torstai 25. helmikuuta 2016

Mitä ikinä haluat

(Ahdistavahko päivitys)

En sanonut ei, koska tiesin, mitä siitä seuraisi.

Syytöksiä ja syyllisyyttä. Puhumattomia päiviä. Alemmuudentunnetta, levottomuutta, ahdistusta, unettomia öitäkin. Kysymyksiä siitä, miksen ole riittävän hyvä. Hän olisi kertonut minulle vastaukset, vaikka tiesin ne itse.

Hän kantoi minut sohvalle ja minä annoin hänen kantaa. Tai ehkä menin itsekin sohvalle. En muista. Kylmä iho liimaantui mustaan nahkaan. Ehkä hän oli myös hellä. En muista sitäkään. Helpointa oli sulkea silmät ja ajatella, että olen jossain muualla. Kylpyammeessa tai niityllä kukkien keskellä, ja on hyvin lämmin, ja olen siellä turvassa.

Mutta jälkeenpäin tuli niin paha tunne. Painostava, henkeäsalpaava. Puristava ja kuristava. Itkuisia aamuja keittiössä. Vanhempieni luona eteisessä itkin takaisinlähdön kynnyksellä, koska en olisi tahtonut lähteä heidän luotaan. Kodin ulkopuolella kaikki tuntui turvattomalta.

Hän sai tehdä mitä tahtoi. Minä pelkäsin niin paljon.

Olin hölmö, mutta tunsin itseni avuttomaksi. Oli helpointa olla tahdoton. Hävettää.

Minä annoin sen kaiken tapahtua.


Tee mitä ikinä haluat mulle
ihan rauhassa
Kunhan et sitten koskaan luule
että haluan sua

- Aoda

maanantai 1. helmikuuta 2016

Minä ja syömishäiriö, osa 1

Olin 10, kun aloin tarkkailla painoani. Seurasin huolestuneena, kuinka se nousi. 42, 44, 45, 47. Päätin, että jos se vielä 50:een nousee, alan tehdä jotain. Seisoin eräänä keväisenä iltapäivänä isovanhempieni ullakolla vanhan viisarivaa'an päällä ja häpesin. Kuinka saatoin tehdä tämän itselleni?

Kasvoin myös pituutta, mutta yhteyttä painonnousuun en ymmärtänyt. Luokkatoverini olivat vielä tosi hoikkia, itselleni oli jostain kummasta ilmestynyt lantio ja jopa rinnat. Siksi minua sanottiin lehmäksi.

Olin iässä, jossa yleensä leikitään barbeilla, ja jo siinä iässä puristelin vatsamakkaroitani hyvin huolissani. Oli Painonvartijoita, laihdutusohjelmia, kevyttuotteita, sauvakävelyä, ateriankorvikkeita, vanhempien laihdutuskuureja, mittanauhoja, naistenlehtien laihdutusvinkkejä, peppujumppia, hoikkia malleja tv ja lehdet täynnä. Näin ne kaikki, vaikka ne oli tarkoitettu aikuisille. Ja se Barbiekin oli hoikka ja tiukkasäärinen, ja vaaleatukkainen, minä en ollut edes vaaleatukkainen.

Myöhemmin ala-asteella jätin juuston leivän päältä, sitten rasvan, sitten lihan lautaselta, ja aloin tutkia jääkaapilla tuotteiden rasvapitoisuuksia, vaikken oikeasti ymmärtänyt mitään prosenteista saati kaloreista. Tiesin, että vihreä Oltermanni on parempi vaihtoehto kuin ruskea.

57:ään kivunnut paino tippui alimmillaan 49:een. Olin ala-asteen lopussa 160 senttiä pitkä. Olin kyllä kuullut anorektikoista. Luin heidän kokemuksiaan kirjoista ja ajattelin, että olivatpa he vahvoja! Minä en ajatellut, että minulla olisi ollut syömishäiriö. En ollut koskaan luisevan laiha, vaikka siellä oli tavoitteeni. Ajattelin, että esimerkiksi 40 kiloa on 160-senttiselle "turvallinen" laihuus, niin ettei kukaan pääse syyttämään, että olen läski. Ennen neljänkymmenenviiden kilon rajaa ei voinut puhua laihuudesta, sillä sitä ennen olin vain läski, joka yrittää laihduttaa. Turvalliseen enkeliluukehoon oli vielä matkaa.

En koskaan saavuttanut turvallista kehoa. Yläasteella tapahtuikin käänne. Kun olin aloittanut yläasteen, terveystiedossa käsiteltiin ensimmäiseksi painonhallintaa. Olin astunut siis aikuisten maailmaan, ja siihen laihduttaminen kuului! Koulussa jouduin yllättäen väkivallan kohteeksi ja ahdistuin. En syönyt koulussa lounasta, koska yläasteella oli helpompaa jättää se väliin. Olin väsynyt ja huonovointinen. Kun iltapäivisin tulin kotiin, aloin ahmia. Söin leipää, ranskalaisia, kanannuggetteja, nuudeleita, perunasalaattia, italialaista salaattia, punajuurisalaattia, ja herkkuja, jäätelöä, ja helposti kokonaisen suklaalevyn kerralla. Vasta kahdeksannella luokalla opin oksentamaan, sitä ennen ehdin ahmia usein niin, että ruoka jäi minuun. Sen vuoksi paino nousi lyhyessä ajassa noin 15 kiloa. Keikuin jo ylipainon rajalla. Turvallinen enkeliluukeho oli kaukana takana, enkä ollut enää edes normaalipainoinen. Siksi minusta oli ihan ok, että minua koulussa nimiteltiin lihavaksi.

Yksi syy ahmintaan oli ahdistus ja turvattomuuden tunne, jota väkivalta ja yksin jättäminen ruokki. Luulen silti, että siihen on myös eräs toinen, vielä ilmeisempi syy: minulla oli nälkä. Olin pudottanut kahdeksan kiloa painosta, johon kehittyvä kehoni oli päätynyt, ja kasvoin edelleen pituutta. Päivät paastosin, joten iltaisin oli valtava nälkä. Siinä sitä oltiin sitten.

Opittuani oksentamaan painonhallinta helpottui. En enää ahminut suuria määriä kerralla, mutta söin edelleen yhden isohkon aterian päivässä, muun ajan paastosin. Oksensin kun pystyin. Sain painon laskemaan n. 62 kiloon, mutta se tuntui jämähtäneen, vaikka yritin kaikkeni. Ajatukset pyörivät painon ympärillä. Koulussa jouduin päivittäin väkivallan kohteeksi. Sisimmässäni tiesin, että ansaitsen kaikki ne kamalat sanat, kääntyvät selät ja kehooni kohdistuvat iskut. Olinhan läski. Yksinkertaisesti. Miksi minulla olisi samat oikeudet kuin kauniilla tytöillä?

Vihasin itseäni. Miksen olisi vihannut? Ei minua kukaan rakastanut. Tiellä oli kiloja, vähintään kymmenen, ehkä viisitoista, tai kaksikymmentä. Turruin niiden lukujen äärellä. Miten jaksaisin, miten selviäisin? Mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja!

Luin lisää anorektikkojen kertomuksia ja vihasin lisää itseäni, kun en pystynyt samaan kuin he. Ja vihasin itseäni, koska vaikken ollut koskaan päässyt enkeliluuhun asti, olin sentään ollut teoreettisessa normaalipainossa (joka ei tietenkään ole riittävä). Anoreksian rinnalla oli toinen, jotenkin likaisempi ja iljettävämpi tapaus, bulimia. Huomasin yhteyden itseeni, mutta yksi ero oli. Buliimikot olivat todennäköisesti normaalipainoisia tai hoikkia, ja siksi sairaita. Minä en ollut sairas, koska minun pitikin laihduttaa. Syömishäiriöisethän ovat alipainoisia.

Ajattelin kaikkea sitä, mihin olisin kykenevä, jos olisin kauniimpi. Matkustaisin, juhlisin, kävisin keikoilla, seurustelisin, minulla olisi ystäviä, minusta pidettiin! Mutta mikään näistä ei ollut mahdollinen ennen kuin olisin turvallisessa painossa, josta läskini ei enää kuultaisi läpi. Saisin ehkä olla kiduttajiltanikin rauhassa. Ainakin heiltä poistuisi oikeus pahoinpidellä minua, koska kaunista ihmistä ei saa pahoinpidellä. Rauhan saadakseni piti taistella.

Kahdeksannen luokan keväällä oli lopulta terveystarkastus. Meidän koulussamme oli ihana terkkari, mutta hän oli poissa, kun oli minun vuoroni, ja keskustelin sijaisen kanssa. Kerroin tietysti niistä jutuista, väkivallasta ja oksentelusta, siitä että syön päivittäin yhden aterian, korkeintaan kaksi. Sitten tuli punnitus. Olin sitä varten ollut pitkään paitsi syömättä myös juomatta, sillä vesikin painaa kehossa yllättävän paljon. (Punnituksissa juoksevat anorektikot tietävät tämän.)

Silti: 63,2. Pituutta 160,2. Onko kiva?

Terveydenhoitaja sanoi: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Kyllä minä sen tiesin. Kuulin siitä joka päivä luokkatovereilta, olin kuullut jo kauan, vähintään viisi kiloa sitten. Kyllä minä tiesin, mitä pitää tehdä. Pienentää se yksi ateria. Jättää sitten pois. Juoda vettä ja syödä tuoretta kurkkua. Ja sitten jättää se kurkkukin pois. Terkkari olisi tietysti voinut antaa ohjeita ja tukea laihdutukseen, muttei tehnyt sitä. Sain pärjätä siis itse. Tekisin kaikki vielä ylpeiksi!

63,2 ja 160,2. Nämä ovat ne luvut, joiden ympärillä elämä pyörii, ja nämä luvut määrittävät minun arvoni. Ne ovat kääntäen verrannolliset: mitä vähemmän kiloja, sitä enemmän arvoa. Ja ennen kuin ihmisarvo - riittävän alhainen paino - on saavutettu, sitä ennen ei elämässä ole mitään sisältöä.