Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Kaltaiseni naisen on vaarallista toivoa - mutta minä toivon

Minun ei kannattaisi toivoa.

Minä olen nähnyt, mitä siitä seuraa, haaveista, toiveista, uskosta siihen, että minuakin varten on jotain hyvää. Siitä seuraa pettymyksiä. Siitä seuraa epäuskoa; ja siitä seuraa häpeää. Kuinka minä saatoin kuvitella? Minä kuvittelin silti. Vaikka olen nähnyt, ja silti minä kuvittelin. Mitä minusta tulee, mitä minusta tehdään, mikä minusta tehdään. Mikä minä olen.

Minun ei pitäisi toivoa.

Minun pitäisi ymmärtää oma paikkani, minun pitäisi ymmärtää, mikä on minun paikkani maailmassa, missä minun on oltava, miten minun on oltava muiden alapuolella, heidän alistettavanaan, heitä varten, heidän huviaan, heidän tarpeitaan varten. Aina toisia. Minulle ei ole täällä mitään.

Minä en saisi toivoa.

Sillä minä en mene siihen muottiin, joka länsimaiselle naiselle on asetettu. Minä en mahdu, minä olen väärän muotoinen, liian suuri jokaiseen suuntaan, tavaton, taipumaton, minua on mahdoton nujertaa, mahdoton hioa, mahdoton saada siihen muottiin mahtumaankaan, alkujaankaan. 

Mahdoton taivuttaa, mahdoton tainnuttaa, kyvytön taipumaan ja taittumaan.

Ei kannattaisi, ei pitäisi, ei saisi.

Mutta minä toivon.

Antakaa minulle lisää aamuja.

I've been tearing around in my fucking nightgown

24/7, Sylvia Plath

Writing in blood on your walls

'cause the ink in my pen don't look good in my pad

They write that I'm happy, they know that I'm not

but at best you can see I'm not sad

But hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

Hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

But I have it

Yeah, I have it

Yeah I have it

I have

Lana Del Ray: Hope Is a Dangerous Thing for a Woman Like Me to Have, But I Have It

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.

Yksinkertaisesti

Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.

Vuosi 2018 - omien arvojen ja rajojen vuosi

Tässä toiveita, haaveita ja tavoitteita vuodelle 2018 :) 

Omat rajat

Haluaisin, että tämä olisi vuosi, jona oppisin pitämään omat rajani tiukemmin, enkä antaisi enää niin vain kenen tahansa kusipään tulla niiden sisään solvaamaan minua. Haluan käyttää vuoden aikana ainakin seuraavia fraaseja: "En tahdo", "ei kiinnosta", "tuo ei ole totta", "ei."

Kirjoittaminen

Viime vuonna tapahtui selkeä taantuminen kirjoittamisen kanssa. Olin saanut romaanin valmiiksi syksyllä 2016, ja sen jälkeen tuntui, etten voisi kirjoittaa mitään muuta, mutta editoiminenkin tökki vastaan. Tänä vuonna olisi tärkeää pitää kirjoittamistahti yllä, kirjoittaa vaikka pelkkää roskaa, kunhan kirjoitan.

Voisi myös kokeilla uusia tekstilajeja.

Osallistuin NaNoWriMoon ja se oikeastaan sai kirjoitusblokkini auki. Ehkä voisin voittaa ensi vuonna! Vaikka haaste 50 000 sanan kirjoittamisesta 30 päivässä on stressaava, on se myös antoisa.

Opettaja

Jos kaikki menee hyvin, olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden sekä saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Se on suuri unelmani.

Matka

Janoan matkalle. Koska olen luonteeltani erakko, haluan matkustaa yksin, jotta minua eivät rajoita ollenkaan toisten ihmisten tarpeet ja vaatimukset. Haluaisin myös antaa itselleni mahdollisuuden muuttaa suuntaa kesken matkan, jos siltä alkaisi tuntua.

Kesäloma

En pysty sentään pitämään välivuotta, mutta aion pitää kesäloman. Se on ensimmäinen kerta vuoden 2010 jälkeen.

Tanssin ilo

Ahdistuksen takia menetin liikunnan ilon. En ole käynyt tanssimassa sitten huhtikuun, vaikka viikon kohokohtiin kuului ennen sunnuntain zumba. Haluaisin tänä vuonna käydä ainakin muutaman kerran tanssimassa.

Avantouinti

Olen aina halunnut mennä, enkä koskaan ole saanut aikaiseksi! Jospa tänä vuonna.

Perhetavoitteet

Olen liian huono tytär näin hyville vanhemmille. Haluaisin olla parempi.

Kuolemanpelon voittaminen

Kuolemanpelko on hyvin syvällä kaikissa peloissani. En voi voittaa sitä yhdessä vuodessa, mutta toivon, että voin tehdä asioita ajattelematta koko ajan kuoleman mahdollisuutta. Ja toivon, että pystyn nauttimaan elämästä pelkäämättä, että kuolen pian.

Omien arvojen puolustaminen

Ja jotta voi puolustaa omia arvoja, on tarkasteltava niitä.

Ruoka

Kahtalaisia tavoitteita. Toisaalta haluaisin laihtua ja syödä terveellisesti. Toisaalta haluaisin voida syödä kaikenlaisia ruokia ilman huonoa omaatuntoa.

<3

<3,

Aoda

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Niin kovin isoja sanoja. Niin kovin kauniita sanoja. Mies latelee niitä ja minä haukon henkeä.

Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Olenkohan koskaan kuullut mitään niin kaunista. Että joku sanoo jotain niin kaunista minusta.

Olisiko helpompi ottaa vastaan, jos hän sanoisikin jotain rumaa?

Omat sanani eivät tule, mutta ne ovat sisälläni. Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Ollakseni verbaalisesti niin notkea olen joskus sanojen kanssa täysi tumpelo. Miten ne jäävät aina sisääni, miten ne aina jäävät puolimatkaan, en saa niitä ulos edes tähän.

Vain käsien sisällä minä voin hengittää turvaa.

Minua pelottaa.

Pelkään, kun en osaa hallita, järkeillä. Yksi plus yksi, olisipa se niin, ja voisin selittää sen, kirjoittaa sen tähän. Mutta ei rakkaus ole matematiikkaa, rakkaus on luonnonvoima.

Anna minulle toivoa. Pidä minut järjissäni. 

Onko onni tarkoitettu kaikkia varten?

Minun elämäni, minun elämäni. Turun kadut, bussi 32. Unohdan aina sateenvarjon. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. Uusi terapia. Äiti lähetti postissa villasukat. Tilaan kaikesta huolimatta sanomalehteä. Aamuisin juon kahvia seisaaltaan ja katselen sälekaihdinten raosta puistoa, minun pitää nyt herätä ja ottaa tämä elämä. Tämä on minun elämäni.

Elämä tuntuu aivan erilaiselta nyt. Sillä on suunta ja päämäärä, ja minä olen menossa sitä kohti. Valmistun toukokuussa aineenopettajaksi, niin se on. Olen haaveillut siitä pitkään, ja pian se tapahtuu, harjoittelukoulussani oppilaat sanovat minua opeksi. Minusta tuntuu erikoiselta seistä siellä luokassa, selittää aiheen ja teeman eroa ja olla siinä hyvä. Unelmat toteutuvat, ja minä olen kauhuissani. Miksi kaiken pitää tapahtua niin yllättäen, ja niin täysillä?

Minulle annetaan kauhea määrä onnellisuutta. Minun pitää osata ottaa se vastaan. Minun pitäisi osata olla ahneempi. Useimmat ihmiset osaavat, he kauhovat oikein kaksin käsin muidenkin edestä. 

Mutta kunpa luottaisin edes itseeni. En luota enää edes itseeni.

Minä yritän luottaa. Häneen, tähän, elämään. Minun on tehtävä se joskus, ja minä päätän tehdä sen nyt.

Minä päätän niin.

Mä huudan mä valvon

mä huonoa palvon

mä uuvun mä luovun

en tee mitä pitää

ja mitään en muista

sovituista

turtua haluan

valua pois hämärään

se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä

mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

ja mä en välitä muusta

mutta jos vain suostut, mä jään

(Maija Vilkkumaa: Mä jään)

Taakseni kääntyisi en koskaan

Ei minusta ja Jaakosta olisi edes tullut mitään, ja kyllä minä sen ihan hyvin tiedän.

Aika oli väärä. Se ei lohduta vaan lyö naamaa, vetää matalaksi, saa minut huutamaan. Se on niin epäreilua, niin väärin, minä olisin tahtonut, enkä voinut.

Kuinka voit nimittäin rakastaa toista, jos et rakasta ensin itseäsi? Toisesta ihmisestä tulee tilkettä sinun tyhjään kohtaasi. Sinä toivot pelastajaa. Minä toivoin. Rakastin, koska tarvitsin. Ja vaikka kuinka olisin tahtonut, se ei olisi riittänyt, koska minussa oli tyhjä paikka, jota kukaan muu ei voi täyttää.

Väistin häntä. Jos olisin antanut itseni kokonaan, hän olisi satuttanut minua niin kuin satuttavat aivan kaikki muutkin. Minä haluan ajatella, että antauduin ja siksi rikkouduin, mutta se ei ole täysin totta, osittain totta, muttei täysin totta. Väistin häntä koska pelkäsin kipua, ja hän luuli, etten tahdo häntä. Minä yritin silti parhaani. Kaikki kaunis mitä sanoin oli totta. Jokaisena hetkenä, jona hän sai minut kiinni tuijottamassa muualle, minä ajattelin häntä, mutta hän luuli, että ajattelin kaikkea muuta. Minä yritin luottaa, mutta kuinka voi luottaa, jos juuri kukaan ei ole ennen ollut luottamuksen arvoinen?

Yritin parhaani, eikä se riittänyt.

Sille taas ei voi enää mitään, vaikka kuinka tappelisi vastaan. Voin ainoastaan antaa anteeksi itselleni sen, että olin niin heikko. Oli liian paljon käsiteltävää, liian paljon kipua, liian vähän itsearvostusta, pelkoja, vihaakin ja katkeruutta. Ehkä minä olisin voinut kertoa siitä hänelle ja hän olisi ymmärtänyt, mutta minä en ollut siihen valmis, ja sekin pitää vain antaa anteeksi.

Ja sitten voi katsoa taas eteenpäin.

Tämän viikonlopun olen viettänyt miehen kanssa, joka tuli elämääni yhtäkkiä, yllättäen ja täysillä. Tein hänelle lohikeittoa, hieroin hartioita ja jaoin Helsingin Sanomat, ja mietin, miten tällaista voi tapahtua minulle. Kaikki on oikein ja teeskentelemätöntä. Niin se voisi olla aina: kahvia, aamupalaa, pörröinen tukka, hymy pöydän yli. Sellaista on onni. Hän sanoi, että olen kaunis, eikä minusta tuntunut, että hän valehtelee. Ulkona vuorottelivat räntäsade ja kirkas auringonpaiste ja kaikki oli niin yksinkertaista.

Tietysti mietin, olenko minä ansainnut sellaista. Ja mietin kaikkea sitä, mitä on tapahtunut aiemmin ja kaikkea, mitä kadun, sitä etten eronnut aiemmasta suhteesta aikaisemmin tai sitä etten pitänyt Jaakosta tarpeeksi lujaa kiinni, ja sitten tajuan, että jos olisin tehnyt asioita toisin, en olisi ehkä tavannut tätä miestä.

Entä jos kaikki olisi mennyt niin kuin minä aina toivoin?

Enkä tiedä, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tänään, kun me kävelimme käsi kädessä ylös Tähtitorninmäelle, jonka laelta näkyy koko kaupunki, minusta tuntui, että ehkä elämässä kaikki asiat ovat sittenkin menneet niin kuin niiden piti.

Kun kanssas lähden,

tiedän sen:

taakseni kääntyisi en koskaan

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot

Eloon

Ja niin minä olen jälleen tässä.

Ihan niin kuin lähtötilanteessa ihmettelemässä, miten tähän päädyin ja miten pääsen tästä pois.

Se on ihan ok.

Eivätkö kaikki loput ole aina uusia alkuja? Mutta kaikkein kivuliainhan on se hetki, jossa istuu päättyneen ja alkavan rajalla eikä tiedä, mihin suuntaan katsoa.

Olin viime syksynä yksinäinen. Ehkä omasta halustani, tai ainakin olosuhteiden pakosta. En tohtinut soittaa kenellekään, ja ehkä tuntui myös, ettei kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Kaipasin kaikkia Saksassa tapaamiani ihmisiä. Eikä ollut miestä, ei minkäänlaista, ehkä yksi epämääräinen suhde, ja sekin on nyt päättynyt. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut kirjan, saattanut sen valmiiksi ja lähettänyt eteenpäin, ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään, mihin olisin voinut laittaa voimani.

Masennus palasi syksyllä, menin oikein monta askelta taaksepäin. Tiesin, että se on hetkellistä, että serotoniinit vain heittelevät, kun yritin lopettaa lääkettä. Sitten myönnyin: minä tarvitsen sitä vielä, ja jos se tekee minusta heikon, niin sitten tekee. Vieroitusoireissa makasin vain sängyssä, katselin Areenasta tv-sarjoja ja nukuin liikaa, olin hikinen enkä jaksanut peseytyä, söin huonosti, en jaksanut liikkua, välttelin ihmisiä. Minua pyydettiin kaikkialle, mutta en vastannut viesteihin, suljin jopa puhelimen tai vähintään keksin tekosyitä. 

Sitten havahduin: tällaista elämää en todellakaan halua, ja nyt on pakko tehdä jotain, ennen kuin menen vielä syvvemmälle.

Kerta kaikkiaan, nyt saa riittää tämä! Minä en tahdo takaisin vanhaan elämään, en mistään hinnasta.

Siksi päätin tehdä voitavani. Pienistä askelista isompiin. Pelastaa, mikä on pelastettavissa, ja rakentaa jotain uutta vanhan tilalle. Ennen kaikkea - ja ilman tuottavia tai taiteellisia päämääriä - pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästäni.

Pakotin itseni jumppaan, vaikken olisi jaksanut, jätin pois vehnän ja sokerin, opettelin menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja heräämään viimeistään yhdeksältä, nostin lääkeannoksen korkeaksi, ostin uusia, nättejä vaatteita, pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan vähän tukkaa, pakotin itseni haukkaamaan raitista ilmaa joka päivä, latasinpa kännykkään äpinkin, joka mittaa askeleeni ja johon voin kirjata syödyt hedelmät ja vesilasilliset.

Ja hiljalleen aloin tiedostaa sen hyvän, mitä tässä oli ihan käden ulottuvilla. Olihan minulla, ja oli koko ajan ollut, ystäviä, jotka pyysivät paikkoihin, teatteriin ja keikoille, mutta en ollut vain jaksanut mennä. Mutta lopulta yksi pyysi minut kahville, ja minä pakotin itseni, ja se oli mukavaa; ja toinen pyysi elokuviin, ja niin me kävimme elokuvissa, ja sekin oli mukavaa, ja sain siitä enemmän kuin se vei, vaikka tahdoinkin vain jäädä kotiin. Sitten on niitä, joiden suu piirtyy hymyyn, kun he näkevät, ja he tulevat saman tien halaamaan, huudahtavat, että mitä kuuluu, ihana nähdä. 

Kaikkein valaisevin oli ehkä se hetki, kun kävin pitkästä aikaa opiskelukaverini kanssa lounaalla, ja hän harmitteli: "Tapasimme varhempina opiskeluvuosina niin kamalan usein, nyt hyvin, hyvin harvoin. Mitä oikein on tapahtunut, kun minun seurani ei enää kiinnosta?" - ja niin minä tajusin, että sekin ihminen on koko ajan ollut elämässäni ja valmis ottamaan minut vastaan, mutta minä olen väistellyt, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan jaksa olla hauska tai kiinnostava, ja jos en ole toiselle iloksi ja hyödyksi, on parempi olla olematta.

Mutta hänkin oli miettinyt minua, hän, joka on naimisissa, tekee gradua ja matkustelee. Ei hän minua mihinkään tarvitse. Silti hän on kenties tarvinnut minua. Niin että ehkäpä ihmiset sittenkin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen edelleen aivan reunalla. Jos pysähdyn, jos luiskahdan, voin pudota takaisin masennukseen. Minä teen kuitenkin parhaani. Ei se välttämättä riitä, mutta se on sitten toinen kysymys. Syvänne paljasti kuitenkin, miten masennuksesta parantuminen on jatkuvaa työntekoa senkin jälkeen, kun on jo parantunut - ainakin tapauksessa, jossa masennus on ollut pitkäaikaista, kuten minun tapauksessani. Ei ihminen ole mikään ongelmanratkaisupeli, jonka on saavutettava lopputilansa ja sitten se on valmis ja niin täydellinen kuin se voi koskaan olla. On kamalan rajua tajuta, ettei olekaan vielä valmis - ja samalla helpottavaa, koska epätäydellisyys ja rikkonaisuus tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia.

Ja vaikka on kurjaa, että masennus ei koskaan lähde minusta täysin, niin senkin asian kanssa täytyy vain oppia elämään. Ja pitää itsensä liikkeessä.

Silti luulen, että jotain todella hyvää on alkamassa, sillä olen päättänyt pitää silmät auki.

Maanantaina vanha ystävä soitti. 

Tiistaina vuodatin terapiassa omaa pienuuttani, ja se oli voimaannuttavaa. Sen jälkeen kirjoitin vielä jotain, ja ehkä se teksti on verso.

Keskiviikkona eräs juuri tänne muuttanut, hassulta ja leppoisalta kuulostavaa Savon murretta puhuva tyttö, sanoi, kun me odotimme bussia, että mennään joskus kahville, se olisi kiva.

Torstaina opiskelin ahkerasti ja huomasin, miten mukavaa opiskelu oikeastaan on.

Eilen kävin aivan uudessa jumpassa, jossa pääsin purkamaan aggressiota. Minulla oli sen jälkeen itseni voittanut olo.

Tänään oli kaunis, luminen päivä, ja minä tein pitkän kävelylenkin joen rannalla.

Miksi pelkäisin?

Lumi sataa pian ja antaa valonsa

Miksi pelkäisin?

Kevät tekee taas tuloaan

Miksi pelkäisin?

Kyllä huominen taas antaa valonsa

(Viitasen Piia: Miksi pelkäisin)

Aurinkoa päiviinne. 

Vuosi 2017 - uusien ideoiden vuosi?

Kun ei tiedä mitä odottaa, mitä vaan voi sattua! Tässä kuitenkin haaveita, suunnitelmia ja toiveita tulevalle vuodelle :) 

Suurin haave kaikista:

Kirjan julkaiseminen

Oma lapseni on siellä nyt maailmalla jossain kustantajan pöydällä! Se kertoo naiseksi kasvamisesta, rakkaudesta, valinnoista, päätöksistä ja kuolemasta. Kaikki voi tapahtua vuonna 2017. Se olisi upeinta. Jos ei tapahdu, en anna periksi.

Julkaistiin tai ei, niin uutta putkeen! Voin luoda kokonaan jotain uutta! Ihanaa!

Kiva työpaikka

Ajattelin, että menisin töihin kaupan kassalle, mutta olisi ehkä kaikkein siisteintä ollakin töissä kahvilassa! (Niin kuin Amelie hehheh) 

 Päästää irti vanhasta

Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin.

Löytää uutta

 Rakkausasioita, olisiko tämä vuosi minun vuoteni?

Jos suhde, niin terve suhde; ei toisen hallitsemista ja alistamista eikä alituista menettämisen pelkoa:

Mutta jos ei, niin joka tapauksessa onnellisuutta:

Vähemmän pelkoa

Elämä on nyt tässä.

Ruisrock

Koska se on vaan pakollinen! 

Liikunnan ilo

Kaamoksen aikana en ole jaksanut käydä jumpissa ollenkaan niin paljon kuin ennen... Mutta kun sitten pakottaa itsensä, niin ei kyllä kadu! Yritän pitää yllä liikunnan iloa. Work out because you love your body, not because you hate it ;)

iPhone

Materialismionnellisuus. Tiedän.

Järjestelmällisyys

Okei, nyt on nolo ja löytyy varmaan aika monen muunkin listalta. Noloa siksi, että tätä kaikki aina lupaavat ja kukaan ei onnistu. Mutta nyt sen myönnän, antakaa anteeksi: olen hurahtanut kon mariin. Kuvittelen, että saan päänikin siivottua kun siivoan ympäristöni. Mutta ei se ole täysin huuhaata! Siisteydestä tulee tyynempi olo.

Lisäksi:

Opettajan pedagogisten aloittaminen

Itseni puolustaminen verbaalisesti

Hyvä seksi kivan tyypin kanssa

Kivat (opiskelija)bileet

Paljon keikkoja ja teatteria

100-vuotiaan Suomen juhlistaminen

Rakkautta, ystäviä ja onnellisia hetkiä <3

Kaikkea hyvää vuoteen 2017 <3

- Aoda