keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kaiken kerrallaan ilmaan puhaltaa

Rakkautta on se, että antaa toiselle aseet käteen - tässä, ole hyvä, näillä voit satuttaa minua mitä kipeimmin - ja luottaa siihen, ettei toinen käytä niitä.

Joskus se toinen käyttää.

Järki lähtee, simät sumenee, jalat irtoaa maasta. Tämä on rakkaus. Kun olet poissa, minä jatkan.

Minä olen ikuisesti kiitollinen siitä, mitä kerran sain kokea. Kaiken sen, nousun, taivaan, räjähdyksen ja laskun. Kaikkien niiden pahimpienkin päivien jälkeen: kiitollinen. Yritän olla. Niitä päiviä on aina silloin tällöin.

Ja aina on niitäkin päiviä, joina pysähdyn. En enää itkemään, mutta pysähdyn. Se on pieni häivähdys ikävää, surua ja epätoivoa.

Sängyn laidalla. Vasten makuuhuoneen ikkunaa. Elokuvissa. Keittiössä. Kaupassa. Uimahallissa. Kylvyssä. Saunassa. Lenkillä. Metsässä. Koulussa. Ravintolassa. Baarissa, tanssilattialla, kesken erään huolettoman askeleen - voisinpa minä vielä kaatua syliisi.

Niin kuin niinä eräinä aamuina, joina olin edessäsi alastomampana kuin koskaan syntymäni jälkeen, ja sinä otit minut syliin, ja olin niin rikki, eikä se haitannut, ja sinä näit sinne syvälle, olit ensimmäinen ja ainut, ehkä olit viimeinen, sinä et tiennyt, sinä et tiedä, mitä se merkitsi, koska sinulle se oli eri asia, sinulle se oli tavanomaista.

Mieti, esim.: jos joku sanoo sinulle koko ajan, että olet ruma, tyhmä ja lihava rillipää lehmä, miltä tuntuu, kun joku sanoo niin kuin sinä sanoit minulle Turun kauppatorilla kello kolme aamuyöllä: olet niin kaunis, ja silmälasit vielä korostavat kauneuttasi, pidä niitä. Ja esim.: olet niin hillittävän ällöttävän vastenmielinen paskakasa, että jos joku raiskaa sinut, saat olla onnellinen, koska ainakin joku on suostunut koskemaan sinuun? - ja sinä sanotkin, että sinä olet niin kaunis, ja ystävällinen, ja minä haluan olla sylissäsi? Tai jos saat esim. tekstiviestejä tuntemattomista numeroista ja niissä sanotaan esim. kuole paska, mutta sinä lähetätkin yhden ainokaisen sydämen hetkeä ennen nukkumaanmenoaikaa?




Minä tiedän nyt, mikä meni vikaan kaikessa siinä. Mikä minussa oli vikana. Minussa oli vikana se, etten luottanut sinuun tarpeeksi. Päästin sinut lähelle mutta pelkäsin koko ajan, että sinä lähdet pois. Ja niin sinä lähdit pois. Mutta enkä minä ollutkin rohkea? Eikö vain? 

Antaisin kaiken. Ihan kaiken. Ihan kaiken. Ihan kaiken.

Ja entä jos kaikki olisikin ihan toisin?

Jos olisin osannut olla parempi, jos sinä olisit odottanut kauemmin? Jos en olisi pelännyt niin paljon, jos sinä olisit ymmärtänyt enemmän? Jos asuisimmekin yhdessä? Jos meillä olisi kissa, tai koira, tai lapsi? Sinä halusit lapsen, niin minäkin haluaisin. Sinä halusit ulkomaanmatkoja, minäkin haluan. Jos me tekisimmekin niitä yhdessä. Jos me tekisimme asuntolainahakemusta, et sinä ja joku muu. Kaikki olisi niin kamalan, kamalan paljon helpompaa. En olisi nyt tässä ja miettisi, että mitähän jälkeesi. En jälkeesi ole enää sama, en tule koskaan olemaan.

En usko, että sellaista rakkautta tulee enää ikinä. Antaisin niin paljon, niin paljon, niin paljon, jos voisin elää sen uudestaan, vaikka tietäisin miten se päättyy, edes ja vain siksi, että voisin antaa itseni ihan kokonaan. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos se olisit sinä. Rakkaus on monimutkaista, mutta joissain kysymyksissä hyvin yksinkertaista. Täysillä ja kokonaan tai ei ollenkaan.

Niin paljon jäi sanomatta.

Tietäisitpä silti, mitä se merkitsi. Ei se ollut vain rakkauttani sinuun, vaikka sitäkin se oli. Se oli uskallusta a) rakastaa b) luottaa. Tietäisitpä mitä se merkitsi, ja tietäisitpä, niin, tietäisitpä sinä, mitä merkitsi se, kun pudotit minut. Minulla ei ole sanoja sitä kipua kuvaamaan. Ymmärrät varmaan.

Silti lähtisin milloin vain uudestaan.



Sulle valheen valhetta
en ehtinyt mä kertomaan
laskematta kannet auki
paljastin aivan kaiken

Peittää voinut en;
onni sellainen
kerran on vain mahdollinen

Maailma on meille, mennään -
eikä menty milloinkaan
Minä tiesin aina tiesinhän
vaan ihanaa on kuunnella
niin harhaisia
hourematkoja
keksittyjä kaupunkeja

Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan
se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa
Nosta katse taivaaseen:
sieltä leijun hiljalleen
Heliumpallo
joka sai räjähtää

Toivoin että saisin sen minkä hän
tai jotain sinnepäin
Hetket voikukan terälehdet syksyisin tiedäthän
Kaiken kerrallaan
ilmaan puhaltaa;
ei yksittäistä huomaakaan

Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan
se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa
Nosta katse taivaaseen:
sieltä leijun hiljalleen
Heliumpallo, heliumpallo
Heliumpallo, joka sai räjähtää

lauantai 24. syyskuuta 2016

Suojasta sisämaan

Trigger warning

Summaan syksyisin aina mennyttä. Se on kai aika tyypillistä, kun pimeys alkaa laskeutua ja luonto kääntyä takaisin sisäänpäin. Niin minäkin menen sisäänpäin.

Muutin Turkuun neljä vuotta sitten. Olin keväällä valmistunut ylioppilaaksi, heinäkuussa kuullut päässeeni yliopistoon. Se oli aikaa, jona pääsi poimimaan kovalla työllä kasvatettuja hedelmiä. Kaikki oli oikeastaan mennyt juuri niin kuin pitikin, olin päässyt sinne minne tahdoin ja kaikki ovet olivat avoinna. Samalla ajattelin sulkevani joitain ovia.

Olin päässyt sieltä läpi, sieltä kaiken sen kivun ja uupumuksen ja väkivallan. Yksi toisensa jälkeen yritti estää minua, mutta selvisin ihan kaikesta.

Tiedän nykyään, mikä minussa oikeastaan oli vikana. Eivät ehkä niinkään lyhyeksi nyrhityt mustat hiukset. Ei se, että olisin ollut "läski". Tai tyhmä. En ollut edes ruma, oikeastaan, vaan aika tavallisen näköinen. En ollut outo tai huonokäytöksinen. En ollut vammainen enkä homoseksuaali. En haissut tai mitään sellaista. Ne olivat ihan sivuseikkoja. (Ja entä jos olisin ollut jotain näistä, entä sitten, ovatko ne vikoja, onko vammaisuus vika, tai homoseksuaalisuus?)

Ärsyttävä olin ehkä. Rakastin opiskelua ja sitä, että sain ottaa asioista selvää. Toisaalta halusin aina olla mieliksi, ja mieliksi aikuisille ollaan niin, että saadaan hyviä numeroita. Mutta onko se vika?

Olin myös typerän intohimoinen. Rakastin kirjallisuutta ja kirjoittamista ja kieliä. Opiskelin venäjää vapaa-aikanani, kirjoitin suurta dekkaria ja rakastin eniten äidinkielen ja saksan tunteja. Voitin kirjoituskilpailunkin. Se oli heistä väärin. Sain kuulla, että olen itserakas, koska iloitsen voitosta. Mutta onko sekään vika?

Ja onko se itserakasta? Niin, se on hyvä kysymys. Ja miksi toiset harrastukset ovat hyväksytympiä kuin toiset, miksi on ok harrastaa ratsastusta mutta ei venäjän kieltä? Miksi on ok harrastaa ringetteä muttei kirjoittamista? Miksi on ok harrastaa tietokonepelejä muttei kirjallisuutta? En minä tiedä. Mutta eivät nekään olleet lopullisia syitä.

Olin herkkä enkä osannut puolustaa itseäni. He taas olivat kovia ja äänekkäitä ja osasivat ottaa tilansa. En ollut erityisen itsekäs, vaikka rakastin/rakastan taidetta ja sain hyviä numeroita. Sen sijaan he olivat, sillä he purkivat turhautumisensa tyttöön, joka oli kaikkeen siihen ihan osaton.





Olin toki vähän erikoinen, mutta lähinnä negatiivisella tavalla. Tukan pidin ihan lyhyenä, koska halusin peittää sukupuoleni. Vihasin kehoani, koska siinä sanottiin olevan jotain vikaa, joten yritin peittää kaikki merkit. Olin jatkuvasti kuulokkeet korvilla. Pidin aina bändipaitaa ja farkkuja. Kroppani ei ollut kovin seksikäs. (Olin teini, joten tarvitseeko ollakaan, mutta se on sitten toinen kysymys.) Kainalossa minulla oli koko ajan joku väkivaltainen dekkari. Suolsin mielikuvituksellani koko ajan tarinoita. Kyselin tyhmiä. Olin kiinnostunut vääristä asioista ja asenteeni koulua kohtaan  oli väärä (positiivinen). Olin opettajille mieliksi, jotta joku olisi tykännyt. Turpaan sellainen ääliö saa.

Siksi he työnsivät minut alas portaita. He heittivät minua käteen sattuneilla esineillä, joskus lumipalloilla. He varastivat kenkäni ja piponi ja jouduin kävelemään sukkasillani kotiin, talvella. He eivät vastanneet kun kysyin jotain. He matkivat elkeitäni, tekivät eläinääniä ja taputtivat, kun vastasin tunnilla kysymykseen. He kyselivät opettajilta kysymyksiä minusta, että miksi se aina on tommonen. He kysyivät minulta kysymyksiä itsestäni, enkä osannut vastata. He arvostelivat kehoani. He kaatoivat ruokalassa maitoa päälleni suoraan purkista. He hakkasivat minut koulun pommisuojassa. He sylkivät päälle ja huusivat asioita, jotka eivät olleet totta, esim:

lehmä sika lesbo harakka persereikä paskakasa kyrpä ceepee huora aasi aivokääpiö yrjö läskiperse apina umpipaska teiniangsti emo imbesilli TYHMÄ

He olivat varmaan melko tyytyväisiä aikaansaannokseensa. Sumeisiin itkusilmiin, nälässä vietettyihin päiviin (ja ahmien vietettyihin iltoihin), joina kärsin, koska yritin tuhota kehoni, joka oli heistä vääränlainen (läski eikä kovin seksikäs, kuten sanottua). Pahaan mieleen ja alemmuudentunteeseen, kenties ikuisesti rikkoutuneeseen itsetuntoon, luottamukseen, joka ei kenties koskaan korjaudu. Ehkä suhteeni Jaakkoonkin meni pilalle sen takia, sillä en pystynyt luottamaan häneen, eikä hän uskonut minun olleen rakastunut. Niin, varmasti he olivat tyytyväisiä, juuri tähän tämänkaltaiseen he pyrkivät.

En suostu uskomaan, että he eivät muka yhtään tienneet, mitä he tekivät. Se oli niille paskoille aikuisille helppo tekosyy päästä vastuusta. Eivät ne tiedä, mitä ne tekevät. Eivät ne tiedä, että ne satuttavat. Paskapuhetta, kerta kaikkiaan. Totta kai he tiesivät. Heillä oli selkeä syy ja selkeä tavoite. Eivät he kaikki voineet olla niin sosiopaatteja, että he olisivat luulleet, ettei tuollainen muka tunnu missään. Haloo.




Mutta eivät he ihan kaikkea tuhonneet.

En kuitenkaan koskaan muuttanut itseäni erityisemmin sen kaiken takia. Se on ennen kaikkea merkillepantavaa. En koskaan pannut kirjoja sivuun, jotta olisin saanut olla rauhassa. En kasvattanut tukkaa, jotta olisin näyttänyt edes vähän tavallisemmalta. En ollut koulussa hiljaa, jotta olisin saanut olla rauhassa. En yrittänyt peitellä kiinnostustani opetettaviin aineisiin. Ennen kaikkea en lopettanut kirjoittamista enkä koskaan kieltänyt unelmaani.

Jokin jäi hiukan kesken. Jos he olisivat onnistuneet täysin, olisin lakannut kokonaan elämästä, jos en fyysisesti, niin ainakin siten, että minut olisi siivottu jonnekin lukkojen taakse pois elämästä täysin hiljaisena ja sisältä vammautuneena, korjaamiskelvottomana suorastaan. Että olisin hiljennyt. Lopettanut ihan kaiken, ihan kaiken.

Jossain oli siis jokin pieni ripe jotain, oli oltava, en tiedä mitä, toivoa, haaveksuntaa, uskoa, jonka voimalla jaksoin eteenpäin?

Tein järkyttäviä virheitä, olin väsynyt ja kärttyinen, vihasin sitä maailmaa jonka näin itseni vastaisena, roikuin läheisissäni, olin heistä riippuvainen, en jaksanut aina olla hyvä enkä osannut neuvoa, en pärjännyt ilman kehuja, olin kehuista riippuvainen. En luottanut kehenkään. En pystynyt parempaan.

Kaikessa siinä mitä olin ja kaikissa niissä virheissä joita tein minussa oli kuitenkin hyvääkin. Olin ahkera ja tein ihan järjettömän määrän töitä pärjätäkseni koulussa. Olin siinä määrin terävä, että opin epäsäännölliset verbit ja vuosiluvut tuosta vain. Rakastin paljon. Olin ystäviäni varten olemassa niin paljon kuin maahan potkittu ihminen voi olla. Uskoin niihin, joista välitin. Rakastin sitä mitä tein.

Minulla oli sinä aikana vain yksi ihminen, joka uskoi minuun ja yksi ainoa ihminen, joka oli minun puolellani. Hän näki minusta sen mitä minä en itse kyennyt näkemään. Potentiaalin. Ei-välineellisen potentiaalin. Kirkkauden. Sydämen, joka kaikesta päälle sotketusta liasta oli hyvä ja lämmin.

Kirjoitin lukiosta laudaturin paperit ja pääsin heti haluamaani yliopistoon lukemaan haluamaani ainetta. En halua korottaa itseäni muiden ohi, mutta haluan kuitenkin kunnioittaa itseäni edes hiukan sen työn vuoksi, jonka tein silloin aikanaan peruskoulussa ja lukiossa. Olin ihan rikki, ihmisparka, mutta ainakin yhdellä mittarilla pärjäsin. Olisin kiinnostunut tietämään, mihin ne ihmiset oikein päätyivät. Yhdestä tiedän, ettei hän päässyt peruskoulun jälkeen opiskelemaan mitään alaa. Toinen pääsi, muttei valmistunut mistään ja ryyppää ja saa usein potkuja. Yksi pääsi opiskelemaan autoalaa ja on kai sillä tiellään edelleen. Yhdestä, siitä ainoasta jota aidosti epäilen psykopaatiksi, en tiedä mitään, mutta uskon, että rakkauselämää hänellä ei ainakaan ole. Yksi, se joka kaikkein vahvimmin leimasi minua itsekeskeiseksi, halusi opiskelemaan psykologiaa. Ihan käsittämätön ajatus sellaisesta ihmisestä sellaisessa työssä. No, en usko että hän koskaan pääsi alalle. Ja jos pääsi, hänen on täytynyt muuttua kauheasti.

Neljä vuotta sitten muutin kotikaupungistani tänne, Turkuun, missä opiskelen nytkin. En päässyt menneisyyttäni pakoon, mutta ainakin olin selvinnyt hengissä. Muistan siinä uuden asuntoni parvekkeella hengitelleeni ja miettineeni, että olen päässyt läpi helvetistä, eikä mikään voi enää olla elämässä kauheampaa. Vaikka käytin ajatusta siinä määrin väärällä tavalla, etten tajunnut hakea apua ongelmiini, koska ajattelin että "no kyllähän mä tästäkin selviän", niin silti olin ihan oikeassa. Jos on selvinnyt itse väkivallasta, ei ole mitään perustetta, ettei selviäisi sen väkivallan jälkipyykistä, vaikka pahalta tuntuukin.

Minä taas olen täällä. Tulin toteuttamaan unelmia. Niitä oli sitten kuitenkin. Halusin ihan oikeasti kirjoittaa kirjan, olen sen nyt tehnyt ja ehkäpä ensi vuonna se on kirjakaupoissa. Halusin oman pikku kodin, nyt minulla se on. Halusin rakastaa miehiä, rakastin ja rikkouduin, ja silti haluan rakastaa. Halusin matkustaa, no, sitäkin olen nyt tehnyt. 

Olen suorittanut alemman korkeakoulututkinnon ja aloittanut maisterin opinnot. Olen koonnut itseäni, sairastanut masennuksen ja parantunut siitä. Olen saanut ystäviä, jotka ovat luonani silloinkin, kun en jaksa olla hyvä. Olen kiittänyt ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua selviämään. Olen myös tehnyt jonkinlaisen sovinnon menneisyyden kanssa. Anteeksi en pysty vielä antamaan, mutta ainakin olen ymmärtänyt pari asiaa:
  • niin huono ja paska kuin joskus olinkin, se mitä tapahtui ei ollut minun syytäni.
  • toimin toisinaan tyhmästi ja lapsellisesti ja satutin muita, mutta en kyennyt parempaan, eikä sellaista voi minulta odottaakaan.
  • vika oli niissä paskoissa aikuisissa, joiden työtä on pitää huolta minunkaltaisteni nuorten hyvinvoinnista sen sijaan, että he keksivät tekosyitä, miksi heidän ei pitäisi tehdä niin ja miksi vika on minussa.
  • voin itse olla parempi aikuinen kuin he.

Tämänkin jälkeen haluan kaikenlaista. Haluan lapsia, haluan ehkä adoptoida tyttären Kiinasta tai Afrikasta, sitä ajattelen nyt. Haluan esikaupunkitalon ja miehen. Toisaalta haluan nauttia elämästä vaikken saisi niistä kumpaakaan, siis sitä taloa tai sitä miestä. Haluan kirjoittaa vielä paljon. Haluan saada paljon ystäviä ja nähdä monia paikkoja maailmassa, esimerkiksi Taj Mahalin, Kiinan muurin, Etelä-Korean temppelit, haluan syödä sushia Japanissa, haluan nähdä tulivuoren Islannissa, haluan vierailla Auschwitzissa ja haluan ratsastaa kamelilla Egyptissä ja haluan tanssia kansantanssia Somaliassa. Haluan ihan kaikkea, ihan kaikkea, ja olen siihen valmis.

Katsokaa tänne! Olen halunnut kaikkea ja saanut kaikkea! Ja haluan lisää! Te ette saaneet mitä halusitte, sillä minä en kuollut, minä en tuhoutunut, minä en lopettanut!

Pääsin sieltä läpi, kaikesta huolimatta, vaikka yksi toisensa jälkeen yritti minut nurjertaa. Ja jos se jostain kertoo, niin siitä, että olin ollut helvetin vahva. Aivan helvetin vahva.



Suojasta sisämaan
tahdoin mä vaaralliseen aukeaan
Suonissa pakottaa roihu
Se tukehdu ei nukkumaan

ja kun pääsin katsomaan
vapautuvaa ulappaa
muistin, etten tahdo unohtaa
Toinen etsii onneaan,
toinen onnettomuuttaan
Helppoa ei ole kumpikaan

Patsaita pelottaa
Ne kääntyvät takaisinpäin katsomaan
Ne palaa satamaan
Ihmiset kivistä saa kuviaan

Yrittäkää pysyä hyvinä tässä pahassa maailmassa.

- Aoda

lauantai 10. syyskuuta 2016

Ei mikään mee enää niin

Niin siinä sitten kävi. Tietysti siinä kävi niin.

Hän valitsi Jolenen minun sijaani, vaikkei Jolene valinnut häntä. Mikä paradoksi! Jolenellakin on toinen. Mies matelee Jolenen jaloissa, koska rakastaa tätä. Minä rakastan miestä ja matelen hänen jaloissaan, vaikka yritän pidellä kiinni ylpeydestäni. Hän haluaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa ei edes ole.

Nain miehen kanssa, koska meistä kummallakaan ei ole ketään muuta. Sekin on säälittävää. Samalla surullista, niin surullista. Miksemme me voisi vain rakastaa toisiamme sen sijaan, että venkoilisimme kumpikin suuntiimme? Mekin tarvitsemme rakkautta. Ja me tarvitsemme lohtua.

Ei se ole kummallekaan hyväksi, itsensä pettäminen. Mutta se on paras mihin me pystymme. Paras mihin minä pystyn. En keksi oikein muutakaan enkä jaksa yrittää, en enää.

Mikset sinä voi rakastaa minua? Mikset?

Minä ansaitsen parempaa. Entä sitten?

Jotkut asiat pitää vain hyväksyä. Mutta on myös ymmärrettävä juosta junaan viimeiseen. Mitä minä teen. Mitä minä edes teen.



Toinen toistansa täällä jumaloi
Ketään täysin ei silti saada voi
Älä järjetön enää kapinoi
Mene vaan

Mene vaan mene vaan

Mene vaan
Mä voin kääntää pään

Sä et ehdi juosta enää junaan viimeiseen
Et ehdi enää, jos et jo mee
(PMMP: Joutsenet)

Kaunista syyskuuta kaikille!

- Aoda

lauantai 3. syyskuuta 2016

Mutta pelkäänkin kuolemaa

En minä ajatellut tulevani enää takaisin.

En tiedä miksi. Ehken uskonut, että elämä kantaa sen verran. Ehkä koska pelkään niin paljon kaikkea.  Ehkä kaikkea tätä hyvää on niin vaikea hyväksyä.

Etkö pelkää lentämistä? moni kysyi. Ja vielä enemmän kysyttiin, pelkäänkö ISISiä. Mitä tuohonkin voi sanoa? En tietenkään pelkää, ei saa pelätä, sittenhän terroristit ovat voittaneet! Tietysti minä pelkään. Olin varma, että se yksi lentokone, joka putoaa, se yksi sadoista tuhansista, on se, jossa minä olen. En osaa perustella. Olin vain ihan varma.

Toisinaan onkin hetkiä, joina lakkaan ajattelemasta tulevaisuuttani ja sen mahdollista olemassaoloa. En miettinyt kesällä, mitä on syksyllä. Ja kun oikein pelkään, ajattelen, että pelkoni toteutuminen merkitsee kuolemaa. Liittyykö tämä sitten siihen kun päätin, että jos tietyt asiat elämässä tapahtuvat, tapan itseni. En tiedä. Enkä tiedä, olisinko tappanutkaan. Päätös kuitenkin huijensi minua. Ja kun käy ilmi, ettei pelkoni tulekaan todeksi, tuntuu, kuin elämäni olisi tullut takaisin. Kun pelko tulee, en ajattele oikeastaan muuta. Vaikka, jos rationaalinen olisi (en ole), tajuaisi, että lähes joka ainut pelkoni on, vaikka toteutuisikin, ratkottavissa.

Siis: olin varma, että kuolen matkalla. Koska olin varma, en ajatellut syksyä. En tehnyt suunnitelmia. Yritin saada kaikenlaisia asioita valmiiksi, kirjan ja muuta. Minusta tuntuukin nyt aika kummalta. Kirjani on valmis, matka on ohi, ja olen edelleen elossa! Mitä kaikkia mahdollisuuksia vielä onkaan!

Silti pelkään. Tai ehkä juuri siksi?

Olen varma, että koska elämäni hymyilee nyt, se otetaan minulta pois. Ei onnea, vaan koko elämä, koska totta kai.

En tiedä, miksi ajattelen niin paljon kuolemaa. Elämäähän minun pitäisi ajatella. Aurinko paistaa ja kaikkea. Eikö kaiken juuri nyt pitäisi olla vain elämää? On kaunis sunnuntai-iltapäivä puistossa, ja minä mietin kuolemaa. On hikinen klubi-ilta kaupungin keskustassa, ja minä mietin kuolemaa. On aamu aamupalan ja -kahvin äärellä, ja minä mietin kuolemaa.

Pyydän, anelen: älkää viekö minulta elämää, älkääkä ladatko minulle katastrofia. Minä haluan elää. Minä olen onnellinen, antakaa minun olla nyt onnellinen. Uskon liiaksi johonkin karmaan tai vastaavaan. Nyt on annettu niin paljon hyvää, että seuraavaksi tulee niin paljon huonoa. On tultava, se on loogista. Kaikki on niin epätodellisen hyvin.

Sillä mitä kaikkea voikaan tapahtua!


Veli tyhmä ei käytä pyöräilykypärää, hänen aivonsahan voivat kohta koristaa muuten niin harmaata asvalttia. Ja isäpuoli kuuntelee musiikkia pyörälenkeillään, siinähän voi helposti ajaa rekan alle, ihan ajatuksissaan. Isä idiootti on polttanut tupakkaa 13-vuotiaasta, on vain ajan kysymys, milloin hänellä on keuhkosyöpä. Äitikin voi sairastua vaikka niin terveellisesti elääkin. Siskon joku vielä raiskaa ja tappaa. Siis esimerkiksi. Teoriassa. Spekulatiivisesti. On suojateitä joilla voi jäädä auton alle, on rattijuoppoja, on ohittamaan lähteneitä autoja, on kuoppia joihin voi ajaa polkupyörällä ja lentää metrien päähän, on omia ja toisten ajovirheitä, ja on ihan kerta kaikkisen yllättäviä sairauskohtauksia, siis oikeasti verisuoni jossain aivojen sopukoissa voi yksinkertaisesti vain katketa ja elämä oli siinä sitten, nuoren ihmisen, miksei vanhemmankin.

Kehossa on muutoksia, täpliä, kyhmyjä ja rakkuloita. Syövän voi saada nuorenakin, lehdistä olen lukenut sellaisista ihmisistä, ja nyt kun on kaikkea kännykkäsäteilyäkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi:

Tippuvia lentokoneita itsemurhapommittajia joukkomurhaajia liikenneonnettomuuksia huumeruiskuja  tulipaloja rintasyöpä keuhkosyöpä munuaissyöpä aivosyöpä kohtisyöpä suolisyöpä haimasyöpä mahasyöpä melanooma aids

Niinpä, kaikenlaista. Ja on vielä kaikenlaisia asioita, jotka voivat tappaa ja joita en muista ajatella. Luin miehestä, joka putosi viljaisiiloon ja kuoli. Eipä hän tullut varmaan koskaan ajatelleeksi kuolevansa sillä tavalla. Tai joku jäi peruuttavan traktorin alle.

LAKKAA PELKÄÄMÄSTÄ sanoo järki. Minä en ole järkevä ihminen. Vitun hullu. En usko, että koskaan paranen tästä, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Pelkään koko ajan enkä voi sille mitään. Miten voisin olla pelkäämättä, ja mitä jäljelle jäisi?

En tiedä, kenen kuolemaa pelkään eniten, itseni vai muiden. Ehkä on itsekästä ajatella, että jos itse kuolisin, kokisin paljon vähemmän kipua. Ja sitten taas toisaalta. Mutta elämä ei ole sellaista. Ei sitä voi tietää, ei sitä voi tilata. Olisi sitä paitsi helvetin väärin, jos kuolisin nyt. Okei, itsekeskeinen ajatus. Antaa olla. Elämäni on ollut kamalaa paskaa ja siitä käy syyttäminen ihmisiä, jotka elävät täyttä, onnellista ja kuolemanpelotonta elämää. Heidän pitäisi kuolla eikä minun! Heidän pitäisi kärsiä eikä minun, koska nyt on tullut minun vuoroni elää onnellista elämää! On minun vuoroni! Jos joku kuolee liian aikaisin, niin he! Mutta kun elämä ei mene niin. Se on se kaikkein raadollisin juttu. Elämä on täynnä paskapäitä, jotka lyttäävät muita ja selviävät sittenkin. Ja sitten on heitä, jotka tekevät kaikkensa muiden eteen, eivätkä selviä sittenkään. Paha saa palkkansa, opettivat lastensadut, ja ne valehtelivat.

Lakkasin pelkäämästä elämää ja aloin pelätä kuolemaa. Well done.

Terapeuttini pitää kuolemanpelkoani hyvänä asiana. Pelkään kuolemaa, koska haluan elää. Se on totta: haluan elää enemmän kuin ehkä koskaan ennen, koska on satoja asioita, joita haluan tehdä. Haluan kirjoittaa lisää kirjoja, tiedän niistä jo jotakin, ja haluan lukea vaikka mitä. Kirjoittaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä asialta. Ja on muutakin, kuten matkoja, joita haluan tehdä. Ja on ihmisiä, jotka eivät tiedä, että rakastan heitä, koska en ole vielä sanonut.

Juttelin peloistani myös ystävälleni. Hän huomautti, että seitsemän miljardia ihmistä jatkaa edelleen elämäänsä. Ja, niin no. Kaikenlaisista katastrofeista selvitään. Ihmiset selviävät. Järjettömistäkin katastrofeista. Minun on opeteltava ajattelemaan, ettei katastrofi tarkoita kuolemaa, sillä kyllähän kaikki asiat aina selviävät. Sadasta pelostani ehkä yksi toteutuu, yhdeksänkymmentäyhdeksän ei.

Mutta järkipuhe ei auta, ei tähän tautiin. Pelot ovat minulle aitoja.

Mutta elämä jatkuu niistä huolimatta.


Miks kysyt, miten käytän päivät
jotka vielä saan
Tiedätkö mitä sieltä jostain sitten edes tilataan

Enkä opi sanomaan et kaipaan vaikka pyydätkin
Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan

Muistakaa elää.

- Aoda