Vuosi 2017 - uusien ideoiden vuosi?

Kun ei tiedä mitä odottaa, mitä vaan voi sattua! Tässä kuitenkin haaveita, suunnitelmia ja toiveita tulevalle vuodelle :) 

Suurin haave kaikista:

Kirjan julkaiseminen

Oma lapseni on siellä nyt maailmalla jossain kustantajan pöydällä! Se kertoo naiseksi kasvamisesta, rakkaudesta, valinnoista, päätöksistä ja kuolemasta. Kaikki voi tapahtua vuonna 2017. Se olisi upeinta. Jos ei tapahdu, en anna periksi.

Julkaistiin tai ei, niin uutta putkeen! Voin luoda kokonaan jotain uutta! Ihanaa!

Kiva työpaikka

Ajattelin, että menisin töihin kaupan kassalle, mutta olisi ehkä kaikkein siisteintä ollakin töissä kahvilassa! (Niin kuin Amelie hehheh) 

 Päästää irti vanhasta

Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin.

Löytää uutta

 Rakkausasioita, olisiko tämä vuosi minun vuoteni?

Jos suhde, niin terve suhde; ei toisen hallitsemista ja alistamista eikä alituista menettämisen pelkoa:

Mutta jos ei, niin joka tapauksessa onnellisuutta:

Vähemmän pelkoa

Elämä on nyt tässä.

Ruisrock

Koska se on vaan pakollinen! 

Liikunnan ilo

Kaamoksen aikana en ole jaksanut käydä jumpissa ollenkaan niin paljon kuin ennen... Mutta kun sitten pakottaa itsensä, niin ei kyllä kadu! Yritän pitää yllä liikunnan iloa. Work out because you love your body, not because you hate it ;)

iPhone

Materialismionnellisuus. Tiedän.

Järjestelmällisyys

Okei, nyt on nolo ja löytyy varmaan aika monen muunkin listalta. Noloa siksi, että tätä kaikki aina lupaavat ja kukaan ei onnistu. Mutta nyt sen myönnän, antakaa anteeksi: olen hurahtanut kon mariin. Kuvittelen, että saan päänikin siivottua kun siivoan ympäristöni. Mutta ei se ole täysin huuhaata! Siisteydestä tulee tyynempi olo.

Lisäksi:

Opettajan pedagogisten aloittaminen

Itseni puolustaminen verbaalisesti

Hyvä seksi kivan tyypin kanssa

Kivat (opiskelija)bileet

Paljon keikkoja ja teatteria

100-vuotiaan Suomen juhlistaminen

Rakkautta, ystäviä ja onnellisia hetkiä <3

Kaikkea hyvää vuoteen 2017 <3

- Aoda

Vuosi 2016 - unelmien toteuttamisen vuosi

Vuosi 2016 oli aivan huikea! Vaikka välillä itkettiin, niin vuosi toi paljon, paljon hyvää ja tärkeää. Ennen kaikkea uskalsin toteuttaa asioita, joista olin vain haaveillut. Teinkin viime vuoden lopussa listan asioista, joita haluan tehdä vuonna 2016, ja valtaosa niistä on toteutunut!

 Ensi vuodelle toivon paljon samaa :) Tässä lista vuoden huippujutuista!

Oma Macbook!

Tämä kuuluu sarjaamme materialismionnellisuus, mutta oikeasti, työn tekeminen oikeasti hyvällä työvälineellä on niin ihanaa. Olin työskennellyt niin pitkään niin huonolla koneella, että tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, kun kaikki toimii, ja kun koneen voi ottaa mukaan ilman, että selkä hajoaa koneen painosta tai pitää miettiä piuhoja! 

Ruisrock 2016

Ruisrock nyt vaan on se juttu. Vietin siellä lauantain ja näin Maija Vilkkumaan, Mira Luotin, Scandinavian Music Groupin, Vesalan, Mirel Wagnerin ja Chisun <3

Huoleton ja jännittävä kesä

Viime kesä oli tosi kiva ja tein paljon kivoja juttuja. Tapasin uusia, kiinnostavia ihmisiä ja nautin luonnosta. Töissäkin oli kivaa, enkä antanut ärsyttävän työkaverin dropata tunnelmaa :)

Kesäkurssi Göttingenissä elokuussa

No sehän on vuoden kohokohta ilman epäilystä. Sain stipendin ja opiskelin saksaa saksaksi Saksassa elokuussa! Asuin kimppakämpässä puolalaisen, englantilaisen, kazakstanilaisen, japanilaisen ja kiinalaisen kanssa, ja etenkin kiinalaisen kanssa ystävystyin. Suunnittelemme jo seuraavaa tapaamista!

Kiipeilypuisto

Marburgin kiipeilypuisto oli paras! Kiinalaisen kämppikseni kanssa pelkäsimme ratoja ensin kuollaksemme, sitten emme olisi millään tulleet alas kun piti lähteä :D Kävin kiipeilypuistossa Saksassa myös vuonna 2011 ja pelkäsin kuollakseni. Nyt tuntuu kuin olisin ylittänyt itseni!

Amsterdam

Saksasta matkustin Alankomaihin ja Amsterdamiin, missä asuin pari päivää hostellissa. Amsterdamin matkan päätarkoitus oli käydä Anne Frank -talossa, mistä olin haaveillut. Talo oli aivan uskomattoman kiinnostava, jos koskaan menette Amsterdamiin, käykää siellä, oikeasti! Talossa ei saanut valokuvata, mikä oli hyvä, koska siellä oli tosi "harras" tunnelma jollain lailla. Amsterdam kaupunkina oli myös huikea. Vaeltelin kanaalien varrella tunteja, enkä edes kaivannut sen ihmeempää tekemistä. 

Kandiksi valmistuminen

Kandin paperit tosiaan tulivat ulos... Sinänsä paljon ei muuttunut, koska opiskelu jatkui heti, mutta ainakin tuli tunne, että elämä menee eteenpäin!

Kirjan valmistuminen & lähettäminen

Sain esikoisromaanini valmiiksi ja lähetin sen kustantajalle :) Se oli pelottavaa, mutta tärkeä askel on nyt ainakin otettu. Esikoiskirjailija 2017?

Oli kyllä kaikkea muutakin timanttista. 

Kiinalaiset ystäväni kokkasivat minulle Saksassa kiinalaista perinneruokaa ja opettivat syömään puikoilla.

Istuin kapakassa iltaa kiinalaisten, japanilaisten ja eteläkorealaisten kanssa, ja yhteinen kielemme oli huono saksa.

Näin moni rakkaita esiintyjiä livenä, esimerkiksi Maija Vilkkumaan ensimmäistä kertaa. Tänä vuonna kävin lopulta hänen keikoillaan neljä kertaa! Vuoden huipuin keikka oli helposti hänen keikkansa Gongissa eli Turun Klubilla.

Erosin väkivaltaisesta miehestä.

Kävin viimein korvalääkärillä ja sain kuulla, että vaikka minulla on tinnitusta, korvani ovat täysin terveet!

Kun oli paha paikka, pyysin apua. Se on minulle poikkeuksellista.

Oivalsin, että ihmiset, jotka satuttavat minua ja nimittävät minua itsekkääksi, ovat itse yleensä paitsi itsekkäitä, myös tekopyhiä ja kaksinaismoralistisia.

Oivalsin myös, ettei minun tarvitse kantaa syyllisyyttä maailman tapahtumista, vaikken pystykään pelastamaan maailmaa.

Kävin kahden ystävän kanssa Helsingissä ja vietin heidän kanssaan ihanan päivän. Kävimme kahdessa museossa ja syömässä.

Lopetin masennuslääkityksen vain huomatakseni, että tarvitsen sitä edelleen. 

Sain lyhytterapian terapeutin kanssa, joka on erikoistunut väkivallan uhrien kokemuksien käsittelyyn.

Näin paljon hyviä elokuvia ja kuulin paljon hyvää musiikkia.

Kävin paljon teatterissa.

Luin paljon upeita kirjoja, mm. Laura Lindstedtin Oneironin.

Kirjoitin paljon ja nautin siitä ehkä enemmän kuin koskaan.

Joulu perheen kanssa on ollut ihana.

Hukkasin suuntani ja sitten itseni. Se on ihanaa. Voin ensi vuonna tehdä mitä vain.

Kiitos vuodesta 2016 ja kaikkea hyvää vuodelle 2017 :) 

Heikolla jäällä

Otan askeleen. Tuurista riippuu, kantaako jää, vai onko jalan alla kenties pelkkää tyhjää. Jää on pettänyt minut niin monesti ennenkin. Ja vaikka minua varoitellaan, minä astun silti.

Uusi vuosi on tulossa enkä tiedä siitä mitään. Luulen, että se on hyvä. Ja luulen, että juuri siksi olen valmis. Ei epäilyksiä, ei ounasteluakaan. Jossain siellä on minun paikkani.

Tietysti minä pelkään, mutta en tahdo ajatella sitä nyt.

Sillä etukäteen en tiedä, putoanko, ja kuinka syvälle, vai kantaako se jää sittenkin.

Tiedän tytön, joka yritti kävellä järven poikki.

Silloin oli talvi, ja kaikki tämä oli jäätä.

Ei se ole mikään pikkujuttu.

Sanotaan, että tämä järvi on yhtä iso kuin meri.

Tiesiköhän hän sitä?

Teiniangsti & angstiteini

Joulukuu 2008.

Hämärtyvä talvi-ilta, maassa lunta, lähenevä joululoma, pöydän ääressä minä, äitini, koulukuraattori ja luokanvalvoja. Minä tärisen pelosta, jännityksestä ja toivosta: viimeinkö se loppuu, viimeinkö tälle kaikelle tulee loppu, viimeinkö joku auttaa minut pois täältä, kun en itse lainkaan tiedä, miten?

Luotan, että minun puolellani ollaan nyt. Luotan aikuisiin ja heidän oikeudentuntoonsa.

Jospa joku nyt kuuntelisi. Kuulisi.

Kerrottuani kädet ja ääni ja maailma täristen kaikesta tästä ja siitä, mikä minussa velloo ja mitä minä pelkään, koulukuraattori tekee ratkaisunsa, jonka eräs perustelu on seuraava:

"Fiksuna tyttönä sinä varmaan tiedät, että pieni ahdistus kuuluu tuohon ikään", hän sanoi. "Sellaista teiniangstia, niin kuin me terveysalan ammattilaiset sanomme, ei mitään vakavaa. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Muutaman vuoden kuluttua tuo menee ohi ihan itsestään, kun vähän kasvat ja opit maailmaa."

Tietysti minä fiksuna tyttönä tiedän, että tämä menee ohi niin kuin kaikki muukin menee aina ohi, ei mikään ole ikuista. Ja koska olen ns. fiksu tyttö, varmasti jaksan odotella itse siihen asti, itsekseni.

Kyllä se menee ohi. Loppuu.

Toukokuu 2009.

Olen ihmisenraato. Päivisin olen opiskellut viimeisiin kokeisiin, vältellyt maailmaa ja elänyt päiväni omenoilla. Juoksin silti pitkiä matkoja ja pyöräilin. Öisin en pystynyt nukkumaan, vaan makasin silmät selälläni sängyssä kouristellen. Päiväkirjaani kirjoitin kuolemasta. Äiti otti minut puhutteluun ja vei rangaistukseksi internetin, kun olin koko ajan niin synkkä enkä tavannut ketään. Koulussa minulle huusivat rumia sanoja nyt jo myös ihmiset, joiden nimiä en tiennyt.

Mutta pianhan se olisi ohi, koko peruskoulu, ja tulisi kesä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, mitä sitten tapahtuu - tai miten mitään sen jälkeen tapahtuu? Miten sen jälkeen eletään, kun mitään ei ole jäljellä?

Ja ennen kaikkea: miten minä jaksaisin lukiossa, jos en jaksa yläasteella? 

Kukaan ei kertonut, että vaikka pääsisin pois, se ei silti loppuisi.

---

Kevät 2013.

Säpsähtelen öisin hereille kesken nukkumisen enkä saa enää unen reunasta kiinni. Sydän takoo hullun voimalla ja olen ihan hikinen kuin painajaisesta noustuani, vaikken muista edeltävää unta. Olen valtavan peloissani, vaikken tiedä, mitä pelkään. Olen alkanut vältellä ulkona liikkumista, sillä toisinaan, kun liikun julkisilla paikoilla, minut valtaa järjetön paniikki ja tunnen kuolevani siihen paikkaan. Kotonakin niitä tuntemuksia on, mutta silloin ne on helpompi hallita. En jaksa enää osallistua aktiviteetteihin, mutta en tehdä paljon enää mitään muutakaan, en ainakaan töiden päälle.

Olen pian 20-vuotias, asun omassa kodissa ja olen opiskellut syksystä 2012 yliopistossa. Teiniangstin pitäisi jo pian olla ohi. Miksi se sitten tuntuu niin samalta? En kuitenkaan ajattele, että minun pitäisi mennä lääkäriin tai olla edes huolissani itsestäni, koska ehkäpä tämä on vain omaa syytäni, tai jotain. 

Kun nuori ihminen voi pahoin, kaikki hänen ongelmansa selittyvät teiniangstilla. 

Jos nuori ihminen on väsynyt eikä nuku öisin, syynä ovat tv, pelit ja internet; nuori ihminen ei voi sairastaa unihäiriötä.

Jos nuori ihminen on ahdistunut, hän kärsii teini-ikäiselle tyypillisistä kasvukivuista, jotka menevät ohi ajan kanssa; hän ei tarvitse tukea, eikä häntä tarvitse ottaa vakavasti.

Jos nuori ihminen on koulun vuoksi uupunut, hän tekee vain kovasti töitä tulevaisuutensa eteen, ja uupumus on sikäli hyvä juttu; nuoren opiskelun kautta tullut työuupumus ei ole yhtä vakava juttu kuin aikuisen töiden kautta tullut työuupumus. Ja eikös se ole vain hyvä, että nuori tekee töitä arvosanojensa eteen?

Jos nuori ihminen kuvittelee olevansa masentunut, hän luultavasti vain kuvittelee; nuori ihminen kun ei erota surua sairaudesta eikä ymmärrä, että pieni ahdistus kuuluu elämään.

Jälleen kerran aikuinen, jonka työtä on pitää nuorista huolta, onnistui selittämään ongelman olemattomiin. Hän sanoi, että minun paha oloni on teiniangstia, joka menee ohi itsestään. Ok sitten. Mutta se mitä hän sanoi ei kuulunut minun korviini näin: "Älä huoli, kyllä olosi siitä helpottuu!" Viesti kuului näin: "Sinun ongelmasi ovat kuviteltuja. Sinä et ole niin tärkeä, että ansaitsisit apua." Menin itseeni, mutta toisin kuin tämä terveydenhuollon ammattilainen väitti, paha olo sisällä ei pienentynyt ja hälvennyt olemattomiin, vaan paisui, kasvoi, kasvoi vielä vuosia, kunnes vyörähti päälle. Olisiko sitä voitu pienentää tai ainakin sen kasvu estää, jos minut olisi otettu alusta lähtien tosissaan? Voisinko voida nyt paremmin? Lisäksi koin päivittäin henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti se aiheuttaa sitä pientä ahdistusta. Mutta onko sen pakko? Vai onko silläkään väliä. Jos pientä ahdistusta on teini-iän takia joka tapauksessa, ehkä pieni lisäangsti ei venettä kaada.

Ja sitten aina se, että kun sinulla menee koulu noin hyvin, ei ole syytä huoleen. Olisiko pitänyt lopettaa opiskelu ja antaa numeroiden pudota, jotta olisin saanut apua?

Miksi nämä oireet, joita esimerkiksi minulla oli teini-iässä - unettomuus, levottomuus, ahdistus, väsymys, uupumus, aloitekyvyttömyys, haluttomuus, ilottomuus, itsetuhoisuus, alemmuudentunne, syyllisyys, keskittymiskyvyttömyys sekä toiminnalliset oireet kuten dyspepsia, ruokahaluttomuus, päänsärky, niska-hartiakivut, muuttuvat sairaudeksi vasta, kun niitä on aikuisella?

Ja sitten: jos se "pieni ahdistus" johtuukin vain teini-iän kasvukivuista, niin mitä sitten? Sekö tarkoittaa, ettei nuori ansaitse tukea? Sekö tarkoittaa, että aikuiset - ne samat, joiden tehtävä on pitää nuorista huolta - voivat naureskella ja kuitata kaiken jollain vittuilusävytteisellä teiniangstilla? Mitä se viestii nuorille?

Se viestii: sinun murheesi, huolesi, ongelmasi, tunteesi, pelkosi, ahdistuksesi eivät ole tärkeitä, niin kauan, kuin ole tietyn ikäinen.

Ja vaikka ne kuin taikasauvan iskusta muuttuisivatkin tärkeiksi, kun nuoret kasvavat, nuorten kokemus omien murheittensa, huoltensa, ongelmiensa, tunteittensa, pelkojensa, ahdistustensa tärkeydestä ei muutu. Eivät he kuin taikasauvan iskusta ala kokea, että joku välittää heistä, heidän murheistaan, huolistaan, ongelmistaan, tunteistaan, peloistaan, ahdistuksestaan.

He ovat jo tottuneet pärjäämään yksin ja tietävät olla pyytämättä apua.

- Aoda

Ja minä ymmärrän itseni uuvuksiin

Joulukuu 2008. 

Itsenäisyyspäivästä on noin viikko. Maassa on lunta. Lukukausi on loppumassa, on perjantai, ja me istumme kiinni väännettyjen sälekaihdinten: minä, äiti, luokanvalvoja ja koulukuraattori. Minä olen vakava, hiljainen ja peloissani. Toivon helpotusta, mutta ennen sitä minun on oltava rohkea.

On niin kamalan vaikea olla, minä sanon. On niin vaikeaa, on niin kamalan raskasta, on niin paljon kaikkea tekemistä, ja kaikki tekevät oloni niin kamalan kurjaksi, kaikki ovat niin ilkeitä, kaikki ovat niin järjestelmällisen ilkeitä. Ja olen niin yksinäinen. Ja sitten se, mitä itsenäisyyspäivänä tapahtui...

Minä puserran sanat ulos suusta, vaikka se on ihan kamalaa, minä tärisen, minä olen kauhuissani, minä en halua jakaa yhtään kenenkään kanssa enää nöyryytystäni, mutta minun on pakko, jos tahdon saada apua.

Muistan pelon, alistamisen, alistumisen. Pakokauhun, sitten jähmettymisen, tunteiden kaikkoamisen.  Muistan kylmän betonin ja veren maun suussa. Tietysti olisin voinut vastustella, mutta mitä minä olisin voinut? Heitä oli neljä, ja he olivat kaikki minua isompia. Fyysinen kipu oli ihan yhdentekevää. Se oli suorastaan vapauttavaa. Lyökää vaan, hakatkaa, potkikaa. Mutta älkää koskeko sanoilla, sillä se sattuu kaikista eniten, ja ne haavat eivät koskaan parane.

Sain minä ne sanatkin. Mutta ne olivat niin raskaita, etten kyennyt toistamaan niitä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen kuva on haalistunut ja olen unohtanut paljon, mutta tunteen muistan aina.

Kerroin parhaani mukaan. Päätin olla rehellinen, sillä minä halusin apua. En tiedä, minkälaista apua, mutta jotain ratkaisua siihen tilanteeseen, jossa minulla oli kamalan paha olla, selittämättömän paha, ja koko ajan paheneva, pelottava, pohjaton, järisyttävä, ja kaikki muut vielä pahensivat sitä parhaansa mukaan, ja minä olin 15-vuotias.

Äiti vieressä, koulukuraattori ja luokanvalvoja vastapäätä.

Koulukuraattori oli tehnyt ratkaisun tilanteestani, hänen vastuullaanhan se oli. Tilanteeni ei hänestä ollut huolettava, sillä minulla meni koulussa hyvin, oli hyvät arvosanat ja olin kuuliainen, ja olinhan minä fiksu, rohkea ja vahva tyttö. Ja joululomakin odotti aivan nurkan takana!

Eräs perustelu hänen ratkaisulleen oli seuraava:

"Tiedäthän sinä fiksuna tyttönä varmasti, että ihmisillä, jotka tuollaista tekevät, on usein omia ongelmia, joskus vakaviakin ongelmia. Itsetunto-ongelmia, tai joillain vakavia perheongelmia, noin esimerkiksi. Eivät he pahaa tarkoita, he ovat vain avuttomia, ovathan he vasta sinun ikäisiäsi, minkä ikäinen sinä olitkaan, neljätoista, viisitoista? Se on semmoinen ikä se."

Tietysti minä ymmärrän. Fiksuna, älykkäänä, herkkänä tyttönä minä tietysti ymmärrän. Empaattisena, muita huomioon ottavana kilttinä tyttönä minä ymmärrän. Enkä ajattele vain, että minä, minä, minä ja minun, minun, minun paha oloni. Tietysti minä ymmärrän!

Syyskuu 2013.

Istun valkoisella säkkituolilla Turvapaikan keskusteluhuoneessa käsissäni kupillinen viilennyttä teetä.  Ei minua huvita juoda sitä. Olen romahtanut noin viikkoa aiemmin. Sen jälkeen kömmin Turvapaikkaan, pyysin saada jutella työntekijän, punatukkaisen naisen kanssa, ja häneltä järjestyi heti aikaa. En tiedä, miten olisi käynyt, jos ei olisi järjestynyt. Minulla ei ollut voimia anella keltään.

Kaikki tuli ulos, ihan kaikki, yhtenä sekavana, valtavana oksennuksena. Oli tapahtunut sitä ja tätä romahduttavaa, mutta paha olo oli sitä pahaa isompi.

Nyt me keskustelimme nuoruudestani. Kerroin kaikista niistä asioista, kerroin itsenäisyyspäivästä ja siitä, miten kukaan ei halunnut auttaa minua, ja miten se tuntui jälkeenpäin pahalta.

"Yleensä tuollaisilla ihmisillä on itsellään paha olo", punatukkainen nainen sanoi. "Heilläkin voi olla tosi rankkaa."

Minä tiesin, että punatukkainen nainen tarkoitti sen minun lohdukseni, mutta minä suutuin.

"Entä sitten?" minä kivahdin rumasti, ja teekuppiin käsissäni nousi myrsky. "Entä sitten? Tuota on niin kyllästyttävää kuulla. Heillä on paha olo, ok. Mutta sitten he purkavat sen minuun, niin että minullakin on paha olo! Ja sitten minun pitäisi vielä ymmärtää heitä!"

Punatukkainen nainen ajatteli, että se lohduttaisi minua: ei piinajillanikaan ollut helppoa. Ei se kuitenkaan lohduttanut yhtään. En minä ensisijaisesti tai aktiivisesti halunnut, että heillä olisi paha olo, en sinnepäinkään. Minä halusin, ettei minulla olisi paha olo, ja että he antaisivat minun olla. Ei minua lohduta se, että joku muu voi huonosti, jos minä itse en voi hyvin. Miten sen on tarkoitus auttaa minua? Minä en jaksa kantaa kenenkään toisen surua. Minulla ei ole voimia siihen. Eikä minulla ole sympatiaa, ei yhtään, ei pisaraakaan, ei pisaran pisaraa. Minä haluan sympatiaa.

Minä en tahdo tietää heidän pahasta olostaan. Minua ei kiinnosta! Heidän paha olonsa on täysin irrelevanttia minun kannaltani. He pilaavat minun elämäni. He pilasivat minun elämäni. Minullakin on paha olo, enkä minä silti kulje täällä pilaamassa toisten elämiä!

Syksy 2016. 

YouTubeen on levinnyt video opettajasta, joka raivoaa itkun partaalla koulussa oppilaille, jotka pilkkaavat opettajaa entisestään. Viriää keskustelu koulun työrauhasta, sen myötä opettajien ja oppilaiden jaksamisesta, myös koulukiusaamisesta (tai kouluväkivallasta, joka on ilmiön oikea nimi). Kansanedustaja Tiina Elovaara on tehnyt lakialoitteen, jonka turvin koulukiusaaja voitaisiin siirtää  väliaikaisesti toiseen kouluun sen sijaan, että kiusattu joutuisi lähtemään. Yli sata kansanedustajaa kannattaa aloitetta.

Vastustustakin on: kiusaajista ollaan nimittäin huolissaan.

Ja ehkäpä he tarvitsevatkin apua. Eihän se nyt ole tervettä tuhota toisten elämiä huvikseen tai omaa pahaa oloaan lievittääkseen. Mutta jos sellainen ei ole itsekästä ja tuomittavaa, niin en tiedä, mikä on.  

Mutta sitten. Kiusaajien elämässäkin voi olla kaikkea rankkaa. Entä jos kiusaajalla on alkoholistivanhemmat? Tai vanhemmat eivät muuten välitä? Jos kiusaaja tulee alemmasta yhteiskuntaluokasta, jos kiusaajan perhe on köyhä? Jos kiusaajalla kuten uhrillaankin on itsetunto-ongelmia? Jos hänellä itselläänkin on masennus, syömishäiriö, itsetuhoisuutta? Entä jos kiusaaja onkin itse kiusattu? Kiusaaja käy läpi ehkä samoja epävarmuuksia kuin kiusattukin. Koulun kanssakin kiusaajalla varmaan menee huonosti.

Lyhyesti sanottuna: kiusaajallakin on vaikeaa!

Hesarissa psykiatri jopa kirjoitti, ettei kiusaajia pidä rankaista, sillä se voi tuhota kiusaajan elämän ja tahrata kiusaajan maineen.

Jo pitkään on painotettu sitä, että kun kiusaamista ratkotaan, kiusaajaa ei saa jättää yksin, sillä asioilla on usein monta puolta. Tietysti niin on, mutta kuuluvatko kiusaajan ongelmat samaan pöytään kiusatun ongelmien kanssa? Kuuluuko kiusaamista selvitellessä surra kiusaajan ongelmia ja vaikeaa elämää? Miksi kiusaajan ongelmat edes kuuluvat kiusatulle, miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut kiusaajan alkoholistivanhemmista ja huonosta itsetunnosta ja heikosta koulumenestyksestä?

Miksi heidän pitää ymmärtää?

Aivan kuin kiusaajasta tehtäisiin tilanteen todellinen uhri, josta käsin ongelmaa lähdetään purkamaan, ja kiusattu jää taas yksin pahan olonsa kanssa. Kiusaajallakaan ei mene hyvin, miksi kiusatulla pitäisi mennä - ja asia on taas sillä taputeltu. Aikuiset, joiden työtä on pitää nuorista huolta, selittelevät vastuun jollekulle toiselle. Kiusattu ehkä jopa kokee olevansa itsekäs vaatiessaan oikeutta, kun ei ymmärrä, miten raskasta on olla kiusaaja. Alkoholistivanhemmathan vasta ovatkin traaginen juttu, toisin kuin joku kiusaaminen! Olisit onnellinen, kun olet siinä asemassa etkä tuossa!

Sillä ehkä tänäkin päivänä 15-vuotiaat fiksut tytöt ja pojat istuvat tuolla omien kuraattoriensa ja rehtoriensa ja psykologiensa luona ja kuulevat, miten muillakin kuin heillä on paha olo, ja hekin ymmärtävät, tietysti he ymmärtävät, he ymmärtävät pahan olonsa läpi, he ymmärtävät itsensä aivan uuvuksiin, kunnes eivät enää jaksa.

"Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun - vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti" (HS)

- Aoda