Et tahtoisi satuttaa, mutta huomaatko, miten syvällä luoti on?

Tuntuu vaikealta olla osa ryhmää, jossa saa niin hyvää kohtelua. Torstaisin kokoontuvassa ohjatussa yli 20-vuotiaiden naisten ryhmässä me puhumme toisistamme paljon hyvää. Miten kaikki ovat niin rohkeita, kauniita ja rakastettavia. Joka kerta ryhmässä ja sen jälkeen kysyn itseltäni, olenko sen kaiken arvoinen. Se tunne valtaa minut jo silloin, kun käyn makaamaan jumppa-alustalle alkurentoutukseen. Pelkkä huone, sen kattoon kiinnitetyt koristeet ja pikku lamput saavat pääni sekaisin: mitä minä tässä ryhmässä teen, ansaitsenko minä muka mitään tästä?

On paljon helpompaa puhua hyvää muista kuin itsestään. Ylipäätään tuntuu, että on hyväksyttävämpää puhua itsestään pahaa kuin hyvää. 

En osaa käsitellä niin hyvää kohtelua. Simple as that. Odotan jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki he tajuavat, miten huono olen. Yksi heistä on jo huomannut sen, hän ei enää halaa minua. Kysyin terapeutilta, kannattaisiko minun lähteä ryhmästä - samahan se on, eristänkö itse itseni vai eristävätkö muut minut.

Älä helvetissä lähde, terapeutti sanoi.

Jos lähtisin itse, minua ei nöyryytettäisi. Se tekisi tilanteesta erilaisen. Ja helpompaa olisi luopua nyt kun ei vielä ole kiintynyt niin kovin. Kun ei ole vielä luottamusta, joka rikkoa.

Puhuessani ryhmän aiheuttamasta ahdistuksesta huomasin meneväni itsesyytöksestä toiseen. Ajatteletteko te nyt, etten pidä teistä, loukkannutteko, kun en luota teihin. Tuntuu, että sanonpa niin tai näin, sanon jotenkin väärin. Mitä sitten tapahtuu, kun mokaan? kysyin. Voiko tässä ryhmässä muka mokata, yksi ryhmäläinen kysyi. En osannut vastata. Kun itse teen virheen, se on niin erilaista kuin jos sen virheen tekee joku muu. Se on aina vakavampaa. Se on salakavalaa. Se on anteeksiantamatonta.

Joskus ei edes tarvita virhettä, jotta ihmiset kääntäisivät selkänsä. On vain epäsuotuisa tilanne, ehkä tilanne, jossa minusta ei ole ihmiselle mitään hyötyä, eikä hän näe syytä kohtella hyvin. Sekin on niin masentavaa, siis tajuta, että on ystävä ja merkityksellinen vain ollessaan muille hyödyksi. Väline. Ehkä se sitten on minun tarkoitukseni, tai ehkä teen siitä tarkoituksen itselleni. Välillä taas olen vihainen, etten saa selitystä selän kääntämiselle, ettei kukaan määrittele virheitäni. Jään aina ymmälleni.

Toisaalta aika moni väsyy siihen, etten luota. Vaikutan kiittämättömältä. Ei auta kuin hymyillä, vaikka sisällä kalvaa pelko ja merkityksettömyyden tunne. 

Ja sitten taas toisaalta haluan pitää kynsin hampain kiinni niistä ihmisistä, joilla on minulle merkitystä, niistä, jotka kohtelevat minua hyvin. Kunpa vain voisin luottaa siihen, että olen riittävän hyvä heille. Kunpa saisin mittarin, joka näyttäisi, mikä on tarpeeksi, riittävää ja hyvää. Toistaiseksi vain virheettömyys on riittävän hyvä.

It doesn't hurt me

You wanna know how it feels?

You wanna know, know that it doesn't hurt me?

You wanna know about the deal I'm making?

You be running up that hill

You and me be running up that hill

And if I only could

make a deal with God

and get him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could, oh

You don't want to hurt me,

but see how deep the bullet lies

Unaware that I'm tearing you asunder

There is thunder in our hearts, baby

Why so much hate for the ones we love?

Tell me, we both matter, don't we?

You, be running up that hill

You and me, be running up that hill

You and me won't be unhappy

And if I only could

make a deal with God

and get Him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could...

(Kate Bush: Running up That Hill)