Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua

Netti on täynnään naisvihaa, ja se nujertaa minut. 

En ole sitä vahvempi, vaikka minun kai pitäisi.

Olen seurannut naisten kirjoituksia eräissä Facebookin ryhmissä, esimerkiksi vertaistukiryhmissä, joihin kuulun, ja toki muissakin.

Joku on jakanut Tinder-viestin. Mies oli kysynyt naisen seksikumppanien määrästä, ja nainen kieltäytynyt vastaamasta, koska kysymys oli liian intiimi. Mies kirjoitti pitkän viestin siitä, miten nainen on huora, ja päätti viestin jotenkin niin, että "sun ainoa tehtävä on olla reikä jota pannaan". Joillakuilla on aikaa tuollaiseen, ja jaksamista, ja tahtoa.

Luin Helsingin Sanomien kommenttiosioita. Mies käski toista kommentoijaa, naista, laihduttamaan, ja tulemaan vasta sitten mukaan keskusteluun. Tarpeen ei oikeastaan olisi edes mainita huorittelua, jota nainen saattaa kuulla, jos hänen mielipiteensä jostakin asiasta on väärä.

Minä sain viestin Instagramiin. Mies sanoi siinä, että minulla on iso perse. Aiemmin olin saanut Instagramissa mieheltä kommentin, jossa tämän mukaan minä olin "slutty whore". Molemmat kuvat olivat oikein kivoja, ihan tavallisia kuvia minusta.

Netissä kiersi myös jokin aika sitten Tumblr-postaus, jossa mies listasi piirteitä, joita kauniilla naisella on oltava. Mukana oli perinteisiä: laihuus, naiselliset vaatteet, meikkaaminen, ruuanlaittotaidot, mutta myös huomio, että naisen tulee jumaloida miestä.

Oma lukunsa on tietenkin Jodel, jonne ihmiset voivat kirjoittaa kaikenlaista nimettömänä. Naisen ulkonäköä kommentoidaan menemään, erityisesti painoa, mutta myös esimerkiksi pillun on oltava tietynnäköinen ollakseen riittävän nätti.

Eduskuntavaalien alla naisviha vielä korostui, kun ehdokkaiden ulkonäköä ruodittiin sen sijaan, että olisi kuunneltu, mitä heillä oli sanottavaa. Hyvässä ja pahassa - joku näytti pantavalta, joku näytti lehmältä.

Te ajattelette nyt, että miksi minä otan nämä kommentit taakakseni. Miksen jätä niitä omaan arvoonsa? Miksen ajattele, että miehet, jotka kommentoivat naisen pillun ulkonäköä, ovat todennäköisesti itse, jos eivät jonkin sortin luusereita, niin ainakin epämiellyttävää seuraa? Etten edes oikeasti haluaisi olla heidän kanssaan, en missään tekemisissä? Miksi jonkun tuntemattoman nettihäirikön kommentit satuttavat minua - varsinkin, kun ne kommentit eivät edes kosketa minua suoraan?

Miksi siis? Koska se kaikki kasaantuu. Kun kommentteja tulee ja tulee ja tulee lyhyen ajan sisällä, ne alkavat kasaantua, kehkeytyä isoksi kehräksi aivojen ympärille, sydämen painoksi. Ne alkavat vaikuttaa ajatteluun. Ole kaunis tai pidä turpasi kiinni. Piilota itsesi, jos et ole kauneusihanteiden mukainen. Älä haaveile rakkaudesta ja hyväksynnästä, jos näytät sellaiselta, tuollaiselta, tällaiselta. Eikä sillä ole mitään merkitystä, etteivät kommentit koske suoraan minua vaan jotakuta toista naista. Jos he satuttavat sinua, he satuttavat minua. Jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat minua.

Inhoan itseäni. Enimmän aikaa. Inhoan itseäni.

Itseinhon lisäksi väitän, että tiedän, miltä monista muista naisista tuntuu. Miltä tuntuu kantaa yhteiskunnan näkökulmasta jostain suunnasta vääränlaista kehoa joka ainoa päivä, herätä sen kanssa, kuljettaa sitä paikkoihin, toimia siinä kehossa. Miltä tuntuu joka päivä tuntea oloa, että omassa itsessä olisi jotain anteeksipyydeltävää. Miltä tuntuu joka päivä arvailla, mistä suunnasta seuraavaksi tulee lokaa niskaan. Koska sitä tulee. Jos ei minun niskaani, niin sinun. Ja jos ei sinun niskaasi, niin tuon naisen tuossa. Ja se satuttaa meitä muitakin. Se tuntuu jopa henkilökohtaiselta, vaikkei se sitä ole.

Tuo tyttö tuomitaan sen ja tämän piirteen vuoksi. Se kertoo vain sen, että minun on varottava tulemasta tuon tytön kaltaiseksi, sillä muutoin minutkin tuomitaan. Ja vaikka siinä onnistuisin, minussa on kuitenkin jokin piirre, jonka vuoksi minut tuomitsee joku toinen.

Tätä taistelua ei voi voittaa. On noustava sen yläpuolelle. Ja se meidän on tehtävä yhdessä. Minun voimani eivät yksin riitä, mutta ehkä meidän yhteiset voimamme voivat siihen riittää.

Sillä jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua.

If they hurt you

they hurt me, too

So we'll rise up

won't stop

And it's all about

It's all about us

Masennuksen tainnuttamat

Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.

Kiitos

Tänään itkin Turvapaikassa ja kerroin avoimesti tunteistani.

Läpi käymästäni kauheasta ajasta. Masennuksesta. Ahdistusoireista. Pahasta olosta, joka seuraa siitä, ettei koe ansaitsevansa kaikkea tätä hyvää ympärillään. Ja ennen DEPS-testistäni, josta sain eilen 13 pistettä, kun vuosi sitten pistemääräni oli 19.

Itkin, koska olin itsestäni hyvin ylpeä. Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika. Ja jumalauta minä olen taistellut. Toki luopunut toivostakin monta kertaa, mutta silti taistellut, päivän läpi päivästä toiseen. Mutta ehkäpä niiden mustien, kylmien ja yksinäisten tuntienkin aikana jossain on kajastanut toivon pikkuinen valonpilkahdus.

Hienointa oli kokea kaikkien läsnäolijoiden tuki, silitykset, tarjotut nenäliinat, kannustukset, taputukset, kun he kertoivat yhtä lailla olevansa ylpeitä minusta. Kova nainen, ryhmän vetäjä sanoi. Oli uskomatonta tuntea, miten ympärillä olevat ihmiset välittävät minusta ja tunteistani juuri siinä hetkessä. Ja saatoin vain laskeutua siihen luottamukseen, ettei kukaan hylkää siinä tilanteessa tai lähde arvostelemaan.

Luulen, että masennukseni ja herkkyyteni tuli muille vähän yllätyksenä. Se johtuu siitä, että Turvapaikka on ainoa paikka, jossa saan olla oma itseni - räiskyvä, typerä, puhelias. Sellainen johtaa harhaan. 

En ole koskaan aiemmin kehdannut ilmaista tunteitani sillä lailla tuollaisissa ryhmissä, huolimatta siitä, että muut kyllä pystyvät siihen. Ehkä olen pelännyt, että vien tilaa ja aikaa muilta, joiden asiat ovat tärkeämpiä. Ja kuitenkin itse saan voimaa siitä, kun joku toinen uskaltaa kertoa peloistaan, suruistaan ja ahdistuksestaan. Yhteisitkut, jollaiseksi se tilanne tänään yltyi, oli voimaannuttavin aikoihin. Nenäliinat kiersivät, ja koko ringissä vallitsi suuri yhteisymmärrys.

Toivon sellaista luottamusta, uskoa ja rakkautta kaikille. Ryhmä opettaa rakastamaan ja uskomaan saamaansa rakkauteen kaikista virheistä huolimatta.

Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, sanotaan, mutta minä luulen, että tällaisesta myllystä selviäminen on vain osoitus siitä, että on ollut vahva.

Kiitos.

- Aoda

Älä lyö enää, sydän

Älä lyö enää sydän, älä lyö lyötyä.

Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime helmikuussa näin: 

"Terapian aloittaminen kuulostaa jotenkin niin suurelta ja erikoiselta. Aivan kuin olisin sairas."

On hyvin mielenkiintoista, että vielä viime helmikuussa, aika monen lääkäri-, psykiatri- ja psykologikäynninkin jälkeen ajattelin, etten ole sairas. Ja vaikka olisinkin pitänyt itseäni sairaana, en taatusti ajatellut, että kärsisin juuri masennuksesta. Vaikka masennuksestahan on kyse juuri siinä, kun ei ole energiaa tehdä oikeastaan mitään. Näin ahdistuksen suurempana ja selkeämpänä ongelmana. Sen takia hakeuduinkin hoitoon, sen ja paniikkikohtausten. Paniikkihäiriötä minulla ei diagnosoitu. Käsittääkseni yleistyneen ahdistuneisuushäiriön pointtina on se, että ahdistus on pitkäkestoista eikä ilmene kohtauksittain. Tosin en ymmärrä, miksi ne sulkisivat toisiaan pois.

Tunnen jatkuvaa syyllisyydentuntoa kaikista tekemättömistä asioista, aloitekyvyttömyydestä ja väsymyksestä. Siksi onkin käsittämätöntä, etten voi myöntää itselleni olevani sairas. Pidän itseäni vain laiskana ja saamattomana vätyksenä ja ajattelin alakuloisuuden olevan lapsellista itsesäälissä rypemistä. Eikä lääkäreiden arvioista huolimatta ollut mahdollista ajatella, etten olekaan syypää kaikkeen, eikä ratkaisu ole vain se, että ryhdistäytyisin.

En jaksanut paneutua kouluhommiin, palautin työt ja maksoin laskut myöhässä vain koska en jaksanut tehdä mitään ajoissa. En osannut sitäkään oikein ihmetellä. Lasku olisi ollut pöydällä, pankkitunnukset vieressä ja rahaa tilillä, ja siltikään en saanut aikaiseksi. Enkä pystynyt yhdistämään masennukseen sitäkään, että niin usein olisin mieluummin jäänyt sänkyyn makaamaan kuin lähtenyt ulos. Tai että mieli viistää niin matalalla, etten jaksa iloita paljon mistään, odotan vain iltaa, kun pääsen takaisin nukkumaan. Nukkumaan, vaikka saan taas taistella saadakseni unta. Ja sitten samaa rataa seuraava päivä.

Sitä vaan tässä yritän sanoa, että on turhauttavaa pohtia oikeutusta oireille ja väsymykselle, kun en niille kuitenkaan voi noin vain mitään. Sen sijaan että keskittyisin parantumaan, soimaan itseäni kaikesta tästä. Uskomatonta, että edes minä en osaa sisimmässäni pitää masennusta sairautena. Lisäksi epäilen jatkuvasti muiden ajattelevan minusta ilkeästi, jos puhun voinnistani. Miksi he ajattelisivat minusta niin, kun en minäkään ajattelisi heistä?

Toisin sanoen pelkään vähättelyä, vaikka samaan aikaan pahin vähättelijä olen minä itse. Ja kaiken tämän itsesyytöksiin käytetyn energian voisin käyttää parantumiseen.

Toinen asia, mitä en ehkä koskaan ymmärrä, on se, miten en tajunnut pahimpina aikoina (kevät ja kesä 2013), että jokin on pielessä. Koko ajan oli kauhea olo, olin niin yksin ja ahdistus vyöryi päälle kohtauksina. Miksen kyseenalaistanut sitä? Olinko jo unohtanut, mitä on olla onnellinen? Korkeintaan ajattelin, että tämä menee ohi, kun odotan. Ja sitten vain kasvatin kaikkea kauheaa sisälläni, kunnes se tuli ulos, kun ei enää mahtunut mihinkään. Ja silloin se tuli valtavana pyrskäyksenä. Jos olisin antanut sen vaikean olon tulla pois pikkuhiljaa, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niinkin olin ajatellut, että minun pitäisi voida todella huonosti, että voisin pyytää apua. Eikö paha olo sitten ole tarpeeksi?

Terapeutti kysyi, onko kyse siitä, etten tahdo myöntää sairauttani siksi, että se olisi todiste heikkoudestani. Sanoin, että siitä ei ole kysymys, vaan pikemminkin siitä, etten näe oikeutusta heikkoudelleni. Koen, että minun pitäisi jaksaa ja pystyä enempään.

"Joskus sotilaat jäätävät makaamaan sotatantereelle eivätkä nouse ylös, vaikka voisivat", terapeuttini sanoi eilen. "Sitä kutsutaan taisteluväsymykseksi. Eikä silloin auta, jos heitä soimaa. Hehän kuolevat. Taisteluväsymys on varmaankin sukua masennukselle."

"Ai niin kuin että jos roikkuu kaksin käsin pelastusveneen reunassa kiinni, mutta päästääkin irti", sanoin, "ja hukkuu."

Niin.

"Sitten tarvitaan joku nostamaan sinut takaisin veneeseen", terapeutti jatkoi.

Haluan sanoa vielä jotain. Olen lueskellut aika paljon muiden kohtalontovereitteni blogeja viime aikoina ja huomannut, että yllättävän moni painiskelee samojen ajatusten ja ongelmien parissa. Ei riitetä muille eikä itselle, puristellaan reisiä ja vatsaa peilin edessä ja lasketaan senttejä, kaloreita ja kiloja, itketään itse uneen ja hymyillään silti kaikille kohteliaasti. Tahdon vain sanoa teille kaikille, että te olette niin ihania, kauniita ja hyviä, että meinaan alkaa itkeä lukiessanne tekstejäni. Ja sen tahdon sanoa, että te olette myös älyttömän vahvoja. Kaikki ne asiat, mitä olette käyneet läpi, ovat niin valtavan raskaita, että heikompi olisi antanut lopullisesti periksi. Kyllä se on siellä, se toivo, sisu ja voima, joka pitää teitä elossa, vaikka aina ei siltä tunnu. Älkää siis vähätelkö itseänne ja tunteitanne, ette ole sen arvoisia. Teillä on oikeus olla juuri niin pieniä ja heikkoja kuin teistä tuntuu, ja lähipiirillänne on velvollisuus ottaa se vakavasti.

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan

vievät minut kauaksi kotoani nopeaan

vievät minut kauas, silti oon aina tässä

En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä

Mä en enää

Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua

Se on säälittävää

Ne sanoo: Vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa

(Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa)

Tao minusta taitava miekka

Aloitin pari viikkoa sitten terapian. Olen siitä kiitollinen. Terapeuttini on vanha äijä, jonka kanssa olen kyllä tavannut viime tammikuusta lähtien, nyt vain tästä lähtien säännöllisesti ainakin vuoden ajan.

Olin alun perin ajatellut, että terapeuttini pitäisi ilman muuta olla nainen, mielellään minua jonkun verran vanhempi. Ajattelin, että nainen ymmärtäisi paremmin, voisi asettua minun helpommin minun asemaani. Koen monet sairauteeni liittyvät asiat nimenomaan naisille tyypillisiksi, puhumattakaan sitten väkivallasta, jota olen kokenut. En tarkoita, etteivät miehet voisi kokea asioita samoin, mutta naisilla on tutkitusti suurempi taipumus ylianalysoida asioita. Miehet osaavat paljon paremmin jättää asioita omaan arvoonsa, ajatella järjellä. Jostain syystä päätin kuitenkin valita terapeutiksini tutun psykologin, vaikka olisin hyvin voinut vaihtaa. Ehkä jonkinlainen luottamussuhde oli ehtinyt kehittyä. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin erilaisia, miehet ja naiset. Terapeutille uusi terapoitava on joka tapauksessa matka uuteen maastoon, uuteen ihmiseen.

Terapian tarkoitus omalla kohdallani on antaa minulle pakillinen välineitä pärjätä paremmin ja toimia itsevarmemmin. Äijä sanoi, että terapian loputtua minusta on tullut vihainen nuori nainen. Se miellytti minua hurjasti. Vihainen nuori nainen. Olen niin sekaisin sen suhteen, kuka edes olen ja kuka haluan olla, mutta se on vain hyvä asia. Korttipakkakin pitää sekoittaa ennen uutta kierrosta. Mutta kyllä mä vähän luulen, että sulla on jokin ajatus siitä, millainen tahdot olla, äijä sanoi tänään. Nautin siitä, että kaikki on sekaisin, sillä lopputulos voi olla mitä vain.

Tänään hän sanoi näkevänsä minussa toisaalta ihmettelijän, joka ihmettelee, miten minulle aina käy niin kuin käy, mutta kuitenkin samaan aikaan intellektuellin (kyllä, tätä sanaa hän käytti), jolle eivät riitä kauniit sanat kuten "ei sussa oo mitään vikaa". Se ehkä onkin se syy miksi ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen on helpompaa ja erilaista, sillä psykologi tai psykoterapeutti on objektiivinen. On myös helpompaa uskoa sanat "sä olet hyvä noin" sellaisen ihmisen suusta, jonka ei tarvitse minua miellyttää. Terapeutti on myös huomauttanut monta kertaa, että haluni ja kykyni kirjoittaa edesauttaa kaikkea, mitä tapahtuu. Se on varmasti totta. Tämän blogin pitäminen on ollut ihan sairaan terapeuttista. Kun ajatuksista tekee näkyviä, niitä on helpompi käsitellä. Tämä ei tietenkään ole aina hyvä asia, mutta käsittelen sitä joskus toiste.

Tänään on ollut hyvin sateinen ja harmaa päivä. Nukuin hyvin ja pitkään ja kuuntelin aamulla vuoteessa rateen ropinaa ikkunaa vasten. Pidän tästä säästä, tässä on jotain hyvin puhdistavaa ja raikastavaa. Luin sängyssä ainakin tunnin kirjaa, söin hyvän aamupalan, join muumipeikkomukista aamukahvin ja lähdin ulos kävelemään. Koko kaupunki viettää sadepäivää, sillä täällä on tosi hiljaista. Tykkään kovasti viettää aikaa yksin. Se on minulle luontaista eikä kurjaa laisinkaan. Usein vain olen kotona, laitan musiikkia soimaan ja siivoilen paikkoja. Tykkään kylpeä, käydä yksin uimassa ja lenkillä, lukea. Kirjasto on maailman paras paikka, siellä voisin vaikka asua. Kirjasto on koko maailma pienoiskoossa. Itselleen ja rakkaille asioille on löydettävä aikaa, tai mieli alkaa kitua. Aamukahvista ja sängyssä vietetyistä tunneista voi rakentaa onnea, jos ne ovat asioita, joista pitää. Minä pidän.

Kirjoitan tätä tanssitunnin jälkeen. Torstaisin käyn tanssimassa yhdessä ryhmässä. Me emme tee koreografiaa vaan tanssimme mielemme mukaan. Sen sijaan että näyttäisimme jotenkin viehkeiltä tarkoitus on pikemminkin antaa liikkeen viedä ja katsoa, mihin se johtaa. Musiikkityyli vaihtelee, tänään kuuntelimme pianomusiikkia, mutta olemme myös tanssineet afrikkalaisen kansanmusiikin ja jazzin tahtiin. Musiikki heijastelee paljon tunteita, samoin liike. Tanssi opettaa paljon kehollisuudesta. Se on minulle vieras ilmaisukeino, mutta siitä saa energiaa. Samalla siinä tutustuu itseensä: miltä tuntuu jokin uusi ja tuntematon, miten keho on samaan aikaan tuttu ja jännittävä.

Omaan itseen kannattaa tutustua, sillä vaikka viettää itsensä kanssa kaiken aikansa ja tietää jokaisen tunteen, silti kaikki päälle näkyvä on pelkkää jäävuoren huippua. Kun tuntee itsensä, voi helpommin myös tehdä muutoksia haluamaansa suuntaan. Minusta tulee vihainen nuori nainen.

Koska  kommentteja lukiessani olen päätellyt, että tätä blogia lukevat sielunveljet ja etenkin sielunsiskot, laitoin tähän pari linkkiä itseensä tutustumista ja itsetunnon kohottamista varten. Toinen linkeistä on suunnattu nuorille, mutta en näe, mikseivät aikuisetkin siitä hyötyisi.

10 tapaa saada parempi itsetunto
MLL:n nuorten netin itsetunto- ja itsetuntemusharjoituksia

Olen kuin hehkuva rauta

Ei lempeät kätesi mua auta

Tao minusta terävä miekka

Valmista mut

taisteluihin

Valmista mut

Ennen kuin kylmenen

- Jonna Tervomaa

Mukavaa päivää, sateessa tai auringossa!

- Aoda