perjantai 18. joulukuuta 2020

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.


Mä huudan mä valvon
Mä huonoa palvon
Mä uuvun mä luovun
En tee mitä pitää

Ja mitään en muista
sovituista
Turtua haluan valua
pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään
Mä olen kyllästynyt pelkäämään
Ja mä en välitä muusta
mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta
tahtonut sun kainaloon
Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse
Sanon vaikka tässä oon
Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet
rauhoitu en mihinkään
Mä väännyn ja mä murrun
Öihini mä turrun
Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

tiistai 15. joulukuuta 2020

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.



Kirjeeni sait, se on kynäni syy
jos ajatus hämärtyy
Sä ehjää lausetta hait
Odota huomiseen
ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin
Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin
latasin yllättäin
Taisin sua satuttaa
enkä takaisin saa
Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja