Kuolevaisten lait

Sormet tutkivat toisiaan, löytävät toistensa lomaan. Kämmenselkä ja ranne, sormenpään iho ihoa vasten. Varpaat varpaiden kavereina.

Hiukset, joita silitän kasvoilta pois, pois häiritsemästä suudelmaa. Huulet, kielenkärki, kosteus ja pehmeys.

Hymyjä hymyjä vasten. Hiljaisuudessa hengityksesi on maailman kaunein melodia.

Painaudumme vastakkain ja sovimme täydellisesti yhteen. Olen kokonainen silloin kun olet sisälläni. En tahdo pois ikinä.

Kahdella sormella etsin pulssisi kaulalta. Tunnen, kuinka sydämesi lyö. Minun sydämeni lyö sen tahtiin.

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut

hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään

Päivä kului mut hetkenkään lepoo

piirtäjä ei kaivannut

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut

mestari valmisti sut

Ja se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan

Muodon jumalaisen sait

Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun

päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa

sanon vastaukseksi vaan

että jos ne edes kerran näkis sinut

kaikki rupeis uskomaan

Anna Puu: Mestaripiirros

Tarvitsen musiikkia ollakseni vapaa

Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.

Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.

Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.

Joku pääsisi siihen käsiksi.

En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.

Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan. 

Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.

Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.

Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.

Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.

Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.

Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.

Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.

Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.

Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.

Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.

Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.

En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.

Espresso Housessa helmikuussa

Minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan joka päivä.

Espresso House on kammottava ketjukahvila, jonka sisustus on ikään kuin lavasteita. Mutta kahvi on kovin hyvää ja tunnelma sopivan kiihkeä, minä hukun mukavasti joukkoon. Iso kahvi on erityisen iso. Paikassa käy paljon nuoria ihmisiä sekä minunkaltaisiani työskentelijöitä, jotka minun laillani tilaavat ison kahvin ja uppoutuvat Macbookeihinsa kuulokkeet korvilla. Katselen heitä vaivihkaa.

Ulkona pauhaa kävelykatu, ihmisillä on kiire. Jouluvalot on nyt purettu ja nyt jäljellä on vain pimeys, vaikka valo lisääntyy joka päivä, kunnes alkaa kirkas kevät. Minä odotan sitä vähän kauhulla. Pimeys on aina sopinut minulle valoa paremmin.

Olen ollut maaninen. Nyt olen tasaantunut, mutta tunnen, kuinka masennus taas lähestyy. Olen varma, se on jossakin kulman takana taas kerran. Ja se vielä sitoo minut sänkyyn, uuvuttaa. Minä en tahtoisi. Minä tahtoisin jatkaa elämääni niin kuin nyt, nyt, nyt, tasaisena ja toimintakykyisenä.

Aloitin traumaterapian. Kaikki vanha pitää nyt kaivaa esiin, se, minkä mieluummin haluaisin unohtaa. Kaivaa kerros kerrokselta, lapioida oikein kunnolla, kunnes törmätään peruskallioon, siihen, minkä päälle minä olen rakentanut persoonaani. Terapia ei ole koskaan ollut näin rankkaa. Voin aina vain pahemmin ja pahemmin joka kerran jälkeen, kun käyn siellä, kunnes sitten, jonain kevään kirkkaana päivänä, minä alan voida paremmin. Eiköhän niin käy, miksi muutoin minä jaksaisin lapioida tätä multaa traumani päältä.

Ehkä traumaterapia vielä laukaisee masennuksen. Mutta masennus menee ohi, menee ohi, menee ohi, se menee aina ohi.

Luin oppaan nimeltä Minusta tulee kirjailija. Se sai minut muistamaan vielä vahvemmin, mikä on unelmani, se, jonka takia minä jaksan nähdä vaivaa ja joka pitää minut kiinni elämässä. Jonka vuoksi jaksan taistella ja kenties voittaa taistelun, ainakin jonkin erän. Siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin kolmekin tuntia ja hakkaan näppäimistöä. Minulla on sanottavaa. Siksi kirjoitan romaania ja päivitän tätä blogia.  Minun on pakko saada itsestäni ulos se, joka minussa velloo.

Mainitsin blogin ohimennen eräällä kirjoittajakurssilla. Ohjaaja kysyi, kuinka kauan olen kirjoittanut, ja vastasin totuudenmukaisesti nopeasti ynnättyäni, että viisi vuotta. Tosiaan. Blogi täyttää maaliskuun lopussa viisi vuotta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista. Koulun etenemistä, töitä, vaihto, parisuhteita ja eroja, hetkellinen paraneminen masennuksesta, sairauslomaa, diagnoosin raju muuttuminen, sairaalareissuja, lääkemuutoksia, vaikka ja mitä. Kirjoitan lisää tästä sitten kun synttäreiden aika koittaa. Aina ajatellessani vointiani voin palata blogiin ja tutkailla täällä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan.

Joka päivä minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan. Minun on pakko kirjoittaa. Kaikki meistä tarvitsevat syyn pysytellä hengissä, kirjoittaminen on minulle se syy. Siksi minä jaksan. Ja siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin tunteja ja annan palaa.

Toisten elämää

Kirjoittajaryhmässä kerroin elämästäni. Siitä mikä olen koulutukseltani - äidinkielenopettaja -, miten luen hirvittävän määrän kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin, blogia ja kirjaakin, päivittäin jotakin, ja miten olen joskus väsynyt siihen, että koko elämäni on kirjallisuutta.

Samassa kirjoittajaryhmässä käyvä psykologi sanoi: "Se on vähän niin kuin niin, että sä elät toisten elämää. Että millainen on se sun oma elämä?"

Jo pitkään olen tiennyt, että elän menneisyydessä. Minä roikun kiinni vanhoissa ihmisissä ja vanhoissa sattumuksissa, katkerana minä olen juuttunut kaikkiin niihin vääryyksiin, joita olen kokenut. Ja poikien kuoro päässäni huutaa - en edes jaksa enää toistaa, mitä kaikkea se huutaa. Se huutaa kaikenlaista. Mitä vain teen, se vain huutaa.

Kuka minä olen, jos minä en ole kirjoittaja? Minä olen tytär, sisko, opiskelija, opettaja, tyttöystävä, mutta siinä kaikki, siinä kerta kaikkiaan kaikki. On joitakin adjektiiveja, joilla saattaa viitata minuun, mutta ne ovat yhdentekeviä ja riippuvat siitä, jolta kysytään. En oikeastaan tiedä, millainen olen, en osaa kehua itseäni kokematta sanoja itsekehuksi, mutta en tahdo itseäni solvatakaan.

Kaiken lisäksi olen muuttunut niin kovasti, etten enää tiedä, mitkä vanhat lainalaisuudet enää pätevät. Olin esimerkiksi ennen kovin sosiaalinen, mutta nyt olen vetäytynyt kirjoineni omaan kammiooni vielä syvemmälle kuin aiemmin. Saatan jopa istua ihmisten keskellä ja vain kuunnella, vaikka ennen tykkäsin puhua paljon ja jopa ottaa paikan huomion keskipisteenä. Minusta on tullut sulkeutunut, kenties antipsykoottien takia, kenties tämän sairauden minussa. Yhtä kaikki, minuun eivät päde enää samat totuudet kuin ennen.

Minulla on pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, ennen kuin minusta on tullut kirjailija, ja taas yhdellä vuodella se on siirtynyt, vaikka tekstiä syntyy koko ajan. Olen onneksi paremmassa tilassa kuin reilu vuosi sitten, jolloin en pystynyt kirjoittamaan lainkaan. Tähän blogiin syntyneet tekstit viime syyskuussa ovat syntyneet pitkän, tuskallisen tauon jälkeen. Sen tauon aikana hädin tuskin tunsin itseäni, olin hukassa itseltäni, kun en pystynyt luomaan mitään - ja elämä tuntui merkityksettömältä.

Pakkomielteenomainen tarpeeni kirjoittaa alkaa tuntua jopa raskaalta. Minä luon koko ajan uutta tarinaa ja uusia tarinoita, mutta mikä on minun tarinani?

Löytäisinkö vielä sentään edes sen naisen, joka joskus olin?

En edes tiedä, mistä etsiä.

Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton

Yhtenä päivänä tammikuussa ajattelin: minä haluan elää.

Muistan, että se oli perjantai, siivosin kotia ja mies oli tulossa luokseni. Ja aivan äkkiä, yllättäen jostakin ajatus: minä haluan elää. 

Mies tuli tänne, me joimme teetä, puhuimme politiikkaa, kuuntelimme Popedaa ja kokosimme palapeliä. En tahdo lisätä siihen mitään, koska mitään muuta ei tarvita.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin aikoihin. Minä sitten rakastan musiikkia. Tanssin taas.

Tänään löysin täydellisen mekon ja aloin melkein itkeä.

Tällaistako on onni? Se pelottaa minua. Onnellisuus, ja maailma. Niitä minä säikyn ja menen piiloon.

Maailma, sellaisena kuin se on, vaillisena ja säihkyvänä, minä haluan sitä lisää.

Eilen ajattelin Istanbulia. Sen vuosisatoja vanhoja, näkemättä kuvittelemattomissa olevia moskeijoita. Ääniä, hajuja, makuja. Saattaa olla, etten koskaan matkusta Istanbuliin. Minä elän vain yhden elämän, enkä koskaan näe Istanbulia, en ennennäkemättömän näköisiä rakennuksia. En myöskään ehkä koskaan näe Kathmandua, New Yorkia tai Sydneytä, ja eikö se ole surullista. Voin vain katsella kuvia ja haaveilla. On vain yksi elämä, enkä sen aikana ehdi kaikkea.

Minä ajattelen myös esihistoriaa. Ajattelen naisia ennen minua, keisarien jalkavaimoja, orpokotien naisia, geishoja, suffragetteja heittelemässä kiviä, jotta tulevana aikana minä saisin äänestää. Sitten ajattelen niitä sukupolvia, jotka ovat kävelleet esihistoriallisen, kivi-, pronssi- ja rautakauden läpi tähän aikaan, ja nyt minä olen tässä, esiäitieni kohtujen läpi kulkeneena. On vaikeaa ajatella, etten koskaan saa tietää siitä kaikesta, mikä on kuljettanut minua tänne asti. Ja sitä, että minä olen syntynyt juuri tänä aikana; enkä kolmekymmentätuhatta vuotta sitten tai neljäsataa vuotta sitten tai tuhat vuotta myöhemmin.

Ja kaikki tämä mitä tapahtuu tällä kivellä keskellä äänetöntä ja painotonta avaruutta on sidoksissa muiden avaruuden kappaleiden liikkeisiin, suureen, kirkkaaseen tähteen, jonka ympäri me kierrämme ja kierrämme ja minäkin olen jo kiertänyt noin 25 kertaa. Tuolla äärettömyyden takana on muitakin galakseja, mutta tässä galaksissa asun minä, juuri tällä planeetalla, joka on meidän aurinkokunnassamme ainut, jolla on elämää - kaiketi.

Minä ajattelen kirjoja. Niitä on kirjastossa hyllymetreittäin ja voin viedä niitä kotiin pientä muovikorttia vilauttamalla. Illalla uppoudun keikkuvassa nojatuolissani kirjoihin, sukellan tulevaisuuden maailmaan, menneisyyden maailmaan, mahdolliseen maailmaan. Olen pieni lapsi, olen sairas nainen mielisairaalassa, olen maailman viimeinen eloon jäänyt ihminen, olen sotavanki, olen pakolainen, minä elän satoja elämiä ja matkustan uusiin maailmoihin. Haluan vain lisää. On vaikeaa hyväksyä, etten voi nähdä ja kokea kaikkea.

Vielä enemmän mietin kaikkia niitä tarinoita, joita aion kirjoittaa ja varsinkin niitä, joita en koskaan kirjoita. Minä tahtoisin kirjoittaa kaikesta. Kaikesta tästä; ja kaikesta muustakin. Kaikista elämistä, joita en koskaan elä. Kaikista elämistä, joita ehkä eläisin. Ja tässä minä kirjoitan elämästä, jota elän, niin surullisen lyhyestä elämästä, jona en ehdi nähdä kaikkea, en Istanbulia, en menneisyyttäni, en kaikkia niitä sanoja, joita joku muu on kirjoittanut.

Tässä minä hengittelen, tätä maailmaa. Ihmiskunnan liikkeet ovat tuoneet minut tähän läpi metsästämisen ja keräilyn ja maanviljelyn, evoluutio minut muovannut kädelliseksi, aivoiltani teräväksi. Ihmiset ennen minua ovat kirjoittaneet miljoonia sivuja, miljardeja sanoja, jättäneet ne muistoksi minulle siltä ajalta siellä jossain. Ihmiset ovat rakentaneet moskeijat ja katedraalit, he ovat rakentaneet torneja ja monumentteja, Taj Mahalin ja Kiinan muurin. Ihminen on kyllä käynyt sotia, mutta ihminen on myös maalannut Mona Lisan ja säveltänyt Joutsenlammen. Yhtenä ihmisenä muiden joukossa olen minä, joka kirjoitan tätä tarinaa.

Sattumankaupalla minä olen tässä, ja kirjoitan. Tuolla muualla on ihmisiä jotka tekevät toisia asioita. Sattumankaupalla me olemme tänne sattuneet, ja voihan olla, että sattuma tuo minullekin vielä kaikenlaista.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Hän näki siellä taivaan

ja se meri olikin pohjaton

Sokaisi ja kietoi hänet

maailma joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää

Maan paine uupuu ja häviää

Niin suuri onni! - Ja satuun jää

sylissään meriheinää

(PMMP: Poika)

Sydämen muutos

Ja niin minä olen jälleen yksin.

En sano, että olen varsinaisesti yksinäinen. Yritän vain ehkä vetäytyä pohtimaan, mitä tämä kaikki edes tarkoittaa ja mihin ollenkaan olen menossa. Lisäksi minusta tuntuu, että minun pitää nyt seistä ennen kaikkea itseni tukena - niin kuin olen aina seissyt. Ja aina selvinnyt kaikesta.

Talvinen hanki kimmeltää tuhansina jääkiteinä, ja kipakat pakkaspäivät tarkoittavat kevättalven armeliasta aurinkoa. Päivän valoisa aika kasvaa joka viikko 20 minuuttia  - sunnuntaina valoista aikaa on 20 minuuttia enemmän kuin maanantaina. Kävelen ympäri kaupunkia, käyn hiljaisella maauimalalla ja tyhjentyneen eläinpuiston luona, toimitan erilaisia asioita. Kävin avantouimassa. Päivisin opiskelen itsenäisesti tentteihin parhaani mukaan. Kotoa olen heittänyt pois tavaraa niin paljon kuin suinkin hennon - nyt täällä on tyhjää, suorastaan avaraa yksiöksi. Juon hirveitä määriä vihreää teetä. Olen kirjoittanut runoja. Enkä ole koskaan pitänyt runoista, saati kirjoittanut niitä.

Hankikantokevät. Valoa on joka päivä pikkuisen enemmän, enkä käännä katsettani pois toisin kuin tavallista.

Tunnen, että jokin on muuttumassa. En vielä tiedä, mikä. Ainakin kevät on tulossa, se on päivä päivältä ilmiselvempää, vaikka on vasta helmikuu. On mennyt silti jo aikaa siitä, kun halusin piiloutua pöydän alle pakoon tätä maailmaa.

Yritän etsiskellä uusia juttuja, sillä vanhat eivät enää palvele tai anna oikein mitään. Olen liiaksi juuttunut vanhoihin kuvioihin, enkä niiden vuoksi voi edes kirjoittaa, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Mutta jotta uutta voi tulla tilalle, vanhan on ensin väistyttävä, ja siksi heitin tänään jätesäkillisen paperia (ruutuvihkoja, konseptipapereita, muistivihkoja) menemään. Ehkä niistä joissain oli tarinan aineksia, mutta tuskinpa oli. Miksi olin edes säästänyt niitä? Siksikö että takerruin menneeseen enkä luottanut tulevaan? Enkö luottanut itseeni?

Mutta paitsi että heitän pois vanhaa ja tarpeetonta rojua, minun on poistettava myös jotain sellaista, minkä vain minä voin tuntea. Asenteita ja ajatuksia, jotka roikkuvat riippoina matkallani. Ensimmäisenä niistä yritän luopua itseni alituisesta sättimisestä ja korvata kaiken sen itsemyötätunnolla ja armolla. Moraalisestikaan minun ei tarvitse olla aina niin täydellinen, ei aina selvittää jokaisen vaatteen alkuperää ennen kuin voin ostaa tai varoa jokaikistä sanaani sen vuoksi, että joku voi loukkaantua, sillä vastuu maailman pahuudesta ei lepää minun hartioillani, enkä minä ole vastuussa toisten ihmisten reaktioista.

Kodin ja mielen lisäksi puhdistan kehoa. Yritän herätellä sitäkin eloon hedelmillä, voiteilla ja kuorinnoilla, ja yritän muistaa juoda vettä. Minusta tuntuu, että olen alkanut suhtautua kehooni jo melko kohteliaasti. En voi sanoa, että kehoni olisi kumppani tai ystävä, mutta välimme ovat jo lämpimämmät. Jollain lailla olen alkanut ajatella kehoani kylmästi välineenä - se on väline, jolla minä liikun ja teen asioita, jonka avulla minä nautin elämästä. Se ei ole kaikkien mittarien mukaan kaunis, ei ehkä minkään mittarin mukaan, mutta ainakin minulla on toimivat jalat, joilla voin ottaa tanssiaskelia, ja toimivat kädet, jotka voin upottaa multaan tai maaliin. Kun joku rakastaa minua, hän rakastaa myös kehoani, sillä hän ei voi saada vain toista.

Heitän vanhaa pois, jotta uusi voi tulla sisään. Mitä se uusi sitten on, uusi parisuhdeko, uusi ystävyyssuhde, uudet ideat, uusi suunta koko elämälle? Vai kaikki ne? Vai jotain aivan muuta? En tiedä, ja sekin on niin vapauttavaa.

Ennen muuta haluan taas uskaltaa unelmoida.

Ajattelin opiskella kirjallisuusterapeutiksi. Olisin varmasti hyvä siinä. Olen leikannut hiukset. Olen kokeillut avantouintia, kamppailulajeja ja jin & jang -joogaa. Olen sulkenut kaikki elektroniset laitteet kello kahdeksan. Olen maalannut lasten sormiväreillä ja molemmilla käsillä. Olen kuorinut ihon. Olen ollut kaksi päivää nestepaastolla. Olen etsinyt uutta musiikkia. Olen lakannut kynnet. Olen pitkästä aikaa jaksanut lakata kynnet.

Olen pyyhkinyt pölyt peilistä ja hyllyjen päältä, tuulettanut vanhat petivaatteet ulkona pakkasessa. Olen päästänyt valon sisään. Valo saa tulla.

Haukuin terapeuttini viime viikolla. Arvostelin hänen ammattitaitoaan ja kerroin, miten pettynyt olen ja miten paljon pahaa oloa kannan terapiasta kotiin sen sijaan että jättäisin sitä sinne. Sanoin, että terapia on täysin epäonnistunut. Kirjoitan näistä tuntemuksistani ehkä myöhemmin. Terapeutti kuitenkin nosti kulmiaan, kun olin puhunut. "Sinähän osoitat, että olet vihainen", hän sanoi. "Purat aggressiotasi. Kerrot, miltä sinusta tuntuu. Et olisi tehnyt niin terapian alussa."

Niin.

Jokin on todella muuttumassa.

A light in the darkness

been dreaming for so long

searching for a witness

or means to carry on

Sweet talk for hours

'bout things we're gonna do

and sometimes I lose track of my heart

but this could never work out oh ohh

Never stop

We will never stop

Surullinen nainen, joka laulaa vaan

Musta vaan tuntuu että mä olen niin turha. Tuskin mä edes saan oman alan töitä, mihin mut edes otettais. Vaikka mun alan osaajia tarvittaisiinkin, niin mähän olen lapsentekoiässä kun valmistun, ei mua uskalleta palkata. Mut mihin kukaan oikeasti edes tarvitsee kieltä tai kielten osaajia? Jos olisin opettaja, opettaisin sijamuotoja ihmisille, jotka eivät osaa edes yhdyssanoja. Ja jos olisin kielenhuoltaja, siinä ihmiset olis vaan, että lopeta se pilkun hinkkaminen ja tee jotain oikeeta, koska ei monille oikeesti oo väliä sillä, onko teksti oikeakielistä vai ei. Eikä musta varmaan tältä tuntuis, jos opiskelisin esimerkiksi matematiikkaa. Ainahan humanistien on pitänyt jotenkin todistella olemassaolonsa tarpeellisuutta, se oli nähtävillä jo lukiossa. Että eihän humanistisia aineita oikeasti tarvita vaan pelkkiä luonnontieteitä.

Ethän sä oikeasti ajattele, että kulttuuri on turhaa? terapeutti kysyi.

No en!

Luojan kiitos. Sitten terapeutti viittasi minut ikkunalle. Katso tätä kaupunkia, hän sanoi. Tämä on Suomen vanhin kaupunki ja meillä on upeita rakennuksia, kuten kauniita kirkkoja, jugend-taloja ja vanha kaupunginosa. Sitten joku idiootti insinööri tuli ja suunnitteli keskustasta harmaan ja ankean. Jos nämä talot olisi suunnitellut joku taiteellisesti lahjakas, täällä näyttäisi aika erilaiselta. Tai sitten nämä lamput, terapeutti jatkoi. Helppoja ne on valmistaa ja toimivat kätevästi, mutta näyttävät saatanan rumilta. Ja entäpä tuo maalaus? Ei sitä matemaatikko maalaisi. Ilman kulttuuria täällä olisi tosi ankeaa.

Mä luulen, että sä pelkäät, ettei sua kuunnella, terapeutti sanoi. Että sulle käy työmarkkinoilla samoin kuin aikoinaan koulussa, sut ja sun näkemys vaiennetaan, vaikka sulla on ammattiosaamista. Vertaapa vaikka noihin katusoittajiin. Ne soittavat tuossa ikkunan alla koko päivän, ja se kuulostaa kauhealta. Oikea osaaminen ja taide hukkuu tuon melun alle.

Sen tapaamisen jälkeen suunnistin kuulokkeet korvillani kirjakauppaan sormeilemaan uutuuskirjoja hymyssä suin. Minä en ikinä vaihtaisi rakkauttani taiteeseen kylmiin numeroihin ja fysiikkaan, vaikka ne muka ovatkin tarpeellisempia elämän kannalta. Mutta mitä elämä olisi ilman kirjoja, kuvia, melodioita? ajattelin katsellessani taidepostikortteja. Ankeita, harmaita laatikkomaisia taloja, ei mitään lohtua tai selitystä.

Jos en lukisi, näkemykseni elämästä jäisi kapeaksi, koska siitä puuttuisivat muut tarinat ja ajatusmaailmat. Ja jos en kirjoittaisi, en voisi selkeyttää omaa maailmaani tai ajatuksiani. Olisin koko ajan ihan täynnä. Eläisin vain yhden elämän, mutta kirjojen kautta voin elää useita. Aika monta kertaa olen jo kuullut jonkun sanovan, että hanki elämä, mutta minullahan on jo monta.

Minulla on jo lapsesta lähtien ollut paljon tarinoita. Mielikuvitukseni lapsena oli huikea niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta saatoin keksiä mitä kummallisempia leikkejä, mutta sitten taas pelätä oman mielikuvitukseni tuotteita. Jo ennen kuin osasin kirjoittaa, piirsin tarinoita kuva kuvalta vahaliiduilla ruutuvihkooni. Ja kun opin kirjoittamaan, tein ensin kankein tikkukirjaimin kuvatekstejä, sitten pitempiä tarinoita. Tietokoneella aloin kirjoittaa 9-vuotiaana, varmana siitä, että "kirjani" julkaistaan heti, kun vain saan sen valmiiksi. Sen jälkeen paluuta ei ole ollut. Elän paitsi tarinoista, myös tarinoissa. Yläasteella en olisi ehkä selvinnyt ilman kirjoittamista. Kirjoitin silloin pisimmän ja perusteellisimman romaanini. Se on yläasteikäisen kirjoittajan tason mukainen, mutta olen salaa ylpeä pitkäjänteisyydestäni, jonka käytin teoksen parissa. Jos minulla ei olisi ollut mitään, mihin käyttää energiani, olisin varmaankin kuollut.

Jollain tasolla näissä masennuksen syövereissä minua ovat pinnalla pitäneet juurikin kirjat. Kirjastossa tunnen olevani kuin kotonani, hyllyrivien välissä täysin turvassa. Voin hetkeksi vain unohtaa kaiken ympärilläni olevan, ehkä myös kaiken itsessäni olevan, ja eläytyä toisten kohtaloihin. Niiden kautta oppii myös paljon itsestään. 

En ole päätynyt opiskelemaan suomen kieltä sattumalta. Ei kyse ole vain siitä, että olisin typerä ja tylsä pilkunnussija, joka haluaa vain tunkea kielen ahtaaseen muottiin - ehei! Minä luen suomen kieltä, koska minua kiinnostavat sanat, rakenteet ja niiden tausta. Minulle kieli on muutakin kuin väline viestittää asioita. Suomen kieli on poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen. Sitä sietääkin tukea ja tutkia.

Äitini neuloi minua odottaessaan villapeiton. Minut tuotiin siinä kotiin, ja se on minulla edelleen. Se on minun turvallinen koloni, johon kaivaudun maailman kolhiessa. Jos saan seurakseni kupin vadelmateetä ja hyvän kirjan, olen kunnossa sen hetken, kun minulla on rivejä edessäni.

Ehkäpä minä siis pakenen? Onko niin? Toisaalta käsittelen omaa tilannettani kirjojen kautta. Noin vuosi sitten itkin silmät päästäni lukiessani Riikka Pulkkisen Rajaa, jossa Mari katsoo ensirakkauttaan silmään ja pyytää, että älä hylkää. Minä olin Mari, Marin tunteet olivat kuin omiani. Tai entäpä silloin, kun luin Iiris Lempivaaran tarinaa samaiselta kirjailijalta, ja sen jälkeen vapauduin ostamaan punaiset korkokengät ja suklaata sekä pyytämään melkein tuntematonta miestä ulos. Tai kun opin pakistanilaiskirjailija Tahmima Anamilta, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja rakkaiden suojeleminen. Ja niin edelleen.

Toinen kannatteleva voima on musiikki. Jokainen tietää, millaista voimaa musiikista saa, olipa tunnetila surullinen, iloinen tai vihainen, tai mitä tahansa siitä väliltä. Muistan jokaisesta kriisistäni biisin, jota olen soittanut nupit kaakossa ja sen avulla jaksanut elää päivän läpi. Muistan kaikilta keikoilta hetken, jona jokin kappale on puhutellut juuri minua niin vahvasti, että olen unohtanut itseni ja pelkoni ja nostanut kädet ilmaan ja laulanut ääneni käheäksi. Muistan sen ja sen kappaleen uimarantareissulta autoradiosta, muistan lauluja laskuhumalasta, muistan laulut, jotka ovat keränneet kyyneleeni. Muistan lohdun, voiman, halun. Muistan lukemattomista lauluista tilanteen, jossa juuri se kappale on tahdittanut askeliani.

Eilen olin treffeillä, jotka venyivät koko päivän mittaisiksi. Istuimme ensin kirjaston viereisessä kahvilassa juomassa lattea ja keskustelemassa kirjallisuudesta, ja sitten mies veikin minut kotiinsa, sillä hän halusi näyttää kirjahyllynsä. Ihmisen anatomiaa käsittelevien kirjojen välistä löytyi klassikoita, joita minäkään en ollut lukenut. Siinä me istuimme lattialla ja joimme rooibos-teetä, ja minä luin vanhoja kirjakielisiä tekstejä ääneen. En ole ikinä saanut selittää kenellekään omasta erikoisalastani, etenkin vanhasta kirjakielestä, niin paljon, enkä olisi koskaan voinut kuvitella, että minä, humanisti, kuuntelen lääketieteen opiskelijan puhetta ihmisen anatomiasta niin kiinnostuneena. Hänkin vaikutti siltä, että oli kaivannut jotakuta, joka yksinkertaisesti jaksaa kuunnella. Kirjojen ja karttapallon välissä meni helposti kolme tuntia. Kotimatkalla kihisin, jos en ihastuksesta, niin toivosta. Minunkaltaisiani ihmisiä on enemmänkin.

Olemassa on siis ihmisiä, joiden ei tarvitse kuin saada käsiinsä kynä, vesivärit tai kampa, ja he ovat kirjoittaneet paperille runon, maalanneet kukkasen tai säveltäneet pikkuisen sinfonian. Mikä heitä oikein ajaa eteenpäin? Jotkut näistä teoksista ovat niin vaikuttavia, että vielä satojenkin vuosien jälkeen ne sytyttävät ihmisten sisällä liekin, puhuvat ihmisille. Hiiteen siis luonnontieteiden ylipalvonta. Miksi tutkia maailmaa ja parantaa ihmisten elinolosuhteita, jos ihmisyys on yhdentekevää? Ihminen on ainoa eläin, jolla on kulttuuri. Eikä kauneutta voi olla liikaa!

Kaikissa ihmisissä on taidetta ja taidetta voi olla kaikkialla. Sen pitää vain antaa tulla valloilleen. Sitä en osaa sanoa, miten taiteilijaksi tullaan ja mitä taiteilijuus edellyttää. Tarvitseeko olla hullu, rikki, hukassa? Vaatiiko taide kenties näkemyksen, käsityksen siitä, ettei talojen tarvitse olla harmaita laatikoita, tai valtavan halun täyttää tyhjä paperi milloin milläkin keinolla? Omassa itsessäni se on halua sanoa asioita, halua kertoa, halua kuvittaa tunteita. Ja minun vesiväripalettini ovat sanat.

Joan on maailman ihanin nainen

surullinen nainen, joka laulaa vaan

Joan on maailmalta palkaksi saanut

timantit ja ruosteen, ja laulaa vaan

- Anni Sinnemäki

Eläköön kulttuuri!

- Aoda

Sanat, kuvat ja elämä

Tämä on taas vähän erilainen päivitys, varoituksena vain. Julkaisen sen nyt kumminkin, kun kirjoitinkin.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. 

Kuvataide ei kiinnosta minua pätkääkään. Tai hyvin vähän. Tove Jansson merkitsee minulle kuitenkin muutakin kuin kuvia ja tarinoita. Hän edustaa vallankumouksellisuutta, omistautumista ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että tekee juuri sitä mitä elämässä haluaa tehdä, eli tässä tapauksessa taidetta. Hän ei mennyt naimisiin, mutta eli rakastamilleen ihmisille. Hän ei tehnyt lapsia, mutta kirjoitti tuhansille onnellisen lapsuuden. Hän eli kuten tahtoi. Maalasi ja rakasti yhteiskunnan silloisten normien vastaisesti. Minäkin eläisin kuten tahdon, jos uskaltaisin.

Näyttelystä mieleeni jäi erityisesti valtava öljyvärimaalaus, joka esitteli Janssonin näkemyksen paratiisista. Maalauksessa oli saari, jossa oli onnellisia ihmisiä tanssimassa, uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kuitenkaan meri ei ollut tyyni, vaan sen suurilla aalloilla kellui veneitä, jotka tyrskyistä huolimatta lähtivät poispäin rauhaisasta saaresta.

Mietin, että ehkei sittenkään onni ole pelkkä rauha ja tyyneys, jota etsin. Muumeissakin rinnastetaan tuttu ja vieras, turva ja vaara, rauha ja seikkailu. Onni onkin seikkailu. Koettelemus ja siitä selviäminen. Vaarallinen matka ja sen jälkeen kodin turva.

Muumit syntyivät sota-aikana, jolloin kaikki oli vaikeaa ja synkkää. "Minulle ehdotettiin, että kirjoita lastenkirja", Tove kertoi myöhemmin haastattelussa. "Tuntui hyödyttömältä piirtää kuvia. Elämä oli synkkää, en pystynyt luomaan. Sitten aloin kirjoittaa."  Jo sitä ennen hän oli piirtänyt varhaisia muumeja, pyöreitä, suurikuonoisia hahmoja. Ensimmäisessä muumikirjassa Muumilaakso peittyy tulvan alle, seuraavassa koko maailmaa uhkaa leimuava pyrstötähti. Valtavia katastrofeja siis, mutta niistä kaikista selvitään.

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonlasku, toteaa Muumipappa romaanissa Muumipappa ja meri. Se on hyvin sanottu. Minä uskon onnellisiin loppuihin ja auringonlaskuihin väistyvän myrskyn jälkeen.

Istuessani myöhemmin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa valtava muki vaniljalattea edessäni pohdin, mitä taide itsessään merkitsee minulle. Kuten sanottua, kuvataiteesta en välitä, mutta sanataiteesta senkin edestä. Saatan vaikuttaa itsekeskeiseltä, en tiedä. On vain oltava joku pakopaikka maailmasta, ja on oltava keino jäsentää ja ohjata tätä kaikkea. Kun kirjoitan, minä päätän. Ja jos joku toinen tahtoo maalata oman paratiisinsa, ilman muuta hän sen tekee, ja hän tekee siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Onko taide siis tarvetta paeta tätä maailmaa? Vai onko se tarve jäsentää ja järjestää sitä mitä tapahtuu? Tunnettakin on helpompi käsitellä, jos sille on nimi tai jos siitä piirtää kuvan.

Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?

Kirjoitan tytöstä, joka osaa puhua eläinten kanssa. Hän lähtee vaaralliselle matkalle toiseen ulottuvuuteen, joka toipuu sodasta. Kun pääsen oikeaan mielentilaan, uppoudun siihen toiseen maailmaan, johon rinnastan omaamme. Kun uppoudun tarpeeksi syvälle, unohdan minussa vellovan ahdistuksen ja pelon, oikeastaan kaiken ympärillä. Siellä on minun turvapaikkani, sanojen välissä, lauseiden sidoksissa, kirjainten kaarissa. Maailmassa, jossa voi tapahtua mitä vain, mitä haluan.

Uskon, että kaikilla on jokin itseilmaisun keino. Se voi kiteytyä sanoihin, kuviin, ääniin tai liikkeeseen, oikeastaan mihin vain. Kun sen ilmaisun keinon on löytänyt, sen avulla voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Järjestellä omaa maailmaansa ja luoda sitä. Ja kyllähän taide muuttaa tätäkin maailmaa; taide on ajatuksia ja tunteita, jotka tehdään näkyviksi. Taiteessa piilee valtava voimavara niitä vastaan, jotka meitä satuttavat.
Miljoonittain kirjoja on poltettu sen takia. 

Olen miettinyt sitäkin, miten pienistä asioista onnellisuus oikeastaan koostuu. Olisiko uhkarohkeaa laittaa onnensa omaisuuden tai miehen varaan? Tovelle onnellisuus oli saaristo, meri ja rantasauna. Minulle onni on havumetsä, keinutuoli ja kirjasto.

Ja taide. Ja rakkaus.

Tässä vähän nostalgiaa. Veikkaan, että aika monelle muullekin kuin minulle.

Eläkää kuten tahdotte,

- Aoda