Jäätelökioskin tyttö ja muita mahdollisia rakkauksia

Hääräilen, hyörin, hyräilen kioskissa. Pyyhin pöytiä ja tiskejä kuin omaa kotia. Pyörittelen jäätelöpalloista kauniin pyöreitä ja houkuttelevia. Pakkaan mansikoita rakkaudella. Kouraisen hernepussiin ylimääräisen kourallisen. Solmin pusseihin kauniit solmut. Hymyilen ja kiitän. Mielessäni mietin: oisko se toi?

Kioskilla käy nimittäin paljon myös ikäisiäni miehiä. Eikä vain ikäisiäni, vaan kaiken ikäisiä, jotka hymyilevät, kiittävät, kehuvat, sanovat jopa näkemiin. Mietin, että sellaisissa tilanteissa on mahdollisten rakkauksien paikka. Minä olen luonnollinen essussa ja letissä, hän jäätelö- ja mansikkatahroja suupielissä. Ei esittämistä, ei rooleja. Sellaista se olisi kotonakin.

Ajatus miehistä, jotka hymyilevät tietoisesti minulle eivätkä vain jäätelökioskin tytölle, on kutkuttava. Se saa minut hääräilemään entistä iloisemmin. Tiedän, että muutkin etsivät rakkautta kuin minä. Siksi joku varmasti katsoo tännepäin kuningatarjäätelötötterö kädessään ja ajattelee: oisko se toi? Se joku tulee ostamaan mansikoita taas, mansikoita kirsikoita mustikoita vadelmia, marjat ovat sydämen muotoisia ja jäätelö makeaa kuin suudelma.

Sinulla on kaunis hymy, sanovat monet. Se saa minut kikattamaan estottomasti. Onhan lämmin heinäkuun päivä, koko elämä ja kymmentä eri jäätelömakua edessä. Jätän jäätelöannokseen merkin itsestäni, kaikkein kirkkaimman punaisen mansikan. Se on kuin minun sydämeni, minun sydämellisyyteni. Tahdon olla hyvä, hymyillä yksinäisille ihmisille, valaa muihin uskoa omaan ihanuuteen.

Etsiikö joku minua? Odottaako joku minua?

Sillä miksipä ei? Minun kanssani voisi perustaa kodin, jossa olisi huolettomia lapsia, värikkäitä tekstiilejä, herkkuja ja turvaa, minä olisin kotona kaikkia rakkaita ihmisiä varten. Tässä luonteettomien, muovisten ja puunattujen naismallien maailmassa on edelleen miehiä, jotka haluavat tytön, jossa on vikoja kuten selluliittiä tai kolo hammasvälissä mutta joka leipoo työviikon päätteeksi mustikkapiirakan. Minä olisin vaimo, joka ei aina jaksa näyttää hyvältä, treenata pakaralihaksia houkutteleviksi tai harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta joka hieroisi hartioita, lämmittäisi saunan ja pyyhkisi pettymysten kyyneleet.

Matkalla Helsinkiin maahanmuuttaja tai turisti antoi lapun, jossa oli englanninkielisiä kohteliaisuuksia sekä puhelinnumero. En soittanut, mutta säilytin paperin. Hänkin etsii paikkaansa täällä, hänkin etsii rakastettua. Ja matkalla kotiin katselin ikkunasta miestä, joka katsoi minua, kunnes juna lähti liikkeelle, emmekä näe enää koskaan, mutta siinä hetkessä näin hänessä samaa kaipausta kuin itsessäni on. Ja matkalla konduktööri auttoi minut ja pyörätuolissa istuvan ystäväni sisään junaan ja toivotti hyvää matkaa. Mietin: oisko se toi?

Puhutaan miesten tarpeesta saada seksiä, mutta monille riittäisi vain, jos voisi nukahtaa imien itseensä toisen hiusten tuoksua. Kosketusta me kaikki tarvitsemme, omaa turvapaikkaa jonkun toisen sylissä, tarve lisääntyä on aivan toinen juttu. Rakkauden tarpeesta harvemmin puhutaan, sillä se on merkki sen puutteesta, mikä taas on merkki huonommuudesta. Mukamas. Kateudella ja kaipuulla katson kioskille tulevia tyttöjä ja poikia, joilla on kaulassaan omistusmerkkejä, sormissaan sormuksia, kädet käsissä, he ostavat yhteisen mansikkarasian ja jäätelöt. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin jaettu mansikkarasia, polvi polvea vasten, pilvetön keskipäivän taivas?

Ajattelen vieläkin Jaakkoa, mutta ajattelen myös kotia, jossa on lempeyttä, turva ja vakaus. Jaakko ei olisi pystynyt tarjoamaan niitä minulle. Ja ajattelen Teemua, joka suuteli kaulaani vessajonossa kello kolme aamuyöllä ja ajattelen, että häneltä olisin saanut seksiä, mutta en rakkautta. Ja ajattelen Madsia, jonka suhteen kaikki jäi arvoitukseksi. Häneltä olisin saattanut saada kaiken tai en mitään, enkä koskaan saa tietää, ja siksi näen hänet ikuisesti kirkkaana, kuin kaukaisena tähtenä, mahdollisuutena. Joskus ajattelen myös koulukaveriani Aatua, joka on naimisissa. Me olisimme yhdessä, jos se olisi mahdollista, mutta se ei ole. Jotkut ihmiset tapaavat liian myöhään, tai aikaisin.

Joka ei etsi, löytää nopeiten, niinhän sitä sanotaan. Siksi tyydyn katselemaan asiakkaita ja miettimään, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi. Ja sitten joku niistä miehistä menee kotiin ja miettii illalla, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi.

Täältä tullaan, muistuttaisin sua:

koko elämäsi olet etsinyt vain mua...

Hyvää viikonloppua! 

- Aoda