Muiden rakkauden arvoinen

"Hän oli yksinäinen", hän sanoi.

"Mistä tiedät?"

"Tiedän mitä yksinäisyys on, ok? Ja hän inhosi itseään syvästi."

"Hän oli itserakas mutta inhosi itseään?"

"Eivät ne ole keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia. Ihminen voi tietää, mitä hänellä on ja mitä hän osaa, mutta ei silti pysty pitämään itseään muiden rakkauden arvoisena."

- Jo Nesbø - Aave, s. 219, mukaillen

Viimeiset päivät olen ollut hukassa. Sen on ehkä huomannut siitäkin, että viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt yli viikko. Tuntuu hyödyttömältä yrittää etsiskellä sanoja, kun omat tunteetkin ovat yhtä sekamelskaa. On pelkkiä irrallisia sanoja, morfeemeja, fooneja, mutta ei ole lauseita, ei käskyjä, totamuksia, pyyntöjä. Jos on kysymyksiä, niissäkään ei ole tolkkua, ei predikaattia. Ne vain kelluvat ilmassa, ne ovat äänteitä jotka muodostettiin mutta joita ei vapautettu.

Pelkään niin perkeleesti, enkä edes tiedä, mitä ja ketä. Kun ei ole tietä ulos, on vain puolustauduttava.

Ihmiset ovat mosaiikkeja. Kun heidät on kerran särjetty, he natisevat aina vähän liitoksistaan, vaikka olisivatkin saaneet kaikki palat taas kasaan. Hyvä puoli mosaiikkisuudessa on kuitenkin se, että palat voi aina tarvittaessa vaihtaa uusiin. Ne on vain tunnistettava ja osattava asettaa uusi pala paikalleen oikein.

Kerran särjin juomalasin niin, että se särkyi hiutaleiksi, hiutalelasiksi. Päivienkin päästä minulla oli lasinsiruja jalkapohjissa, vaikka imuroin perusteellisesti. Joskus hajoamisen ääni kaikuu vieläkin.

Se lässytyksestä. Minun taitaa olla täysin mahdotonta luottaa yhtään kehenkään. En millään voi tietää, milloin ihmiset selittämättömästi kääntyvät minua vastaan ja lähtevät pois. Olen kaunis, kiva, hellä ja fiksu, mutta en koskaan silti riittävä. Ei kyse ole siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Teen parhaani, mutta jään aina jälkeen. Leikin mukana, vaalin positiivista energiaa, pidättäydyn menemästä ulos, jos en ole parhaimmillani. Hymyilen minkä taidan, päästelen naurun kaltaisia äännähdyksiä, puristan käteni nyrkkiin. Mutta olen niin pieni, ihan liian pieni, en pysy muiden vauhdissa. Kenkien narut aukeavat, minä kompastun, mutta en osaa huutaa perään. Ja vaikka yrittäisin, ääni jäisi puolimatkaan.

Pyydänkö sitten liikoja? Ihmistä, jolle olisin hyvä tällaisena, joka sietäisi minua huonoinakin päivinä, joka ei vaihtaisi tilaisuuden tullen toiseen? Joka ei pitäisi virheitäni anteeksiantamattomina? Jolle olisin lähtökohtaisesti niin tärkeä, että hän kohtelisi minua hyvin?

Voiko minua rakastaa?

Olen taistellut vastaan, mutta nyt en voi kuin antaa virran viedä. Ei täällä ole vaarallista, täällä on turvallinen koti, vedellä on pehmeä syli, pimeässä on hyvä piilo, virta keinuttaa uneen, enkä jaksa taistella vastaan.


Olen ihan liian pieni.

Jos mä oisin ihan pieni
sunnuntaiaamunsuloinen
Ikinä en olis ketään vihannut
Juossut rappukäytävästä itkien

Joku hyväilis mua hiljaa
Kuuntelis surut, nuolaisis mun kyyneleen
Eikä sanois asioita, jotka painaa rintakehän sisään
rikkoo sydämen

Jos oisin superpallo, jonkun pikkunen

(Maija Vilkkumaa: Superpallo) 

Ei muuta.

- Aoda