tiistai 6. helmikuuta 2018

Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton

Yhtenä päivänä tammikuussa ajattelin: minä haluan elää.

Muistan, että se oli perjantai, siivosin kotia ja mies oli tulossa luokseni. Ja aivan äkkiä, yllättäen jostakin ajatus: minä haluan elää. 

Mies tuli tänne, me joimme teetä, puhuimme politiikkaa, kuuntelimme Popedaa ja kokosimme palapeliä. En tahdo lisätä siihen mitään, koska mitään muuta ei tarvita.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin aikoihin. Minä sitten rakastan musiikkia. Tanssin taas.

Tänään löysin täydellisen mekon ja aloin melkein itkeä.

Tällaistako on onni? Se pelottaa minua. Onnellisuus, ja maailma. Niitä minä säikyn ja menen piiloon.

Maailma, sellaisena kuin se on, vaillisena ja säihkyvänä, minä haluan sitä lisää.

Eilen ajattelin Istanbulia. Sen vuosisatoja vanhoja, näkemättä kuvittelemattomissa olevia moskeijoita. Ääniä, hajuja, makuja. Saattaa olla, etten koskaan matkusta Istanbuliin. Minä elän vain yhden elämän, enkä koskaan näe Istanbulia, en ennennäkemättömän näköisiä rakennuksia. En myöskään ehkä koskaan näe Kathmandua, New Yorkia tai Sydneytä, ja eikö se ole surullista. Voin vain katsella kuvia ja haaveilla. On vain yksi elämä, enkä sen aikana ehdi kaikkea.

Minä ajattelen myös esihistoriaa. Ajattelen naisia ennen minua, keisarien jalkavaimoja, orpokotien naisia, geishoja, suffragetteja heittelemässä kiviä, jotta tulevana aikana minä saisin äänestää. Sitten ajattelen niitä sukupolvia, jotka ovat kävelleet esihistoriallisen, kivi-, pronssi- ja rautakauden läpi tähän aikaan, ja nyt minä olen tässä, esiäitieni kohtujen läpi kulkeneena. On vaikeaa ajatella, etten koskaan saa tietää siitä kaikesta, mikä on kuljettanut minua tänne asti. Ja sitä, että minä olen syntynyt juuri tänä aikana; enkä kolmekymmentätuhatta vuotta sitten tai neljäsataa vuotta sitten tai tuhat vuotta myöhemmin.

Ja kaikki tämä mitä tapahtuu tällä kivellä keskellä äänetöntä ja painotonta avaruutta on sidoksissa muiden avaruuden kappaleiden liikkeisiin, suureen, kirkkaaseen tähteen, jonka ympäri me kierrämme ja kierrämme ja minäkin olen jo kiertänyt noin 25 kertaa. Tuolla äärettömyyden takana on muitakin galakseja, mutta tässä galaksissa asun minä, juuri tällä planeetalla, joka on meidän aurinkokunnassamme ainut, jolla on elämää - kaiketi.


Minä ajattelen kirjoja. Niitä on kirjastossa hyllymetreittäin ja voin viedä niitä kotiin pientä muovikorttia vilauttamalla. Illalla uppoudun keikkuvassa nojatuolissani kirjoihin, sukellan tulevaisuuden maailmaan, menneisyyden maailmaan, mahdolliseen maailmaan. Olen pieni lapsi, olen sairas nainen mielisairaalassa, olen maailman viimeinen eloon jäänyt ihminen, olen sotavanki, olen pakolainen, minä elän satoja elämiä ja matkustan uusiin maailmoihin. Haluan vain lisää. On vaikeaa hyväksyä, etten voi nähdä ja kokea kaikkea.

Vielä enemmän mietin kaikkia niitä tarinoita, joita aion kirjoittaa ja varsinkin niitä, joita en koskaan kirjoita. Minä tahtoisin kirjoittaa kaikesta. Kaikesta tästä; ja kaikesta muustakin. Kaikista elämistä, joita en koskaan elä. Kaikista elämistä, joita ehkä eläisin. Ja tässä minä kirjoitan elämästä, jota elän, niin surullisen lyhyestä elämästä, jona en ehdi nähdä kaikkea, en Istanbulia, en menneisyyttäni, en kaikkia niitä sanoja, joita joku muu on kirjoittanut.

Tässä minä hengittelen, tätä maailmaa. Ihmiskunnan liikkeet ovat tuoneet minut tähän läpi metsästämisen ja keräilyn ja maanviljelyn, evoluutio minut muovannut kädelliseksi, aivoiltani teräväksi. Ihmiset ennen minua ovat kirjoittaneet miljoonia sivuja, miljardeja sanoja, jättäneet ne muistoksi minulle siltä ajalta siellä jossain. Ihmiset ovat rakentaneet moskeijat ja katedraalit, he ovat rakentaneet torneja ja monumentteja, Taj Mahalin ja Kiinan muurin. Ihminen on kyllä käynyt sotia, mutta ihminen on myös maalannut Mona Lisan ja säveltänyt Joutsenlammen. Yhtenä ihmisenä muiden joukossa olen minä, joka kirjoitan tätä tarinaa.

Sattumankaupalla minä olen tässä, ja kirjoitan. Tuolla muualla on ihmisiä jotka tekevät toisia asioita. Sattumankaupalla me olemme tänne sattuneet, ja voihan olla, että sattuma tuo minullekin vielä kaikenlaista.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.



Hän näki siellä taivaan
ja se meri olikin pohjaton
Sokaisi ja kietoi hänet
maailma joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää
Maan paine uupuu ja häviää
Niin suuri onni! - Ja satuun jää
sylissään meriheinää

(PMMP: Poika)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti