Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.

Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.