Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Läpimärkä röökiaski

Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.

Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.

En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.

Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.

Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.

Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.

Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.

Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.

Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.

Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?

Mitä enää voi tehdä?

Sairaus on minua vahvempi.

Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.

Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.

Sä tarviit sotilaan

joka saa sut voittamaan

Luulitko et mä oisin se?

Sä tarviit poliisii

joka ottaa rosvot kii

Sä tarviit ja sä ansaitset

Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua

kun en muuta voi, mut älä usko mua

Älä rakenna mun varaan elämää

Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät

Mut pliis oo järkevä ja pakene

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja kaulasuudelmiin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Sä tarviit sankarii

joka ostaa kukkasii

sunnuntaisin keittiöön

joka vastaa viesteihin

tutustuu sun serkkuihin

eikä putoo mustaan tyhjiöön

Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun

me nähdään jossain mä tarraudun

mun kynsillä kun selkänahkaan kii

Ja kipu hetkeks häviää

ja mä tahdon et sä jäät

mut mä tiedän et se ei voi olla niin

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja lemmenlauluihin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

Ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Mä oon vain helisevä vaski

Läpimärkä röökiaski

Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä

Voi kunpa joku kuuntelisi minua

Toki siis käyn terapiassa. Minua kuunnellaan joka viikko, joskus kahdestikin viikossa. Saan kyllä puhua murheistani.

Välillä vain haluaisin puhua myös läheisilleni. Haluaisin kertoa, miten minulla menee, miten on mennyt, haluaisin kertoa läpikäymistäni vaikeuksista, koska ne vaikuttavat edelleen elämääni. Toisetkin kertovat minulle vaikeuksistaan. (Se tuntuu hyvältä. Olen luottamuksen arvoinen.)

Haluaisin vain itsekin joskus kertoa.

Mutta kaava on aina sama: Kun kerron, toinen kertoo oman kokemuksensa, yleensä pitkästi, ja sitten me keskustelemme hänestä.

Tietenkin keskusteluun kuuluu se, että toinen kertoo jotain itsestään, sitten toinen itsestään, ja niin edelleen. Mutta joskus olisi kivaa, jos pysähdyttäisiin minunkin kokemukseeni eikä vain mentäisi eteenpäin. Jos minulta kysyttäisiin joskus jotain. Menen niissä tilanteessa ymmälleni enkä tiedä, miten jatkaa omasta kokemuksestani. Aika usein on niinkin, ettei se toisen kokemus liippaa kovin läheltä omaani, vaan on ihan irrallinen tarina.

Vaikenen.

Yhteen yhteisöön jaoin tällä viikolla tilanteen, jossa kerroin olevani kyllästynyt siihen, miten isäni kommentoi ulkonäköäni. Kerroin myös syömishäiriöstä ja siitä, miten raskasta on, kun ei saa olla rauhassa. Toinen ryhmäläinen alkoi yhtäkkiä kertoa, miten hänen vanhempansakaan eivät hyväksy hänen lävistyksiään, mutta miten se ei haittaa, koska hän tykkää lävistyksistään. Hän kertoi siitä aika pitkästi. Tunsin itseni täysin sivuutetuksi, koska asiaani ei kommentoitu mitenkään. Se tuntui pahalta.

Eräässä ryhmäkeskustelussa hiljainen nainen halusi kertoa osastojaksostaan. Toinen kiirehti puhumaan päälle, että kyllä minäkin olen ollut osastolla, psykoosin takia, ihan kuin se olisi ollut kilpailu. Sydämeni särkyi, kun tämä hiljainen nainen yritti kerrankin kertoa jotain henkilökohtaista itsestään. Kysyin, mitä hän oli aikonut sanoa, mutta hän ei pystynyt palaamaan aiheeseen.

Vihaan sitä, kun käynnissä on hyvä keskustelu, ja joku tulee ja vaihtaa aihetta. Pilaa sen.

Yhdellä läheisimmistäni on todella vaikeita kokemuksia lapsuudestani. Kun kerron omastani - olihan minullakin kaikenlaista - hän kertoo heti omastaan. Sitten keskustelemme siitä. Ja tietenkin keskustelemme, koska hänen kokemuksensa ovat niin syviä ja kipeitä, ja hän ei käy terapiassa, hän tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Mutta kai minäkin olen hänen läheisensä, ei hän pelkästään minun.

Poikaystävä kysyy joskus, miten päiväni on mennyt. Se tuntuu järistyttävän hyvältä.

Toisaalta elämässäni on jonkin verran ihmisiä, jotka kysyvät, mitä minulle kuuluu, ihan vain, jotta saisivat kertoa omat kuulumisensa.

Ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen.

Jokainen rakastaa puhua itsestään. Ei se ole itsekästä. Sille pitäisi antaa tila. Ihan jokaiselle. Vastavuoroisesti.

Jokin aika sitten ajoin isän kanssa pitkän ajomatkan. Koetin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, mutta isän kanssa se on vähän vaikeaa. Kerroin aikovani seuraavana päivänä tehdä bulgursalaattia, enkä ole ennen kokannut bulguria. Isä alkoi yhtäkkiä puhua, että kyllä hänenkin pitäisi pudottaa painoa, kun on sitä viime vuosina kertynyt. En osannut vastata mitään. Miten se liittyi bulgursalaattiini?

Muutenkin olen väsynyt laihdutuspuheeseen. Sitä tulee ihan joka paikasta.

Minulla on tapana esittää keskusteluissa muille kysymyksiä. Olisi kivaa, jos joku kysyisi joskus, mitä itse ajattelen asiasta. Tai jopa kysyisi minulta jotain ihan muuta!

Ja tietenkin voin kertoa omatoimisesti. Mutta se ei ole sama asia, ei vain ole.

Olen kiinnostunut muista. Miksi muut eivät ole kiinnostuneita minusta? Ei se ole tietenkään vaihtokauppaa. Mutta ei se saa olla myöskään yksipuolista.

Olen tajunnut, että lapsuudenkodissani ei saanut puhua vaikeista asioista. Äiti suuttui, kun otin vaikean asian esiin, isäpuoli taas kertoi, miten tuollaisesta ei pidä välittää. Isälle ei voinut puhua, koska isä ei ymmärtänyt.

Äiti tosiaan aina suuttui. Terapeutin mukaan se kumpusi hänen huolestuneisuudestaan; hän halusi huutamalla tehdä ongelmasta olemattoman. Ymmärrän sen kyllä. Se ei vain toiminut. En pysty kertomaan hänelle mistään. Ehkä siksi vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa kaikkien kanssa. Viime aikoina olen yrittänyt, mutta minut on sivuutettu.

Äiti myös puhui aina omista ongelmistaan minulle, jos silloin, kun olin aika pieni. Kun yläasteella minulla oli tosi vaikeaa, hän kertoi jatkuvasti omista työmurheistaan. Kuuntelin häntä melkein päivittäin. Hän ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Jos kerroin, hän vähätteli ja suuttui.

Äiti myös puhuu päälle.

Kuuntelen muita, koska tiedän, miten kipeä kokemus on, kun ei tule kuulluksi.

Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Niitä on vuosilta 2007-2017 kuusitoista. Kirjoitin usein, koska minulla ei ollut kuuntelijaa. Kirjoitan myös blogiin. Täällä saan kuulijoita, ja se tuntuu hyvältä, etenkin kun ihmiset ovat minulle tuntemattomia.

Silti: kunpa myös läheiseni kuuntelisivat. Silloin he voisivat ehkä myös ymmärtää.

Antaudun

Sulle antaudun

Sanat polttaa kurkussa

Tuntuu et tukehdun

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.

Kun siirtyy äkkiä

päivänvalosta pimeään

kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.

Kirjeeni sait, se on kynäni syy

jos ajatus hämärtyy

Sä ehjää lausetta hait

Odota huomiseen

ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin

Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin

latasin yllättäin

Taisin sua satuttaa

enkä takaisin saa

Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.

I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Et tahtoisi satuttaa, mutta huomaatko, miten syvällä luoti on?

Tuntuu vaikealta olla osa ryhmää, jossa saa niin hyvää kohtelua. Torstaisin kokoontuvassa ohjatussa yli 20-vuotiaiden naisten ryhmässä me puhumme toisistamme paljon hyvää. Miten kaikki ovat niin rohkeita, kauniita ja rakastettavia. Joka kerta ryhmässä ja sen jälkeen kysyn itseltäni, olenko sen kaiken arvoinen. Se tunne valtaa minut jo silloin, kun käyn makaamaan jumppa-alustalle alkurentoutukseen. Pelkkä huone, sen kattoon kiinnitetyt koristeet ja pikku lamput saavat pääni sekaisin: mitä minä tässä ryhmässä teen, ansaitsenko minä muka mitään tästä?

On paljon helpompaa puhua hyvää muista kuin itsestään. Ylipäätään tuntuu, että on hyväksyttävämpää puhua itsestään pahaa kuin hyvää. 

En osaa käsitellä niin hyvää kohtelua. Simple as that. Odotan jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki he tajuavat, miten huono olen. Yksi heistä on jo huomannut sen, hän ei enää halaa minua. Kysyin terapeutilta, kannattaisiko minun lähteä ryhmästä - samahan se on, eristänkö itse itseni vai eristävätkö muut minut.

Älä helvetissä lähde, terapeutti sanoi.

Jos lähtisin itse, minua ei nöyryytettäisi. Se tekisi tilanteesta erilaisen. Ja helpompaa olisi luopua nyt kun ei vielä ole kiintynyt niin kovin. Kun ei ole vielä luottamusta, joka rikkoa.

Puhuessani ryhmän aiheuttamasta ahdistuksesta huomasin meneväni itsesyytöksestä toiseen. Ajatteletteko te nyt, etten pidä teistä, loukkannutteko, kun en luota teihin. Tuntuu, että sanonpa niin tai näin, sanon jotenkin väärin. Mitä sitten tapahtuu, kun mokaan? kysyin. Voiko tässä ryhmässä muka mokata, yksi ryhmäläinen kysyi. En osannut vastata. Kun itse teen virheen, se on niin erilaista kuin jos sen virheen tekee joku muu. Se on aina vakavampaa. Se on salakavalaa. Se on anteeksiantamatonta.

Joskus ei edes tarvita virhettä, jotta ihmiset kääntäisivät selkänsä. On vain epäsuotuisa tilanne, ehkä tilanne, jossa minusta ei ole ihmiselle mitään hyötyä, eikä hän näe syytä kohtella hyvin. Sekin on niin masentavaa, siis tajuta, että on ystävä ja merkityksellinen vain ollessaan muille hyödyksi. Väline. Ehkä se sitten on minun tarkoitukseni, tai ehkä teen siitä tarkoituksen itselleni. Välillä taas olen vihainen, etten saa selitystä selän kääntämiselle, ettei kukaan määrittele virheitäni. Jään aina ymmälleni.

Toisaalta aika moni väsyy siihen, etten luota. Vaikutan kiittämättömältä. Ei auta kuin hymyillä, vaikka sisällä kalvaa pelko ja merkityksettömyyden tunne. 

Ja sitten taas toisaalta haluan pitää kynsin hampain kiinni niistä ihmisistä, joilla on minulle merkitystä, niistä, jotka kohtelevat minua hyvin. Kunpa vain voisin luottaa siihen, että olen riittävän hyvä heille. Kunpa saisin mittarin, joka näyttäisi, mikä on tarpeeksi, riittävää ja hyvää. Toistaiseksi vain virheettömyys on riittävän hyvä.

It doesn't hurt me

You wanna know how it feels?

You wanna know, know that it doesn't hurt me?

You wanna know about the deal I'm making?

You be running up that hill

You and me be running up that hill

And if I only could

make a deal with God

and get him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could, oh

You don't want to hurt me,

but see how deep the bullet lies

Unaware that I'm tearing you asunder

There is thunder in our hearts, baby

Why so much hate for the ones we love?

Tell me, we both matter, don't we?

You, be running up that hill

You and me, be running up that hill

You and me won't be unhappy

And if I only could

make a deal with God

and get Him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could...

(Kate Bush: Running up That Hill)

Tytön täytyy

Tutustuin viime syksynä erääseen tyttöön. Emme ole ystäviä, mutta hyvissä väleissä olevia tuttavia. Olen ensi hetkestä asti katsonut häntä ihaillen. Hän on kaunis, tyylikäs, omaperäinen, taiteellinen, ahkera, määrätietoinen ja älykäs. Hänellä on hyvä opiskelupaikka, vakava parisuhde ja harrastuksia. Hän tekee kuvataidetta, soittaa klassista kitaraa, tanssii. Hänen kanssaan on mielenkiintoista keskustella, sillä hän on avoin muille mielpiteille ja osaa perustella omansa. Hänellä on näkemyksiä., hän oli selvästi perillä maailman tapahtumista. Hän suhtautui minuun alusta saakka ystävällisesti.

Suuni loksahti auki, kun kuulin hänen sairastavan anoreksiaa.

Ajattelin: mutta moni tyttöhän maksaisi siitä, että saisi olla kuten sinä! Onneksi en sanonut sitä.

Mutta entä jos hän ei halua olla sellainen?

Ei kaunis, ahkera, vahva, määrätietoinen, ihana. Ei aina kiltti kaikille. Ei laittautua minne ikinä meneekin. Ei kenenkään silmissä tavoittelemisen arvoinen. Jos vain riittäisi omana itsenään.

Mutta ehkä hänen täytyy olla sellainen, jotta hän kelpaa muille ja sietää itseään. Vähempi ei riitä. Missään. Ei koulussa, harrastuksissa, ulkonäössä, ihmissuhteissa. Kasvot on meikattava ja kruunattava hymyllä, vaikka sattuu ja vaikka ripsiväri valuukin poskille, kun pääsee piiloon. Väsyä ei saa. On kaksi vaihtoehtoa: täydellinen huonous tai täydellisyys.

Siihen väsyy. Että pitää jaksaa kaikki sellainen. Ja vielä syömättä. Minunkaltaiseni ihmiset vielä lisäävät sitä taakkaa - "sä olet niin täydellinen!" 

Ja entä kun ei tavoitakaan täydellisyyttä?

Silloin kaikki hajoaa.

Rikkoisit itsesi mieluummin kun

rikkoisit toisen, mä niin otaksun

Ottaisit niskoilles syytöksetkin,

ottaisit turhat nöyryytyksetkin

Kaisa ei ymmärrä,

Kaisa ei nää

Kaikki on kunnossa, kaikk' selviää

Synkille reiteille tie yllyttää

Silta on jäässä ja jää kimmeltää

Tulee yö ja vie kaiken pois

Tulee yö ja vie kaiken pois

- Samuli Putro

Paljon kauniita ajatuksia,

- Aoda

Hyvää bisnestä muovilihasta

"Oletteko ikinä kuulleet anoreksia nervosasta? -- Se on pakkomielle ruumiinkuvasta. Siitä kärsivät naiset ovat jatkuvasti dieetillä. He pakottautuvat oksentamaan syötyään. Joka vuosi kymmeniä naisia Euroopassa ja Usassa joutuu sairaalaan tämän sairauden vuoksi. Jotkut kuolevat. Heidän sydämensä pettää. Mutta silti he luulevat olevansa lihavia. -- älkää unohtako, että samaan aikaan vauvoja Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä kuolee nälkään. He eivät löydä leipäpalaa nakerrettavaksi. He eivät ole koskaan elämässään nähneet makeista. Sillä välin kun naiset lännessä oksentavat suklaabrandykakkuja tyylikkäissä ravintoloissa, kolmannessa maailmassa ihmiset näkevät nälkää. Ei ole mitään sattumaa, että kaksi suurinta teollisuudenalaa lännessä ovat sotakoneisto ja kauneuskoneisto. Sotakoneistolla hyökätään, vangitaan, kidutetaan ja tapetaan. Mutta kauneuskoneisto ei ole yhtään vähemmän paha. -- Kaikki sumenee. Kauneuskoneisto hallitsee mieliä."

- Elif Shafak - Kunnia (s. 334 - 335, suom. Maria Erämaja)

Tyttöjen päivän juhlassa me leivoimme kuppikakkuja. Ne pursuivat muoteissaan kauniiksi, me koristelimme ne sokerimassalla ja sateenvarjoilla. Niitä oli kaiken värisiä, kokoisia ja näköisiä ja ennen kaikkia iloisia kaksi pellillistä. Ne tuoksuivat ovelle asti. Pelkästään niiden katselu sai mielen iloiseksi.

Itse asiassa minä vain katselin niitä. En tohtinut syödä. Olen viime aikoina tarkkaillut syömisiäni ehkä liiankin kanssa, kun huomaan taas vaihtavani välipalaleivät hedelmiin ja aamupalaksi nautitun voisilmäpuuron rahkaan. Herkuttelu ei tule kuuloonkaan, ei ole tullut vuosiin, ei edes ihanassa tyttöjen päivän juhlassa.

Monet juhlissa olleet tytöt toki söivät kuppikakkuja, olihan ne leivottu yhdessä juhlaa varten, ne olivat todellisia ilon leivoksia. Silti ehkä he olivat säästelleet nälkää, jotta kalorimäärä ei ylittäisi suositeltua päiväsaantia, tai vastaavasti sitten illalla välttelivät syömistä, jotta eivät lihoisi. Monilla maistui sokeri vielä pitkään kielellä, mutta herkun katoaminen mahaan ahdisti.

Tiedän yhden tytön, joka voisi syödä pellillisen kuppikakkuja. Mutta hän ei liho, sillä hän tyhjentää vatsansa syötyään. Deletoi ruuan. Pitää itseään usein nälässä, paastoaa suorastaan, mutta retkahtaa sitten syömään. Mieli tekee varsinkin sokerisia ja rasvaisia herkkuja, kun keho huutaa energiaa.

Juhlissa olleet lapset sen sijaan söivät kakkuja innolla ja surutta. Yksi tyttö toi minulle kakun kiitokseksi siitä, että olin auttanut häntä askartelussa. Sisälläni läikähti ilo, mutta jätin vaivihtaa kakun tiskipöydälle.

Olen ollut vuosia melko sinut itseni kanssa, mutta huomaan kehoahdistuksen nostavan päätään aina silloin tällöin. Mielessäni taistelee kaksi eri ääntä: se, joka rakastaa pyöreyttä ja se, joka muistuttaa, miten tuomittavaa on olla edes normaalipainoinen, saati ylipainoinen. Ainakin olisi syytä pyrkiä koko ajan parempaan, käydä jumpissa ensisijaisesti kiinteyttämässä peppua ja elää päivien läpi rahkalla. Tunnen itseni kehnoksi aina kuunnellessani jonkun hehkutusta milloin mistäkin treenistä ja sen kiinteyttävästä vaikutuksesta, vaikka sisimmässäni tiedän, että jos olisin aidosti kiinnostunut kropan muokkaamisesta, olisin jo salilla. Entäpä jos haluan olla tällainen, riittääkö se?

On päiviä, joina itken, etten jaksa laihduttaa. Toisaalta on päiviä, joina yritän. Sitten olen nälkäinen ja kiukkuinen, oloni huononee entisestään. Useimpina päivinä olen edelleen sinut itseni kanssa, sillä todellisuudessa pidän siitä, mitä peilistä näen. Silti silloin tällöin katson menestyneitä ihmisiä ja tajuan, että heitä yhdistää yksi asia: he ovat hoikkia. Ja taas päädyn ajatukseen siitä, miten itse olen jollain lailla epäonnistunut tai että ainakin voisin olla joiltain osin parempi. Ehkä minua sitten kuunneltaisiin?

Vannon itsensä hyväksymisen nimeen, mutta aina ei ole ihan helppoa elää kuten opettaa. Vaikka en haluaisi, törmään päivittäin kiiltäviin mainoksiin, joissa tikkulaihat mallit esittelevät milloin mitäkin mallistoa. Ja vaikka tiedän, että suurin osa ihmisistä ei näytä malleilta, ei aina pysty olemaan vertaamatta. Epäonnisesti olen vielä sattunut television ääreen laihdutusohjelmien aikana (mikä ei sinänsä ole ihme, koska niitä tulee niin usein). Ohjelmassa Jutta ja puolen vuoden superdieetit bodattu personal trainer käskyttää 35-vuotiasta perheenäitiä sanoin "haluatko sä oikeasti olla tuollainen koko loppuelämäsi". Ohjelmassa Rakas, sinusta on tullut pullukka kaunis 23-vuotias nainen taas selittää, että hänestä on tullut niin kauhea ämmä, ettei häntä kestä katsoa. Naisen miesystävä toteaa, että "äärirajoilla tässä kyllä mennään". Siinäpä on aiheellinen viesti: jos lihot parisuhteen aikana, rakkaus ei riitä pitämään suhdetta kasassa. Minua hirvittää, vaikka olen hädin tuskin yli 20. Entä sitten, kun olen synnyttänyt lapsia ja tulen keski-ikään? Entä sitten kun rupsahdan - se tapahtuu väistämättä? Mitä minä sitten teen, lähteekö mies sitten?

Turvapaikassa luin kirjoituksen Cosmopolitanista. Kirjoituksessa julistettiin, miten itsensä ja kehonsa rääkkääminen saa nyt riittää ja on syytä olla itselleen armollisempi, herkutella, rakastaa itseään, lopettaa itsensä parjaaminen. Konteksti kummastutti minua, onhan Cosmopolitan todellisuudessa epäterveen naiskuvan julistaja ja saatanallinen raamattu. Käännettyäni sisällysluetteloon löysin heti treeni- ja laihdutusvinkkejä. Onneksi saatoin vaihtaa Cosmopolitanin Demiin. Silti kirjoitus pyöri päässäni: huomasin ajattelevani, miten se on suunnattu jo valmiiksi laihoille ihmisille, joilla todellisuudessa ei ole tarvetta laihduttaa. Jos minä julistaisin, että nyt alan rakastaa itseäni ja herkutella antaumuksella, sanoihini todennäköisesti suhtauduttaisiin vähän huvittuneesti. Kyllähän minussa on vielä ylimääräistä, josta voisi hankkiutua eroon.

Syömishäiriöblogeissa puhutaan usein, että sitten kun painan sen ja sen verran, olen onnellinen. Silloin lopetan. Sitten kuitenkin halutaan eroon vielä vähän enemmästä. Ja tavoitepainossakin lopulta ajatellaan, että ehkä olisi syytä painaa hiukan vähemmän, ihan vaan siltä varalta, että paino nousee. Ja varmistukseksi, ettei paino enää nouse, ei annetakaan juhlissa mahdollisesti (vaikkakin epätodennäköisesti) nautitun kuppikakun jäädä vatsaan, vaan se otetaan sieltä pois.

Syömishäiriöidentiteetin omistava ystäväni on kuullut viikon sisällä huomautuksen "tosi suuresta ruoka-annoksestaan" sekä siitä, "miten paljon Snickersissä on kaloreita". En voi olla kuin hämmästelemättä kommentoijien ajatustoimintaa. Ehkäpä hekin ovat epävarmoja kehostaan ja purkavat sitä ympäristöönsä, niin että kaikilla on paha olla? Mokkapalojen äärellä tyttöporukassa se tapahtuu joka kerta - jossain vaiheessa joku toteaa, että onpa tässä paljon kaloreita, mutta ehkä mä silti syön. Ja sitten syödään, ja itse kukin potee huonoa omaatuntoa, ja lopulta paha olo on suurempi kuin herkusta saatu nautinto.

Olen kauhuissani siitä, miten meistä aikuisista välittyy itseään vähättelevä ja haukkuva asenne nuoriin ja nuorista edelleen lapsiin. Joka päivä jossakin aina uudet ja uudet tytöt alkavat puristella reisiään ja päättää jättää väliin seuraavan aterian, tavoitella pienempää vaatekokoa. Kuppikakuista nautittaessa katselin lapsia, jotka kilpailivat siitä, kenen kakussa on kaunein päällinen, ja sitten söivät haukkasivat kakkuja niin että sokerikuorrutetta levisi pitkin poskia. Ja mielessäni mietin: elämässäni tulen toimimaan niin, ettei yhdenkään lapsen tarvisisi tulevaisuudessa pohtia, voiko syödä kuppikakun vai ei.

Anna rakas voimia jaksamaan

Alusvaatemainokset kaduilla

Joka puolella muija kuvissaan

luottaa itseensä

pikkuhousuissaan

Itseinhosta, ihmisvihasta

hyvää bisnestä

muovilihasta

Sinä olet kauniimpi kaduilla

loisteputkimaailman valoissa

(PMMP: Jeesus ei tule oletko valmis)

Minä tammikuussa 2014.

Kaappi täynnä särkyneitä lasikenkiä

Sunnuntaina vajosin syvälle ahdistukseen. Se oli upottavaa ja henkeäsalpaavaa. Itkin ja itkin ja itkin. Ja itkin. Muistan miten vatsalaukku tempoi, kun kehon suojamekanismi meni päälle. Makasin lattialla kännykkä kädessä, pyysin ihmisiltä apua osaamatta tähdentää, millaista apua. Niistin kaulassani olleeseen huiviin, koska ei ollut muutakaan. Nikottelin ja tärisin. Suuni oli kuiva, silmät sameat. En voinut puhua, kurkku ei antanut muodostaa sanoja, se vain sykähteli. Järkyttynyt kehoni huusi lasillista vettä. Minun oli pakko nousta, minä se nousen aina. Peilistä katsoi kaksi punaista silmää, väsyneet kasvot ja sähköinen tukka, ai sinäkö siinä, ai minäkö. Avoin ja avuton.

Siinä seisoin peilin edessä ja kysyin itseltäni taas: mitä sinä pelkäät kaikista eniten?

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että jään vaille hyväksyntää ja rakkautta.

Pelkään, että minut hylätään, että ihmiset kääntävät selkänsä.

Pelkään, ettei minua ymmärretä, vaikka tarkoitan vain hyvää.

Pelkään, että epäonnistun.

Pelkään, että joku näkee heikkouteni.

Pelkään, että jonain päivänä väsyn yrittämään.

Pelkään, että elämä menee ohitseni.

Pelkään alemmuudentunnetta, sitä etten ole muiden vertainen.

Pelkään kipua, johon ei ole lääkettä.

Ja jotta näin ei kävisi, pitää yrittää yrittämästä päästyään, yrittää pontevammin, yrittää miellyttää, selittää, hyvittää. Ei saa väsyä ja näyttää heikkoutta, koska silloin pitäisi selittää, eikä kukaan ymmärtäisi. Ei saa epäonnistua, sillä kukaan muu ei koskaan epäonnistu. Ei ainakaan jatkuvasti ja ihan kaikessa.

Itkin itseni kuiviin. Teen parhaani, eikä sekään riitä. Menestyksen ja täydellisyyden kuoren läpi paistavat ainoastaan viat, ei kukaan näe mitään muuta. Mietin, miten yksi virheeni romahduttaa koko kuvan. Yksi väärä sana, käännös pois. Yksi huono päätös tai hutera askel ja kaikki kaatuu. En koskaan riitä, en itselleni enkä muille. Niin se on ja minkäs teet. On pakko piiloutua itseltä ja muilta, hävittää jäljet omasta rikkonaisuudesta. On ostettava rakkaus ja hyväksyntä, koska muutoin sitä en voi tällaisena koskaan saada. En osaa sanoa, mikä minussa on se perimmäinen asia, joka on vialla. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Minulla on kaapeissa luurankojen seurana laatikollinen särkyneitä lasikenkiä, joilla ei koskaan tanssita.

Ahdistuksen jäljet ovat tuntuneet kehossa koko viikon heikkoutena ja haurautena. Tuntuu, että minua tarvitsisi vain tönäistä, ja vajoaisin taas, juoksisin jonnekin piiloon hyperventiloimaan. Miten selittäisin sitä kenellekään?

Ja mitä tekevät muut,

rakastavatko vaiko hylkäävät

jos mokaat?

Jotain sydämessään

Tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta,

huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa

Siltäkö tuntuu sinusta?

- Herra Ylppö

Nämä päivät vuosi sitten olivat elämäni kauheimpia. Niin kauheita, että muistan ne vieläkin. Hautovan kuuma ilma, kokoon painava ahdistus eikä sanoja selittää kenellekään tai edes itselle. Minua sattui joka paikkaan, mutta kyyneleitä ei tullut. Ahdistus velloi sisällä eikä hellittänyt hetkeksikään. Istuin keinussa kuulokkeet korvilla mutta en ottanut vauhtia. Tätäkö se elämä on, tuijotan hiekanjyviä maassa kenkieni kärjillä, vihaan tätä kesää enkä kuule luonnon ääniä. Tätäkö se on, odottamista, odottamista että kipu tästä häviää.

Olen muistellut paljon elämäni hyviä päiviä, joina ei ollut huolta. Ystäväni täytti 19 eräänä lumisena tammikuuna. Kukaan ei oikeastaan juhlistanut hänen syntymäpäiväänsä, joka sattui olevan maailman arkisin tiistai keskellä lukion kolmatta jaksoa. Järjestimme myöhemmin yllätysjuhlat. Muut tytöt valmistelivat juhlia, kun itse olin suorittamassa autokoulun teoriakoetta toista kertaa. En taaskaan päässyt läpi. Saavuin sattumalta juhlapaikalle samaan aikaan kuin hiukan aikaisemmin koulusta päässyt päivänsankari. Tarkoitus oli ollut, että olisimme kaikki sisällä valmiina laulamaan, kun päivänsankari saapuu. Odotin sankarin kanssa ulkona portaalla, että sisällä muut saavat valmistelut tehtyä. Kaveri tahtoi tehdä lumienkelin. Hän kävi makaamaan lumeen minun piponi päässään ja levitteli käsiään ja jalkojaan. Pehmeä lumihanki kimmelsi laskevassa illassa.

Me lauloimme paljon onnea, me yllätimme hänet täysin. Kerroin kaikille, etten päässyt taaskaan teoriakokeesta läpi. No voi harmi, sanoivat tytöt, ota suklaakakkua. Ei tarvinnut esittää, että olin onnistunut. Eikä tarvinnut selitellä, miksi epäonnistuin. En ollut huomion keskipiste, mutta olin täysin hyväksytty. Ja se suklaakakku oli ihanan mehevää.

Rakastin kerran enemmän kuin järki riittää käsittämään. Tänään kysyin itseltäni: miltä tuntuu, kun joku rakastaa niin paljon?

Mutta hän ei kai tiennyt, että rakastin häntä niin paljon. Se tuntuu epäreilulta. Hänen olisi pitänyt antaa minun sanoa. Kysyä ja vastata. Kertoa, selittää. Hänen olisi pitänyt antaa minulle mahdollisuus. Nyt ahdistus, suru ja katkeruus on pelkkää hellää kaipausta, yhteisten hetkien muistelemista. Ainakin minä sain tilaisuuden rakastaa, minulle sanotaan. Rakastamaan ainakin pystyn. Sitä minä tarvitsen, oikeuden rakastaa itseni ehjäksi ja oikeuden saada vastarakkautta, varauksetta.

Jonkun hoitamaan rikkinäistä sydäntäni. Ilman selityksiä ja tekosyitä. Ilman menettämisen pelkoa.

Toivuttuani sunnuntaina itkusta avasin tietokoneen ja kirjoitin edellisen blogipäivitykseni. Ajatusten suuntaaminen johonkin rauhoitti minua. Sain niin ihania kommentteja, että aloin taas itkeä. Silloin ymmärsin jotain. Omakehu saattaa nyt haista, mutta sanon tämän silti.

Tajusin, että jos en mitään muuta, niin minä osaan kirjoittaa. 

Kiitos, rakkaat lukijat.

- Aoda

Kehoni on häkki

Kahdeksannen luokan keväällä istuin jännittyneenä terveydenhoitajan huoneessa. Kuuntelin vakavana ja vastaanottavaisena katsellen tietokoneen ruudulle piirtynyttä punaista kasvukäyrää.

"Painoindeksi 24. Se on aika paljon. Tästä paino ei kyllä saa ainakaan nousta, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet ja pituuskasvu päättynyt."

Tiedän. Kuulen siitä joka päivä koulussa. Terveydenhoitajan tarkastusta varten olin ollut syömättä ja juomatta, jotta nestettä ainakin olisi kehossa vähemmän. Kerroin, että olin kyllä yrittänyt. Paastota ja oksentaa jos syön liikaa ja sen semmoista. Kyllä minä tiedän. Ihmiset ympärillä muistuttavat, että olen ruma, ja terveydenhoitajan huomautus sinetöi sen tosiasian - ja sen, että painoni on myös epäterve.

Kun seuraavan kahden vuoden aikana kasvoin vielä viisi senttiä, painoindeksi putosi 21,7:ään. Naisen normaali painoindeksi on 19 - 25. Mutta kuukautisten alkamisen jälkeenhän ei enää pituutta kasveta. Noinkohan. En saa koskaan tietää, olisinko nyt pitempi, jos en olisi sen kevään jälkeen vähentänyt syömistä.

14-vuotias on ihan alkutekijöissään. Juuri ja juuri astunut teini-iän kynnyksen yli, lähempänä lapsuutta kuin aikuisuutta. Pitääkö 14-vuotiaan laihduttaa? Osaako 14-vuotias laihduttaa oikein? Tiedostin kehoni ja sen virheet jo sen ikäisenä, mutta sellaiseksi minä olin tullut asiaan vaikuttamatta. En ymmärtänyt, missä oli mennyt pieleen. Olin vain syönyt aika paljon, koska oli usein nälkä. Ja kuukautisia varten keho keräsi rasvaa. Hoikistuin ilman eri ponnisteluja, kun keho muotoutui siksi, joksi se oli tulossa. Ajan kanssa, kun sain kasvaa itsekseni.

Vaikka ei se ihan niin helppoa ollut. Paastosin ja sitten taas ahmin, kun nälkä kävi liian kovaksi, ja sitten, toisinaan, oksensin. En osannut katsoa itseäni kuin vihaten. Tottahan se oli, olin normaalipainon yläkantissa ja ihan liian paksu. Mahdoton rakastettavaksi. Vätys ja epäonnistuja, kun en pysty olemaan ilman ruokaa. Oli vaikeaa keskittyä ulkonäköönsä mitenkään muutenkaan, siis että olisi laittanut tukkaa ja ostanut kauniita vaatteita, koska oli lähtökohtaisesti kuvottavan näköinen. Ja, ennen kaikkea, koska olen läski, minua on oikeus kutsua myös halventavilla nimillä. Mikäs siinä, tottahan ne ovat, terkkarikin sen sanoi! Ihmisoikeuksista ja koskemattomuudesta viis.

Vitsipä on siinä, että olisin kasvanut kauniiksi ja taatusti terveemmäksi, jos olisin saanut kasvaa rauhassa. Terveyttäni romutti paljon enemmän painostressi kuin se ylipaino, jota minulla ei edes ollut.

Nykyään en osaa suhtautua laihduttamiseen normaalisti. Kimpaannun, kun nuoret, hädin tuskin teinit, kieltäytyvät kesän ekasta jäätelöstä ja puristelevat reisissään olevaa olematonta läskiä peilin edessä. Suutun, kun joku sanelee, miltä tytön tai pojan kuuluu näyttää. Ja, mikä merkitsevintä, en edes puolla sellaisten ihmisten laihduttamista, joilla laihduttamiseen periaatteessa olisi syytäkin.  Miksi laihduttaa, kun ihmisen onnellisuus on paljon muusta kiinni? Miksi laihduttaa, kun voi sen sijaan hyväksyä itsensä? Se on kauaskantoisempaa. Jos laihduttaa, se täytyy tehdä itsensä takia, ei muiden. Sillä muiden takia useimmat laihduttavat. Tyttöjä, poikia, terkkareita varten. Kelvatakseen itselleen ja sitä kautta muille.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia. Siihen on onneksi herätty viime aikoina. On ollut anoreksia ja bulimia, jonkin aikaa BED ja ortoreksia. Mutta syömisongelmasta voidaan puhua myös, jos jokaista suupalaa täytyy erikseen pohtia ja kaikesta syömästään tuntee huonoa omaatuntoa. Ja syömisongelmaista toimintaa on, kun yrittää laihduttaa ja ajatukset pyörivät ruuassa, ja sitten soimataan itseä, kun paino ei putoa. Kun itsensä arvostaminen on kiinni painosta. Ei syömishäiriö ole mikään laihojen ihmisten sairaus, eikä syömishäiriötä tarvitse todistaa olemalla laiha. Se pitäisi kaikkien syömisongelmista kärsivien tiedostaa. Jos jokin asia tuottaa pahaa oloa, se on ongelma. Ennen kaikkea on hyvä, että poikien syömishäiriöistä on viimein alettu puhua. Vaikka suurin osa sairastuneista on tyttöjä, pieni osa on myös poikia, ja he tarvitsevat apua ja tukea ja tietoa yhtä lailla.

Itseinhoon hukkuu niin paljon hyvää. Kun pitää itseään niin kuvottavana, ei uskalla tehdä asioita joista unelmoi, tai edes välttämättä asioita jotka olisi pakko tehdä. Tiedostaa itsensä liian tarkkaan. Tragikoomista on, että kaikkia itseään inhoavat ihmiset ovat oikeasti ihania. Heidän pitäisi vain tajuta se.

Olen kaunis. Pidän itsestäni hurjasti. Minulla on isot rinnat ja leveä lantio, sellaista ihanaa pyöreyttä ja pehmeyttä, josta itse pitäisin naisessa. Se ei ehkä ole kauneusihanteiden mukaista, mutta se on sitä mistä itse pidän. Ei kauneutta ole vain yhdenlaista. Jos miellytän omaa silmääni, miksi en miellyttäisi jonkun toisen silmää? Ja taas - entä vaikka en miellyttäisikään? Ei minun kehoni kenellekään kuulu. Minulla on oikeus koskemattomuuteen. Lisäksi olen tajunnut, että jos jokainen hyväksyisi seurustelukumppanikseen ainoastaan laihan naisen tai lihaksikkaan miehen, suurin osa viettäisi elämänsä sinkkuna.

Ymmärrän, että kuulostan ihan sormi pystyssä saarnaavalta tädiltä. Kerron tämän tarinan oikeastaan siksi, että tiedän, miltä tuntuu inhota itseään sen takia, miltä näyttää. Ja tiedän, miten paljon onnellisuutta lisää se, kun oppii hyväksymään itsensä. Se ei tietenkään tapahdu tuosta vain, mutta se on kaiken vaivan arvoista. Paljon arvokkaampaa kuin laihduttaminen ja itsensä rääkkääminen.

Painoa en enää juuri ajattele. Masennuslääkityksen myötä olen lihonut hiukan mutta viis siitä. Olen silti kaunis. Töissä söin hyvällä omallatunnolla rippeet jäätelöpurkkien kansista työkaverini kanssa, enkä tuntenut sekuntiakaan huonoa omaatuntoa. Mansikkajäätelö ja lämmin kesäpäivä kuuluvat onnellisuuteen. Sen sijaan onnellisuuteen eivät kuulu mitkään suureet, eivät kalorit, grammat tai sentit.

Minua eivät rajoita sellaiset asiat. 

Vaikka pituuskasvu olisi loppunut, keho ja sen muutokset ovat vasta alkutekijöissään. Uskokaa pois. Kasvuikään laihduttaminen ei kuulu.

Tämä on paras kommentti painoahdistukseen, minkä olen ikinä nähnyt. Mutta huomatkaa yksi asia: paitsi että Doven mallit ovat normaalipainoisia, he myös hymyilevät.

Rakastakaa itseänne, rakastakaa niin että sydämessä tuntuu,

- Aoda