Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.

Ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi

kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Yksinkertaisesti

Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.

Nälkä

En halunnut syödä aamupalaa, mutta mies oli siinä. 

En halunnut syödä aamupalaa. Siinä ajattelin, että onko syömishäiriö niin yksinkertainen asia. Ensin taistelet ruokaa vastaan, haluat syödä sitä muttet anna periksi. Sitten et enää edes halua syödä. Lopulta et pysty. En tiedä, kauanko kestää päästä sinne. En tiedä, millaista siellä on, vaikka olen laihduttanut yli kymmenen vuotta. Yleensä vain ne, jotka ovat päässeet sinne, tietävät kertoa, että se on kamalaa, mutta sen saa nähdä sitten.

Minulle bulimia on kaatumista kohtaan yksi. Haluan syödä, mutten salli sitä - kunnes sallin, ja siitä alkavat ongelmat. Minä en jumalauta oksenna enää. Kierre pitää katkaista alkuunsa. Eikä alku ole oksentaminen, alku on syöminen.

En voi syödä palaa leipää syömättä toista ja kolmatta. Pyhä kolminaisuus ovat Skyr, omenat, vihreä tee. Ne eivät aiheuta himoja. Olen syönyt niin paljon Skyriä, että se takertuu kurkkuuni, että lukijat voivat jo ajatella, että tämä on maksettu mainos. Jos haluat laihtua, syö Skyriä, koska se pitää nälkää ja menee helpommin alas kuin tavallinen maitorahka.

En voi syödä vähän syömättä sitten enemmän ja joskus jopa paljon. Siksi ainut ratkaisu on kaloreita nolla. Vihreää teetä, yrttiteetä ja vettä pullokaupalla. Mutta ei ruokaa, ei mitään kiinteää, missään nimessä.

Näkö on alkanut sumeta ja olen miettinyt, onko laseissani vikaa, mutta ei, ei, se olen vain minä, eikä minun tarvitse nähdä. Muisti katkeaa, sanat katoavat. Sekään ei haittaa, mutta ystävät - kyllä, minulla on ystäviä - ovat sanoneet: keskusteluissa olet poissaoleva. Mutta haluaisinko minä edes olla missään. Anteeksi, ystävät.

En halua seksiä mutta tarvitseeko sitä nyt halutakaan. Ruumiilliset nautinnot ovat yliarvostettuja.

Terapeutti kysyi, eikö syömättömyys sekoita elämääni, aiheuta lisää ongelmia. Ja vastauksena, empimättä minä sanoin: Ei, syöminen on ainoa asia, joka on kontrollissa. En hallitse elämässäni yhtään mitään muuta - mieti nyt tätä kaikkea! - mutta syömistä minä hallitsen. Minä olen lukenut sen kirjoista, mutta minä tiedän, nyt, että se on totta.

Aamuisin on parasta, kun keho on keveimmillään. Tunnen luuni. Aamuisin on nälkä, mutta olo niin euforinen, että juonkin vain kahvia.

Olen tällä vuosikymmenellä käynyt vaa'alla kaksi kertaa: vuonna 2011, kun jouduin vaihto-oppilasmatkan vuoksi terveystarkastukseen (olisin tietysti voinut kieltäytyä, mutten tajunnut), ja vuonna 2016, kun minulla tutkittiin uniapneaa (sitä ei ollut). Vuonna 2011 minä painoin 55 kiloa. Vuonna 2016 70. Mahdotonta hyväksyä. Kiitos mirtatsapiini, kiitos ketiapiini, nyt riittää.

Ehkä sitten uskallan, kun silmissäni jo hupenen. Mutta kun peilin edessä mittaan itseäni ja katson, en huomaa mitään, ei vieläkään vähemmän, ei yhtään vähemmän, koko ajan enemmän oikeastaan. Vatsa menee makkaroille, kun jalat nostaa syliin. Pytyllä istuessa reidet vain muhkeutuvat. Rinnat! Miten minulla voi olla näin isot rinnat?

Laihdutatko sinä miellyttääksesi sitä miestä, terapeutti kysyy. Se saa minut nauramaan. Mies muistuttelee: muista syödä, ihan kuin olisit pienentynyt taas! Joskus jopa mietin, lakkaako hän pitämästä minusta, jos hupenen. Minä laihdutan ollakseni maailmalle hyvä. Niin että kun he katsovat minua, he näkevät minut onnistuneena. Minä laihdutan vanhempieni vuoksi. Haluan olla hyvä tytär. He ansaitsevat sen. He rakastavat minua, vaikken minä ansaitse sitä. Vastalahjaksi on oltava hyvä.

En halunnut syödä aamupalaa, mutta oli pakko, olin valvovan silmän alla, taas, ihan niin kuin teininä. Huomenna en syö. Epäonnistun joka kerta, kun syön tänään enemmän kuin eilen. Vähemmän on paremmin.

Siskoni ja minä

Siskoni ja minä, me olimme kerran kovassa mahataudissa monta päivää. Joimme vettä, emme pystyneet syömään ja iloitsimme siitä. Me punnitsimme itsemme taudin jälkeen, me olimme menettäneet melkein neljä kiloa ja me riemuitsimme.

Siskoni ja minä, me olimme tarkkoja levitteestä, jos se ei olisi kevyttä kuin keiju, me emme sitä leivälle levittäisi. Me luovuimme oltermannista ja lauantaimakkarastakin.

Siskoni ja minä, me opettelimme peilin edessä vetämään vatsaa sisään, jotta luokkakuvassa saisimme navan kiinni selkään. 

Siskoni ja minä, me vaihdoimme pikaruokalassa pizzan salaattiin; me tiesimme jo hyvin nuorina, että se olisi hyvä. Meille ei enää kelvannut keltainen Jaffa eikä Fanta, Coca Cola Zeron kelpuutimme.

Siskoni ja minä, me aloimme viimein ymmärtää luistelun hauskanpidon sijasta kalorinkulutuksena, samoin hiihdon ja pulkkamäenkin, ajattelimme ylös mäkeen noustessamme painetta reisilihaksissa.

Siskoni ja minä, me opettelimme lautasmallin: puolet annoksesta olisi oltava salaattia. Mutta kun annoksesta puolet puolitetaan puoleksi onkin salaatti yksi neljäsosa lautasta.

Siskoni ja minä. Me olimme silloin lapsia.

Mutta siskoni oli aina minua parempi.

Hän peri luonnostaan atleettisen vartalon, pituuttakin enemmän; minä jäin lyhyeksi, rintavammaksi toki kuin siskoni, mutta minulla oli rehevä lantio, pyöreä peppu, pehmeä vatsa. Ja minun siskoni oli urheilussa parempi: hän juoksi kyllä maratonia, minä juoksin kilometrin. Hän näytti hyvältä tiukoissa farkuissa, jotka olivat kolme kokoa pienemmät kuin minun. Hän näytti hyvältä missä vain.

Hän oppi kieltäymyksen: tanssitunnin jälkeen minä söin lautasellisen ruokaa, ja hän söi porkkanan.

Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.

Siskoni, sinä sait rasvattoman kehon, joka suunnasta täydellisen. 

Siskoni - minä ajattelin -, minä sain ehkä kirjaviisauden, mutta mitä sillä tässä maailmassa tekee, tässä maailmassa joka elää näköaistista.

Siskoni. Minä luulin, että sinä olisit onnellinen.

Help, I have done it again

I have been hurt many times before

Hurt myself again today

and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me, wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up

and breathe me

Sia: Breathe me

Vuosi 2017 - ihmeellinen vuosi

Tulikukon vuosi. Minä olen vesikukko. Kukon vuosi on rohkeiden yritysten ja riskien vuosi, ja sitä tämä vuosi on todella minulle ollut. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että kaikki yritykset johtaisivat aina onnistumisiin, vaan seurauksena voi olla myös katastrofi. Tämä kyllä kuvaa minun vuottani. En silti tekisi mitään toisin.

Tätä vuotta varten tehneistä toiveistani toteutui vain harva, mutta toisaalta monet toteutuneista olivat niin isoja ja odottamattomia, etten voi valittaa. Niin se kai menee usein elämässä: aina ei saa sitä, mitä haluaa, mutta saa muuta.

Minä sanon, että tämä vuosi oli järisyttävä. Se järisytti elämääni ja mieltäni. Vaikka moni unelma tuli toteen, toivon, että ensi vuosi on lempeämpi ja tasaisempi.

Opettajan pedagogiset

Hain opettajan pedagogisiin opintoihin, pääsin ja aloitin opinnot syyskuussa. Kärsin huijarisyndroomasta ja koin, että olen huijannut itseni opintoihin. Olin varma, etten tule selviämään. Kävikin ilmi, että en pelkästään selviä - minä loistan! Olin ollut varma, etten saa luokkaan työrauhaa ja että oppilaat kiusaavat minua. Yksi kaverini jopa sanoi: "Ei sun kannata mennä yläasteelle opettamaan, nehän alkaa kiusata sua." Nyt tekisi mieli sanoa: "Miksei ne haluaisivat kiusata minua?" - Minä olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden & saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Uskomatonta!

Mies

En ehkä osaa sanoa tästä enempää. Sanon vain sen, että kaikki suru, jota olen tuntenut vanhojen suhteiden päätyttyä, tuntuu käsittämättömältä. En silloin tiennyt, että jotain näin hyvää edes on olemassa. Välillä pohdin, onko tämä oikeasti minun elämäni.

Läheisten huolenpito

Sairastuin väärän lääkityksen ja stressin takia pahemmin kuin pitkään aikaan. Masennuksesta en ole enää kärsinyt, mutta ahdistus on ollut välillä hallitsematonta. Sen seurauksena tapahtui jotain uskomatonta: perheeni lupasi kustantaa minulle lisää psykoterapiaa Kelan terapian päätyttyä! Lisäksi perhe on pitänyt huolta yleisestä jaksamisestani. Myös muut läheiseni ovat olleet avuksi. Olen aina joutunut pärjäämään elämässä yksin, joten tämä on tuntunut suorastaan ihmeeltä. Mutta se on vain ollut pakko ottaa vastaan.

Uusi terapia & uusi lääke

Aloitin uuden terapian kokonaan uuden terapeutin kanssa. Uusi terapeutti on paljon parempi kuin edellinen, jonka luona käyminen on jälkeenpäin osoittautunut virheeksi. Aloitin myös uuden lääkityksen! Duloksetiini on ollut erinomainen lääke minulle. Ihmettelen, miksei sitä ole määrätty minulle aiemmin. Olen myös saanut rauhoittavat, jotka ovat tuoneet henkistä turvaa.

Ultra Bra

Ruisrock on jokavuotinen perinteeni, ja olihan siellä hienoa taas, ai että. Mutta tällä kertaa koin jotain poikkeuksellista! Tietysti odotin Ultra Bran keikalta paljon. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun seisotte rantaviivalla, bändi soittaa Rantalavalla, aurinko paistaa, koko yleisö laulaa, ja ohi menee laiva, joka heittää rannalle aallon, ja aalto katselee kenkänne? Ette tiedä, ellette olleet siellä. Se oli uniikki kokemus.

Ystävä

Kun vointini huononi, lopetin yhteydenpidon ystäviini ja menetin heistä monia. En puolustele itseäni, olin paska mutten pystynyt parempaan. Mutta yksi ystävä läheni minua entisestään. Hän ilmoitti suoraan, ettei anna minun hävitä, ja pakotti minut ulos kahville ja viinille. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi hän viihtyy seurassani niin, mutta ehkä sillä ei ole väliä.

Aloin taas kirjoittaa

Kirjoittaminen oli vähän aikaa jopa mahdotonta. Se teki minut suorastaan sairaaksi. Lopulta oli pakko alkaa kirjoittaa. Aloitin jopa uuden romaanin, jota on tällä hetkellä jo 77 sivua. Blogiakin olen yrittänyt taas aktivoida. Kyllä se tästä.

Monet hyvät kirjat

Luin vuonna 2017 paljon hyviä kirjoja. Rakastuin Margaret Atwoodin tuotantoon. Luin myös Hanya Yanagiharan Pienen elämän, William Gouldingin Kärpästen herran ja Sofi Oksasen esikoisromaanin. Myös Laura Gustafssonin teokset tekivät vaikutuksen.

Monet hyvä keikat

Näin vuonna 2017 monta hyvää keikkaa. Maija Vilkkumaa teki vaikutuksen niin kuin aina. Kävin katsomassa myös Saara Aaltoa Hartwall-areenalla, Pet Shop Boysia Turun linnan kupeessa ja Haloo Helsinkiä Logomossa - sekä monia muita.

Konmari

Konmari eli kodin järjestäminen karsimalla turhaa tavaraa kuuluu hörhöosastoon, mutta minulle siitä oli paljon hyötyä. Heitin pois paljon tarpeetonta, ja kotona onkin ollut viihtyisämpää. Olen myös muodostanut tavaraan uudenlaisen suhteen. En enää pelkää heittää pois tarpeettomia tavaroita. Toisekseen en himoitse tavaraa määrällisesti enää niin paljon; ostan mieluummin yhdet laadukkaat kengät kuin kolmet huonot.

Vaikka vuosi sisälsi paljon pelkoa ja kipua, oli myös paljon hyvää. Olen kiitollinen mm. seuraavista asioista:

Sain paljon positiivista palautetta asiakkailta. Olin kuulemma loistava asiakaspalvelija :) 

Kerroin hauskan jutun oppitunnilla ja sain koko luokan 15-vuotiaita nauramaan.

Puutuin koulussa kiusaamiseen ja ai että siitä tuli hyvä olo!

Join ystäväni kanssa pullon viiniä kotonani, ja puhuimme kaikenlaista. Samainen ystävä luki elämääni käsittelevän esseen ja piti siitä.

The Jezabels ja Ivy & Gold (uusia bändejä musamakuuni)

Uusi iPhone (materialismionnellisuus jes!)

Tajusin, ettei minulle tarvitse olla mielipidettä kaikesta. Ja etten ole huono ihminen, vaikka ajattelen joissain asioissa toisin.

Löysin hyvän psykiatrin

Kävelin uuden miesystäväni kanssa vapunaattona urheilustadionille. Istuimme penkeillä auringossa ja puhuimme, ja tuntui, että elämä on tässä.

Vietin hyvän joulun perheeni kanssa.

Suhteeni äitiin syveni entisestään.

Juhlimme miesystäväni kanssa 100-vuotiasta Suomea.