Teiniangsti & angstiteini

Joulukuu 2008.

Hämärtyvä talvi-ilta, maassa lunta, lähenevä joululoma, pöydän ääressä minä, äitini, koulukuraattori ja luokanvalvoja. Minä tärisen pelosta, jännityksestä ja toivosta: viimeinkö se loppuu, viimeinkö tälle kaikelle tulee loppu, viimeinkö joku auttaa minut pois täältä, kun en itse lainkaan tiedä, miten?

Luotan, että minun puolellani ollaan nyt. Luotan aikuisiin ja heidän oikeudentuntoonsa.

Jospa joku nyt kuuntelisi. Kuulisi.

Kerrottuani kädet ja ääni ja maailma täristen kaikesta tästä ja siitä, mikä minussa velloo ja mitä minä pelkään, koulukuraattori tekee ratkaisunsa, jonka eräs perustelu on seuraava:

"Fiksuna tyttönä sinä varmaan tiedät, että pieni ahdistus kuuluu tuohon ikään", hän sanoi. "Sellaista teiniangstia, niin kuin me terveysalan ammattilaiset sanomme, ei mitään vakavaa. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Muutaman vuoden kuluttua tuo menee ohi ihan itsestään, kun vähän kasvat ja opit maailmaa."

Tietysti minä fiksuna tyttönä tiedän, että tämä menee ohi niin kuin kaikki muukin menee aina ohi, ei mikään ole ikuista. Ja koska olen ns. fiksu tyttö, varmasti jaksan odotella itse siihen asti, itsekseni.

Kyllä se menee ohi. Loppuu.

Toukokuu 2009.

Olen ihmisenraato. Päivisin olen opiskellut viimeisiin kokeisiin, vältellyt maailmaa ja elänyt päiväni omenoilla. Juoksin silti pitkiä matkoja ja pyöräilin. Öisin en pystynyt nukkumaan, vaan makasin silmät selälläni sängyssä kouristellen. Päiväkirjaani kirjoitin kuolemasta. Äiti otti minut puhutteluun ja vei rangaistukseksi internetin, kun olin koko ajan niin synkkä enkä tavannut ketään. Koulussa minulle huusivat rumia sanoja nyt jo myös ihmiset, joiden nimiä en tiennyt.

Mutta pianhan se olisi ohi, koko peruskoulu, ja tulisi kesä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, mitä sitten tapahtuu - tai miten mitään sen jälkeen tapahtuu? Miten sen jälkeen eletään, kun mitään ei ole jäljellä?

Ja ennen kaikkea: miten minä jaksaisin lukiossa, jos en jaksa yläasteella? 

Kukaan ei kertonut, että vaikka pääsisin pois, se ei silti loppuisi.

---

Kevät 2013.

Säpsähtelen öisin hereille kesken nukkumisen enkä saa enää unen reunasta kiinni. Sydän takoo hullun voimalla ja olen ihan hikinen kuin painajaisesta noustuani, vaikken muista edeltävää unta. Olen valtavan peloissani, vaikken tiedä, mitä pelkään. Olen alkanut vältellä ulkona liikkumista, sillä toisinaan, kun liikun julkisilla paikoilla, minut valtaa järjetön paniikki ja tunnen kuolevani siihen paikkaan. Kotonakin niitä tuntemuksia on, mutta silloin ne on helpompi hallita. En jaksa enää osallistua aktiviteetteihin, mutta en tehdä paljon enää mitään muutakaan, en ainakaan töiden päälle.

Olen pian 20-vuotias, asun omassa kodissa ja olen opiskellut syksystä 2012 yliopistossa. Teiniangstin pitäisi jo pian olla ohi. Miksi se sitten tuntuu niin samalta? En kuitenkaan ajattele, että minun pitäisi mennä lääkäriin tai olla edes huolissani itsestäni, koska ehkäpä tämä on vain omaa syytäni, tai jotain. 

Kun nuori ihminen voi pahoin, kaikki hänen ongelmansa selittyvät teiniangstilla. 

Jos nuori ihminen on väsynyt eikä nuku öisin, syynä ovat tv, pelit ja internet; nuori ihminen ei voi sairastaa unihäiriötä.

Jos nuori ihminen on ahdistunut, hän kärsii teini-ikäiselle tyypillisistä kasvukivuista, jotka menevät ohi ajan kanssa; hän ei tarvitse tukea, eikä häntä tarvitse ottaa vakavasti.

Jos nuori ihminen on koulun vuoksi uupunut, hän tekee vain kovasti töitä tulevaisuutensa eteen, ja uupumus on sikäli hyvä juttu; nuoren opiskelun kautta tullut työuupumus ei ole yhtä vakava juttu kuin aikuisen töiden kautta tullut työuupumus. Ja eikös se ole vain hyvä, että nuori tekee töitä arvosanojensa eteen?

Jos nuori ihminen kuvittelee olevansa masentunut, hän luultavasti vain kuvittelee; nuori ihminen kun ei erota surua sairaudesta eikä ymmärrä, että pieni ahdistus kuuluu elämään.

Jälleen kerran aikuinen, jonka työtä on pitää nuorista huolta, onnistui selittämään ongelman olemattomiin. Hän sanoi, että minun paha oloni on teiniangstia, joka menee ohi itsestään. Ok sitten. Mutta se mitä hän sanoi ei kuulunut minun korviini näin: "Älä huoli, kyllä olosi siitä helpottuu!" Viesti kuului näin: "Sinun ongelmasi ovat kuviteltuja. Sinä et ole niin tärkeä, että ansaitsisit apua." Menin itseeni, mutta toisin kuin tämä terveydenhuollon ammattilainen väitti, paha olo sisällä ei pienentynyt ja hälvennyt olemattomiin, vaan paisui, kasvoi, kasvoi vielä vuosia, kunnes vyörähti päälle. Olisiko sitä voitu pienentää tai ainakin sen kasvu estää, jos minut olisi otettu alusta lähtien tosissaan? Voisinko voida nyt paremmin? Lisäksi koin päivittäin henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti se aiheuttaa sitä pientä ahdistusta. Mutta onko sen pakko? Vai onko silläkään väliä. Jos pientä ahdistusta on teini-iän takia joka tapauksessa, ehkä pieni lisäangsti ei venettä kaada.

Ja sitten aina se, että kun sinulla menee koulu noin hyvin, ei ole syytä huoleen. Olisiko pitänyt lopettaa opiskelu ja antaa numeroiden pudota, jotta olisin saanut apua?

Miksi nämä oireet, joita esimerkiksi minulla oli teini-iässä - unettomuus, levottomuus, ahdistus, väsymys, uupumus, aloitekyvyttömyys, haluttomuus, ilottomuus, itsetuhoisuus, alemmuudentunne, syyllisyys, keskittymiskyvyttömyys sekä toiminnalliset oireet kuten dyspepsia, ruokahaluttomuus, päänsärky, niska-hartiakivut, muuttuvat sairaudeksi vasta, kun niitä on aikuisella?

Ja sitten: jos se "pieni ahdistus" johtuukin vain teini-iän kasvukivuista, niin mitä sitten? Sekö tarkoittaa, ettei nuori ansaitse tukea? Sekö tarkoittaa, että aikuiset - ne samat, joiden tehtävä on pitää nuorista huolta - voivat naureskella ja kuitata kaiken jollain vittuilusävytteisellä teiniangstilla? Mitä se viestii nuorille?

Se viestii: sinun murheesi, huolesi, ongelmasi, tunteesi, pelkosi, ahdistuksesi eivät ole tärkeitä, niin kauan, kuin ole tietyn ikäinen.

Ja vaikka ne kuin taikasauvan iskusta muuttuisivatkin tärkeiksi, kun nuoret kasvavat, nuorten kokemus omien murheittensa, huoltensa, ongelmiensa, tunteittensa, pelkojensa, ahdistustensa tärkeydestä ei muutu. Eivät he kuin taikasauvan iskusta ala kokea, että joku välittää heistä, heidän murheistaan, huolistaan, ongelmistaan, tunteistaan, peloistaan, ahdistuksestaan.

He ovat jo tottuneet pärjäämään yksin ja tietävät olla pyytämättä apua.

- Aoda