vahva. En ole koskaan ollut vahva. Olen päässyt aika pitkälle elämässäni siihen nähden, miten paljon edessäni on ollut esteitä. Mutta ei se tarkoita, että minä olisin vahva. Jotkut väittävät, että koulukiusatusta tulee vahva, koska hän on joutunut olemaan sellainen. Mutta se ei ole totta. Koulukiusatusta tulee heikko. Hän ei tule menestymään elämässä yhtä hyvin kuin ne, joita ei ole kiusattu. Hän ei luota itseensä. Hän kärsii huijarisyndroomasta, hän kärsii mielenterveyden ongelmista. Hän kärsii huonosta itsetunnosta ja ikuisesta yksinäisyydestä, joka ei pääty, vaikka hänellä olisi ystäviä.

Jotkut koulukiusatut selviävät. He ovat voittajia suurten taisteluiden. Mutta minä en ole yksi heistä.

Mutta vaikka olen hävinnyt taistelun, ehkä voin silti elää tämän elämän.

Sen päätöksen minä olen tehnyt. En tapa itseäni, vaan elän tämän elämän. Rumana, huonona surkimuksena, kengänpohjiin liiskattuna kastematona minä elän tämän elämän, koska se on ainut, jonka olen saanut. Rakastan perhettäni liikaa. Lisäksi pidän monista asioista, kuten kirjoista, musiikista. Niiden vuoksi minä elän tämän elämän.

Tietysti he toivoisivat, että minä tappaisin itseni. Se sinetöisi heidän voittonsa. Mutta minä jatkan kärsimistä.

Niin, minä olen päättänyt: minä elän kuitenkin tämän elämän.

Ja vaikka tämä blogi on silkkaa ruikuttamista - nykyään - ja terapiassani en puhu mistään muusta kuin siitä, mitä minulle on tehty, minä olen ainakin alkanut puhua. Olen alkanut puhua, olen alkanut kirjoittaa. Olen tehnyt näkyväksi - terapiassa, ja blogissa, teille, rakkaat lukijat, teille olen tehnyt näkyväksi tätä - mitä minulle on tapahtunut, ja se helpottaa minun oloani. Että on ihmisiä, jotka kuuntelevat. On jopa ihmisiä, jotka ovat minun puolellani. Vaikka minä olen kastemato asvaltissa, he ovat minun puolellani.

Sekasin-chatin työntekijä sanoi ykskantaan: Se, mitä sinulle on tehty, on väärin. Se mitä sinulle on tehty on väärin. Se on väärin. Väärin. Ne sanat lämmittivät mieltäni. Sillä kukaan ei koskaan ole sanonut minulle niitä sanoja. Ei yksikään terapeuttini, eikä yksikään nuorisotyöntekijä. Ja juuri niitä sanoja minä tarvitsin.

Se on väärin. Väärin väärin väärin. Niin ei saa tehdä. Niin ei saa tehdä. Niihin sanoihin minä nyt takerrun.

Ja minä olen päättänyt elää tämän elämän. Yksinkertaisesti. Siihen loppuun saakka, joka minulle annetaan.

Se elämä voi olla kaikenlaista. Haluaisin perheen ja haluaisin julkaista kirjan. Siinä suurimmat unelmani. Haluaisin myös omistaa asunnon, haluaisin olla työkuntoinen ja käydä töissä, tehdä ainakin lähes täyttä työaikaa. Haluaisin matkustaa. Haluan olla perheeni kanssa. Näitä asioita minä haluan. Ne ovat ihan normaaleja asioita. Vaikka työkykyni on alentunut, on mahdollista tehdä lyhennettyä työaikaa. Tämä yhteiskunta tekee sen minunkin kaltaiselleni reppanalle mahdolliseksi.

Terapiani on sellaista kuin on, ja tämä blogi tulee nyt olemaan jonkin aikaa tällainen. Kirjoitan kaiken, mikä tulee. Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni. Kirjoitan samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ja ehkä lopulta lakkaan kirjoittamasta; ja jatkan omaa elämääni.

Mutta toistaiseksi jatkan kirjoittamista.











maanantai 29. heinäkuuta 2019

Eivät kaikki opi menneestä

Olen ajatellut koulukiusaamista ja kiusaajiani paljonkin. Erityisesti ajattelen heistä yhtä. Jostain syystä erityisesti yhtä.

Kirjoitan nyt ikään kuin kirjoittaisin hänelle.

Sain käsiini hänen Facebook-kirjoituksiaan. Löysin ne sattumalta. Niissä hän solvaa muita, nimittelee muita sanoilla "vitun paska" ja "vitun ruikuttaja". Hän on kirjoittanut muun muassa, että väkivaltaan tulee vastata väkivallalla. 

Hän ei ole hyvien puolella.

En voi kirjoittaa tarkemmin, koska jokin yksityisyyden suoja on oltava.

Minä tavallaan kostan nyt kirjoittamalla hänestä. En voi tietenkään sanoa nimeä tai jakaa näitä tekstejä, jotka olen saanut käsiini, enkä aio myöskään solvata häntä millään pahoilla sanoilla, vaikka voisin tehdä niin ja vaikka hän olisi solvauksia ansainnut; ainakin kun ottaa huomioon sen, miten hän kirjoittaa muista. Ja miten hän puhui minusta.

Kirjoittaminen on laiha lohtu, mutta olemassa, ja ainut, mitä minulla on. Vain siten voin tehdä tiliä menneen kanssa.

Mitä siis tapahtui?

Kun meidän piti tehdä yhdessä paritehtävä, hän vain käänsi selkänsä eikä puhunut minulle. Kun kysyin häneltä jotain, hän oli kuin muuri edessäni, hiljaa, ilmeetön. Hän nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. Hän hoki ivallisella äänellä "minä minä minä" (viitaten väitettyyn itsekkyyteeni) kun sain hyvän numeron kokeesta tai pärjäsin muutoin. Hän nauroi, kun kaaduin koulun käytävällä. Kun istuin hänen viereensä ruokalassa, hän vetäytyi minusta poispäin. Hän huuteli minulle kaikenlaista.  Hän nimitteli minua turhamaiseksi ja huikkasi uimahallin pukuhuoneessa, että "hiusvärit aiheuttavat syöpää". Hän vähätteli kiinnostuksen kohteitani ja kyseli, miten ketään voi kiinnostaa mikään tuollainen. Hän sanoi: miten ketään voi kiinnostaa joku venäjä, kun kerroin harrastavani venäjän kieltä vapaa-ajallani. Hän matki puhettani, toisti ivalliseen sävyyn sen mitä olin juuri sanonut. Hän huusi: "Hyvä Aoda!", pilkallisesti tietenkin, kun onnistuin jossain. Hän kyseli, miten kukaan voi olla tuon kaveri. Hän solvasi minua ystävilleen niin, että olin kuuloetäisyydellä, tietoisesti, haluten, että minä kuulen, kun hän sanoi: "itsekäs paska", "itserakas", "minä minä minä".

Hän ostrakisoi minua. Samaan aikaan olin hänelle kuin ilmaa että hänen maalitaulunsa. Hänen vihansa kohde.

Sitä tapahtui koko ajan. Joka päivä. Joka päivä.

Tutustuin hänen entiseen ystäväänsä, joka kertoi, mitä kaikkea hän oli sanonut minusta takanapäin. Niin iljettäviä asioita. En tunnistanut itseäni niistä.

Ikuisesti muistan, kun hän huusi minulle kerran luokassa ennen opettajan saapumista suunnilleen näin: "Ajattele nyt joskus joitakin muitakin kuin itseäs!" - Olin tätä ennen avannut luokan sälekaihtimet, jotta näkisin kirjoittaa päiväkirjaani. Ja se teki minusta ilmeisesti ihmisen, joka ei koskaan ajattele ketään muuta.

Tämä oli vaikea kirjoittaa. Hävettää, että oli. Annoin ja annan liikaa painoarvoa sille, mitä yksi ihminen ajattelee ja sanoo. Mutta se satutti silti. Ei sen ikäinen osaa jättää sellaista omaan arvoonsa, enkä minä osaisi vieläkään. Ja kadun, ettei asiaa selvitetty opettajan kanssa.

Itsekkääksi väittäminen on satuttanut minua todella paljon. En tiedä, miksi hän arveli minun olevan itsekäs. Ehkä siksi, että minä luin paljon. Ehkä siksi, että sain hyviä numeroita. Ehkä siksi, että olin kiinnostunut kirjoittamisesta ja koska toin kiinnostukseni esiin. Koska olin luova ja halusin luoda. Koska opettajat pitivät minusta. Koska viittasin usein tunneilla. Koska hymyilin joskus, kun sain kokeesta kympin. Koska harrastin venäjän kieltä vapaa-ajallani. Mutta eivät nekään asiat automaattisesti tarkoita, että henkilö on itsekeskeinen tai itsekäs.

Niin että en sitten tiedä. Minä olen aina yrittänyt ottaa muut huomioon. Olen empaattinen ihminen. En puhunut paljon itsestäni, ainakaan silloin. En puhunut ylipäätään paljon. En kirjoita tai harrasta vieraita kieliä siksi, että olisin jotenkin parempi ihminen, vaan koska olen kiinnostunut näistä asioista.

Niin, en tiedä. Nämä ovat arvauksia. Nämä ovat parasta, mitä minulla on.

Kirjoitin aiemmin, etten usko, että kiusaajani olisivat olleet minulle kateellisia. Eräs tyttö kuitenkin selitti minulle seitsemännellä luokalla, että tällä ihmisellä on taipumusta kateuteen. Kahdeksannella luokalla aloin ajatella, että ehkä tämä tyttö oli oikeassa. Kun voitin kirjoituskilpailun, opettaja kehotti luokkaa taputtamaan minulle - mikä oli tosi vaivaannuttavaa - ja tämä ihminen kääntyi minuun päin ja läiskäisi kätensä yhteen kerran, ja hymyili ivallisesti. Senkin minä muistan ikuisesti. Se oli ele, jolla hän kertoi, ettei kunnioita minua pätkän vertaa, ei niin kuin toisia ihmisiä yleensä kuuluisi kunnioittaa.

Hän saattoikin kadehtia.

Hän vihasi minua. Minä tihrustin kotona itkua ja kyselin, miksi. Mitä pahaa minä olin hänelle tehnyt? Emmehän me koskaan edes puhuneet.

Eikä hän tiennyt, kuka minä todella olin.

Eikä hän tiennyt sitäkään, miten paljon minä itseäni vihasin. Miten paastosin ja ahmin ja halasin vessanpönttöä. Miten paljon näin vaivaa koulutöiden eteen, jotta minua rakastettaisiin. Millaista minulla oli kotona, miten minua ei hyväksytty siellä sellaisena kuin olen. Miten loputtoman yksin olin. Miten pahoin minä voin. Miten masentunut minä olin, miten ahdistunut.

Hauskaa oli, että seitsemännellä luokalla minä vielä ajattelin, että voisin ystävystyä hänen kanssaan. Meitä yhdisti eräs asia: me molemmat olimme kiinnostuneita taiteesta. Hän kuvataiteesta, minä sanataiteesta. Meillä olisi voinut olla jotain yhteistä. Hän vaikutti kiinnostavalta. Mutta hän vihasikin minua.

Kiusaajani on tuttavani ystävä. Kun tämä kävi ilmi tuttavalleni, hän sanoi vain: "Mutta silläkin on ollut paska elämä." Vastasin vain, että "silti". Silti tämä ihminen on entinen koulukiusaaja, nykyinen nettikiusaaja. Eikä minua kiinnosta, vaikka hänellä olisi ollut kuinka paska elämä. Itse asiassa en usko sellaiseen lainkaan. Että hänellä olisi ollut paska elämä. Tuskinpa vaan, tuskinpa paskempi kuin minulla.

Mistäs sinä sen tiedät, joku kysyy, oikeutetusti. En mistään. Mutta minä en usko. Että hänellä on ollut paskempi elämä kuin minulla. Minä en usko. Enkä voi sille mitään.

Minun on varmasti kirjoitettava vielä koulukiusaamisesta ja siitä, miksi se on minulle niin iso asia. Miksi olen jumittunut siihen? Miksen suostu menemään eteenpäin? Miksi vuosienkin päästä tuon näitä muistoja esiin blogikirjoituksissa ja terapiassa, miksi minä roikun niissä? Enkö minä tahdo elää? - En tiedä tähän asiaan vielä vastausta, koska en ole vielä kirjoittanut siitä. Mutta näitä kysymyksiä moni lukija on varmaan pohtinut ja ehkä kyllästynytkin siihen, että vatvon aina vain samoja asioita. Voin vakuuttaa, että olen itsekin aika kyllästynyt.

Nyt minä pelkään, että lukijat väheksyvät sitä, mitä olen kokenut. Etten pysty kirjoittamaan näitä kokemuksia niin kuin ne minussa ovat. Ettei kipu välity.

Kaikki tämä tietysti muutti minua. Kiusaaminen ylipäätään, tuli se kenen taholta tahansa. Mutta se, miten hän kiusasi minua, muutti minua erityisellä tavalla. Kieltäydyin puhumasta itsestäni, koska uskoin, että ihmiset ajattelevat silloin, että olen itsekeskeinen. Välttelin puhumista ylipäätään. Puhuin vain toisista ihmisistä, puhuin passiivissa. Kysyin kysymyksiä, en kertonut mitään itsestäni. Teen sitä edelleen.

Joskus sanoin yhdelle tytölle, että pidän kyllä turpani kiinni, jos saan tulla teidän pöytäänne ruokalassa. Ja kerran lukiossa punatukkainen tyttö kysyi minulta: "Miksi sinä et koskaan puhu itsestäsi?" - Silloin tajusin, miten olen muuttunut. Että minä yritän suojautua. 

Jollain lailla minua kirpaisee, että kiusaajani ajattelee olevansa hyvien puolella. Että hän uskoo toiminnallaan edistävänsä hyvää. Että hän vakaasti uskoo, että se, mitä hän on tehnyt ja tekee, on oikein! Se kirpaisee minua.

Kenties hän uskoi jo silloin tekevänsä oikein. Hän uskoi, että olen ihminen, joka on syytä tuhota, jonka itsetunto on ehdottomasti murskattava ja jolla ei ole oikeutta elää onnellista elämää. Hän uskoi vakaasti, että olen huono ihminen, paha, itsekeskeinen, itsekäs.

Joskus odotin häneltä anteeksipyyntöä. Kuuluimme joskus tuohon Facebook-ryhmään, josta ovat tekstit, joihin aiemmin viittasin. Siellä hän näki kirjoituksiani ja joutui todentamaan sen tosiasian, että olen edelleen olemassa ja elossa. Silloin ajattelin, että ehkä hän olisi joskus ajatellut minua, ja katunut. Ja niin toivoin, että saisin anteeksipyynnön. Viime aikoina olen jopa ajatellut, etten pärjää, ellen saa sitä. Anteeksipyyntöä.

Mutta enää en odota anteeksipyyntöä. Sillä ei sellaista tule. Hän on edelleen samanlainen kuin silloin. Hän ei ole hyvien puolella.

Eivät kaikki opi menneestä.

Eivätkä kaikki kasva aikuisiksi.



You ain't woke
Come here woke and
hear the broken
Come give hope
Come give life
Only get one, so we gotta live it right

Come, make peace
Come to pick an inspiration
Come complete you
Advise, positive vibes
Open your mind
Open your eyes
Yeah

Not everyone is coming to the future
not everyone is learning from the past
Not everyone can come into the future
Not everyone that's here is gonna last

(Madonna: Future)