Ilolaulu masturboimiselle ja seksileluille

Eron jälkeen olen tajunnut, miten paljon rakastan masturboimista.

Ehkä vähän outo teksti, mutta huvittaa kirjoittaa nyt tästä, sillä huvittaa kirjoittaa asioista, jotka tuovat iloa. Hyviä asioita, sillä minähän ansaitsen hyviä asioita. Kysehän on loppujen lopuksi naisesta, jota rakastan.

Tukahdutettu seksuaalisuuteni pääsi vapaaksi maaliskuussa, kun lähdin siitä osoitteesta, jossa asuin miehen kanssa. Ei saman tien mutta aika pian. Keho alkoi tuntua miellyttävämmältä, oli kivaa koskea itseä, silitellä. Samaan aikaan tein päätöksen: nyt kun ei ole seksielämää toisen ihmisen kanssa, en ajele ihokarvoja, sääret saavat karvoittua, alapää viidakoitua. Minähän olen vapaa nyt. Kaipasin luonnon pariin, luonnolliseen. Niin kuin luonto minut tarkoitti. Luonnon lapsi, villi lapsi. Nainen. Naaras.

Ostin myös pyjaman, jonka paidassa lukee "self love era". Sitä tämä on, kukkasadetta, tähdenlentoja, kimmeltäviä sateenkaaria! Portit nautinnon puutarhaan ovat auki, ja millainen puutarha se onkaan!

Masturboiminen ei ole vähemmän kuin seksi toisen ihmisen kanssa. Masturboiminen ei ole toisen kanssa harrastetun seksin korvike. Molemmat ovat hauskoja asioita, mutta minun mielestäni ne ovat hauskoja eri tavalla. Joskus joku sanoi, että olen säälittävä ja minun pitäisi hankkia mies. (Tämä tapahtui nettifoorumin seksilelukeskustelussa.) En minä lopettaisi masturboimista vaikka saisin nautintoa toiselta. Ylipäätään kummallista vetää seksilelujen omistamisesta johtopäätös, että minulla ei olisi miestä (tai naista). Sitä paitsi seksileluja voi käyttää yhdessä, sekin on kivaa!

Ah, nyt päästiin seksileluihin. Minulla on niitä jos jonkinlaisia. Ostin ensimmäiseni jo 16-vuotiaana. Toisin kuin monet luulevat, ei niissä ole mitään ikärajaa. Se oli söpö ja pinkki, niin sanottu rabbit-vibraattori, jossa työnnettiin sauva vaginaan ja päällä väristin hyväili klitorista. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä ja paljon. Kotona oli sellainen hierova suihku, jolla saa uskomattomia orgasmeja. Olenkin onnekas, että myös nykyisessä asunnossani on sellainen! Ne orgasmit ovat jokaisen vesilaskun euron arvoisia.

Kun täytin 18, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi laadukkaan hieromasauvan, joka oli kaiken lisäksi ladattava. (Siihen aikaan suurin osa seksileluista toimi vielä pattereilla.) Myöhemmin yksissä juhlissa pienessä humalassa alettiin höpötellä seksijuttuja, ja keskustelu kääntyi jotenkin siihen, että minulla on seksileluja. He kysyivät, kuinka paljon olen maksanut lelustani, ja kerroin, että se maksoi 99 euroa. Tyttöporukka tyrmistyi, ja minua myös yritettiin myöhemmin kiusata siitä, että olen ostanut niin kalliin seksilelun. (Tänä vuonna ostamani Womanizer-kiihotin muuten maksoi 189 euroa.) Kiusaaminen on usein satuttanut, mutta tuo asia ei satuttanut ollenkaan, päinvastoin ihmettelin todella paljon, miksi asia on jotenkin ongelmallinen ja outo. Ehkä masturboida saa ja siitä saa tykätä MUTTA EI NOIN PALJON? Myöhemmin ajattelin, että onpa kummallista: jos jollakulla on kallis rannekello, se on hieno, ja halpa rannekello on huono, mutta seksilelujen kohdalla asia on toisin päin.

Käytin 18-vuotislahjani kunnolla loppuun. Käytin sitä myös paljon, kun olin seksisuhteessa ystäväni kanssa, ja hän piti todella paljon siitä, että käytin lelua hänen edessään. Sittemmin olen kokeillut muunkinlaisia hieromasauvoja ja muita vempeleitä mutta viime vuosien aikana siirtynyt pääasiassa klitoriskiihottimiin. Niin, tiesittekö: klitoris on ihmiskehon herkin osa, ja se on myös ihmiskehon ainoa elin, jonka ainut funktio on tuottaa nautintoa. Pidän siitä, että klitorikseen kohdistettavaan nautintoon halutaan panostaa ja on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa sille nautintoa värinän ohella. Klitorista ei saa unohtaa! Klitoris on tärkeä! Klitoris on kuin väylä paratiisiin! Miehet, jotka ymmärtävät klitoriksen merkityksen haluavat ja osaavat koskettaa sitä nautinnollisesti, ovat aarre.

Miten paljon oma keho voikaan tuottaa nautintoa... Onneksi olen ollut ahkera etsijä, tutkimusmatkailija. Rakastan kehoani. Rakastan, miten se vie minua paikkoihin, kun liikun. Rakastan sitä, kun suihkussa vesi lämmin hyväilee kehoani. Rakastan kehoani myös mukavissa, eksän mielestä epäviehättävissä vaatteissa. Rakastan jopa hampaidenpesua! Rakastan vulvaani, klitorista, vaginaa, värähtelyä, supistelua alhaalla, kolostani valuvaa kirkasta mahlaa, mahlan tuntua sormissa, sitä miten vastaanottava ja avoin olen. Mies voi työntää itsensä sisään, tai sitten minä voin itse täyttää itseni, ja voi miten minä nautin siitä. Täysin rinnoin, täysin vaginoin, niin kuin kuuluu olla.

Eron jälkeen oman kehon koskettaminen on ollut miellyttävää. Olen koskettanut rakkaudella. En koe enää inhoa kehoni äärellä, vaikka joku voisikin sanoa, että näytän kamalalta. Näytän miltä hyvänsä, osaan ja ennen kaikkea haluan tehdä itselleni hyviä asioita, niin, minä ansaitsen nautintoa - ei, en ansaitse, ei tarvitse ansaita, se kuuluu minulle lähtökohtaisesti. Se kuuluu kaikille lähtökohtaisesti. Itsensä koskettaminen ei koskaan satuta ketään. Se, että itseni hyvänä pitäminen on parantanut mielialaani väkivaltaisen ja ahdistavan ihmissuhteen jälkeen on hyvä asia, tässä tapauksessa se on enemmän kuin suotavaa. Olen herännyt kukkaan, kukkani on ollut nupullaan, nyt täysin auki, kurkottaa kohti aurinkoa.

Ehkä nyt annan itselleni kaiken sen arvostuksen, jonka olisin näiden kauheiden vuosien aikana ansainnut. Entiseltä avopuolisoltani, ja itseltäni.

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

Oli mullakin tunteet

Kuumetta lähes 40 astetta, nielurisat aivan tulehtuneet, puhe puuromaista, täysi ruokahalun ja näläntunteen kato, yksimistä, limaisuutta. Nielin juuri sairaanhoitajan antaman kuusisataisen Buranan ja istun YTHS:llä hoitajan huoneessa, kun hoitaja soittaa minulle taksin, jotta pääsen päivystykseen. Päivystykseen YTHS:ltä on matkaa puolitoista kilometriä, mutta olen hoitajan mukaan sellaisessa kunnossa, etten voi sitä kävellä.

Burana vaikuttaa, saan voimaa ja alan päivystyksessä lääkäriä odottaessani tekstailla. Tekstaan poikaystävälle, kavereille, perheelle, kerron missä kunnossa olen. Kerron oireeni. Kaikki ovat huolissaan.

Sitten paras ystävä vastaa: "Hienoa, ettet ole syönyt. Siinä hyvä alku sun laihikselle."

Vastaan: "Voi jeesus."

Hän: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää."

Kuumemittari näytti hetki sitten 39,8. Minua pyörryttää ja huimaa ja tuntuu, että tarvitsen jostakin tukea. Siinä hyvä alku sun laihikselle. Hyvä ettet ole syönyt. Niin, ynnään: kolmen päivän aikana olen syönyt hiukan jukurttia ja muutaman luumun. Muu ei ole mennyt alas.

Kävin pari viikkoa sitten terveydenhoitajalla, jonka kanssa tsekattiin fyysinen terveyteni sekä myös se, mikä on tilanne Ketipinorin aiheuttaman painonnousun suhteen. Olen laihtunut kymmenen kiloa ja painoindeksi on 26. Normaali on alle 25. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni, ja Ketipinor-kuuria päätettiin jatkaa, koska sivuvaikutukset eivät ole kohtuuttomat. Kotiin lähdin kevein askelin ja mielin. Tuntui, kuin olisin saanut synninpäästön.

Päivystyksessä nielurisani todetaan pahasti tulehtuneiksi, minulta otetaan nieluviljely; minulla on streptokokki. Noudan antibiootit ja alan parissa päivässä voida paremmin - fyysisesti. Henkisesti olen paskana.

Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Minun siis pitää laihduttaa, vieläkin, merkittävästi, vaikka painoindeksini - joka lääkärien mukaan on kyseenalainen - on ihan ok.

Enkö sitten halua laihtua?

Haluan. Haluan sitä enemmän kuin muuta. Haluan laihtua, koska sitten minua ei enää kiusattaisi. En saisi netissä ilkeitä kommentteja, eivätkä kiusaajani, joihin joskus törmään, tuijottaisi voitonriemuisesti, en tuntisi enää pistoja sydämessäni, kun puhutaan lihavuuden vaaroista, en voisi vaatekaupoissa pahoin ja voisin mennä taas uimahalliin. 

Mutta en jaksa laihduttaa.

Minä taistelen päivittäin skitsoaffektiivista häiriötä ja pakko-oireita vastaan. Ei siinä mitään, osaan jo taistella, ja minä olen voitolla. Kiitos lääkkeet, kiitos maailma, kiitos elämä. Mutta on muitakin syitä. Minulla on ystäviä. On harrastuksia. On koulu, on työkin nykyään, kerron siitä ehkä lisää myöhemmin. On kirjat ja on syksy ja gradu ja on kaikki sellainen. En minä jaksa laihduttaa. Minä haluan keskittyä aivan muihin asioihin enkä vahdata painoa häiriöön asti. En jaksa enkä tahdo. Minulla ei ole voimaa, eikä minulla ole aikaa. Minä haluan elää ja sillä selvä. Minä haluan elää, ja sillä selvä!

En halua tuijottaa digivaa'an numeronäyttöön, en enää, en enää, en enää.

Minua ei tarvitse hyväksyä tämän painoisena, mutta minua voi silti kunnioittaa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Siinäpä hyvä alku. Kuumemittari näytti 39,8 ja minä istuin päivystyksessä. Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei suinkaan. Se oli ties kuinka mones kerta. Viimeksikin kiva ilta päättyi siihen, kun kaveri yhtäkkiä kysyi, paljonko painan. Tuosta noin vain. Jutellessani lääkkeiden sivuvaikutuksista hän totesi jotakuinkin niin, että susta itsestä on kiinni, paljonko sitä paskaa sä tunget suusta alas. Baarissa hän sanoi, että minulla on isot allit. WhatsAppissa hän lähettelee linkkejä siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Saan mulkaisuja ja silmien muljautteluja, kun nousen tuolista ylös tai istun alas. Liikuntani määrästä puhutaan. Laihduttamisesta on puhuttu ties jo kuinka pitkään. Minun laihduttamisestani, laihtumisestani.

Joka kerta, kun tapaamme, minä jännitän, mitä hän tällä kertaa sanoo minusta ja minun epäonnistumisestani.

Kaikki kommentit ovat ilkeämielisiä, ja silti minä kuulen sitä, että varmaan kaveri on huolissaan. Näin sanoivat ihmiset Facebook-ryhmässä ja näin sanoi thank-god-entinen terapeutti. Vaikka minusta puhuttiin kuinka ilkeästi, minulle sanottiin, että minusta ollaan vain huolissaan.

Mutta mitä minun painoni kuuluu yhtään kenellekään?

Ja pitääkö minusta sitten olla huolissaan? Pitää toki, jos olen päivystyksessä miltei 40 asteen kuumeessa. Ja pitää, koska sairastan vaikeaa mielenterveyden häiriötä ja toisinaan tunnen itsetuhoisia oloja. Ja pitää, koska olen sairastanut syömishäiriön. Mutta ei painoni takia. Eikä se kuulu kenellekään, se paino, ei kuulu, ehkä lääkärille, mutta lääkärinikin sanoi viime viikolla, että hyvä homma ja Ketipinoria voidaan jatkaa, vaikka se välillisesti ja väliaikaisesti nostikin painoa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Streptokokki, nielurisatulehdus, korkea kuume, siinä hyvä alku sun laihikselle.

Olen epäonnistunut niin kauan kuin painoindeksini on tämä tai yli. Olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut ja minun on tunnettava siitä häpeää, pyydettävä anteeksi, pyrittävä parempaan.

Kaverilla on itsellään ongelmia. Se on selvä. Olemme lähipiirin kanssa yrittäneet saada häntä lääkäriin jo pitkään, mutta hän ei suostu. Masennus, itsetuhoisuutta, ehkä syömishäiriö. Hän katsoo maailmaa ulkonäköstandardien läpi. Jos et ole laiha, et ole mitään. Minun pitäisi ehkä ymmärtää, mutta minä en jaksa. Kännissä hän sanoi kerran: "Mä puhun muista niin pahasti, koska vihaan itseäni niin paljon." Se selittää kaiken. Mutta se ei oikeuta tähän.

Ja hän sanoi: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää." Kaikki riippuu siitä miltä näyttää, kaikki liittyy siihen. Millään eikä kellään ole arvoa, ennen kuin hän näyttää riittävän hyvältä. Sillä ei ole väliä, että minä kärsin. Minä kärsin.

Ja hän kärsii. Sekin on selvä juttu. Minä toivon, ettei hän kärsisi. Mutta hän ei ota apua vastaan, enkä minä jaksa sitä tuputtaa.

Nyt saan huolestuneita viestejä, joihin en vastaa. Mikä lämpötila, mikä olo, mee sitten taas päivystykseen jos lämpö vielä nousee. Kaikki tuntuu teennäiseltä. Antibiootit auttavat, voin nyt hyvin, mutten vastaa silti. Olen lapsellinen. En jaksa vastata. En tiedä, mitä sanoisin. En halua sanoa mitään.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat, mutta vastaus olisi tätä luokkaa: "Ethän sä ole ok noin." Ja: "Mutta mähän olen oikeassa sun painosta." Enkä kestä kuulla sitä. Minä haluan elää. Minä haluan elää enkä tuijottaa vaa'an lukemaa. Niin kuin silloin. En halua tuijottaa vaa'an lukemaa ja arvioida omanarvontuntoani suhteessa siihen numeroon, joka ruudulle piirtyy. En enää. En enää.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat. Aion sen sijaan sanoa, että me emme juo viiniä täällä perjantaina niin kuin suunnittelimme. Aion mennä ulos yhden toisen kaverin kanssa, joka ei kommentoi ulkonäköäni, ja unohtaa tämän kaiken hetkeksi. Menen muualle, kunnes jaksan taas tulla esiin ja kohdata sen tosiasian, etten ole hänelle riittävän hyvä.

En osaa hylätä häntä. On liikaa hyvää. Liian paljon hyviä keskusteluja, liikaa yhteisiä muistoja, tiedämme toisistamme niin paljon. En osaa vain kävellä pois ja sanoa, että haista vittu. Minä menen hetkeksi vain pois. Sitten tulen takaisin, ja ehkä sitten osaan sanoa ei. Tämä ei käy, minä olen epäonnistunut, mutta älä hiero sitä minun naamaani.

En jaksa. En jaksa. En jaksa enää.

Oli mullakin tunteet. Oli mullakin sydän.

Ja se päättyy nyt tähän.

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Mä en oo näkymätön

Mä oon hengissä vielä

Mun on pakko lähtee

Sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

Vesala: Ei pystyny hengittää

Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa

Minulla oli vuoden huonoin päivä tämän viikon perjantaina. Nukuin yöllä huonosti ja tein kaikenlaisia pakkotoimintojani, joita minulla on. Tarkistin asioita, useita kertoja, ja pyörin sängyssä pakkoajatusten saartamana. Oli vaikea olla omassa kehossa. Tuntui, että joka puolella kehoani minua on liikaa. Ja siinä on mahdoton elää onnellista elämää, mahdoton.

Mutta pahin alkoi vasta aamulla. Silloin avasin kännykällä sosiaalisen median palveluja ja törmäsin viestiin, jonka sisältö käytännössä oli, ettei rumilla naisilla ole oikeutta olla olemassa täysvaltaisesti. En halua toistaa viestiä tässä, enkä siihen edes pysty.

Ei pitäisi niin kauhistua yhdestä internet-viestistä, minulle on sanottu satoja kertoja. Tiedän sen itse hyvinkin. Mutta viestiä ei tuomittu. Sitä jopa lietsottiin. Tiedän, ettei minun pitäisi lukea, mutta luin silti. Ja siinä minä sitten olin, pelkkä mytty ahdistusta, koska minä olen sellainen ruma nainen, josta viestissä puhuttiin.

Päätin olla syömättä koko päivänä mitään. Rangaistuksena, ja koska en vain pystynyt. Ajattelin, että minun on nyt muututtava, jotta saisin suojakilven kaikkea pahaa vastaan.

Vasta nyt olen saanut tuntea, millaista on todella olla ruma nainen. Se on kamalaa. Meitä kohtaan ollaan julmia. Todella julmia. Ja huolimatta niistä kaikista kauniista sanoista, joita saamme, jopa kehuista, joita saamme ulkonäöstämme, ulkoinen maailma satuttaa meitä. Meidät halutaan mitätöidä ja meidät halutaan hiljaisiksi. Ja jotkut ihmiset vielä kokevat, että heillä on oikeus tehdä niin. Ehkä he ajattelevat olevansa niin paljon parempia.

Ymmärrystä ei heru, eikä myötätuntoa.

Näiden tuntemattomien ihmisten lisäksi minulla on ystävä, joka arvostelee muiden ulkonäköä. Hän saattaa todeta: Tuolla on hyvä perse, mutta naama sillä on pielessä. Minustakin hän kerran totesi, että minulla on isot allit. Tiedän joutuvani olemaan myrkyllisessä ympäristössä, mutta en tiedä tilanteeseen ratkaisua. Hän on liian läheinen. Tällainen puhe myrkyttää minutkin ja saa näkemään itseni ja toiset pelkästään ulkonäön kautta. Yritän välttää tällaista ajattelumallia, mutta jos yksi läheisimmistäni näkee ihmiset vain ulkonäön läpi, niin alan helposti nähdä minäkin. Ainakin itseni näen vain ulkonäön läpi ja määritän siten arvoni, joka on nolla. 

Mutta takaisin perjantaihin.

Itkin. Itken harvoin. Kierin vollottaen sängyssä ja ajattelin kaikkea sitä, mitä minulle on tehty, ja sopertelin kysymystä: Miksi minulle sai tehdä niin? Mutta ketään ei ollut vastaamassa. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa jutella.

En keksinyt yhtään paikkaa, johon olisin voinut olla yhteydessä. Kriisipuhelimesta minulla on huonoja kokemuksia, enkä halua häiritä terapeutin lomaa siitäkään huolimatta, että hänestä on ihan ok, jos olen yhteydessä. Mutta tuntui, että tarvitsen nyt konkreettisempaa apua kuin mitä terapeutti saattaa tarjota.

Lopulta pääsin kahden tunnin odottelun jälkeen läpi Sekasin-chattiin. Kuulemma kahden tunnin odottelu on vielä kohtuullista – jotkut odottelevat viisikin tuntia. Se on karua kun ottaa huomioon, että on kesä ja niin monet paikat ovat kiinni. Ja vielä karumpaa, kun tajuaa sen, että ongelmat vain pahenevat kesällä. Kaikilla ei ole kivaa kesäisin. Joillakin on kesäisin ihan kamalaa. 

Yhtä kaikki, pääsin läpi chattiin ja se helpotti oloa hieman.

Sanoin, että pää on melkoinen sekamelska, mitä se olikin. Kerroin tapahtuneesta, tuosta postauksesta jonka näin ja sen aiheuttamista tunteista. 

Minusta kysyttiin, tuomitsenko muut ulkonäön perusteella. En tuomitse, mutta mitä sitten? Ei se estä muita tuomitsemasta minua. Jokainen ei ole jalo. Olemassa on myös ilkeitä ihmisiä. Aidosti, syvästi, puhtaasti ilkeitä ihmisiä. Heidän lisäkseen olemassa on itsekkäitä kusipäitä ja narsisteja. Silkkoja kusipäitä ja narsisteja. Niin se on ja minkäs teet.

Minä haluan olla parempi ihminen kuin ne. Minä kuuntelen muita, autan muita. Annan muuttoapua ja lainaan rahaa. Asetan muut itseni edelle. Minä haluan olla hyvä ihminen. En sädekehän vuoksi, en, jotta voisin leveillä sillä: katsokaa, minä en ole itsekäs ihminen. Minä haluan olla hyvä. Ja vaikka paikkaisin sillä ulkonäöllisiä puutteitani, niin ainakin voin sanoa, että minä en ole niin kuin ne, jotka satuttavat tuntemattomia ihmisiä internetissä. Minä olen parempi ihminen. Olen parempi ihminen kuin ne. Ja se on minulle tärkeintä. 

Haluan olla myötätuntoinen, jalo, mukava, hauska, älykäs, lempeä, rakkaudellinen ja ihana. Se ei ehkä riitä, sillä en ole sitä mitä naiselta eniten odotetaan – kaunis – mutta ainakin olen ihminen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen – ja joka ei jätä pulaan.

Olen parempi ihminen kuin kiusaajat, kuin kiusaajani.

Rupi Kaurin sanoin: Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa.

I know it's hard to be soft

I know it hurts to be kind

I know that when love is lost

It's only fear in disguise

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

Soft

I believe the world is beautiful

Only the weak ones are cruel

I choose to love you without fear

No shame in being sincere

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

And I made myself believe

Other people wanted to hurt me

I took my bitterness and made it sweet

I took a broken heart and made it beat

Somebody hurt me long ago

And though to heal a heart is slow

It's just a consequence of pain

There is no use in laying blame

Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua

Netti on täynnään naisvihaa, ja se nujertaa minut. 

En ole sitä vahvempi, vaikka minun kai pitäisi.

Olen seurannut naisten kirjoituksia eräissä Facebookin ryhmissä, esimerkiksi vertaistukiryhmissä, joihin kuulun, ja toki muissakin.

Joku on jakanut Tinder-viestin. Mies oli kysynyt naisen seksikumppanien määrästä, ja nainen kieltäytynyt vastaamasta, koska kysymys oli liian intiimi. Mies kirjoitti pitkän viestin siitä, miten nainen on huora, ja päätti viestin jotenkin niin, että "sun ainoa tehtävä on olla reikä jota pannaan". Joillakuilla on aikaa tuollaiseen, ja jaksamista, ja tahtoa.

Luin Helsingin Sanomien kommenttiosioita. Mies käski toista kommentoijaa, naista, laihduttamaan, ja tulemaan vasta sitten mukaan keskusteluun. Tarpeen ei oikeastaan olisi edes mainita huorittelua, jota nainen saattaa kuulla, jos hänen mielipiteensä jostakin asiasta on väärä.

Minä sain viestin Instagramiin. Mies sanoi siinä, että minulla on iso perse. Aiemmin olin saanut Instagramissa mieheltä kommentin, jossa tämän mukaan minä olin "slutty whore". Molemmat kuvat olivat oikein kivoja, ihan tavallisia kuvia minusta.

Netissä kiersi myös jokin aika sitten Tumblr-postaus, jossa mies listasi piirteitä, joita kauniilla naisella on oltava. Mukana oli perinteisiä: laihuus, naiselliset vaatteet, meikkaaminen, ruuanlaittotaidot, mutta myös huomio, että naisen tulee jumaloida miestä.

Oma lukunsa on tietenkin Jodel, jonne ihmiset voivat kirjoittaa kaikenlaista nimettömänä. Naisen ulkonäköä kommentoidaan menemään, erityisesti painoa, mutta myös esimerkiksi pillun on oltava tietynnäköinen ollakseen riittävän nätti.

Eduskuntavaalien alla naisviha vielä korostui, kun ehdokkaiden ulkonäköä ruodittiin sen sijaan, että olisi kuunneltu, mitä heillä oli sanottavaa. Hyvässä ja pahassa - joku näytti pantavalta, joku näytti lehmältä.

Te ajattelette nyt, että miksi minä otan nämä kommentit taakakseni. Miksen jätä niitä omaan arvoonsa? Miksen ajattele, että miehet, jotka kommentoivat naisen pillun ulkonäköä, ovat todennäköisesti itse, jos eivät jonkin sortin luusereita, niin ainakin epämiellyttävää seuraa? Etten edes oikeasti haluaisi olla heidän kanssaan, en missään tekemisissä? Miksi jonkun tuntemattoman nettihäirikön kommentit satuttavat minua - varsinkin, kun ne kommentit eivät edes kosketa minua suoraan?

Miksi siis? Koska se kaikki kasaantuu. Kun kommentteja tulee ja tulee ja tulee lyhyen ajan sisällä, ne alkavat kasaantua, kehkeytyä isoksi kehräksi aivojen ympärille, sydämen painoksi. Ne alkavat vaikuttaa ajatteluun. Ole kaunis tai pidä turpasi kiinni. Piilota itsesi, jos et ole kauneusihanteiden mukainen. Älä haaveile rakkaudesta ja hyväksynnästä, jos näytät sellaiselta, tuollaiselta, tällaiselta. Eikä sillä ole mitään merkitystä, etteivät kommentit koske suoraan minua vaan jotakuta toista naista. Jos he satuttavat sinua, he satuttavat minua. Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat minua.

Inhoan itseäni. Enimmän aikaa. Inhoan itseäni.

Itseinhon lisäksi väitän, että tiedän, miltä monista muista naisista tuntuu. Miltä tuntuu kantaa yhteiskunnan näkökulmasta jostain suunnasta vääränlaista kehoa joka ainoa päivä, herätä sen kanssa, kuljettaa sitä paikkoihin, toimia siinä kehossa. Miltä tuntuu joka päivä tuntea oloa, että omassa itsessä olisi jotain anteeksipyydeltävää. Miltä tuntuu joka päivä arvailla, mistä suunnasta seuraavaksi tulee lokaa niskaan. Koska sitä tulee. Jos ei minun niskaani, niin sinun. Ja jos ei sinun niskaasi, niin tuon naisen tuossa. Ja se satuttaa meitä muitakin. Se tuntuu jopa henkilökohtaiselta, vaikkei se sitä ole.

Tuo tyttö tuomitaan sen ja tämän piirteen vuoksi. Se kertoo vain sen, että minun on varottava tulemasta tuon tytön kaltaiseksi, sillä muutoin minutkin tuomitaan. Ja vaikka siinä onnistuisin, minussa on kuitenkin jokin piirre, jonka vuoksi minut tuomitsee joku toinen.

Tätä taistelua ei voi voittaa. On noustava sen yläpuolelle. Ja se meidän on tehtävä yhdessä. Minun voimani eivät yksin riitä, mutta ehkä meidän yhteiset voimamme voivat siihen riittää.

Sillä jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua.

If they hurt you

they hurt me, too

So we'll rise up

won't stop

And it's all about

It's all about us

Jos olenkin ruma

Joinakin päivinä mietin: jos olenkin ruma, niin mitä se merkitsee?

Se merkitsee ainakin sitä, etten pääse mukaan siihen suureen naiseuden eetokseen, johon naiset, minäkin, niin kovasti tahtovat. Tahtovat, jotta saavat olla rauhassa pilkalta, ja jotta saavat ihmisarvon.

Se merkitsee sitä, että minun on pyrittävä koko ajan parempaan ja paikattava itseäni jollakin, jos olenkin ruma. Se merkitsee, että minulla on elämässäni sellaisia haasteita, joita kauniilla ihmisillä ei ole. 

Se on merkinnyt kaikenlaista, sillä ehkä siksi olen ollut piinaajilleni niin helppo maalitaulu; minusta on ollut helppoa löytää vikoja, joista pilkata, joiden varjolla pilkata. 

Jospa olenkin oikeasti ruma. Jospa minulla on rujo keho, epämuodostuneet kasvot, jospa haisen pahalta, jospa olen kaikin puolin epämiellyttävä. Ehkä se selittää jotain, ehkä kaiken. Ehkä sen, että muut lapset ovat juosseet pois luotani ja muut nuoret ovat heittäneet minua esineillä. Sen se selittäisi, jos oikeasti olenkin ruma. Se voisi selittää useita vastoinkäymisiä elämässäni.

Ja siten on ilmiselvää, että jos olisin kaunis, kaikki ongelmani ratkeaisivat. Jos olisin laiha, minua rakastettaisiin. Jos olisin ihastuttava, minä olisin arvokas, niin minä ajattelen. 

Niin, niin minä mietin. Ehkä minä olenkin oikeasti ruma.

Mutta sitten taas.

Ja jos oikeasti olenkin ruma

niin entä sitten?

Sillä vaikka olisinkin ruma, olisin silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi näkemään. Kukaan ei näe pääni sisään, eivät pilkkaajat, eivät arvostelijat; eivät tiedä, mitä kaikkea siellä liikkuu. Ajatuksia, tunteita.

Ne eivät näe minua kokonaan. Ne eivät kuule hersyvää nauruani, joka kaikuu seinissä sointuvana ja aitona. Ne eivät tunnusta sisäelimiäni, jotka toimivat moitteettomasti ja ovat aina minun puolellani. Ne eivät huomaa ystävällisiä eleitä, sitä miten puhun asiakaspalvelijoille, sitä miten annan paikkani vanhukselle bussissa. Ne eivät tunne rakkauttani, sitä syvää ihanaa pehmeää, jota tunnen läheisiäni kohtaan. Ne eivät tiedä puoliakaan siitä, mitä kaikkea luon, kun pääsen näppäimistön äärelle. Ne eivät tiedä mitä kaikkea olen käynyt läpi. Eivät mitään siitä, eivät mitään tästä mitä minä nyt teen.

Jos olenkin ruma, ulkoa halutaan määrittää minun arvoni (ruma nainen: sinä et ole mitään) mutta minun arvoni ei määräydy niin. Minä olen tasan niin arvokas kuin muutkin, ja minä kannan itseni niin, hautaan asti minä kannan itseni niin.

Jos olenkin ruma, olen silti paljon enemmän kuin kukaan koskaan edes saa tietää. 

Ja jos sitten olenkin ruma, rakastatko minua silti?

Vaikka rintani roikkuisivat ja reiteni olisivat raskausarvilla, niin silti? Vaikka vatsani olisi iso? Vaikka nenäni olisi kyömy? Vaikka katseeni harittaisi? Vaikka minulla olisi finnejä, pisamia, kesakoita?

Vaikka minusta tulisi eritteitä, vaikka verta vuotaisi kerran kuussa?

Sittenkin kun olen synnyttänyt? Sittenkin kun olen vanha ja ruttuinen?

Niin silti?

Minä tiedän, että sinä rakastat. Ja vain sillä on merkitystä nyt.

I thought that being skinny was the answer to all my problems
I thought if you found me pretty then I'll be fine
I thought if you love me I'll be your person
It's only if you wanted me but I have peace of mind

I thought that being smart meant impressing other
I thought growing up meant crossing the lines
Thought I had to be someone in order for you to like me
Couldn't see I already was long before you crossed my mind

So if I'm ugly, well I'm
So much more than that I'm
So much more than you'll ever know
Oh if I'm ugly, I am
Still so much more than that I'm
So much more than you'll ever know

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 

Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.

Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.

Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :) 

En halua toista, haluan olla toinen

En olisi koskaan halunnut kirjoittaa mitään tällaista, mitä nyt kirjoitan.

Kaikki vaatteet hiertävät päällä, uudetkin. Heitin konmaripäissäni vaatekaapista pois kaiken mikä ei enää tuota iloa, puolet sai lähteä, mutta nyt inhoan jo vanhaakin. Vaatteet ovat nukkaisia, nuhjuisia ja nukkavieruja, istuvat huonosti ja tuntuvat epämukavilta. Kaikki tuntuu epämukavalta. Tukan leikkasin syksyllä ja tuntuu kuin eläisin välitilassa odottamassa, että se kasvaa takaisin ja olen taas oma itseni. Hormonit ovat sekaisin ja naama täynnä finnejä, iho kuivuu pakkasessa, ja jos jaksan ajaa ihokarvat, viillän halvoilla Lidlin höylillä haavoja ihon täyteen. Meikata jaksan vain vaivoin. Pipo sähköistää hiukset.

On kuin koko ajan olisi kuukautiset. Likainen, tahmainen, niljainen olo, hikinen, kankea, väsynyt, epämiellyttävä.

Lääkityksen aloittamisen jälkeen painoa on tullut noin kymmenen kiloa. Siihen on pakko totutella, sillä paino ei ole näköjään lähdössä mihinkään, vaikka olen luopunut sokerista, vehnästä ja perunasta. Yritän jaksaa käydä jumpissa, mutta menestys on vaihtelevaa. Ja jos menen jumppaan, olen jumpan jälkeen niin nälkäinen, että on pakko syödä melko iso ateria, jotta pystyn nukkumaan.

Useimmiten pehmeät reidet, leveä lantio tai pyöreä vatsa eivät häiritse. Mutta joskus häiritsevät. Nyt viime aikoina varsinkin, kun on alkanut tuntua, etteivät mitkään vaatteet sovi. Ihan vanhimmista vaatteista olen lihonut ulos, mutta ihan uusimmista laihtunut pois. Housut joko kiristävät tai roikkuvat.

Lisäksi perustelen aina, kun kysytään. Että kun ne lääkkeet. Usein perustelen, vaikka ei kysyttäisikään. Harvemmin edes huomataan, että kas, olet lihonut. Ainakaan ei sanota ääneen. Silti tunnen olevani velassa: ymmärtäkää nyt, ettei tämä ollut minun oma valintani! Ilman lääkkeitä en kuitenkaan pärjää, se nyt on ihan selvä asia. En halua enää toista samanlaista syksyä kuin viime syksy, jona en enää päässyt sängystä ylös.

Olen järkyttyneenä muistellut aikoja joskus ennen kahtakymmentä ikävuotta, kun lounaaksi saatoin syödä yhden tomaatin ja illalla nälän riitti taltuttamaan jukurtti. Enää sellainen ei riitä mihinkään. Mihin ne ajat ovat kadonneet, ja mikä on muuttunut, paitsi se, että syön nykyisin lääkitystä?

Muistan, miten syksyllä 2012 seisoin Jaakon kanssa keskellä kauppatoria suutelemassa, kello oli kaksi yöllä, ja hän työnsi kädet taskuihinsa. Sieltä löytyi tomaatin punnituslappu, tomaatti, 52 senttiä, siinä luki. Hän liimasi lapun punaiseen takkiini ja sanoi minua tomaatiksi, koska käytän aina punaista. Se oli hassu, koskettava hetki, yksi niistä parhaista.

Olin käynyt nopeasti ennen koulua ostamassa tomaatin evääksi ruokakaupasta ja työntänyt punnitustarran taskuun. Mikä on eri tavalla, kun pärjäsin silloin koulupäivän pelkällä tomaatilla? Nykyään syön ihan hirveästi. Toisekseen en enää tule täyteen hedelmistä ja jukurtista, vaan tarvitsen hiilihydraatteja, kuten ruisleipää tai kaurapuuroa. Toiset syövät aamupalaksi maustamattoman maitorahkan ehkä marjoilla, ja jaksavat sillä lounaaseen. Minä en saa maitorahkaa alas, se on kamalan paksua ja kamalan makuista ja tönkköistä ja ällöttävää, yritän höystää sitä, ja silti ei onnistu. 

Nälkäisenä en toisaalta jaksa. Tulen kiukkuiseksi ja voimattomaksi. Minulla ei ole määrättömästi energiaa niin kuin joillain on. Nälkääkin on kahdenlaista: on sitä, joka tuntuu kehossa, ja sitä, joka tuntuu aivoissa. Se nälkä joka tuntuu kehossa on keveää, kipeää nälkää, joka tietyssä mielentilassa lähenee nautintoa. Mutta se nälkä, joka tuntuu aivoissa, repii keskittymiskyvyn kappaleiksi ja saa kaatumaan, luovuttamaan. Se on nujertavaa, tappavaa nälkää, jonka edessä minä nöyrryn saman tien.

Minulla ei ole enää aavistustakaan, mikä on oikea määrä ruokaa. Toisaalta yksi tomaatti lounaaksi tuntuu kamalan vähältä, kun ottaa huomioon, että tomaatti on melkein pelkkää vettä. Toisaalta syön nyt epäilemättä liikaa, sillä onhan paino noussut ja pysyykin ylhäällä - huolimatta siitä, että jätin pois ruoka-aineet, joita eniten kauhistellaan. Mikä on oikein, mikä on kohtuullista? 

On niin väsyttävää inhota itseään, ihan kuin elämässä ei olisi muitakin suruja. Tunnen itseni sitä paitsi niin pinnalliseksi. Olen päättänyt, ettei tällaisilla asioilla pidä olla väliä, ja sitten on, kuitenkin.

Pelkään jotenkin sitäkin, että lukijat nyt pettyvät minuun. Kirjoitan paljon siitä, miten ulkonäkö tai ulkonäköangsti ei saa rajoittaa elämää, mutta nyt sorrun sellaiseen itse. Niin meistä vahvimmatkin kai joskus nujertuvat. Hirveän syvällisiä ja "syvällisiä" ajatuksia tämäkin blogi täynnä, ja silti minä seison peilin edessä puristelemassa persettäni. Ja sitten vielä se, että tästä yrittää tehdä jotain tragediaa! Vaikka kai traagisinta on se, että tuhannet ja taas tuhannet minun kaltaiseni naiset puristelevat perseitään peilin edessä ja toivovat näyttävänsä joltain toiselta. 

Antakaa minulle anteeksi.

Tietysti pitäisi vain ajatella, että mitä sitten. Mitä sitten vaikka painoa olisi nyt tämän verran tai entä jos olisi kymmenen kiloa enemmän ja entä jos olisi kymmenen kiloa vähemmän, niin että mitä sitten. Miten elämä muuttuisi? Mutta tunne on tunne, ja se on kokonaisvaltainen, kaikenkattava, se säteilee ihan kaikkeen mitä teen.

Kyllä minä tiedän, ettei sillä ole väliä! Että jos joku huomauttaa painonnoususta, niin hän on ilkeämielinen idiootti! Että minun elämäni ei juuri muuttuisi, vaikka painoni olisi eri! Että minun ei kannata hankkia itselleni lisää ongelmia! Että laihtumista tärkeämpää on olla onnellinen! Että masennuksen välttäminen on laitettava prioriteetiksi! Kyllä minä tiedän! Mutta kuinka minä voin elää sen mantran mukaan, kun koko maailma on minua vastaan!

Eilen kävin uimahallissa naisten vuorolla. Uimahallissa näkee jos jonkinlaista kerta kaikkisen kaunista kehoa. En koskaan ajattele uimahallissa kenestäkään, että he näyttävät rumilta. Edes vatsan poikki kulkevat leikkausarvet eivät näytä kauheilta; ne näyttävät vain elämän jäljeltä, oikeastaan sikäli kauniilta, vaikka saattavat olla kantajalleen iso taakka. Mutta miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsessään sitä, mitä pitää muissa niin kauniina? Minun pitäisi käydä uimahallissa useammin.

Vaakakapina on ehkä paras asia tässä vuodessa. Se julistaa: Lopeta laihdutus ja aloita elämä. Juuri niin minäkin tahtoisin tehdä. En jaksa laihduttaa, koska on muuta tekemistä. Ja pitäisi olla kiltti itselleen niin kuin on kiltti kaikille muillekin, ja niin edelleen. Mutta kuinka voisin olla, kun koko maailma huutaa itsekästä laiskaa paskaa korvissani ja pääni sisällä. Kuinka voisin? Olen niin pettynyt itseeni, kun en pysty, en pysty tähän, en pysty rakastamaan elämää kun en pysty rakastamaan itseäni. Ja Vaakakapina julistaa, ettei onnellisuus ole kiinni koosta. Eikä se olekaan. Mutta minä en tahdo olla tällainen. Minä tahdon olla kokonaan toisenlainen. Ihan kokonaan toisenlainen.

Haaveilen elämästä, jossa kehoni vain olisi olematta tiellä. Haaveilen siitä, miten jonain päivänä voisin yhdistyä, olla vain yksi ihminen, eikä keho, joka on toinen osa, ja mieli, joka on toinen ja joka koko ajan vahtii ja sättii kehoa. Haluaisin elää vapaana omasta kehostani, tehdä asioita joista nautin olematta kehostani samalla yhtään mitään mieltä - pahaa sen paremmin kuin hyvääkään. En halua enää hetkiä, joina puristelen persettäni tyytymättömänä. Mutta en tahdo myöskään hetkiä, joina ajattelen, että näytänpä hyvältä. En oikeastaan - tahdon vain hetkiä, joina minä olen kokonainen, yhtenäinen, täysi ihminen, henkilö, jolla on haaveita, toiveita, tavoitteita ja koko maailma sormenpäillä.

pääni äänet rikkoo hiljaisuuden kuulen kaukaa kutsun oman nimen muurien sisältä he katsovat minua toivottavat tervetuloa kylmässä talossa palaneita leluja lattialla varjota nurkissa huutaa älä jätä meitä elämään olen pieni ja pimeä muutan luokses asumaan

(Lasten Hautausmaa: Suomenlinna)

Armoa!

- Aoda