Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. lokakuuta 2025

Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.


Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.


Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.


Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.


Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.


Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!


Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.


Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.


Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.








sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Minuksi

Masennus ja ahdistus kuuluvat nuoruuteen.

Kun sinä kasvat aikuiseksi, ne loppuvat.

                   Niin sinä kasvat kieroon vääristyneitä ajatuksia kantaen, mutta aikuisena seisot suorana kuin uljas tammi, 

juuret tukevasti maassa,
ojentaen oksiasi aurinkoon.

Hyvä Jumala, 
milloin.


keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Maailma on olemassa

Olen ollut hiljainen, koska olen ollut viime päivinä paljon ulkona. Luonto on tähän aikaan vuodesta kukkeimmillaan. Minulla on ollut tarve vetäytyä sinne hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus puhuu enemmän kuin melu.

Olin täysin unohtanut, miten kaunis maailma saattaa olla. Olin unohtanut lammasaitauksen padon vieressä. Olin unohtanut, että puna-apilan terälehtiä voi syödä ja ne maistuvat makeilta. Olin unohtanut, että pato näyttää siltä, kuin joku olisi kaatanut veden sekaan pullollisen Fairya. Aiemmin olin vain katsonut padon kuohuja miettien, että tuonne voisin mennä ja se olisi armollista.

Maailma ei ole kadonnut sinä aikana, kun minä katosin. Olen herännyt ja noussut näkemään sen.

Edelleen on olemassa koiranputkia. Vielä on paarmoja, jotka pistävät, ja paiseita, jotka nousevat ihoon. Edelleen muurahaiset rakentavat pesää, linnut opettavat poikasiaan lentämään. Edelleen linnut laulavat sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Edelleen aurinko nousee varhain aamulla, ja samasta suunnasta.

Kaikki kukat, kaikki eläimet, kaikki puut ja kasvit ja sade ja aurinko ovat olemassa. Salaiset polut ja mustikkamättäät, niin, jopa minun ja äidin vanha mustikkapaikka, se tarjoaa mustikoita edelleen. Matoiset vadelmat, jotka mahtuvat sormenpäihin. Kantarellit, korvasienet. Omenat kypsyvät. Metsämansikka kiemurtaa kotini takaoven kivetystä pitkin. Hunajamarjat maistuvat kirpeiltä, karhunvatukat pehmeiltä.

Lumpeenkukat. Kaislat. Sudenkorennot. Hyttysenpuremat. Punaiset kärpässienet. Hämähäkit. Ruohosipuli ja retiisit. Tuoksuva multa. Hiekka varpaanvälissä. Hiekkamonttu. Laituri. Meriveden suola. Kaikki olemassa.

Kaikki ne ovat olemassa, ovat olleet koko ajan. Enkä minä ole pystynyt näkemään, en jaksanut, minä olen vain kaivautunut pimeään. Sitten on tapahtunut jotain ja olen jaksanut mennä ulos, ja siinä se kaikki on, luonto, maailma, avoinna ja olemassa.

Voin ostaa torilta kirsikoita ja mustikoita, voin pyöräillä Ruissaloon. Kirsikat ovat makeita. Voin kahlata meressä, katsella kanadanhanhia ja voin poimia kukkia. Voin vain hengittää syvään ja sulkea silmät. Etsi sisäistä rauhaa. Kun minulla on rauha, mikään ulkoatuleva ei voi minua heilauttaa. 

Kotona hoidan kasvia. Sen oksa katkesi, ja sain sen kasvattamaan juuret. Minusta tuntuu, että se tavallaan elää uudelleen. Sillä on uusi mahdollisuus. Istutin sen ravinteikkaaseen multaan, ja ehkä se alkaa kasvaa.

Minä olen vielä olemassa. Maailma on olemassa. Minusta tuntuu, että olen taas sen mukana. 






 

Toivo, toivo
ilman sitä ei voi elää
Armo, armo
ilman sitä ei eloon jää

Lohtu, lohtu,
 ilman sitä ei voi elää
Tahto, tahto
ilman sitä ei eloon jää

Ja tuuleen tunnustetaan
kaikki paha pois
Sen lehden tuuli lukee
Kääntää sivua
Se ala ei alusta
vaan lopusta
Sen jälkeen on aamuja
Huomenta maailma
 - Paula Vesala

Pysähtykää kuuntelemaan.

- Aoda

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Päivä on maailman ihanin

Pahoittelen hetken jatkunutta hiljaisuutta. En ole kerta kaikkiaan ehtinyt istahtaa koneelle. Olin sitä paitsi aikonut tehdä viimeinkin sen erään synkän päivityksen, joka on odotuttanut itseään. Nyt kuitenkin valitettavasti menee niin hyvin, etten viitsi pilata mielialaani synkistelyllä.

Minulle kuuluu siis hyvää. Aloitin työt mansikka- ja jäätelökioskissa, ja rakastan sitä. Palkka ei tosiaankaan ole kummoinen, mutta työ on piristävää ja päivät kevyitä. Saan nauttia säistäkin, jopa sade on vain vilvoittava. Ihmiset ovat hyväntuulisia tullessaan ostamaan jäätelöä, tapaan päivittäin ihania lapsia ja ihania vanhuksia. Olen juuri nyt niin rakastunut kaikkiin ihmisiin. Tunnen pitkästä aikaa itselleni tutun hellyyden tunteen.

Tuona yhtenä hellepäivänä makasin kotitalomme nurmikolla ja katselin taivasta, jolla seilasi vain muutama pilvi. Taittelin voikukista seppeleen, nuuhkin nenäni keltaiseksi. Kaikki oli hetken siinä, kuin aika tai mikään voima ei olisi velvoittanut.

Lisäksi olen kuljeskellut paljon luonnossa, uinut viimein luonnonvedessä, lukenut paljon kirjoja, katsellut elokuvia, tehnyt soda streamerilla ihania virvoitusjuomia, juhlinut ystäväni valmistumista kuohuviinin ja mansikoiden kera, käynyt terassilla poliittista debattia ystäväni kanssa tuopin yli, avautunut terapeutilleni rohkeammin, kuunnellut todella paljon musiikkia, ollut onnellisena uutispimennossa, liannut varpaani mullassa, poiminut kukkia, nauttinut lounaan kalliissa ravintolassa, hankkinut festarilippuja, kulkenut kaupungilla vailla päämäärää, antanut säärieni päivettyä, syönyt paljon marjoja, käynyt veneilemässä ja ongella veljeni kanssa, käynyt katsomassa velipuolen jalkapallopeliä, nukkunut päiväunia ja herännyt aamulla aikaisin katselemaan, kun aurinko nousee. Se värittää ensin korkeiden kuusten latvat, sitten nousee valaisemaan koko taivaan ja koko maailman.

Tästä tulee ihana kesä, kesä täynnä tutkiskelua, seikkailuja ja huolettomuutta. Niin sen on oltava.


Ennan aamun lehteä
olen tänään hereillä
Auringossa huone väreilee
Laukku on jo valmiina
Pakkasin sen illalla
Enkä kerro kellekään, et meen
Ne ei ehkä tajuiskaan
Sanois: "Tuskin kannattaa"

Päivä on maailman ihanin
Meri auki ja taivas sinisin
Sinisempi kuin on ollut aikoihin
(Ei muuta tarvita)

Kuinka monta kertaa mä
oon jo ollut lähdössä
Etsinyt ne paikat joihin vois
Mutta karttapallosta
ei vain löydy kaikkea
Enkä kerro, miksi tahdon pois

Aina ehkä kuiskaan sen
koloon puun ja pakenen

Kun meren pohjaan asti nään
ja menen maihin vieraisiin
En ole paljon kellekään
Haluan juosta eksyksiin
Nimeni annan unohtaa
Ei kukaan oota palaamaan
En ole muiden ollutkaan
En ole muiden ollutkaan






Rakkaat, ihanat lukijat, hemmotelkaa itseänne! Kukaan noin ihana ei ansaitse olla onneton. Hyvää kesää!

- Aoda

maanantai 19. toukokuuta 2014

Valoon

"Avaan silmät.
Valot tulevat.
--
Joku sanoo:
Nyt sinä pääset pois.
Pois!
Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.



Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.




Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.



Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon
Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda