Litium

En ole nukkunut kahteen päivään. Juurikaan. Kevyttä koiranunta tiedostaen koko ajan, missä olen ja mitä teen, ja että saatan millä hetkellä tahansa herätä. Sitten herään ja kuulostelen ääniä rappukäytävässä, tassuttelen asunnossa, katselen ulos ikkunasta hiljaista katua, jota pitkin ajaa ajoittain ehkä yksi auto. Katulamput valaisevat öiset kadut. Olen loputtoman yksinäinen öisin. On niin pimeää.

Huomenna, huomenna menen lääkäriin, jos en tänäkään yönä nuku. Ehkä menen päivystykseen, ehkä sairaalaan. Ehkä joku ottaa minut huollettavakseen niin ettei minun tarvitse itse hoitaa mitään, olla mistään vastuusta. Varsinainen lääkäriaika on vasta maaliskuun lopulla, mutta voi olla, että tarvitsen akuuttiajan. Ellen ensi yönäkään nuku.

Ehkä minulla on sekamuotoinen vaihe. Se on täysin mahdollista, koska ajatukseni ovat masentuneen ihmisen ajatuksia, mutta oloni silti energinen. Itsesyytöksiä, epätoivoinen tulevaisuudennäkymä, ahdistusta. Ja kuitenkin energiaa. En energiasta huolimatta pysty keskittymään mihinkään tekemiseen, joten makaan ja kiemurran sängyssä yksinäni. Luin netistä, että sekamuotoisessa vaiheessa on suuri itsemurhariski. Välillä tuntuu, että olisi parempi olla kuollut kuin kohdata kaikki elämän vastoinkäymiset. Minusta ei ole jaksamaan. Kuinka toisista on? - Mutta minä tarkkailen tilannetta. Tarkkailen itseäni. Haluan pysyä valppaana. Haluan selviytyä.

Olen muutenkin sotkenut elämääni maniassa, järjestänyt itseni ongelmiin, sekoillut. Olen hirviö. En tahdo sen tapahtuvan enää koskaan. Siksi manianestolääkettä on nostettu. Mutta auttaako se, vai sotkeeko se pakkaa entisestään. Lisää litiumia, lisää rauhoittavia, nyt apua. Jos vielä vain unta.

Ystävä lähettää yhtenään viestejä. Hän on huolissaan minusta. Hän on lukenut blogia. En tiedä, miten voisin hälventää ystävien huolta. On syitä olla huolissaan, mutta en silti haluaisi, että kukaan kantaa kurjia ajatuksia minun takiani. Minä selviän kyllä yksin. Joten kuten, enkä täysin, mutta selviän, jos se tarkoittaa elossa pysymistä.

Ehkä myös minun pitäisi olla huolissani minusta.

Haluaisin päästä jonnekin säilöön, jossa minut turrutettaisiin lääkkeillä, eikä minun pitäisi kohdata maailmaa ennen kuin olen siihen valmis. Ehkä niin tapahtuu. Riippuu, mitä lääkäri sanoo. Huomenna, jos en yölläkään nuku. Nyt ei tunnu siltä.

Olen maailman yksinäisin olento.

Lithium, don't want to lock me up inside

Lithium, don't want to forget how it feels without...

Lithium, I want to stay in love with my sorrow

Don't want to let it lay me down this time.

Drown my will to fly.

Here in the darkness I know myself.

Can't break free until I let it go.

Let me go.

Espresso Housessa helmikuussa

Minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan joka päivä.

Espresso House on kammottava ketjukahvila, jonka sisustus on ikään kuin lavasteita. Mutta kahvi on kovin hyvää ja tunnelma sopivan kiihkeä, minä hukun mukavasti joukkoon. Iso kahvi on erityisen iso. Paikassa käy paljon nuoria ihmisiä sekä minunkaltaisiani työskentelijöitä, jotka minun laillani tilaavat ison kahvin ja uppoutuvat Macbookeihinsa kuulokkeet korvilla. Katselen heitä vaivihkaa.

Ulkona pauhaa kävelykatu, ihmisillä on kiire. Jouluvalot on nyt purettu ja nyt jäljellä on vain pimeys, vaikka valo lisääntyy joka päivä, kunnes alkaa kirkas kevät. Minä odotan sitä vähän kauhulla. Pimeys on aina sopinut minulle valoa paremmin.

Olen ollut maaninen. Nyt olen tasaantunut, mutta tunnen, kuinka masennus taas lähestyy. Olen varma, se on jossakin kulman takana taas kerran. Ja se vielä sitoo minut sänkyyn, uuvuttaa. Minä en tahtoisi. Minä tahtoisin jatkaa elämääni niin kuin nyt, nyt, nyt, tasaisena ja toimintakykyisenä.

Aloitin traumaterapian. Kaikki vanha pitää nyt kaivaa esiin, se, minkä mieluummin haluaisin unohtaa. Kaivaa kerros kerrokselta, lapioida oikein kunnolla, kunnes törmätään peruskallioon, siihen, minkä päälle minä olen rakentanut persoonaani. Terapia ei ole koskaan ollut näin rankkaa. Voin aina vain pahemmin ja pahemmin joka kerran jälkeen, kun käyn siellä, kunnes sitten, jonain kevään kirkkaana päivänä, minä alan voida paremmin. Eiköhän niin käy, miksi muutoin minä jaksaisin lapioida tätä multaa traumani päältä.

Ehkä traumaterapia vielä laukaisee masennuksen. Mutta masennus menee ohi, menee ohi, menee ohi, se menee aina ohi.

Luin oppaan nimeltä Minusta tulee kirjailija. Se sai minut muistamaan vielä vahvemmin, mikä on unelmani, se, jonka takia minä jaksan nähdä vaivaa ja joka pitää minut kiinni elämässä. Jonka vuoksi jaksan taistella ja kenties voittaa taistelun, ainakin jonkin erän. Siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin kolmekin tuntia ja hakkaan näppäimistöä. Minulla on sanottavaa. Siksi kirjoitan romaania ja päivitän tätä blogia.  Minun on pakko saada itsestäni ulos se, joka minussa velloo.

Mainitsin blogin ohimennen eräällä kirjoittajakurssilla. Ohjaaja kysyi, kuinka kauan olen kirjoittanut, ja vastasin totuudenmukaisesti nopeasti ynnättyäni, että viisi vuotta. Tosiaan. Blogi täyttää maaliskuun lopussa viisi vuotta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista. Koulun etenemistä, töitä, vaihto, parisuhteita ja eroja, hetkellinen paraneminen masennuksesta, sairauslomaa, diagnoosin raju muuttuminen, sairaalareissuja, lääkemuutoksia, vaikka ja mitä. Kirjoitan lisää tästä sitten kun synttäreiden aika koittaa. Aina ajatellessani vointiani voin palata blogiin ja tutkailla täällä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan.

Joka päivä minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan. Minun on pakko kirjoittaa. Kaikki meistä tarvitsevat syyn pysytellä hengissä, kirjoittaminen on minulle se syy. Siksi minä jaksan. Ja siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin tunteja ja annan palaa.

Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

I'm gonna live like tomorrow doesn't exist

Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,

feel the tears as they dry

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier