Näytetään tekstit, joissa on tunniste seksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seksi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 5. syyskuuta 2025

Ilolaulu masturboimiselle ja seksileluille

Eron jälkeen olen tajunnut, miten paljon rakastan masturboimista.

Ehkä vähän outo teksti, mutta huvittaa kirjoittaa nyt tästä, sillä huvittaa kirjoittaa asioista, jotka tuovat iloa. Hyviä asioita, sillä minähän ansaitsen hyviä asioita. Kysehän on loppujen lopuksi naisesta, jota rakastan.

Tukahdutettu seksuaalisuuteni pääsi vapaaksi maaliskuussa, kun lähdin siitä osoitteesta, jossa asuin miehen kanssa. Ei saman tien mutta aika pian. Keho alkoi tuntua miellyttävämmältä, oli kivaa koskea itseä, silitellä. Samaan aikaan tein päätöksen: nyt kun ei ole seksielämää toisen ihmisen kanssa, en ajele ihokarvoja, sääret saavat karvoittua, alapää viidakoitua. Minähän olen vapaa nyt. Kaipasin luonnon pariin, luonnolliseen. Niin kuin luonto minut tarkoitti. Luonnon lapsi, villi lapsi. Nainen. Naaras.

Ostin myös pyjaman, jonka paidassa lukee "self love era". Sitä tämä on, kukkasadetta, tähdenlentoja, kimmeltäviä sateenkaaria! Portit nautinnon puutarhaan ovat auki, ja millainen puutarha se onkaan!

Masturboiminen ei ole vähemmän kuin seksi toisen ihmisen kanssa. Masturboiminen ei ole toisen kanssa harrastetun seksin korvike. Molemmat ovat hauskoja asioita, mutta minun mielestäni ne ovat hauskoja eri tavalla. Joskus joku sanoi, että olen säälittävä ja minun pitäisi hankkia mies. (Tämä tapahtui nettifoorumin seksilelukeskustelussa.) En minä lopettaisi masturboimista vaikka saisin nautintoa toiselta. Ylipäätään kummallista vetää seksilelujen omistamisesta johtopäätös, että minulla ei olisi miestä (tai naista). Sitä paitsi seksileluja voi käyttää yhdessä, sekin on kivaa!

Ah, nyt päästiin seksileluihin. Minulla on niitä jos jonkinlaisia. Ostin ensimmäiseni jo 16-vuotiaana. Toisin kuin monet luulevat, ei niissä ole mitään ikärajaa. Se oli söpö ja pinkki, niin sanottu rabbit-vibraattori, jossa työnnettiin sauva vaginaan ja päällä väristin hyväili klitorista. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä ja paljon. Kotona oli sellainen hierova suihku, jolla saa uskomattomia orgasmeja. Olenkin onnekas, että myös nykyisessä asunnossani on sellainen! Ne orgasmit ovat jokaisen vesilaskun euron arvoisia.

Kun täytin 18, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi laadukkaan hieromasauvan, joka oli kaiken lisäksi ladattava. (Siihen aikaan suurin osa seksileluista toimi vielä pattereilla.) Myöhemmin yksissä juhlissa pienessä humalassa alettiin höpötellä seksijuttuja, ja keskustelu kääntyi jotenkin siihen, että minulla on seksileluja. He kysyivät, kuinka paljon olen maksanut lelustani, ja kerroin, että se maksoi 99 euroa. Tyttöporukka tyrmistyi, ja minua myös yritettiin myöhemmin kiusata siitä, että olen ostanut niin kalliin seksilelun. (Tänä vuonna ostamani Womanizer-kiihotin muuten maksoi 189 euroa.) Kiusaaminen on usein satuttanut, mutta tuo asia ei satuttanut ollenkaan, päinvastoin ihmettelin todella paljon, miksi asia on jotenkin ongelmallinen ja outo. Ehkä masturboida saa ja siitä saa tykätä MUTTA EI NOIN PALJON? Myöhemmin ajattelin, että onpa kummallista: jos jollakulla on kallis rannekello, se on hieno, ja halpa rannekello on huono, mutta seksilelujen kohdalla asia on toisin päin.

Käytin 18-vuotislahjani kunnolla loppuun. Käytin sitä myös paljon, kun olin seksisuhteessa ystäväni kanssa, ja hän piti todella paljon siitä, että käytin lelua hänen edessään. Sittemmin olen kokeillut muunkinlaisia hieromasauvoja ja muita vempeleitä mutta viime vuosien aikana siirtynyt pääasiassa klitoriskiihottimiin. Niin, tiesittekö: klitoris on ihmiskehon herkin osa, ja se on myös ihmiskehon ainoa elin, jonka ainut funktio on tuottaa nautintoa. Pidän siitä, että klitorikseen kohdistettavaan nautintoon halutaan panostaa ja on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa sille nautintoa värinän ohella. Klitorista ei saa unohtaa! Klitoris on tärkeä! Klitoris on kuin väylä paratiisiin! Miehet, jotka ymmärtävät klitoriksen merkityksen haluavat ja osaavat koskettaa sitä nautinnollisesti, ovat aarre.

Miten paljon oma keho voikaan tuottaa nautintoa... Onneksi olen ollut ahkera etsijä, tutkimusmatkailija. Rakastan kehoani. Rakastan, miten se vie minua paikkoihin, kun liikun. Rakastan sitä, kun suihkussa vesi lämmin hyväilee kehoani. Rakastan kehoani myös mukavissa, eksän mielestä epäviehättävissä vaatteissa. Rakastan jopa hampaidenpesua! Rakastan vulvaani, klitorista, vaginaa, värähtelyä, supistelua alhaalla, kolostani valuvaa kirkasta mahlaa, mahlan tuntua sormissa, sitä miten vastaanottava ja avoin olen. Mies voi työntää itsensä sisään, tai sitten minä voin itse täyttää itseni, ja voi miten minä nautin siitä. Täysin rinnoin, täysin vaginoin, niin kuin kuuluu olla.

Eron jälkeen oman kehon koskettaminen on ollut miellyttävää. Olen koskettanut rakkaudella. En koe enää inhoa kehoni äärellä, vaikka joku voisikin sanoa, että näytän kamalalta. Näytän miltä hyvänsä, osaan ja ennen kaikkea haluan tehdä itselleni hyviä asioita, niin, minä ansaitsen nautintoa - ei, en ansaitse, ei tarvitse ansaita, se kuuluu minulle lähtökohtaisesti. Se kuuluu kaikille lähtökohtaisesti. Itsensä koskettaminen ei koskaan satuta ketään. Se, että itseni hyvänä pitäminen on parantanut mielialaani väkivaltaisen ja ahdistavan ihmissuhteen jälkeen on hyvä asia, tässä tapauksessa se on enemmän kuin suotavaa. Olen herännyt kukkaan, kukkani on ollut nupullaan, nyt täysin auki, kurkottaa kohti aurinkoa.

Ehkä nyt annan itselleni kaiken sen arvostuksen, jonka olisin näiden kauheiden vuosien aikana ansainnut. Entiseltä avopuolisoltani, ja itseltäni.





lauantai 22. maaliskuuta 2025

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.





torstai 2. tammikuuta 2020

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.




I met up with the king
He confessed his body was burning
I met up with the king
His body had begun to rot
And he said don't think less of me
I'm still the same man I used to be

But no one believed him
No one believed him

I once knew a pretty girl
and she was in love with the world
and she loved a young man
who loved her body but never saw her mind
He took everything she had kept
and then he took everything else that was left

But no one believed her
No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kuolleet kukat

Seurustelin vajaan vuoden yhden miehen kanssa. Tämä tapahtui joskus Jaakon ja nykyisen kumppanini välillä, vuodet olivat 2015, 2016. Suhteen olisi pitänyt kyllä päättyä alkuunsa, nyt kun sitä mietin, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Monet asiat ymmärtää vasta jälkikäteen.

Suhde oli intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Usein meillä oli hyviä hetkiä, kävimme usein syömässä ja elokuvissa, pelasimme usein korttia ja erilaisia lautapelejä. Pidimme samoista asioista sängyssä, ja meillä oli useimmiten kivaa yhdessä. Mutta se ei riittänyt.

Mies oli äkkipikainen ja saattoi suuttua aivan yllättäen ja haukkua minut sitten maahan, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksikin. Hän saattoi lähteä luotani ovet paukkuen ja pitää päiviä mykkäkoulua. Suuttumisen syyt vaihtelivat: saatoin sanoa jotain vähän hölmösti, käyttäytyä väärin, toisinaan kieltäytyä seksistä, ja sitten oli muita syitä, mielenterveyteni tila yhtenä esimerkkinä. 

Ja aina hän katui sanojaan, tietysti, ja pyysi anteeksi mitä vilpittömimmin. Soitti parin päivän kuluttua itku kurkussa anteeksipyyntöjä, halasi tavatessamme syvään ja pitkään ja syytteli itseään omasta typeryydestään. Minä en tiennyt oikeastaan, miten olisin suhtautunut anteeksipyyntöihin. Olin itse tehnyt väärin, ja nyt hän pyyteli anteeksi minulta.

Riitojen jälkeen aloin saada kukkia. Ruusuja, neilikoita, orkidean. Oli kevättalvi ja tulppaanit olivat silloin parhaimmillaan. Ystävänpäivän kukat, naistenpäivän kukat, riidan jälkeiset kukat, itkunjälkeiset kukat. Rapisevaa sellofaania ja koristenauhoja. Suureellisia kukkapuskia, ehkä kalliitakin. Maljakkoni oli täynnä yhtenään. Jos maljakko oli täynnä, se tarkoitti todennäköisesti, että vastikään oli riidelty.

Minä istuin katselemassa niitä kukkasia siinä ja mietin, miten mitättömiä ne oikeastaan olivat. Olen aina pitänyt kukista ja ostan niitä toisinaan itsekin itselleni. Vaikka kukat olivat kuinka kauniita, ne eivät herättäneet minussa myönteisiä tunteita. Ne herättivät yleensä suorastaan ikävän tunteen, muiston rumista sanoista. Ja itse asiassa kukat tuntuivat yhdentekeviltä, koska vaikka niiden tarkoitus oli ilmaista välittämistä, niistä välittyi aivan toiset tunteet. Aloin muistella erästä vanhaa venäläistä iskelmää, jossa laulettiin jotenkin niin, että rakkaus on kuin kukkakimppu – paketti kuolleita kukkasia. 

Erään kerran viiltelin itseäni. Se tapahtui vuonna 2015, enäähän en sitä tee, en ole tehnyt ikuisuuksiin. Olin joutunut kauheaan tilanteeseen julkisella paikalla ja purin ahdistusta omaan kehooni. Jäin siteistä ja pitkistä hihoista huolimatta kiinni. Mies itki ensin sylissäni ahdistustaan ja pettymystään ainakin tunnin, kunnes sitten sanoi, ettei voi jäädä suhteeseen itseään viiltelevän naisen kanssa. Tunsin jääneeni aivan yksin; ja lisäksi tunsin vihaa itseäni kohtaan siitä, mitä olin mennyt tekemään.

”Minä en ole mikään psykologi”, hän valitti, ”minä en voi olla sinun psykologisi; minä en voi olla suhteessa, jossa pitää koko ajan olla sydän syrjällään.” Hän oli epäilemättä oikeassa.

”Sinähän sanoit, että sinä lopetit; sinä valehtelit!” Ja siinäkin hän oli oikeassa – minä olin sanonut, että vanhat viiltelyjäljet ovat mennyttä elämää.

Sen jälkeen minä en saanut kukkia. En liioin saanut halausta tai kysymystä, mikä minulla on ollut hätänä. Mutta se nyt vain kuului asiaan. Minä olin tehnyt väärin, taas, taas minä.

Useimmat riitamme liittyivät seksiin, sillä minä olin – ehkä osittain lääkkeiden vaikutuksesta johtuen – vähemmän halukas kuin hän. Lopulta opin ottamaan suihin tehokkaasti, sillä se tapahtui nopeammin ja tyydytti hänet, eikä minun tarvinnut tarjoilla itseäni sen enempää, kaikki oli pian ohi. Mutta toisinaan en jaksanut sitäkään. Ja niin hän sitten haukkui minut, usein itsekkääksi, toisinaan tyhmäksi. Ja toi sen jälkeen kukkia.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehken ollut kovin halukas seksiin siksi, että minun oli yleensä pakko olla, kun kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.

Yritin pohtia käytöstäni ja välttää vakavimmat virheet, ettei taas tarvitsisi tapella. Se oli kuitenkin vaikeaa niin äkkipikaisen ihmisen kanssa. 

Miksi sitten pysyin suhteessa? En kai ole sitä tyyppiä, joka kovin helposti lähtee. Ja jollain hullulla tavalla kiinnyin häneen, niin kuin toiseen ihmiseen kiinnytään. Siihen, että on joku, jonka viereen nukahtaa ja joku, jonka vierestä herätä, joku jonka kanssa sitten keitellä kahvia ja jota suukottaa ovenraossa, toivottaa hyvää työpäivää, että on joku toivottamassa hyvää työpäivää.

Lopulta suhde päättyi. Olimme vastikään riidelleet ihan typerästä asiasta. Minä menin riidan masentuneena jälkeen päiväunille, sitten pyysin anteeksi tietämättä lainkaan, mitä oikeastaan pyysin. Sitten lähdin tanssitunnille. Tunnin jälkeen katsoin, mitä hän oli vastannut anteeksipyyntöön – ja hän sanoi vain, että tajusi minun kohtelevan häntä aika huonosti. Silloin minä, vielä tanssitunnin antamia välittäjäaineita aivoissani, vihastuin. Hän oli itse lähtenyt ovet paukkuen ja ilmoittanut haluavansa mahdollisimman kauas minusta. Siitä tiesin, että suhde on ohi, ja niin se oli.

Viimeisimmät riitakukat jäivät pöydälle ja lakastuivat pois. Kun ne olivat lakastuneet, minä tajusin olevani viimein vapaa.


Розы из бумаги, трепет лепестков,
Лилии, маки из цветных шелков.
Розы из бумаги, ярко-алый цвет,
Лилии, маки - неживой букет.
Как твоя любовь, неживой букет.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Ei mikään mee enää niin

Niin siinä sitten kävi. Tietysti siinä kävi niin.

Hän valitsi Jolenen minun sijaani, vaikkei Jolene valinnut häntä. Mikä paradoksi! Jolenellakin on toinen. Mies matelee Jolenen jaloissa, koska rakastaa tätä. Minä rakastan miestä ja matelen hänen jaloissaan, vaikka yritän pidellä kiinni ylpeydestäni. Hän haluaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa ei edes ole.

Nain miehen kanssa, koska meistä kummallakaan ei ole ketään muuta. Sekin on säälittävää. Samalla surullista, niin surullista. Miksemme me voisi vain rakastaa toisiamme sen sijaan, että venkoilisimme kumpikin suuntiimme? Mekin tarvitsemme rakkautta. Ja me tarvitsemme lohtua.

Ei se ole kummallekaan hyväksi, itsensä pettäminen. Mutta se on paras mihin me pystymme. Paras mihin minä pystyn. En keksi oikein muutakaan enkä jaksa yrittää, en enää.

Mikset sinä voi rakastaa minua? Mikset?

Minä ansaitsen parempaa. Entä sitten?

Jotkut asiat pitää vain hyväksyä. Mutta on myös ymmärrettävä juosta junaan viimeiseen. Mitä minä teen. Mitä minä edes teen.



Toinen toistansa täällä jumaloi
Ketään täysin ei silti saada voi
Älä järjetön enää kapinoi
Mene vaan

Mene vaan mene vaan

Mene vaan
Mä voin kääntää pään

Sä et ehdi juosta enää junaan viimeiseen
Et ehdi enää, jos et jo mee
(PMMP: Joutsenet)

Kaunista syyskuuta kaikille!

- Aoda

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Nimität mua hirviöksi; silti kelpaisi kyllä seksi

"Hän teki väärin, et sinä." - Julia

Nämä sanat minulle osoitti eräs Turvapaikan työntekijä joitain vuosia sitten. Olin ihan paskana miehestä, jota olin rakastanut ja joka oli jättänyt minut kertomatta syytä - niin, ja myös ilman jäähyväisiä, siis ilmoittamatta edes tekstarilla. Häpesin taisteluani, jota kävin, kun olin halunnut pitää hänet elämässäni sen sijaan, että olisin ollut vihainen minuun kohdistuneesta vääryydestä.

Häpeä on meissä sisällä. Jostain sieltä se tulee, niin sen on oltava. Kun ei tee toiselle mieliksi, tekee jotain väärin.

Kaksi kuukautta sitten päättyneessä suhteessani en ikinä oikein ymmärtänyt sitä, miksi minun eini olisi ollut vahvempi kuin miehen kyllä. Emmekö me suhteessa ole tasa-arvoisia? Oli helpompi olla kiukuttelematta vastaan, edes vaan maata sängyllä jalat auki toisen mieliksi, koska en olisi jaksanut sitä itkua ja huutoa ja mykkäkoulua, joka siitä olisi seurannut. Puolen tunnin epämukava hetki oli tähän nähden huomattavasti siedettävämpi. Kerran en konsertista tultuani mitenkään jaksanut. Mies lähti kotiin, ja perästäpäin tuli tekstiviesti: "Jotenkin tajusin tänään, että sä kohtelet mua välillä tosi huonosti."

Olen ollut aina seksuaalisesti aika aktiivinen, mutta jotenkin se vain muuttui, kun minun roolini seksissä olikin tässä parisuhteessa toinen: ei tasaveroinen kumppani, vaan väline. Ei mies varmaan niin ajatellut, mutta niin minä ajan oloon aloin tuntea. Ensin seksi ei tuntunut enää miltään, sitten se alkoi tuntua velvollisuudelta, lopulta pahalta. Aloin pitää itseäni kireänä akkana, joka ei ymmärrä hauskanpidon päälle. En muista, milloin viimein heräsin siihen, etten tunnista enää itseäni. Milloin minusta tuli näin haluton?

Eikä ole mikään yllätys, että näissä tilanteissa vika oli pääasiassa minussa. Mikä vaivaa, kun ei tee mieli ja miksen voi edes leikkiä että huvittaa, huohottaa vähän, mieliksi. Se syyllistävä ääni ei tullut pelkästään minun päästäni vaan toisen suusta. Sä kohtelet mua välillä tosi huonosti. Onko liikaa vaadittu. Entäs minun tarpeeni. Oletko vähän itsekäs.

Sitten kerran puolustauduin, huusinkin. Olen elämässäni osoittanut suuttumukseni kaksi kertaa, kaksi. Ensin sanoin ei. Kun mies meni mykäksi suuttumuksesta, kysyin, onko pakko. Hän sanoi, että älä viitsi. Kun mitään vastausta ei tullut, toistin kysymyksen. Hän vastasi, että ei tietenkään ole pakko. Mutta silti ei voi sanoa ei ilman seuraamuksia. Ja mies alkoi itkeä ja sanoi että olen tosi epäreilu, ja minä syyllistyin ja lohdutin häntä sylissäni kuin pientä lasta, ja taas minä olin se kusipää.

Mutta sanat ovat yhtä vahva ase kuin nyrkit. Ainakin sellaisia ihmisiä vastaan kuin minä. Ja kai sitä jotenkin mielsi olevansa toisen omaisuutta, kun nyt kerran suhteessa ollaan.

Olen varmaan monen silmissä aikamoinen luuseri, kun en puolustanut itseäni enkä tajunnut lähteä itse. Olen heikko ihminen, ja kiltti. Lisäksi on vaikeaa puolustaa omaa hyvinvointia, kun toinen koko ajan antaa ymmärtää, että se olen minä, joka tekee väärin, ja hän on se, jolla on aihetta olla vihainen. 

Jälkeenpäin se kaikki hirvittää minua, tietysti. Kelle tahansa toiselle sanoisin tällaisessa tilanteessa, että lähde, hyvä ihminen. Toimi oman arvosi mukaisesti. Mutta en itselleni. Ulkoapäin asiat näyttävät niin yksinkertaisilta. Sisältä eivät. Ja sitten se häpeä. Onko tässä minun paikkani? Ja pitäisikö vain olla kiitollinen, että joku ylipäätään pitää minua haluttavana. Ikään kuin se olisi naisen tehtävä! Olla haluttava! Ja aina valmis seksiin! Miesten hyväksi arvioima! Kuin tuote, joka odottaa laatumerkkiä!

Toisaalta huora ei saa olla. Tämä on tasapainoilua.

Olisin niin kovin tarvinnut Julian sanoja silloin. Yksinkertainen virke riittävän painavasti. Hän teki väärin, et sinä. Eikä se ollut sinun syysi.

Onneksi olen viimein vapaa.

She is someone.


Saanko tarjota yhden vinkin?
Mua on kohdeltu paremminkin
Ehkä sä loukkaannut
Nytkö sä loukkaannut

Nimität mua hirviöksi, silti kelpaisi kyllä seksi
Miksi se naurattaa?
Ehkä se on hauskaa

Vika on tietenkin aina minussa
Minulla ei ole lainkaan tapoja
Nahan alla kihisee vain rumia
torakanalkuja, käärmeenmunia

(PMMP: Matoja)


- Aoda

tiistai 4. elokuuta 2015

Kuin minut olisi raiskattu

Nuoret pojat harvoin koskivat minuun fyysisesti, mutta sanoillaan he kävivät kiinni suoraan kehooni. Oli helppoa saada toinen tuntemaan olonsa häpäistyksi ja jotenkin likaiseksi, ei siihen oikeastaan vaadittu paljon, ei selvästikään; joiltain ihmisiltä sellainen käy tuosta vain. Minä kerron.

Olin kasvanut naiseksi. Olin saanut rinnat ja lantion ja siihen oli totuttelemista. Olin siis siinä iässä, kun minut voi jo seksualisoida - ja seksualisoidaan. Lupaa kysymättä.

Nuorille pojille ei tehnyt tiukkaa huutaa naisen sukuelimen nimeä - eikä edes sitä v-sanaa vaan sitä toista - suureen ääneen koulun käytävillä. Häpeilemättä. Se tuntui hiukan häpäisemiseltä. Minun kuulteni he puhuivat minun sukuelimestäni, niin, pohtivat miltä se näyttää ja miltä se haisee. He kommentoivat takamustani ja kutsuivat minua perseeksi. Niin, totta tosiaan, julkisesti vielä. He kysyivät, millaisista peniksistä pidän, toki alleviivaten heti sen jälkeen, ettei kukaan panisi minua. Toisaalta kerran muistan jonkun sanoneen, että suuhuni pitäisi tunkea munaa, jotta olisin hiljaa. He arvostelivat lupaa kysymättä koko kehoni, ottivat oikeuden siihen itselleen. Ottivat oikeuden tarkentaa, millainen se on, millä kaikilla tavoin vastenmielinen, miten se toimii.

Se oli minun omani, minun kehoni. Vaan ei ollut, se oli jonkun toisen muun, minulla ei ollut siihen enää valtaa. Minusta tuntui kuin minuun olisi kajottu fyysisesti.  Tunsin itseni likaiseksi ja ällöttäväksi, vihasin jokaista senttimetriä itsessäni. Ja toki tiesin, ettei minua kukaan panisi. Tiesin sen sanomattakin, sillä en ollut hiukkaakaan haluttava. Siksi tuntui erityisen pahalta, että minulle puhuttiin seksistä ja seksuaalisuudestani - sehän ei minulle kuulunut. Enkä olisi halunnut puhua seksistä heidän kanssaan, en halunnut kertoa heille, mistä pidän enkä kuulla, mistä he pitävät, mitä he tekisivät naisille. Tiedän, että hekin olivat silloin neitsyitä. Olimme neljän-viidentoista. Mutta muistan, miten he kuvailivat, miten he käyttäisivät naisen kaikkia reikiä joka suunnasta. Kohtelisivat naista kuin roskaa. Niin, sen minä muistan, ja he puhuivat niistä asioista julkisesti, julkeasti.

Kehoni ei siis ollut minun, eikä minulla ollut siihen oikeutta, minulla ei ollut oikeutta päättää, kuka käy katsein ja sanoin minut läpi. Se oli tavallaan kuin raiskaus, ainoastaan henkinen. Oi kuinka tahdoin peseytyä. Ja minä peseydyin ja peseydyin. Mutta likaisuus jäi. Ällötys jäi, kuvotus. Oksetus.

Tavallaan jakauduin kahdeksi. Keho ja mieli. Mieli pakeni kehoa minkä pysyi. Lensi pois.

Eikä siitä voi puhua. Miten siitä voisi puhua, kun meni vuosia, ennen kuin siitä voi edes kirjoittaa? Voiko sellaisia sanoja toistaa? Uskoisiko kukaan?

Kerran yritin. Se oli virhe. Syy olikin minussa.


Siis miten se vaikuttaa nuoren naisen seksuaalisuuteen? Olin vasta ylittänyt lapsuuden ja nuoruuden rajan. Etsin itseäni, etsin paikkaani, seksuaalisuuteni vasta kehittyi. Kun inhoaa kehoaan, sitä alkaa tavalla tai toisella tuhota. Ei sille haluakaan olla armollinen, jos se ei ole oikeanlainen eikä sopiva, ei millään lailla haluttava.Voiko olla edes sanoja sille, millaista on elää kehossa, jota vihaa yli kaiken? Keho ei ole edes vankila, se on pahempaa. Se on ikkunaton kidutuskammio. Minä olin jo aikaa sitten lakannut kokemasta, että minun kehoni ylipäätään kuuluisi minulle. Pikemminkin olin joku ihminen sen sisällä, ja sitä sitten riepoteltiin ympäriinsä. Oli vaikeaa ajatella, että käytöksessä olisi ollut jotain väärää, sillä tiesin heidän olevan oikeassa. Olin vastenmielinen ja iljettävä.

Jossain määrin lakkasin myös pitämästä itseäni naisena tai tyttönä. Jos minulla ei ollut oikeutta seksuaalisuuteen eikä mitään varsinaista tarkoitusta, miksi ajattelisin edustavani jotain sukupuolta? En täyttänyt mielestäni naisen kriteerejä. Joitakin vuosia sitten käydessäni gynekologilla hämmennyin, kun hän tunnusteli kohtuni ja munasarjani ja sanoi, että ne ovat terveet. Hätkähdin - että minulla on sellaisetkin, tosiaan, siellä ne ovat. Ja vielä tänäkin kesänä hämmästyin, kun englantia puhuva pariskunta tuli kioskille jäätelölle, ja puhuessaan minusta kolmannessa persoonassa he käyttivät pronominia she ja her. He eivät epäilleet minun olevan nainen. Tuntuu melkein naurettavalta, miten onnelliseksi se minut teki.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajattelin jotenkin niin, että minun pitäisi olla valmis seksiin kenen tahansa kanssa, joka minun kanssani vain suostuisi makaamaan. Tämä siksi, että minun pitäisi olla kiitollinen, että joku nyt ylipäätään ajattelee minua mahdollisena seksikumppanina - en siis ehkä ole ihan niin ällöttävä. Baareissa sain minihameessani kohteliaisuuksia kännisiltä äijiltä ja ryvin niissä, sillä kerrankin joku mies piti minua kauniina. Luojan kiitos lopulta koin ekan kertani turvallisen ja luotettavan miehen kanssa. Hänen seurassaan aloin ymmärtää, että olen ihan tavallinen, kaunis nainen. Miten sitä naisen kuva itsestään onkaan voinut vääristyä!

Tavallaan nuorten poikien sanat pyrkivät myös osoittamaan naisen paikan, joka on miesten viihdyttäjänä. He ruokkivat vahvasti näkemystä, jonka mukaan mies päättää naisesta ja naisen kehosta. Eivät sen ikäiset tietenkään tienneet, ettei se ihan niin mene, mutta sillä ei ole väliä - nuoret kun imevät muiden näkemyksiä itseensä kuin pesusienet. He olivat minun merkittävin kokemukseni nuorista miehistä. Siten opin, että miehet ajattelevat vain seksiä ja naisen kehoa, eikä heidän silmissään naisen kehon sisällä asu ihmistä. Siten opin, että kelvatakseni kenellekään minun on mentävä juuri tiettyyn muottiin, johon en kuitenkaan koskaan mene.

Kesti kauan päästä tästä näkemyksestä.


Entä miksi niin tapahtuu?

Koska niin voi tapahtua. Koska niin tapahtuu. Koska sitä kuuluu sietää. Koska tuo ikä. Koska pojat ovat poikia. 

Usein, kun joku osoittaa minulle pahoja sanoja, toivon, tai jopa koen, että hän kävisi minuun käsiksi. Löisi, heittäisi päin seinää, kaataisi, potkisi, repisi tukkaa. Sanat tuntuvat väkivaltana, ne sattuvat oikeasti. Mutta jos joku olisi jättänyt minuun fyysisiä jälkiä, niitä olisi voinut esitellä todisteeksi. Sanoistakin jää jäljet, mutta niitä ei näy. Eivätkä ne parane. Niitä kantaa mukana, piilossa vaatteiden ja ihon alla.
Mutta kuitenkin.

Omistan kaikki ne teot, jotka minulle on tehty, kaikki sanat, jotka minulle on sanottu. Saan käyttää niitä miten tahdon. Voin kirjoittaa niistä.



Mocked by man to depths of shame
Little girl with life ahead.
For a memory of one kind word
She would stay among the beasts.
Time for one more daring dream
Before her escape,
 Edenbeam we kill with her own loving heart. 

Rikotaan hiljaisuus.

- Aoda

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Vaikka osaankin tämän juonen ulkoa, opetusta en vain muista

Mitä kauemmin tämä suhde jatkuu, sitä enemmän oivallan siitä, miten käsittämätön suhteeni miehiin on. Ja miten hauras onkaan luottamus. Ja miten sekaisin on pää.

Oletukseni on, kun soitan tai tekstaan miehelle, että hän ei vastaa.

Sitten olen ihmeissäni, kun hän vastaakin. Ja kun hän sanookin, että joo, nähdään vaan tänään. Ja että hän pitää lupauksensa.

Tai että kun hän sanoo, ettei ehdi nähdä tänään, hän onkin oikeasti kuoroharjoituksissa tai lukemassa tenttiin. Että hän ei keksikään tekosyytä olla näkemättä, vaan jos hän ei ehdi luokseni, hänellä on siihen syy.

Tai jos hän on vain väsynyt eikä jaksa nähdä, hän sanoo senkin.

Jaakko ei vastannut viesteihin, ei soittanut takaisin, perui tapaamisia viime hetkellä, unohti tai "unohti" sovitun tai keksi syitä, joiden takia ei ehdi. Sen vuoksi odotan, että miehet yleensä valehtelevat tai jättävät noin vain vastaamatta, eikä se vaivaa heitä, vaikka se vaivaa minua. Olen vihainen myös itselleni, kun olen antanut yhden miehen pilata luottamukseni myös muihin.

Minulla on turvallinen olo miesystäväni kanssa. Hänen seurassaan voin hyvin enkä pelkää mitään. Erossa kyllä pelkään. Luulin koko tätä juttua pelkäksi laastariksi tai tilkkeeksi särkyneen sydämen ja tosirakkauden väliin, mutta nyt olen kiintynyt jo pelottavasti. Oloni oli turvallisempi, kun ajattelin - kuvittelin - olevani suhteessa vain läpikulkumatkalla. Mutta enkö minä juuri kiinny ihmisiin? Ehdin hädin tuskin ajatella suhteen mahdollista loppua, kun jo menen niin tolaltani, että on pakko keskittyä omaan hengitykseen. Kasaan itseäni elämässä uudelle pohjalle, mutta entä, jos se(kin) pohja vielä romahtaa, minne minä sitten putoan? Menenkö yhtä sekaisin kuin Jaakon jälkeen?

Miten voin ikinä, ikinä luottaa siihen, ettei kumppanini vain yhtäkkiä käännä selkäänsä selittämättä? Miten voin ikinä antaa itseni tehdä virheen tai olla virheellinen ja luottaa silti siihen, että saan anteeksi, ettei minua hylätä? Ja miten minä kerta toisensa jälkeen kasaan - jaksan katsata - itseni pirstaleet taas jotenkuten yhdeksi, niin että voin jatkaa elämää? Miksi teen saman virheen aika uudelleen, miksi yritän luottaa?

Tosiasia on myös, että olen tosi mustasukkainen, vaikken sitä tahtoisi myöntää. Kukapa tahtoisi? En edes usko, että se on kenellekään mikään ihme. Oikeastaan on vaikeaa luottaa, ettei kumppanini olisi toisten naisten kanssa samaan aikaan kun on minun kanssani. Tavallaan se on kuin itsestäänselvyys, että hän hakeutuu toisten naisten seuraan ja ehkä etsii jatkuvasti uutta. Pohdin nuorena päiväkirjaani, että ehkä voisin sitten hyväksyä sen. Voisinko olla hyväksymättä, jos en tahdo olla koko elämääni yksin? Ja voisinhan itsekin olla samaan aikaan toisten kanssa, kuin lievittääkseni alemmuudentunnettani. Se tuntuu vastenmieliseltä, mutta välttämättömältä. Lopulta herään omiin ajatuksiini kiukkuisena. Miksi antaisin itselleni tehdä niin, ja miksi alentuisin itse samaan? En ikimaailmassa pettäisi ihmistä, jota rakastan - miksi hänkään pettäisi minua? Eikö missään mahdollisesti ole miestä, jolle minä ja vain minä riittäisin? Pettäisikö mies kuin mies, jos mahdollisuuden saisi? Häpeämättä? Häikäilemättä? Niinköhän.

Mutta sitten taas. Entä sitten kun tulee keski-ikä, vanhuus, entä jos lapset synnytettyäni lihon ja löystyn? Muutun kireäksi, olen epähaluttava? Miehet keskustelupalstoilla kehuskelevat, miten kyllä jättävät vaimonsa, jos ne rupsahtavat ja lihovat muodottomiksi. Etteivät kestä katsella. Ja moni sanoo, ettei jaksaisi naista, jolla on huono itsetunto tai mielenterveysongelmia, että he haluavat iloisen ja reippaan naisen. Ja sitten on ne kaikki vaatimukset sängyssä, että onhan nainen tarpeeksi tiukka ja karvaton, onhan hänellä pyöreä mutta terhakka peppu ja kauniit rinnat ja eihän vain ole selluliittia eikä raskausarpia, onhan hän notkea ja taipuvainen asentoon kuin asentoon, osaahan hän varmasti olla valmis mihin vain vaatimatta itselleen mitään vastaan. Entä jos en täytä näitä vaatimuksia? Entä jos täytän osan, mutta aina en jaksa? Entä jos - kun - en jaksa olla iloinen ja reipas enkä lähteä lenkille? Entä jos itkettää? Entä jos mies saisi joskus tietää, että olen viillellyt itseäni?

Voisin taistella vastaan, mennä kauneusleikkaukseen ja laihduttaa koko ajan, harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta suostuisinko sellaiseen vain, jotta minua ei jätettäisi? Mutta olisiko se ainut mahdollisuus? Olisiko miehellä kuin miehellä varaa valita, minkä näköinen nainen heille on riittävä?

Vaikka minä pitäisin kehostani, niin riittäisikö se muille?

Miesystäväni, ja ehkä moni muukin mies, joka tätä lukee, pöyristyisi ja pöyristyy tällaisesta tekstistä. Eiväthän kaikki miehet tällaisia vaadi, eivätkä he olisi ikinä valmiita vaihtamaan rakasta vaimoa  tai tyttöystävää pois. Tiedän sen itsekin oikeasti. Mutta näin minä kaiken koen, kaiken sen, mitä minulle on joskus uskoteltu, silloin, kun olin valmis ottamaan vastaan ja itseeni kaikki muiden neuvot siitä, millainen minun on oltava ollakseni haluttava, hyvä ja kelpo. Tietäen, etten kelpaisi kenellekään kuin täydellisenä. Mutta kun en kykene täydellisyyteen, en jaksa tavoitella sitä, en ehdi, ellen luovu intohimoistani. Mitkä ovat vaihtoehtoni?

Miesystäväni kanssa oloni on kuitenkin turvallinen. Häntä kiinnostaa se, mitä on pääni sisällä, hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa ulkonäöstäni. Itse asiassa ainut kommentti, jonka hän on koskaan sanonut ulkonäöstäni, kuuluu näin: "Sä olet jotenkin tosi nätti tänään."

Hän sanoi sen, kun tulimme saunasta. Olin meikittä, tukka sekaisin, täysin luonnollisena.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jäätelökioskin tyttö ja muita mahdollisia rakkauksia

Hääräilen, hyörin, hyräilen kioskissa. Pyyhin pöytiä ja tiskejä kuin omaa kotia. Pyörittelen jäätelöpalloista kauniin pyöreitä ja houkuttelevia. Pakkaan mansikoita rakkaudella. Kouraisen hernepussiin ylimääräisen kourallisen. Solmin pusseihin kauniit solmut. Hymyilen ja kiitän. Mielessäni mietin: oisko se toi?

Kioskilla käy nimittäin paljon myös ikäisiäni miehiä. Eikä vain ikäisiäni, vaan kaiken ikäisiä, jotka hymyilevät, kiittävät, kehuvat, sanovat jopa näkemiin. Mietin, että sellaisissa tilanteissa on mahdollisten rakkauksien paikka. Minä olen luonnollinen essussa ja letissä, hän jäätelö- ja mansikkatahroja suupielissä. Ei esittämistä, ei rooleja. Sellaista se olisi kotonakin.




Ajatus miehistä, jotka hymyilevät tietoisesti minulle eivätkä vain jäätelökioskin tytölle, on kutkuttava. Se saa minut hääräilemään entistä iloisemmin. Tiedän, että muutkin etsivät rakkautta kuin minä. Siksi joku varmasti katsoo tännepäin kuningatarjäätelötötterö kädessään ja ajattelee: oisko se toi? Se joku tulee ostamaan mansikoita taas, mansikoita kirsikoita mustikoita vadelmia, marjat ovat sydämen muotoisia ja jäätelö makeaa kuin suudelma.

Sinulla on kaunis hymy, sanovat monet. Se saa minut kikattamaan estottomasti. Onhan lämmin heinäkuun päivä, koko elämä ja kymmentä eri jäätelömakua edessä. Jätän jäätelöannokseen merkin itsestäni, kaikkein kirkkaimman punaisen mansikan. Se on kuin minun sydämeni, minun sydämellisyyteni. Tahdon olla hyvä, hymyillä yksinäisille ihmisille, valaa muihin uskoa omaan ihanuuteen.

Etsiikö joku minua? Odottaako joku minua?

Sillä miksipä ei? Minun kanssani voisi perustaa kodin, jossa olisi huolettomia lapsia, värikkäitä tekstiilejä, herkkuja ja turvaa, minä olisin kotona kaikkia rakkaita ihmisiä varten. Tässä luonteettomien, muovisten ja puunattujen naismallien maailmassa on edelleen miehiä, jotka haluavat tytön, jossa on vikoja kuten selluliittiä tai kolo hammasvälissä mutta joka leipoo työviikon päätteeksi mustikkapiirakan. Minä olisin vaimo, joka ei aina jaksa näyttää hyvältä, treenata pakaralihaksia houkutteleviksi tai harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta joka hieroisi hartioita, lämmittäisi saunan ja pyyhkisi pettymysten kyyneleet.




Matkalla Helsinkiin maahanmuuttaja tai turisti antoi lapun, jossa oli englanninkielisiä kohteliaisuuksia sekä puhelinnumero. En soittanut, mutta säilytin paperin. Hänkin etsii paikkaansa täällä, hänkin etsii rakastettua. Ja matkalla kotiin katselin ikkunasta miestä, joka katsoi minua, kunnes juna lähti liikkeelle, emmekä näe enää koskaan, mutta siinä hetkessä näin hänessä samaa kaipausta kuin itsessäni on. Ja matkalla konduktööri auttoi minut ja pyörätuolissa istuvan ystäväni sisään junaan ja toivotti hyvää matkaa. Mietin: oisko se toi?

Puhutaan miesten tarpeesta saada seksiä, mutta monille riittäisi vain, jos voisi nukahtaa imien itseensä toisen hiusten tuoksua. Kosketusta me kaikki tarvitsemme, omaa turvapaikkaa jonkun toisen sylissä, tarve lisääntyä on aivan toinen juttu. Rakkauden tarpeesta harvemmin puhutaan, sillä se on merkki sen puutteesta, mikä taas on merkki huonommuudesta. Mukamas. Kateudella ja kaipuulla katson kioskille tulevia tyttöjä ja poikia, joilla on kaulassaan omistusmerkkejä, sormissaan sormuksia, kädet käsissä, he ostavat yhteisen mansikkarasian ja jäätelöt. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin jaettu mansikkarasia, polvi polvea vasten, pilvetön keskipäivän taivas?

Ajattelen vieläkin Jaakkoa, mutta ajattelen myös kotia, jossa on lempeyttä, turva ja vakaus. Jaakko ei olisi pystynyt tarjoamaan niitä minulle. Ja ajattelen Teemua, joka suuteli kaulaani vessajonossa kello kolme aamuyöllä ja ajattelen, että häneltä olisin saanut seksiä, mutta en rakkautta. Ja ajattelen Madsia, jonka suhteen kaikki jäi arvoitukseksi. Häneltä olisin saattanut saada kaiken tai en mitään, enkä koskaan saa tietää, ja siksi näen hänet ikuisesti kirkkaana, kuin kaukaisena tähtenä, mahdollisuutena. Joskus ajattelen myös koulukaveriani Aatua, joka on naimisissa. Me olisimme yhdessä, jos se olisi mahdollista, mutta se ei ole. Jotkut ihmiset tapaavat liian myöhään, tai aikaisin.

Joka ei etsi, löytää nopeiten, niinhän sitä sanotaan. Siksi tyydyn katselemaan asiakkaita ja miettimään, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi. Ja sitten joku niistä miehistä menee kotiin ja miettii illalla, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi.







Täältä tullaan, muistuttaisin sua:
koko elämäsi olet etsinyt vain mua...





Hyvää viikonloppua! 

- Aoda