Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Voi kunpa joku kuuntelisi minua

Toki siis käyn terapiassa. Minua kuunnellaan joka viikko, joskus kahdestikin viikossa. Saan kyllä puhua murheistani.

Välillä vain haluaisin puhua myös läheisilleni. Haluaisin kertoa, miten minulla menee, miten on mennyt, haluaisin kertoa läpikäymistäni vaikeuksista, koska ne vaikuttavat edelleen elämääni. Toisetkin kertovat minulle vaikeuksistaan. (Se tuntuu hyvältä. Olen luottamuksen arvoinen.)

Haluaisin vain itsekin joskus kertoa.

Mutta kaava on aina sama: Kun kerron, toinen kertoo oman kokemuksensa, yleensä pitkästi, ja sitten me keskustelemme hänestä.

Tietenkin keskusteluun kuuluu se, että toinen kertoo jotain itsestään, sitten toinen itsestään, ja niin edelleen. Mutta joskus olisi kivaa, jos pysähdyttäisiin minunkin kokemukseeni eikä vain mentäisi eteenpäin. Jos minulta kysyttäisiin joskus jotain. Menen niissä tilanteessa ymmälleni enkä tiedä, miten jatkaa omasta kokemuksestani. Aika usein on niinkin, ettei se toisen kokemus liippaa kovin läheltä omaani, vaan on ihan irrallinen tarina.

Vaikenen.

Yhteen yhteisöön jaoin tällä viikolla tilanteen, jossa kerroin olevani kyllästynyt siihen, miten isäni kommentoi ulkonäköäni. Kerroin myös syömishäiriöstä ja siitä, miten raskasta on, kun ei saa olla rauhassa. Toinen ryhmäläinen alkoi yhtäkkiä kertoa, miten hänen vanhempansakaan eivät hyväksy hänen lävistyksiään, mutta miten se ei haittaa, koska hän tykkää lävistyksistään. Hän kertoi siitä aika pitkästi. Tunsin itseni täysin sivuutetuksi, koska asiaani ei kommentoitu mitenkään. Se tuntui pahalta.

Eräässä ryhmäkeskustelussa hiljainen nainen halusi kertoa osastojaksostaan. Toinen kiirehti puhumaan päälle, että kyllä minäkin olen ollut osastolla, psykoosin takia, ihan kuin se olisi ollut kilpailu. Sydämeni särkyi, kun tämä hiljainen nainen yritti kerrankin kertoa jotain henkilökohtaista itsestään. Kysyin, mitä hän oli aikonut sanoa, mutta hän ei pystynyt palaamaan aiheeseen.

Vihaan sitä, kun käynnissä on hyvä keskustelu, ja joku tulee ja vaihtaa aihetta. Pilaa sen.

Yhdellä läheisimmistäni on todella vaikeita kokemuksia lapsuudestani. Kun kerron omastani - olihan minullakin kaikenlaista - hän kertoo heti omastaan. Sitten keskustelemme siitä. Ja tietenkin keskustelemme, koska hänen kokemuksensa ovat niin syviä ja kipeitä, ja hän ei käy terapiassa, hän tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Mutta kai minäkin olen hänen läheisensä, ei hän pelkästään minun.

Poikaystävä kysyy joskus, miten päiväni on mennyt. Se tuntuu järistyttävän hyvältä.

Toisaalta elämässäni on jonkin verran ihmisiä, jotka kysyvät, mitä minulle kuuluu, ihan vain, jotta saisivat kertoa omat kuulumisensa.

Ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen.

Jokainen rakastaa puhua itsestään. Ei se ole itsekästä. Sille pitäisi antaa tila. Ihan jokaiselle. Vastavuoroisesti.

Jokin aika sitten ajoin isän kanssa pitkän ajomatkan. Koetin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, mutta isän kanssa se on vähän vaikeaa. Kerroin aikovani seuraavana päivänä tehdä bulgursalaattia, enkä ole ennen kokannut bulguria. Isä alkoi yhtäkkiä puhua, että kyllä hänenkin pitäisi pudottaa painoa, kun on sitä viime vuosina kertynyt. En osannut vastata mitään. Miten se liittyi bulgursalaattiini?

Muutenkin olen väsynyt laihdutuspuheeseen. Sitä tulee ihan joka paikasta.

Minulla on tapana esittää keskusteluissa muille kysymyksiä. Olisi kivaa, jos joku kysyisi joskus, mitä itse ajattelen asiasta. Tai jopa kysyisi minulta jotain ihan muuta!

Ja tietenkin voin kertoa omatoimisesti. Mutta se ei ole sama asia, ei vain ole.

Olen kiinnostunut muista. Miksi muut eivät ole kiinnostuneita minusta? Ei se ole tietenkään vaihtokauppaa. Mutta ei se saa olla myöskään yksipuolista.

Olen tajunnut, että lapsuudenkodissani ei saanut puhua vaikeista asioista. Äiti suuttui, kun otin vaikean asian esiin, isäpuoli taas kertoi, miten tuollaisesta ei pidä välittää. Isälle ei voinut puhua, koska isä ei ymmärtänyt.

Äiti tosiaan aina suuttui. Terapeutin mukaan se kumpusi hänen huolestuneisuudestaan; hän halusi huutamalla tehdä ongelmasta olemattoman. Ymmärrän sen kyllä. Se ei vain toiminut. En pysty kertomaan hänelle mistään. Ehkä siksi vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa kaikkien kanssa. Viime aikoina olen yrittänyt, mutta minut on sivuutettu.

Äiti myös puhui aina omista ongelmistaan minulle, jos silloin, kun olin aika pieni. Kun yläasteella minulla oli tosi vaikeaa, hän kertoi jatkuvasti omista työmurheistaan. Kuuntelin häntä melkein päivittäin. Hän ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Jos kerroin, hän vähätteli ja suuttui.

Äiti myös puhuu päälle.

Kuuntelen muita, koska tiedän, miten kipeä kokemus on, kun ei tule kuulluksi.

Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Niitä on vuosilta 2007-2017 kuusitoista. Kirjoitin usein, koska minulla ei ollut kuuntelijaa. Kirjoitan myös blogiin. Täällä saan kuulijoita, ja se tuntuu hyvältä, etenkin kun ihmiset ovat minulle tuntemattomia.

Silti: kunpa myös läheiseni kuuntelisivat. Silloin he voisivat ehkä myös ymmärtää.

Antaudun

Sulle antaudun

Sanat polttaa kurkussa

Tuntuu et tukehdun

Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa

Minulla oli vuoden huonoin päivä tämän viikon perjantaina. Nukuin yöllä huonosti ja tein kaikenlaisia pakkotoimintojani, joita minulla on. Tarkistin asioita, useita kertoja, ja pyörin sängyssä pakkoajatusten saartamana. Oli vaikea olla omassa kehossa. Tuntui, että joka puolella kehoani minua on liikaa. Ja siinä on mahdoton elää onnellista elämää, mahdoton.

Mutta pahin alkoi vasta aamulla. Silloin avasin kännykällä sosiaalisen median palveluja ja törmäsin viestiin, jonka sisältö käytännössä oli, ettei rumilla naisilla ole oikeutta olla olemassa täysvaltaisesti. En halua toistaa viestiä tässä, enkä siihen edes pysty.

Ei pitäisi niin kauhistua yhdestä internet-viestistä, minulle on sanottu satoja kertoja. Tiedän sen itse hyvinkin. Mutta viestiä ei tuomittu. Sitä jopa lietsottiin. Tiedän, ettei minun pitäisi lukea, mutta luin silti. Ja siinä minä sitten olin, pelkkä mytty ahdistusta, koska minä olen sellainen ruma nainen, josta viestissä puhuttiin.

Päätin olla syömättä koko päivänä mitään. Rangaistuksena, ja koska en vain pystynyt. Ajattelin, että minun on nyt muututtava, jotta saisin suojakilven kaikkea pahaa vastaan.

Vasta nyt olen saanut tuntea, millaista on todella olla ruma nainen. Se on kamalaa. Meitä kohtaan ollaan julmia. Todella julmia. Ja huolimatta niistä kaikista kauniista sanoista, joita saamme, jopa kehuista, joita saamme ulkonäöstämme, ulkoinen maailma satuttaa meitä. Meidät halutaan mitätöidä ja meidät halutaan hiljaisiksi. Ja jotkut ihmiset vielä kokevat, että heillä on oikeus tehdä niin. Ehkä he ajattelevat olevansa niin paljon parempia.

Ymmärrystä ei heru, eikä myötätuntoa.

Näiden tuntemattomien ihmisten lisäksi minulla on ystävä, joka arvostelee muiden ulkonäköä. Hän saattaa todeta: Tuolla on hyvä perse, mutta naama sillä on pielessä. Minustakin hän kerran totesi, että minulla on isot allit. Tiedän joutuvani olemaan myrkyllisessä ympäristössä, mutta en tiedä tilanteeseen ratkaisua. Hän on liian läheinen. Tällainen puhe myrkyttää minutkin ja saa näkemään itseni ja toiset pelkästään ulkonäön kautta. Yritän välttää tällaista ajattelumallia, mutta jos yksi läheisimmistäni näkee ihmiset vain ulkonäön läpi, niin alan helposti nähdä minäkin. Ainakin itseni näen vain ulkonäön läpi ja määritän siten arvoni, joka on nolla. 

Mutta takaisin perjantaihin.

Itkin. Itken harvoin. Kierin vollottaen sängyssä ja ajattelin kaikkea sitä, mitä minulle on tehty, ja sopertelin kysymystä: Miksi minulle sai tehdä niin? Mutta ketään ei ollut vastaamassa. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa jutella.

En keksinyt yhtään paikkaa, johon olisin voinut olla yhteydessä. Kriisipuhelimesta minulla on huonoja kokemuksia, enkä halua häiritä terapeutin lomaa siitäkään huolimatta, että hänestä on ihan ok, jos olen yhteydessä. Mutta tuntui, että tarvitsen nyt konkreettisempaa apua kuin mitä terapeutti saattaa tarjota.

Lopulta pääsin kahden tunnin odottelun jälkeen läpi Sekasin-chattiin. Kuulemma kahden tunnin odottelu on vielä kohtuullista – jotkut odottelevat viisikin tuntia. Se on karua kun ottaa huomioon, että on kesä ja niin monet paikat ovat kiinni. Ja vielä karumpaa, kun tajuaa sen, että ongelmat vain pahenevat kesällä. Kaikilla ei ole kivaa kesäisin. Joillakin on kesäisin ihan kamalaa. 

Yhtä kaikki, pääsin läpi chattiin ja se helpotti oloa hieman.

Sanoin, että pää on melkoinen sekamelska, mitä se olikin. Kerroin tapahtuneesta, tuosta postauksesta jonka näin ja sen aiheuttamista tunteista. 

Minusta kysyttiin, tuomitsenko muut ulkonäön perusteella. En tuomitse, mutta mitä sitten? Ei se estä muita tuomitsemasta minua. Jokainen ei ole jalo. Olemassa on myös ilkeitä ihmisiä. Aidosti, syvästi, puhtaasti ilkeitä ihmisiä. Heidän lisäkseen olemassa on itsekkäitä kusipäitä ja narsisteja. Silkkoja kusipäitä ja narsisteja. Niin se on ja minkäs teet.

Minä haluan olla parempi ihminen kuin ne. Minä kuuntelen muita, autan muita. Annan muuttoapua ja lainaan rahaa. Asetan muut itseni edelle. Minä haluan olla hyvä ihminen. En sädekehän vuoksi, en, jotta voisin leveillä sillä: katsokaa, minä en ole itsekäs ihminen. Minä haluan olla hyvä. Ja vaikka paikkaisin sillä ulkonäöllisiä puutteitani, niin ainakin voin sanoa, että minä en ole niin kuin ne, jotka satuttavat tuntemattomia ihmisiä internetissä. Minä olen parempi ihminen. Olen parempi ihminen kuin ne. Ja se on minulle tärkeintä. 

Haluan olla myötätuntoinen, jalo, mukava, hauska, älykäs, lempeä, rakkaudellinen ja ihana. Se ei ehkä riitä, sillä en ole sitä mitä naiselta eniten odotetaan – kaunis – mutta ainakin olen ihminen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen – ja joka ei jätä pulaan.

Olen parempi ihminen kuin kiusaajat, kuin kiusaajani.

Rupi Kaurin sanoin: Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa.

I know it's hard to be soft

I know it hurts to be kind

I know that when love is lost

It's only fear in disguise

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

Soft

I believe the world is beautiful

Only the weak ones are cruel

I choose to love you without fear

No shame in being sincere

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

And I made myself believe

Other people wanted to hurt me

I took my bitterness and made it sweet

I took a broken heart and made it beat

Somebody hurt me long ago

And though to heal a heart is slow

It's just a consequence of pain

There is no use in laying blame

Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua

Netti on täynnään naisvihaa, ja se nujertaa minut. 

En ole sitä vahvempi, vaikka minun kai pitäisi.

Olen seurannut naisten kirjoituksia eräissä Facebookin ryhmissä, esimerkiksi vertaistukiryhmissä, joihin kuulun, ja toki muissakin.

Joku on jakanut Tinder-viestin. Mies oli kysynyt naisen seksikumppanien määrästä, ja nainen kieltäytynyt vastaamasta, koska kysymys oli liian intiimi. Mies kirjoitti pitkän viestin siitä, miten nainen on huora, ja päätti viestin jotenkin niin, että "sun ainoa tehtävä on olla reikä jota pannaan". Joillakuilla on aikaa tuollaiseen, ja jaksamista, ja tahtoa.

Luin Helsingin Sanomien kommenttiosioita. Mies käski toista kommentoijaa, naista, laihduttamaan, ja tulemaan vasta sitten mukaan keskusteluun. Tarpeen ei oikeastaan olisi edes mainita huorittelua, jota nainen saattaa kuulla, jos hänen mielipiteensä jostakin asiasta on väärä.

Minä sain viestin Instagramiin. Mies sanoi siinä, että minulla on iso perse. Aiemmin olin saanut Instagramissa mieheltä kommentin, jossa tämän mukaan minä olin "slutty whore". Molemmat kuvat olivat oikein kivoja, ihan tavallisia kuvia minusta.

Netissä kiersi myös jokin aika sitten Tumblr-postaus, jossa mies listasi piirteitä, joita kauniilla naisella on oltava. Mukana oli perinteisiä: laihuus, naiselliset vaatteet, meikkaaminen, ruuanlaittotaidot, mutta myös huomio, että naisen tulee jumaloida miestä.

Oma lukunsa on tietenkin Jodel, jonne ihmiset voivat kirjoittaa kaikenlaista nimettömänä. Naisen ulkonäköä kommentoidaan menemään, erityisesti painoa, mutta myös esimerkiksi pillun on oltava tietynnäköinen ollakseen riittävän nätti.

Eduskuntavaalien alla naisviha vielä korostui, kun ehdokkaiden ulkonäköä ruodittiin sen sijaan, että olisi kuunneltu, mitä heillä oli sanottavaa. Hyvässä ja pahassa - joku näytti pantavalta, joku näytti lehmältä.

Te ajattelette nyt, että miksi minä otan nämä kommentit taakakseni. Miksen jätä niitä omaan arvoonsa? Miksen ajattele, että miehet, jotka kommentoivat naisen pillun ulkonäköä, ovat todennäköisesti itse, jos eivät jonkin sortin luusereita, niin ainakin epämiellyttävää seuraa? Etten edes oikeasti haluaisi olla heidän kanssaan, en missään tekemisissä? Miksi jonkun tuntemattoman nettihäirikön kommentit satuttavat minua - varsinkin, kun ne kommentit eivät edes kosketa minua suoraan?

Miksi siis? Koska se kaikki kasaantuu. Kun kommentteja tulee ja tulee ja tulee lyhyen ajan sisällä, ne alkavat kasaantua, kehkeytyä isoksi kehräksi aivojen ympärille, sydämen painoksi. Ne alkavat vaikuttaa ajatteluun. Ole kaunis tai pidä turpasi kiinni. Piilota itsesi, jos et ole kauneusihanteiden mukainen. Älä haaveile rakkaudesta ja hyväksynnästä, jos näytät sellaiselta, tuollaiselta, tällaiselta. Eikä sillä ole mitään merkitystä, etteivät kommentit koske suoraan minua vaan jotakuta toista naista. Jos he satuttavat sinua, he satuttavat minua. Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat minua.

Inhoan itseäni. Enimmän aikaa. Inhoan itseäni.

Itseinhon lisäksi väitän, että tiedän, miltä monista muista naisista tuntuu. Miltä tuntuu kantaa yhteiskunnan näkökulmasta jostain suunnasta vääränlaista kehoa joka ainoa päivä, herätä sen kanssa, kuljettaa sitä paikkoihin, toimia siinä kehossa. Miltä tuntuu joka päivä tuntea oloa, että omassa itsessä olisi jotain anteeksipyydeltävää. Miltä tuntuu joka päivä arvailla, mistä suunnasta seuraavaksi tulee lokaa niskaan. Koska sitä tulee. Jos ei minun niskaani, niin sinun. Ja jos ei sinun niskaasi, niin tuon naisen tuossa. Ja se satuttaa meitä muitakin. Se tuntuu jopa henkilökohtaiselta, vaikkei se sitä ole.

Tuo tyttö tuomitaan sen ja tämän piirteen vuoksi. Se kertoo vain sen, että minun on varottava tulemasta tuon tytön kaltaiseksi, sillä muutoin minutkin tuomitaan. Ja vaikka siinä onnistuisin, minussa on kuitenkin jokin piirre, jonka vuoksi minut tuomitsee joku toinen.

Tätä taistelua ei voi voittaa. On noustava sen yläpuolelle. Ja se meidän on tehtävä yhdessä. Minun voimani eivät yksin riitä, mutta ehkä meidän yhteiset voimamme voivat siihen riittää.

Sillä jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua.

If they hurt you

they hurt me, too

So we'll rise up

won't stop

And it's all about

It's all about us

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.

I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Siskoni ja minä

Siskoni ja minä, me olimme kerran kovassa mahataudissa monta päivää. Joimme vettä, emme pystyneet syömään ja iloitsimme siitä. Me punnitsimme itsemme taudin jälkeen, me olimme menettäneet melkein neljä kiloa ja me riemuitsimme.

Siskoni ja minä, me olimme tarkkoja levitteestä, jos se ei olisi kevyttä kuin keiju, me emme sitä leivälle levittäisi. Me luovuimme oltermannista ja lauantaimakkarastakin.

Siskoni ja minä, me opettelimme peilin edessä vetämään vatsaa sisään, jotta luokkakuvassa saisimme navan kiinni selkään. 

Siskoni ja minä, me vaihdoimme pikaruokalassa pizzan salaattiin; me tiesimme jo hyvin nuorina, että se olisi hyvä. Meille ei enää kelvannut keltainen Jaffa eikä Fanta, Coca Cola Zeron kelpuutimme.

Siskoni ja minä, me aloimme viimein ymmärtää luistelun hauskanpidon sijasta kalorinkulutuksena, samoin hiihdon ja pulkkamäenkin, ajattelimme ylös mäkeen noustessamme painetta reisilihaksissa.

Siskoni ja minä, me opettelimme lautasmallin: puolet annoksesta olisi oltava salaattia. Mutta kun annoksesta puolet puolitetaan puoleksi onkin salaatti yksi neljäsosa lautasta.

Siskoni ja minä. Me olimme silloin lapsia.

Mutta siskoni oli aina minua parempi.

Hän peri luonnostaan atleettisen vartalon, pituuttakin enemmän; minä jäin lyhyeksi, rintavammaksi toki kuin siskoni, mutta minulla oli rehevä lantio, pyöreä peppu, pehmeä vatsa. Ja minun siskoni oli urheilussa parempi: hän juoksi kyllä maratonia, minä juoksin kilometrin. Hän näytti hyvältä tiukoissa farkuissa, jotka olivat kolme kokoa pienemmät kuin minun. Hän näytti hyvältä missä vain.

Hän oppi kieltäymyksen: tanssitunnin jälkeen minä söin lautasellisen ruokaa, ja hän söi porkkanan.

Ja hän rakasti liikuntaa: kun minä kääriydyin huopaan kirja seuranani, hän hölkkäsi syksyn tihkusateessa.

Siskoni, sinä sait rasvattoman kehon, joka suunnasta täydellisen. 

Siskoni - minä ajattelin -, minä sain ehkä kirjaviisauden, mutta mitä sillä tässä maailmassa tekee, tässä maailmassa joka elää näköaistista.

Siskoni. Minä luulin, että sinä olisit onnellinen.

Help, I have done it again

I have been hurt many times before

Hurt myself again today

and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me, wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up

and breathe me

Sia: Breathe me