Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.

Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä

Mä en koskaan oo

niin kuin hän

Hän sanoo sanan, kaksi

ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)

Vielä kun kaikki on paikallaan

Pahoittelen pitkään jatkunutta hiljaisuutta. Siihen on kylläkin syy: minulla ei ole kahteen viikkoon ollut vapaa-aikaa. Aloitin toissa viikolla työt, mutta koulu ei ollut vielä loppunut. Siispä päivät olen käynyt töissä ja illat lukenut tenttiin, muuna aikana nukkunut tai katsonut telkkaria, kun en muuta jaksa. Etenkin viimeisin viikko on vienyt mehut, mutta myös opettanut: minä pystyn tähän. Työkykyni on palaamassa. Masennus ei pidä minua enää pihtiotteessa. Pystyn näyttämään sille paikkansa: nyt en sinua tarvitse, nyt teen kuten näen parhaaksi. Anna minun olla.

Toisina päivinä jaksan tosiaan sanoa niin. Se on jo jotain.

Kaiken lisäksi olen saanut kaikista tenteistä korkeimman arvosanan. Sepäs vasta hullua onkin: koko ajan on tuntunut, että olen surkea opiskelija, kun en ole ehtinyt lukea tarpeeksi, vaikka arvosanoista päätellen olen lukenut aivan tarpeeksi, riittämiin, ja vielä enemmänkin, sillä tavoitteeni eivät olleet näin korkealla. Välillä tosissani pohdin, mahtaako tentti mennä edes läpi. En kai omissa silmissäni koskaan tee tarpeeksi. Sen sijaan stressaan itseni puolikuoliaaksi.

On taas itsetutkiskelun paikka: onko tehtävä täydellisesti, vaikka ei oikein jaksaisi, onko järkeä ottaa opiskeluaika yöunista, onko tarpeen soimata itseään silloinkin, kun tekee parhaansa? Tietysti olen ylpeä itsestäni. Mutta enkö oikeasti pysty näkemään, milloin teen ihan riittävästi, vaan ajattelen aina, miten voisin tehdä enemmän? Ehkä tähän kysymykseen en saa koskaan vastausta. Olkoon sitten.

 

Nyt on takana tenttejä, töitä ja siskon yo-juhlat. Tänään kotiin tultuani vaihdoin heti päälle pyjaman. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään, ja se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Kerrankin niin on. Olla hetken vain itseäni varten, niin ettei kukaan tarvitse minulta yhtään mitään. Silmätkin ehkä kiinni. Edes hetken. Edes hetken on niin, että mitään ei pitäisi tehdä. Voi tehdä, jos tahtoo, mutta ei pidä.

Voin hyvin. Minulla on yöpöydällä pino kirjoja, vuoteessa puhtaat lakanat. Pari päivää vapaata. Tiedossa paljon kivaa kesälle. Palkkapäivä ylihuomenna. Metsä lähellä. Olotila kelvollinen. Öisin nukun. Kaikki hyvin nyt, ihan hyvin, riittävän hyvin, tasaisesti, kunnossa, paikallaan.

Minä jaksoin tämän kevään läpi. Se on uskomatonta.

Kyllä minä pärjäilen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Nyt olen pärjännyt tähän asti. Pärjään taas kesän, pärjään syksyyn asti. Sitten taas katsotaan. Mutta sittenkin pärjään. Kyllä varmaan pärjään.

 

Ottakaa itsellenne aikaa!

- Aoda

Viestejä keholta mielelle

Palasin vanhoihin päiväkirjoihini, tällä kertaa lähemmäs menneisyyteen eli vuoteen 2013. Sinä vuonna kaikki tämä alkoi, ja sinä vuonna myös romahdin.

Vain puoli kuukautta ennen romahdusta, elokuun 17., olen tehnyt kirjaan listan:

Elämäntapamuutos

• ryhdy vegaaniksi (osta soijatuotteita, Yosaa, tuoreita kasviksia)
• syö enemmän hedelmiä ja marjoja
• herää jo klo 6
• joogaa joka ilta ja aamu
• aamuisin lenkille
• pese hampaat 3 krt/päivä
• lue korkeakirjallisuutta
• hanki uusi hiustyyli
• meikkaa voimakkaammin
• osta koruja ja somisteita
• käy treffeillä aina kun voit
• hymyile useammin
• aloita uusi kieli, esim. ranska
• kirjoita joka päivä 1000 sanaa
• tähtää tänä vuonna 70 opintopisteeseen

Tuijotan listaa aivan pöyristyneenä. Mikä on ollut sen tarkoitus, mihin olen sillä pyrkinyt, mistä ajatus siihen on kummunnut? Keksin joitakin syitä. Olen joko aavistellut romahduksen olevan lähellä ja tehnyt kaiken pelastaakseni itseni. Tai sitten olen kuvitellut, että kaikki on hyvin, ja yrittänyt kaikin keinoin todistella sitä itselleni. Todennäköisesti olen myös yrittänyt luoda itsestäni kiiltokuvaa, maailmanparantajaa, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita, lukee vain nobelisteja ja klassikoita, on liikunnallinen ja kaunis ja miesten haluama. Ahkera ja tyytyväinen, menevä. Onnellinen, ihailtava. Jota ei mikään paina, joka jaksaa vaan. Halusin aina olla sellainen ihminen, sellainen joka tekee ja menee ja jolla on aina energiaa.

Päiväkirjassani on siltä ajalta jonkin verran "todistusaineistoa". Olen tosiaan herännyt kuudelta, tosiaan lenkkeillyt ja joogannut. Olen tosiaan syönyt lähes täysin kasviperäistä ravintoa, mitä nyt joskus juustosalaattia, kun en ole ehtinyt lounaalle yliopistonmäen kahvilaa kauemmas. Söin terveellisesti, mutta tajuamatta, etten saa ruuasta riittävästi energiaa. (Ja ei, tarkoitukseni ei ollut laihduttaa.) Mikä ehkä pelottavinta, olen tosiaan tapaillut yhtenään uusia miehiä, lähinnä netin kautta. Paljon myös sellaisia, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä tai mitään oikeaa puhuttavaa. Olen ollut kohtelias ja tyhmä. Olen kirjoittanut päiväkirjaan päivistä, joina olen lähtenyt kahdeksalta kotoa ja palannut kello kahdeksan illalla. Olen tavannut ihmisiä, joista en pidä. On ollut teekupillisia ja viinilasillisia joka ilta. Väsymyksesta huolimatta pakottauduin joka ilta lukemaan milloin Herta Mülleria, milloin Virginia Woolfia. Ja sitten heräsin kuudelta vain, jotta en nukkuisi liikaa, helvetin idiootti. 

Ja sitten romahdin.

Se oli syyskuun kymmenes. Aamun ensimmäinen luento oli ollut kello 8.30, muistan sen vielä, se oli äänneoppia. Vielä klo 16 alkaisi ruotsin kurssi, jonka ajattelin käydä, jotta pärjäisin hyvin virkamiesruotsin kokeessa. Se kurssi oli ehtinyt vain nimenhuutoon, kun sain paniikkikohtauksen ja pakenin ulos. Itkin koko matkan kotiin, ja sängyssä sinä iltana mietin vain, miten tästä jatkan eteenpäin. Olin sopinut kaverini kanssa, että menen vielä klo 20 tapaamaan uusia vaihto-oppilaita eräisiin juhliin, mutta olin niin loppu, etten edes tajunnut ilmoittaa, etten nyt tulekaan.

Tietysti voi kysyä, että eikö ole terveellistä syödä kasvispainotteisesti ja paljon tuoretta ja liikkua joka päivä. Totta kai on. Tosin ei silloin, jos se on pois muulta hyvinvoinnilta. Eikä terveellisesti - tai vegaanisesti - syöminen tarkoita, että pitäisi olla koko ajan nälässä.

Sen sijaan, että olisin kuunnellut itseäni ja kehoni viestejä, säntäilin sinne tänne päättömäksi. Ehkäpä juuri siksi, etten joutuisi pysähtymään ja miettimään, tajuamaan, miten paha on olla? Hyväksymään, että mieltäni painaa. Kyseenalaistamaan tilanteeni. Ymmärtäämään, että paniikkikohtaukset eivät ole mikään juttu, joka kuuluu elämään joka helvetin viikko. En väitä olleeni maaninen, ei se ollut sellaista, se oli täysin suunniteltua ja laskelmoitua. Suoritin elämää, onnellisuudesta viis.

Olen viimeisen kahden viikon aikana kuunnellut kehoni viestejä hyvin tarkkaavaisena, ja siksi olenkin voinut aika hyvin. Eteenpäin minua on auttanut ns. mielenterveyden käsi, jossa on hyvinvoinnin kannalta tärkeitä juttuja joka sormelle. Päivittäin mietin, onko jokainen sormi kunnossa. Jos ei ole, se sormi otetaan pois pelistä. Jäljelle jääneillä sormilla yritetään kirjoittaa oma nimi. Se kuvastaa sitä, miten vaikeaa on jaksaa, jos ei syö ja nuku hyvin.

Kuunnelkaa itseänne. Jos väsyttää, levätkää. Jos tanssituttaa, tanssikaa. Jos on nälkä, syökää, ja syökää ravitsevasti. Keho on äärimmäisen viisas. Se kyllä tietää, mikä on hyväksi, joten uskokaa sitä.

Ps. Aiheellinen kirjoitus fitness-buumista ja itsensä rääkkäämisestä tässä. 

Mun elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?

Liian kovaa radio soi

Anna lantion pyörii

huuda oh-oh-oh

Kaikki murheet poistaa

kunnon rock 'n' roll show

Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua

Ehkä tapaat jonkun, joka rakastaa sua

Tai ehkä en

- Maija Vilkkumaa

Mukavaa viikonloppua!

- Aoda