torstai 13. helmikuuta 2020

Minä ja syömishäiriö, osa 4

Näitä kirjoituksia on kertynyt jo neljä kappaletta, vaikka aluksi minun piti vain kertoa syömishäiriöhistoriani yksinkertaisesti kahdessa osassa. Julkaisin osat vuosina 2016 ja 2017 ja ne ovat kamalaa katkeraa tekstiä siitä, miten minua ei autettu, vaikka yritin hakea apua. Olen huono kirjoittamaan ei-katkeraa tekstiä ja ehkä te olette täysin kyllääntyneitä jatkuvaan valittamiseen. Yritän nyt saada tähän postaukseen vähän valoa, vaikka aihe on rankka.

Tänään nuorten kohtaamispaikassa oli esittäytymässä Syömishäiriöliitto Sylin edustaja, jonka kanssa sain myös keskustella kahden kesken. Vaikka keskustelimme vain noin puoli tuntia, keskustelusta oli suuri hyöty.

Kerroin, että lääkärini haluaa diagnosoida minulla BED:n eli ahmimishäiriön. Terapeutin mielestä sellaista minulla ei kyllä ole, ja olen itsekin skeptinen. BED:n puolesta puhuisivat painonnousu ja iltasyöminen. Minä sanoin, että avain on kuitenkin luultavasti tämä: lääkäri ei suostu myöntämään ongelmaa eli sitä, että Ketipinor nostaa painoa - sillä lääkäri on kovasti sitä mieltä, että Ketipinor on minulle sivuvaikutuksista huolimatta oikea lääke ja että minun pitää jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että olen tosi vastentahtoinen.

Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että jotkin lääkkeet nostavat painoa myös siksi, että ne hidastavat aineenvaihduntaa ja keräävät nestettä, mutta mahdollista on myös seuraava: Olin lukenut Ketipinorin pakkausselosteen ja pannut merkille, että lääke voi nostaa painoa - ja sitten pyrkinyt rajoittamaan syömistäni, etten vain lihoisi - mikä taas johti siihen, että aloin ahmia, koska kalorinsaanti oli liian alhaalla. Tämä kuulostaa järkeenkäyvältä ja hyvinkin mahdolliselta. Jotkut teistä, jotka olette tätä blogia ahkerasti seuranneet, ehkä muistattekin vihreä tee -paastoni vuosilta 2017 ja 2018, vuosilta, jolloin aloin syödä Ketipinoria. Tämä paastoaminen ei tehnyt millekään hyvää. Kirjoitin asiasta myöhemmin postauksen Minä ja syömishäiriö, osa 3. Luin sen nyt läpi ja huomasin, että postauksessa on paljon hyviä pointteja - ja myös sen, että moni asia ei ole vieläkään muuttunut.


Kerroin myös tälle henkilölle lukeneeni vanhoja päiväkirjojani ja että olin kirjannut aikanaan ylös kilot. 57, 55, 60 ja niin edelleen - ja sitten suunnitellut seuraavan päivän syömisiä, jotta laihtuisin. Riippumatta siitä, oliko kiloja 55 vai 65 (painoni on aina seilannut noin 20 kilon skaalalla), olen laihduttanut. Olen laihduttanut 12-vuotiaana, ja olen laihduttanut 22-vuotiaana. Etenkin 14-vuotiaana, rajusti, ja yhtä lailla rajusti 24-vuotiaana. Nytkin minä laihdutan, 26-vuotiaana. Tämän kysymyksen yksi nuorten kohtaamispaikan ohjaajista minulle esittikin: Laihdutatko sinä? Sanoin, että joo. Koska tietysti minä laihdutan. Olen aina laihduttanut. Ja kenties minä laihdutan aina.

Mutta minulle Syömishäiriöliiton edustaja sanoi, että minun tulisi lopettaa laihduttaminen ja keskittyä parantamaan minäkuvaani. Se kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta siihen tulee menemään viisi vuotta. Niin että aikaa minä tarvitsen, ja minulla on lupa antaa sitä itselleni. Kun on laihduttanut 11-vuotiaasta, on mahdotonta yhtäkkiä vain muuttaa kaikkea.

Mutta kuinka voisin lopettaa laihduttamisen ennen kuin olen riittävän laiha? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että ihmiset ympärillä lakkaisivat kommentoimasta minua? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että kelpaan jollekulle? Että saan olla rauhassa? Tai että saan sitten edes arvokasta kohtelua? Että minä uskallan itse antaa itselleni arvokasta kohtelua?

Ajattelen kai, että kun olen taas laiha, olen sitten tyytyväinen itseeni ja sitten lopetan laihduttamisen ja pidän itsestäni huolta. Mutta kuinka, jos olen aina laihduttanut, voin olla yhtäkkiä tyytyväinen itseeni, kun en aiemmin ole ollut? Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että syömishäiriöön liittyy perimmäinen huonommuuden tunne, ja sen minä tunnistan itsestäni. Jos laihdun, minusta pidetään, minut jätetään rauhaan, minua kohdellaan hyvin.

Mutta mikä sitten riittää? Onko 60 kiloa 165-senttiselle riittävä? 55? 50? Kuka sen määrää? - Ne ihmiset, jotka kommentoivat minua rumasti, kommentoivat kenties silti, vaikka painaisin vähemmän. He vain keksisivät jotain muuta - tai sitten olisivat edelleen sitä mieltä, että minä voisin laihduttaa vielä lisää. Kaiken varalta. Niinkin asia on ollut, niinkin se on mennyt, eivätkä kiusaajat lepää. Kyllä he löytävät jotain, varmasti löytävät.

Ajattelin varata keskusteluajan Syömishäiriöliiton työntekijälle. Ehkä se olisi askel eteenpäin - mihin suuntaan tarkalleen, sitä en vielä tiedä.



maanantai 3. helmikuuta 2020

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.



Ja oot
liian hauras sun omasta mielestä
kestämään elämää täällä
Se kaikki on sinusta kii
Tää on viimeinen valitusvirsi
kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi