Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.