Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielialalääkkeet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielialalääkkeet. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Ne halusivat minut elävältä

Olen käynyt viisi vuotta terapiassa.

Olen edelleen kuin lähtöpisteessä.

Miten minulle käy? 

Pelastunko minä?

Minä kävelen nöyrtyneenä näitä katuja, vesisateessa ja tuulessa, reppu painaa, kaikki on kurjaa ja kamalan raskasta. Otan aamuisin kolmea lääkettä ja illalla neljättä ja tarvittaessa viidettä. Olen myöhässä opinnoissani, minulla menee jopa yhdeksän vuotta, tavoiteaika viisi. Minä en ole töissä, en ole työkykyinen. Olenkohan koskaan? Olen käynyt viisi vuotta terapiassa. 

Niin minulle sitten kävi. Sellainen minusta tuli, raukka. 

Minun haluttiin kuolevan. Ne käskivät minun hirttää itseni, tosiaan, tokaisivat uskomattoman helposti, vaivattomasti ja kivuttomasti: "Hirtä ittes huora." Miten kepeä sana tuo huora! Kuin puhuisi säästä tai junavuoroista.

Ne halusivat minut elävältä. Ne ajoivat minua kohti kuolemaani, olen ollut sitä lähellä. Ehkä ne olisivat juhlineet. Viimein siitä päästiin. Ne halusivat minut elävältä.

Ne melkein onnistuivat. Ne tekivät minusta raukan, joka on työelämän ulkopuolella ja joka kantaa rahansa terapeutille, jotta tämä pitäisi minut elämän tällä puolen. Säälittävän raukan, joka ei pärjää ihmissuhteissa. Joka nappailee lääkkeitä pysyäkseen järjissään. Joka ei valmistu ehkä koskaan. Niin että kai ne melkein onnistuivat.

Kai ne olisivat onnellisia, jos tietäisivät. Tästä kaikesta.

Mutta täällä minä vielä olen. Elossa.

Menen eteenpäin. Käyn terapiassa. Otan lääkkeitä. Teen parhaani. Siten kostan. Olemalla tappamatta itseäni.

Täällä minä vielä olen.




I'm fighting a battle
I'm fighting my shadow
Herd fears like they're cattle
I'm fighting a battle, yeah
I'm fighting my ego
Lost youth where did we go wrong
I'm fighting for me through
I'm lighting the long way home

Oh the past it haunted me
Oh the past it wanted me dead
Oh the past tormented me
Oh the past it wanted me dead
Oh the past it haunted me
Oh the past it wanted me dead
Oh the past tormented me
but the battle was lost
'cause I'm still here

Sia

lauantai 29. joulukuuta 2018

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.










maanantai 9. heinäkuuta 2018

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.



Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.




lauantai 23. kesäkuuta 2018

Minä ja syömishäiriö, osa 3

Minä söin kahvin kanssa palan suklaakakkua, kun ystävä tarjosi. Hän oli minua varten leiponut.

Illalla kärvistelen sängyssä nälkäisenä, minun on vaikea saada unta. En kuitenkaan syö, sillä suklaakakkupala täytyy hyvittää.

Sen jälkeen, kun lopetin oksentamisen, olen ajatellut, etten enää ole syömishäiriöinen. Osittain se on ollutkin totta, sillä olen elänyt paljon terveempää elämää nyt kuin vielä jokin aika sitten. Kaloreiden vahtimisesta, paastoamisesta, pakkoliikunnasta ja herkkujen hyvittämisestä nälällä oli kuitenkin tullut niin keskeinen osa elämää, ettei niitä osannut kyseenalaistaa.

Aloin syömisoireilla uudelleen keväällä 2017, kun minulla aloitettiin Ketipinor-lääkitys. Olin aiemmin syönyt painoa helposti nostavaa mirtatsapiinia, mutta Ketipinorin annos oli niin iso, että arvelin sen lihottavan minua entisestään. Päätin, etten suostuisi enää lihomaan, joten aloin jättää aterioita väliin. Ensin pois jäi päivällinen, sitten aamupala, sitten vielä toisinaan lounas. Lopulta aloin tottua nälkään, jopa tavallaan nauttia siitä, sillä tunsin tekeväni jotain oikein. Aloin ajatella, että teen itselleni hyvää, kun pidän kehoni ja mielihaluni kurissa.

Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.

Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.

Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.



Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.

Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.

Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.

Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.

Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei. 

Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.




sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Me elämme tappavan sairauden kanssa

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Minusta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."
Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  
Olen kyllästynyt paskapuheeseen.

Antakaa anteeksi.

Olen kyllästynyt kaikkeen paskapuheeseen.

Olen kyllästynyt kaikkeen vitun self-help-/wellness-/hyvinvointipaskakirjallisuuteen, jolla otetaan rahat pois väsyneiltä ihmisiltä ja siirretään rahat yrityksille, jotka rahastavat toisten tyhjyydentunteella. Jätä ruokavaliosta viljat, niin tulet onnelliseksi. Osta jotain, mitä olet aina halunnut, ja tulet onnelliseksi. Heitä kotoasi pois kaikki, mikä ei tuo iloa, ja tulet onnelliseksi. Syö ruokaa, joka hellii suolistoasi, ja tulet onnelliseksi. Poista elämästä myrkylliset ihmissuhteet, ja tulet onnelliseksi. Meditoi joka päivä 15 minuuttia, ja tulet onnelliseksi. Opettele sanomaan ei, niin tulet onnelliseksi.

Ja vielä pahempi: Rakasta itseäsi, niin. Halaa itseäsi, niin. Pidä itsestäsi huolta, niin. Arvosta itseäsi, niin. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, niin. Opettele päästämään irti, niin. Sano itsellesi: minä riitän, niin. Ole lempeä, niin. Hemmottele itseäsi, niin.

Toista mantroina: minä olen riittävä, minä olen kaunis, minä olen hyvä, minä olen tärkeä, minä olen ihana, NIIN SINUSTA TULEE ONNELLINEN.

Se ei jumalauta ole niin yksinkertaista!

Kaupallinen hyvinvointitavaratalo, jonka keskiössä on minä. Minäminäminä. Minää palvotaan kuin uutta jumalaa, minälle tehdään alttari, minää kehotetaan ajattelemaan enemmän minää; minää kehotetaan sen kaiken nimissä ostamaan.

Itsemyötätunto. Itsensä rakastaminen. Erityisherkkyys, jonka nimissä vaaditaan erityiskohtelua, koska ollaan niin erityisiä. Kaikki sellainen pehmeä puhe, jolla yritetään parantaa sairas mieli kuin taikaiskulla. Toistele mantraa kuin rukousta, niin tautisi poistuu.

Onko se puhe oikeastaan kauhean kaukana takavuosien puheesta: laihduta viisi kiloa, niin tulet onnelliseksi. Tai: osta kalliita vaatteita, niin tulet onnelliseksi.

Suurin vitsi on tämä: hyväksy itsesi epätäydellisenä, niin tulet onnelliseksi. Samaan aikaan sinun pitää kuitenkin pyrkiä kohti täydellistä onnea, täydellistä tyyneyttä, täydellistä kykyä toimia ihmissuhteissasi hyvin ja oikein ja niin, ettet koskaan joudu tekemään mitään, mikä tuntuu sinusta epämiellyttävältä. Sillä sekin on yksi vitsi: sanotaan, että voit aina kieltäytyä tekemästä jotain, kun sinulla ei ole voimavaroja. Niin sen pitääkin olla. Mutta entä jos ystävä soittaa hädissään, on vaikka eronnut, on vaikka menettänyt läheisen? Sopiva itsekkyys on tervettä. Mutta self-help-kirjallisuus opettaa itsekkyyttä, joka on vastoin ainakin minun moraalikäsitystäni. 

Ketkä ovat hyvinvointi-imperiumin uhreja? Onnettomat ihmiset. Väsyneet ihmiset. Ihmiset, jotka ovat eksyksissä. Minunkaltaiseni ihmiset. Me! He etsivät ratkaisua ongelmiinsa kirjoista, joissa on kuvia kauniista, hyvinvoivista ihmisistä, ja he haluavat samastua näihin photoshopattuihin, hymyileviin ihmisiin. He ymmärtävät, että tulevat onnellisiksi vain, jos pyrkivät tähän, mitä edessään näkevät, ja pettyvät kun eivät pysty. Kotona on aina jossain pölyä, paita ei koskaan ole ihan sileä, joskus kaupassa suututtaa kun jono matelee, vaikka pitäisi keskittyä siihen ainaiseen kiitollisuuteen, joka tekee onnelliseksi.

Minä olen tukenut hyvinvointi-imperiumia. Minä olen ollut mukana siellä julistamassa kaikenlaista, tässä blogissa minä olen julistanut. Minä olen toistellut mantroja. Minä olen ostanut kirjoja ja lehtiä. 

Varmasti moni hyvinvointikirjailija haluaa lukijalleen hyvää. Mutta hyvän haluaminen ei ole keskiössä. Keskiössä on raha. Ihmiset ostavat kirjoja ja kursseja, jotta he pääsevät kuulemaan taas lisää pumpulinpehmoista paskapuhetta sen sijaan, että he menisivät lääkäriin.

Syö puhtaammin. Nuku levollisemmin. Harrasta parempaa seksiä. Saa enemmän orgasmeja. Asu kuvankauniissa kodissa. Ole parempi ystävä. Toimi eettisemmin. Kohtele toisia paremmin. Kohtele itseäsi paremmin. Ole parempi ihminen.

Tämä onnellisuutta jumalana palvova kulttuuri tekee meidät onnettomiksi. Tee arjestasi juhlaa! - mutta ei arjen ole tarkoitus olla juhlaa. Arki on arkea, sitä ihan tavallista elämää. Jos joka kerta, kun kauppareissulla tai laskuja maksaessa ajattelee, että se oikea, onnellinen elämä on tuolla jossain ja minä en sitä tavoita ennen kuin olen täydellinen.

Pitkään ajattelin, etten voi olla onnellinen niin kauan kuin olen sairas. Tietysti sairaus kaventaa onnellisuutta, tekee arjesta vaikeampaa, kaikesta vaikeampaa. Mutta onhan sellainen ajatus aika toivoton, että kun nyt sattumalta olen sairas, en voisi myöskään nauttia elämästäni ja tuntea itseäni toisinaan tyytyväiseksi. Monet elävät pitkäaikaissairauden kanssa ja ovat ihan onnellisia, vaikka joutuvat silloin tällöin kärsimään kipuja. Voisi minun elämäni olla tietysti parempaa, mutta se on nyt tällaista. Jos ajattelen, että olen jotenkin vajavainen niin kauan kuin elämäni on tällaista, niin kyllä elämästä sitten tuleekin yksi iso pettymys.

Lukekaa hyvinvointikirjallisuutta jos siltä tuntuu, kyllä sieltä saa varmasti ituja omaan elämään. Mutta jos olette masentuneita, jos olette ahdistuneita, jos olette harhaisia, niin menkää lääkäriin. Sillä teidän tilanne voi olla psykiatrista hoitoa vaativa tila.

Aivan jumalattoman kyllästynyt olen kaikkeen sääliin ja kaikkeen myötätuntoon. Antakaa se minulle anteeksi. Tiedän, että haluatte vain hyvää.

Älkää lohduttako minua. Älkää säälikö minua. Älkääkä vittu ainakaan silittäkö käsivarttani ja sanoko, että kyllä se siitä. Ei minun tukkaani tarvitse silitellä niin kuin lapsen tukkaa tai koiran turkkia. Eikä minulle tarvitse lässyttää. Minä olen aikuinen ihminen. Minä ymmärrän normaalia puhetta, vaikka olisinkin saanut uuden diagnoosin ja se olisi paha.

Puhukaa asiaa. Älkää sanoko, että tiedätte miltä minusta tuntuu, koska te ette vittu tiedä.

Ystäväni eivät enää osaa kohdata minua enkä minä heitä. Siksi me etäännymme. He haluavat halata ja osoittaa myötätuntoa, minä haluan pitää metrin turvavälin.

He eivät kerta kaikkiaan pysty suhtautumaan minuun normaalisti.

Ja minä tiedän, että he haluavat vain hyvää, mutta silti minä torjun heidät luotani toivoen: voisitteko suhtautua minuun ihan sinä tavallisena ihmisenä, joka olen edelleen, vaikka minulla on diagnoosi?

Älkää lässyttäkö mitään hyvinvointi- tai itsemyötätuntopaskaa. Minä menen lääkäriin, sillä tämä on sairaus, johon on olemassa hoitoa ja lääkettä. Hyvinvointilässytys vähättelee sairauttani. Ei se ole näin yksinkertaista. Se ei ole näin yksinkertaista.

Mitä pahemmaksi tauti menee, sitä vihaisemmaksi minä tulen. Häädän kaikki hyvät ihmiset ympäriltäni. Mutta sekin kuuluu taudinkuvaan. Kirjoitan siitä jonain päivänä.

Vielä tuohtuneempi olen siitä, miten mielenterveysongelmista ollaan tekemässä yhtä raitaa johonkin vitun Pride-lippuun. Rikotaan hiljaisuus, lopetetaan stigma, poistetaan häpeä, tehdään mielenterveysongelmista normaali juttu! Tehdään siitä sellainen vitun juttu, että voit yhtä hyvin sanoa käyneesi psykologilla kuin hammaslääkärillä. Minun henkilökohtaisesta helvetistäni halutaan tehdä keppihevonen, jonka varjolla voidaan syyllistää ihmisiä, joilla ei mielenterveysongelmia ole tai jotka eivät niitä ymmärrä. Ikään kuin uusi vähemmistö mukaan vähemmistöbingoon, josta voi sitten ruksia omansa ja näyttää muille, miten kovin erikoinen on ja miten ymmärtämätön muu maailma on.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun sanot olevasi "masentunut" tenttiarvosanasta, vaikka olet vain pettynyt. Ei minua loukkaa, jos joku sanoo "masentunut" väärässä kontekstissa. Minun masennukseni loukkaa minua.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun oletat kaikkien jaksavan käydä töissä. Näin mielenterveysongelmaisena minua loukkaa, kun käytät minun sairauttani lyömäaseena.

Näpit irti minun todellisuudestani. Ne eivät ole mikään vitsi. Ne ovat todellista totta. Ne ovat joillekuille niin todellisia, että te ette tajuakaan sitä. Se, että minun kärsimykseni halutaan nostaa lipputankoon ja tehdä siitä jokin juhlan aihe on aivan saatanan perverssiä ja loukkaavaa. Ymmärrätekö te, että kyse on sairaudesta? Häh? Entä mitäpä luulette, haluanko, että minun sairauteni normalisoidaan, niin että se on ihan normaali tila, tosiaan ihan normaali, että mitään eroa ei ole siinä, onko minulla mielenterveyden häiriö vai ei? Arvatkaa kahdesti.

Ja tosiaan, olemassa on ihmisiä, jotka eivät usko, että mielenterveysongelmat ovat todellisia. Tiedättekö mitä: ei kiinnosta. Olkoot luulossansa vaan. Minun ei tarvitse kysyä, ovatko ne todellisia, sillä minulle ovat. Ja siinäpä se: se, että te normalisoitte minun henkilökohtaista helvettiäni ja riepottelette sitä tuolla noin, ei tee siitä yhtään sen pienempää. Ei. Yhtään. Pienempää. Sillä arvatkaa mitä: minun masennukseni, minun ahdistukseni, minun harhaisuuteni ovat aivan todellisia asioita, jotka eivät pienene, vaikka ne olisivat siellä lipputangon nokassa. Se saattaa yllättää teidät, sillä te tosiaan kuvittelitte, että mielenterveyden häiriöstä parannutaan naps näin.

Ette te usko, että minä olen oikeasti sairas. Te ette usko, että minä sairastan tautia, jossa on korkea kuolleisuus. Te luulette, että pelastatte minut tekemällä minun sairaudestani viirin. Se on irvokasta.

"Mutta en suostu pitämään psyykkistä sairauttani vain 'konstruoituna'. Minun ahdistukseni on mitä suurimmassa määrin todellista. Hypomaaninen tilani on hyvin konkreettista, samoin masennus silloin kun se tarraa kiinni. Ahdistukseni ei tuntuisi yhtään helpommalta, vaikka se olisi sosiaalisesti hyväksytympää. Se ei mene puhumalla pois sen paremmin kuin syöpä, epilepsia tai hiv menevät pois. Minuun sattuu avain yhtä paljon. Ahdistus, masennus, psykoosi ja maanis-depressiivisyys ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. Niissä on kyse elämästä ja kuolemasta. Ne ovat vakavia. Yhtä vakavia kuin syöpä. Hiv. Somaattiset sairaudet. Psyykkiset sairaudet ovat aivan yhtä todellisia niistä kärsiville. En tarvitse ymmärrystä. En kaipaa hyväksyntää. En tahdo omia Pride-paraateja. Enkä ehdottomasti halua jäseneksi johonkin hullujen tukiyhdistykseen. Haluan saman oikeuden hoitoon, jota muutkin henkeä uhkaavista sairauksista kärsivät saavat. En muuta. En muuta.
-  -
Ja sitten nämä 'psyykkiset sairaudet'. Mikä ihmeen käsite sekin on? Sama kuin niputettaisiin yhteen luunmurtumat, diabetes, ALS, keuhkosyöpä, vesirokko ja leukemia ja sanottaisiin niitä 'fyysisiksi sairauksiksi'. Ei onnistu. Sen sijaan masennus, skitsofrenia, ADHD, psykoottinen mania, autismi, psykopaattisuus, loppuun palaminen, Aspergerin syndrooma ja maanis-depressiivisyys niputetaan surutta yhteen. Ei mitään ongelmaa siinäkään."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 75 - 76, suom. Ulla Lempinen.

lauantai 25. helmikuuta 2017

En halua toista, haluan olla toinen

En olisi koskaan halunnut kirjoittaa mitään tällaista, mitä nyt kirjoitan.

Kaikki vaatteet hiertävät päällä, uudetkin. Heitin konmaripäissäni vaatekaapista pois kaiken mikä ei enää tuota iloa, puolet sai lähteä, mutta nyt inhoan jo vanhaakin. Vaatteet ovat nukkaisia, nuhjuisia ja nukkavieruja, istuvat huonosti ja tuntuvat epämukavilta. Kaikki tuntuu epämukavalta. Tukan leikkasin syksyllä ja tuntuu kuin eläisin välitilassa odottamassa, että se kasvaa takaisin ja olen taas oma itseni. Hormonit ovat sekaisin ja naama täynnä finnejä, iho kuivuu pakkasessa, ja jos jaksan ajaa ihokarvat, viillän halvoilla Lidlin höylillä haavoja ihon täyteen. Meikata jaksan vain vaivoin. Pipo sähköistää hiukset.

On kuin koko ajan olisi kuukautiset. Likainen, tahmainen, niljainen olo, hikinen, kankea, väsynyt, epämiellyttävä.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen painoa on tullut noin kymmenen kiloa. Siihen on pakko totutella, sillä paino ei ole näköjään lähdössä mihinkään, vaikka olen luopunut sokerista, vehnästä ja perunasta. Yritän jaksaa käydä jumpissa, mutta menestys on vaihtelevaa. Ja jos menen jumppaan, olen jumpan jälkeen niin nälkäinen, että on pakko syödä melko iso ateria, jotta pystyn nukkumaan.

Useimmiten pehmeät reidet, leveä lantio tai pyöreä vatsa eivät häiritse. Mutta joskus häiritsevät. Nyt viime aikoina varsinkin, kun on alkanut tuntua, etteivät mitkään vaatteet sovi. Ihan vanhimmista vaatteista olen lihonut ulos, mutta ihan uusimmista laihtunut pois. Housut joko kiristävät tai roikkuvat.

Lisäksi perustelen aina, kun kysytään. Että kun ne lääkkeet. Usein perustelen, vaikka ei kysyttäisikään. Harvemmin edes huomataan, että kas, olet lihonut. Ainakaan ei sanota ääneen. Silti tunnen olevani velassa: ymmärtäkää nyt, ettei tämä ollut minun oma valintani! Ilman lääkkeitä en kuitenkaan pärjää, se nyt on ihan selvä asia. En halua enää toista samanlaista syksyä kuin viime syksy, jona en enää päässyt sängystä ylös.




Olen järkyttyneenä muistellut aikoja joskus ennen kahtakymmentä ikävuotta, kun lounaaksi saatoin syödä yhden tomaatin ja illalla nälän riitti taltuttamaan jukurtti. Enää sellainen ei riitä mihinkään. Mihin ne ajat ovat kadonneet, ja mikä on muuttunut, paitsi se, että syön nykyisin lääkitystä?

Muistan, miten syksyllä 2012 seisoin Jaakon kanssa keskellä kauppatoria suutelemassa, kello oli kaksi yöllä, ja hän työnsi kädet taskuihinsa. Sieltä löytyi tomaatin punnituslappu, tomaatti, 52 senttiä, siinä luki. Hän liimasi lapun punaiseen takkiini ja sanoi minua tomaatiksi, koska käytän aina punaista. Se oli hassu, koskettava hetki, yksi niistä parhaista.

Olin käynyt nopeasti ennen koulua ostamassa tomaatin evääksi ruokakaupasta ja työntänyt punnitustarran taskuun. Mikä on eri tavalla, kun pärjäsin silloin koulupäivän pelkällä tomaatilla? Nykyään syön ihan hirveästi. Toisekseen en enää tule täyteen hedelmistä ja jukurtista, vaan tarvitsen hiilihydraatteja, kuten ruisleipää tai kaurapuuroa. Toiset syövät aamupalaksi maustamattoman maitorahkan ehkä marjoilla, ja jaksavat sillä lounaaseen. Minä en saa maitorahkaa alas, se on kamalan paksua ja kamalan makuista ja tönkköistä ja ällöttävää, yritän höystää sitä, ja silti ei onnistu. 

Nälkäisenä en toisaalta jaksa. Tulen kiukkuiseksi ja voimattomaksi. Minulla ei ole määrättömästi energiaa niin kuin joillain on. Nälkääkin on kahdenlaista: on sitä, joka tuntuu kehossa, ja sitä, joka tuntuu aivoissa. Se nälkä joka tuntuu kehossa on keveää, kipeää nälkää, joka tietyssä mielentilassa lähenee nautintoa. Mutta se nälkä, joka tuntuu aivoissa, repii keskittymiskyvyn kappaleiksi ja saa kaatumaan, luovuttamaan. Se on nujertavaa, tappavaa nälkää, jonka edessä minä nöyrryn saman tien.

Minulla ei ole enää aavistustakaan, mikä on oikea määrä ruokaa. Toisaalta yksi tomaatti lounaaksi tuntuu kamalan vähältä, kun ottaa huomioon, että tomaatti on melkein pelkkää vettä. Toisaalta syön nyt epäilemättä liikaa, sillä onhan paino noussut ja pysyykin ylhäällä - huolimatta siitä, että jätin pois ruoka-aineet, joita eniten kauhistellaan. Mikä on oikein, mikä on kohtuullista? 

On niin väsyttävää inhota itseään, ihan kuin elämässä ei olisi muitakin suruja. Tunnen itseni sitä paitsi niin pinnalliseksi. Olen päättänyt, ettei tällaisilla asioilla pidä olla väliä, ja sitten on, kuitenkin.

Pelkään jotenkin sitäkin, että lukijat nyt pettyvät minuun. Kirjoitan paljon siitä, miten ulkonäkö tai ulkonäköangsti ei saa rajoittaa elämää, mutta nyt sorrun sellaiseen itse. Niin meistä vahvimmatkin kai joskus nujertuvat. Hirveän syvällisiä ja "syvällisiä" ajatuksia tämäkin blogi täynnä, ja silti minä seison peilin edessä puristelemassa persettäni. Ja sitten vielä se, että tästä yrittää tehdä jotain tragediaa! Vaikka kai traagisinta on se, että tuhannet ja taas tuhannet minun kaltaiseni naiset puristelevat perseitään peilin edessä ja toivovat näyttävänsä joltain toiselta. 

Antakaa minulle anteeksi.

Tietysti pitäisi vain ajatella, että mitä sitten. Mitä sitten vaikka painoa olisi nyt tämän verran tai entä jos olisi kymmenen kiloa enemmän ja entä jos olisi kymmenen kiloa vähemmän, niin että mitä sitten. Miten elämä muuttuisi? Mutta tunne on tunne, ja se on kokonaisvaltainen, kaikenkattava, se säteilee ihan kaikkeen mitä teen.

Kyllä minä tiedän, ettei sillä ole väliä! Että jos joku huomauttaa painonnoususta, niin hän on ilkeämielinen idiootti! Että minun elämäni ei juuri muuttuisi, vaikka painoni olisi eri! Että minun ei kannata hankkia itselleni lisää ongelmia! Että laihtumista tärkeämpää on olla onnellinen! Että masennuksen välttäminen on laitettava prioriteetiksi! Kyllä minä tiedän! Mutta kuinka minä voin elää sen mantran mukaan, kun koko maailma on minua vastaan!



Eilen kävin uimahallissa naisten vuorolla. Uimahallissa näkee jos jonkinlaista kerta kaikkisen kaunista kehoa. En koskaan ajattele uimahallissa kenestäkään, että he näyttävät rumilta. Edes vatsan poikki kulkevat leikkausarvet eivät näytä kauheilta; ne näyttävät vain elämän jäljeltä, oikeastaan sikäli kauniilta, vaikka saattavat olla kantajalleen iso taakka. Mutta miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsessään sitä, mitä pitää muissa niin kauniina? Minun pitäisi käydä uimahallissa useammin.

Vaakakapina on ehkä paras asia tässä vuodessa. Se julistaa: Lopeta laihdutus ja aloita elämä. Juuri niin minäkin tahtoisin tehdä. En jaksa laihduttaa, koska on muuta tekemistä. Ja pitäisi olla kiltti itselleen niin kuin on kiltti kaikille muillekin, ja niin edelleen. Mutta kuinka voisin olla, kun koko maailma huutaa itsekästä laiskaa paskaa korvissani ja pääni sisällä. Kuinka voisin? Olen niin pettynyt itseeni, kun en pysty, en pysty tähän, en pysty rakastamaan elämää kun en pysty rakastamaan itseäni. Ja Vaakakapina julistaa, ettei onnellisuus ole kiinni koosta. Eikä se olekaan. Mutta minä en tahdo olla tällainen. Minä tahdon olla kokonaan toisenlainen. Ihan kokonaan toisenlainen.

Haaveilen elämästä, jossa kehoni vain olisi olematta tiellä. Haaveilen siitä, miten jonain päivänä voisin yhdistyä, olla vain yksi ihminen, eikä keho, joka on toinen osa, ja mieli, joka on toinen ja joka koko ajan vahtii ja sättii kehoa. Haluaisin elää vapaana omasta kehostani, tehdä asioita joista nautin olematta kehostani samalla yhtään mitään mieltä - pahaa sen paremmin kuin hyvääkään. En halua enää hetkiä, joina puristelen persettäni tyytymättömänä. Mutta en tahdo myöskään hetkiä, joina ajattelen, että näytänpä hyvältä. En oikeastaan - tahdon vain hetkiä, joina minä olen kokonainen, yhtenäinen, täysi ihminen, henkilö, jolla on haaveita, toiveita, tavoitteita ja koko maailma sormenpäillä.



pääni äänet rikkoo hiljaisuuden kuulen kaukaa kutsun oman nimen muurien sisältä he katsovat minua toivottavat tervetuloa kylmässä talossa palaneita leluja lattialla varjota nurkissa huutaa älä jätä meitä elämään olen pieni ja pimeä muutan luokses asumaan


(Lasten Hautausmaa: Suomenlinna)

Armoa!

- Aoda

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

En olekaan valmis

Yritin lopettaa mielialalääkkeet, mutta kirkkaamman maailman sijaan törmäsinkin harmaaseen todellisuuteen.

En ollutkaan valmis.