lauantai 26. huhtikuuta 2014

Onnellisuus on asenne?

No nyt se saatana on "virallista", sairauteni nimittäin. Sain psykiatrin lausunnon eilen postissa. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (F41.1) lisäksi minulla on agorafobia (F40.0), keskivaikea masennus (somaattinen oireyhtymä, F32.11) sekä vaativa persoonallisuus (60.5). Epätoivo on juuri vaihtunut vitutukseen. Tämä koko touhu on saanut aivan liian vakavan sävyn.

Suvussamme on mielenterveysongelmia. (Toisaalta missäpä suvussa ei olisi.) Minulla on muutama sukulainen, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Yksi on ryypännyt elämänsä pilalle. Löytyy skitsofreniaakin. Geeneissä on se kurja juttu, että niitä ei voi vaihtaa. Perimään kirjoitettua sairautta ei voi torjua tahdonvoimalla, taikuudella tai edes elintavoilla.

Minua pelottaa. En halua sellaista elämää.

Minä olen nuori, hädin tuskin aikuinen. Minun piti tehdä asioita, minun piti kokea ja kasata elämänkokemusta, minun piti tehdä vaikka mitä, mutta nyt kaikki tuntuu murtuvan. Mitä tapahtui kaikille niille asioille, joiden piti tapahtua? Mitä tapahtuu niille asioille, joiden tahdon vielä tapahtuvan?

Minä pelkään, pelkään ihan helvetisti.

Mielenterveysongelmat eivät näy päälle kuten katkennut jalka tai atooppinen iho. Siksi on helppoa ajatella, että ne ovat kiinni asenteesta. Jos jostakin löytyy niin voimakasta tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä, että pystyn pysymään järjissäni kaikesta huolimatta, haluan sitä ämpärillisen. Saavillisen. Uima-altaallisen.

Myönnän. Usein ajattelen itsekin, että tässä tarvittaisiin todellista tahdonvoimaa. Ehkä sillä on tosiaan tekemistä persoonani kanssa, syytän kaikesta itseäni. Olen kieltämättä taipuvainen melankoliaan, sitä en voi kieltää. Luen paljon onnettomuuksista, oikein mässäilen katastrofeilla, kuuntelen suruvireistä suomalaista musiikkia ja itken paljon. Joskus olisi varmaan syytä olla katsomatta uutisia ja lukea synkkien elämäkertojen sijaan Tove Janssonia.

Toisaalta yritän kasvattaa positiivista ajattelua ja ilahtua pienistä asioita. Mutta joskus se lannistaa vielä enemmän, kun en saakaan siitä voimaa.

Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa kärsimyksestä. Hän pohti muun muassa sitä, miten taiteilijoilla on tapana ajatella, että kärsimys ja vaivannäkö toisivat (huonolle) teokselle jotakin lisäarvoa. Itse tartuin ajatukseen siitä, että kärsimys voi jalostaa ainoastaan, jos kärsijä kuitenkin tavoittelee parempaa. Kärsimys pinnallistaa, sillä se kaventaa näkökenttää. Kärsimys pinnallistaa, sillä kärsijä ei näe kuin pinnan, ei jaksa kiinnostua maailman tapahtumista.

Toisaalta kärsimys on subjektiivista. Siksi kärsijältä on väärin vaatia suhteellisuudentajua. On hyvin tyypillistä, että ihmiset käskevät vaikeassa tilanteessa olevaa ajattelemaan ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin, sillä sen pitäisi lohduttaa. Muista, että olet automaattisesti paremmassa asemassa kuin vaikkapa Afrikan lapset. Ja sekö lohduttaa, että ihminen kokee valittavansa turhasta, kun kuitenkin asuu hyvinvointivaltiossa? Epäilen.

Minulla on keskivaikea masennus. Sen takia olen aloitekyvytön, itkuinen, ärtyisä, väsynyt ja tarmoton. En tahdo sääliä, tahdon ymmärrystä. En tahdo lottovoittoa tai prinssiä, tahdon voida nauttia auringosta. En tahdo olla vaivaksi, tahdon vain tukea. Kun juttelin tuttavalleni pelostani, hän sanoi, että normaalin elämän ja pitkäaikaisen masennuksen välissä on minun haluni parantua.

Minä selviän tästä. Olen päättänyt selvitä. 


It seems there's something serious beginning
A new approach found to the meaning of life
Deny that happiness is open as an option
and disappointment disappears over night

Meanwhile your life is still directed as a drama
with realism on the sparsest of sets
Every performance tends to reach the same conclusion
No happy endings but a message to depress

Saying life is an impossible scheme
That's the point of this philosophy

(Pet Shop Boys: Miserablism) 


maanantai 21. huhtikuuta 2014

Muiden rakkauden arvoinen

"Hän oli yksinäinen", hän sanoi.
"Mistä tiedät?"
"Tiedän mitä yksinäisyys on, ok? Ja hän inhosi itseään syvästi."
"Hän oli itserakas mutta inhosi itseään?"
"Eivät ne ole keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia. Ihminen voi tietää, mitä hänellä on ja mitä hän osaa, mutta ei silti pysty pitämään itseään muiden rakkauden arvoisena."
- Jo Nesbø - Aave, s. 219, mukaillen

Viimeiset päivät olen ollut hukassa. Sen on ehkä huomannut siitäkin, että viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt yli viikko. Tuntuu hyödyttömältä yrittää etsiskellä sanoja, kun omat tunteetkin ovat yhtä sekamelskaa. On pelkkiä irrallisia sanoja, morfeemeja, fooneja, mutta ei ole lauseita, ei käskyjä, totamuksia, pyyntöjä. Jos on kysymyksiä, niissäkään ei ole tolkkua, ei predikaattia. Ne vain kelluvat ilmassa, ne ovat äänteitä jotka muodostettiin mutta joita ei vapautettu.

Pelkään niin perkeleesti, enkä edes tiedä, mitä ja ketä. Kun ei ole tietä ulos, on vain puolustauduttava.


Ihmiset ovat mosaiikkeja. Kun heidät on kerran särjetty, he natisevat aina vähän liitoksistaan, vaikka olisivatkin saaneet kaikki palat taas kasaan. Hyvä puoli mosaiikkisuudessa on kuitenkin se, että palat voi aina tarvittaessa vaihtaa uusiin. Ne on vain tunnistettava ja osattava asettaa uusi pala paikalleen oikein.

Kerran särjin juomalasin niin, että se särkyi hiutaleiksi, hiutalelasiksi. Päivienkin päästä minulla oli lasinsiruja jalkapohjissa, vaikka imuroin perusteellisesti. Joskus hajoamisen ääni kaikuu vieläkin.

Se lässytyksestä. Minun taitaa olla täysin mahdotonta luottaa yhtään kehenkään. En millään voi tietää, milloin ihmiset selittämättömästi kääntyvät minua vastaan ja lähtevät pois. Olen kaunis, kiva, hellä ja fiksu, mutta en koskaan silti riittävä. Ei kyse ole siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Teen parhaani, mutta jään aina jälkeen. Leikin mukana, vaalin positiivista energiaa, pidättäydyn menemästä ulos, jos en ole parhaimmillani. Hymyilen minkä taidan, päästelen naurun kaltaisia äännähdyksiä, puristan käteni nyrkkiin. Mutta olen niin pieni, ihan liian pieni, en pysy muiden vauhdissa. Kenkien narut aukeavat, minä kompastun, mutta en osaa huutaa perään. Ja vaikka yrittäisin, ääni jäisi puolimatkaan.

Pyydänkö sitten liikoja? Ihmistä, jolle olisin hyvä tällaisena, joka sietäisi minua huonoinakin päivinä, joka ei vaihtaisi tilaisuuden tullen toiseen? Joka ei pitäisi virheitäni anteeksiantamattomina? Jolle olisin lähtökohtaisesti niin tärkeä, että hän kohtelisi minua hyvin?

Voiko minua rakastaa?

Olen taistellut vastaan, mutta nyt en voi kuin antaa virran viedä. Ei täällä ole vaarallista, täällä on turvallinen koti, vedellä on pehmeä syli, pimeässä on hyvä piilo, virta keinuttaa uneen, enkä jaksa taistella vastaan.


Olen ihan liian pieni.

Jos mä oisin ihan pieni

sunnuntaiaamunsuloinen
Ikinä en olis ketään vihannut
Juossut rappukäytävästä itkien

Joku hyväilis mua hiljaa
Kuuntelis surut, nuolaisis mun kyyneleen
Eikä sanois asioita, jotka painaa rintakehän sisään
rikkoo sydämen

Jos oisin superpallo, jonkun pikkunen

(Maija Vilkkumaa: Superpallo) 



Ei muuta.

- Aoda

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Perfektionistin päiväkirjasta

Poden huonoa omaatuntoa noin sadasta asiasta. Tässä lista tärkeimmistä.

Minulla on huono omatunto siitä, että

  • en opiskele ahkerasti
  • syön liikaa
  • liikun liian vähän
  • en tee tarpeeksi asioita
  • luen enkä elä
  • käytän liikaa rahaa
  • olen huono ystävä
  • en jaksa pitää yhteyttä ihmisiin
  • en jaksa käydä töissä opiskelun ohella
  • jätän asiat viimetinkaan, jos edes hoidan niitä
  • minulla ei ole pari- eikä seksisuhdetta
  • nukun joskus päivisin
  • olen tylsä
  • saan joskus vanhemmiltani rahaa...
  • ...ja silti tuntuu, etten pärjää
  • en puhu tai puhun epäselkeästi
  • puhun liikaa
  • jätän menemättä paikkoihin, koska pelkään
  • olen haihattelija
  • olen kiltti tyttö ja yritän miellyttää kaikkia
  • en pysty miellyttämään kaikkia
  • valitan ihan liikaa
  • analysoin ihan liikaa
  • poden huonoa omaatuntoa turhista asioista


Toissapäivänä sain paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kyllä, siis naurettavaa. Makasimme jumppamattojen päällä ja ohjaaja neuvoi lempeällä äänellä hengittämään syvään, hengittämään niin, että hengitys yltää vatsanpohjaan, hengittämään antaumuksella ja päästämään ilman hitaasti ulos. Minä kuitenkin koin, etten ansaitse rentoutta, koska en muutenkaan tee koskaan mitään järkevää tai saa aikaiseksi mitään mainittavaa.

Suhteellisuudentajuni on joskus olematon. En kerta kaikkiaan osaa määritellä, mikä on tarpeeksi. En nyt tarkoita että tekisin oikeasti liikaa, en vain ikinä koe tekeväni tarpeeksi. En tiedä, mikä on riittävästi.

En kuitenkaan kehdannut lähteä rentoutusharjoituksesta, koska olisin pahoittanut ohjaajan mielen ja ehkä häirinnyt muita. Onneksi paniikkikohtaus on vielä suhteellisen siedettävä silloin, kun makaa lattialla ja voi vaan keskittyä hengitykseensä, hengittämään sisään ja ulos, rytmissä ja syvään.



Hyvää viikonloppua!

- Aoda