Ja minä ymmärrän itseni uuvuksiin

Joulukuu 2008. 

Itsenäisyyspäivästä on noin viikko. Maassa on lunta. Lukukausi on loppumassa, on perjantai, ja me istumme kiinni väännettyjen sälekaihdinten: minä, äiti, luokanvalvoja ja koulukuraattori. Minä olen vakava, hiljainen ja peloissani. Toivon helpotusta, mutta ennen sitä minun on oltava rohkea.

On niin kamalan vaikea olla, minä sanon. On niin vaikeaa, on niin kamalan raskasta, on niin paljon kaikkea tekemistä, ja kaikki tekevät oloni niin kamalan kurjaksi, kaikki ovat niin ilkeitä, kaikki ovat niin järjestelmällisen ilkeitä. Ja olen niin yksinäinen. Ja sitten se, mitä itsenäisyyspäivänä tapahtui...

Minä puserran sanat ulos suusta, vaikka se on ihan kamalaa, minä tärisen, minä olen kauhuissani, minä en halua jakaa yhtään kenenkään kanssa enää nöyryytystäni, mutta minun on pakko, jos tahdon saada apua.

Muistan pelon, alistamisen, alistumisen. Pakokauhun, sitten jähmettymisen, tunteiden kaikkoamisen.  Muistan kylmän betonin ja veren maun suussa. Tietysti olisin voinut vastustella, mutta mitä minä olisin voinut? Heitä oli neljä, ja he olivat kaikki minua isompia. Fyysinen kipu oli ihan yhdentekevää. Se oli suorastaan vapauttavaa. Lyökää vaan, hakatkaa, potkikaa. Mutta älkää koskeko sanoilla, sillä se sattuu kaikista eniten, ja ne haavat eivät koskaan parane.

Sain minä ne sanatkin. Mutta ne olivat niin raskaita, etten kyennyt toistamaan niitä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen kuva on haalistunut ja olen unohtanut paljon, mutta tunteen muistan aina.

Kerroin parhaani mukaan. Päätin olla rehellinen, sillä minä halusin apua. En tiedä, minkälaista apua, mutta jotain ratkaisua siihen tilanteeseen, jossa minulla oli kamalan paha olla, selittämättömän paha, ja koko ajan paheneva, pelottava, pohjaton, järisyttävä, ja kaikki muut vielä pahensivat sitä parhaansa mukaan, ja minä olin 15-vuotias.

Äiti vieressä, koulukuraattori ja luokanvalvoja vastapäätä.

Koulukuraattori oli tehnyt ratkaisun tilanteestani, hänen vastuullaanhan se oli. Tilanteeni ei hänestä ollut huolettava, sillä minulla meni koulussa hyvin, oli hyvät arvosanat ja olin kuuliainen, ja olinhan minä fiksu, rohkea ja vahva tyttö. Ja joululomakin odotti aivan nurkan takana!

Eräs perustelu hänen ratkaisulleen oli seuraava:

"Tiedäthän sinä fiksuna tyttönä varmasti, että ihmisillä, jotka tuollaista tekevät, on usein omia ongelmia, joskus vakaviakin ongelmia. Itsetunto-ongelmia, tai joillain vakavia perheongelmia, noin esimerkiksi. Eivät he pahaa tarkoita, he ovat vain avuttomia, ovathan he vasta sinun ikäisiäsi, minkä ikäinen sinä olitkaan, neljätoista, viisitoista? Se on semmoinen ikä se."

Tietysti minä ymmärrän. Fiksuna, älykkäänä, herkkänä tyttönä minä tietysti ymmärrän. Empaattisena, muita huomioon ottavana kilttinä tyttönä minä ymmärrän. Enkä ajattele vain, että minä, minä, minä ja minun, minun, minun paha oloni. Tietysti minä ymmärrän!

Syyskuu 2013.

Istun valkoisella säkkituolilla Turvapaikan keskusteluhuoneessa käsissäni kupillinen viilennyttä teetä.  Ei minua huvita juoda sitä. Olen romahtanut noin viikkoa aiemmin. Sen jälkeen kömmin Turvapaikkaan, pyysin saada jutella työntekijän, punatukkaisen naisen kanssa, ja häneltä järjestyi heti aikaa. En tiedä, miten olisi käynyt, jos ei olisi järjestynyt. Minulla ei ollut voimia anella keltään.

Kaikki tuli ulos, ihan kaikki, yhtenä sekavana, valtavana oksennuksena. Oli tapahtunut sitä ja tätä romahduttavaa, mutta paha olo oli sitä pahaa isompi.

Nyt me keskustelimme nuoruudestani. Kerroin kaikista niistä asioista, kerroin itsenäisyyspäivästä ja siitä, miten kukaan ei halunnut auttaa minua, ja miten se tuntui jälkeenpäin pahalta.

"Yleensä tuollaisilla ihmisillä on itsellään paha olo", punatukkainen nainen sanoi. "Heilläkin voi olla tosi rankkaa."

Minä tiesin, että punatukkainen nainen tarkoitti sen minun lohdukseni, mutta minä suutuin.

"Entä sitten?" minä kivahdin rumasti, ja teekuppiin käsissäni nousi myrsky. "Entä sitten? Tuota on niin kyllästyttävää kuulla. Heillä on paha olo, ok. Mutta sitten he purkavat sen minuun, niin että minullakin on paha olo! Ja sitten minun pitäisi vielä ymmärtää heitä!"

Punatukkainen nainen ajatteli, että se lohduttaisi minua: ei piinajillanikaan ollut helppoa. Ei se kuitenkaan lohduttanut yhtään. En minä ensisijaisesti tai aktiivisesti halunnut, että heillä olisi paha olo, en sinnepäinkään. Minä halusin, ettei minulla olisi paha olo, ja että he antaisivat minun olla. Ei minua lohduta se, että joku muu voi huonosti, jos minä itse en voi hyvin. Miten sen on tarkoitus auttaa minua? Minä en jaksa kantaa kenenkään toisen surua. Minulla ei ole voimia siihen. Eikä minulla ole sympatiaa, ei yhtään, ei pisaraakaan, ei pisaran pisaraa. Minä haluan sympatiaa.

Minä en tahdo tietää heidän pahasta olostaan. Minua ei kiinnosta! Heidän paha olonsa on täysin irrelevanttia minun kannaltani. He pilaavat minun elämäni. He pilasivat minun elämäni. Minullakin on paha olo, enkä minä silti kulje täällä pilaamassa toisten elämiä!

Syksy 2016. 

YouTubeen on levinnyt video opettajasta, joka raivoaa itkun partaalla koulussa oppilaille, jotka pilkkaavat opettajaa entisestään. Viriää keskustelu koulun työrauhasta, sen myötä opettajien ja oppilaiden jaksamisesta, myös koulukiusaamisesta (tai kouluväkivallasta, joka on ilmiön oikea nimi). Kansanedustaja Tiina Elovaara on tehnyt lakialoitteen, jonka turvin koulukiusaaja voitaisiin siirtää  väliaikaisesti toiseen kouluun sen sijaan, että kiusattu joutuisi lähtemään. Yli sata kansanedustajaa kannattaa aloitetta.

Vastustustakin on: kiusaajista ollaan nimittäin huolissaan.

Ja ehkäpä he tarvitsevatkin apua. Eihän se nyt ole tervettä tuhota toisten elämiä huvikseen tai omaa pahaa oloaan lievittääkseen. Mutta jos sellainen ei ole itsekästä ja tuomittavaa, niin en tiedä, mikä on.  

Mutta sitten. Kiusaajien elämässäkin voi olla kaikkea rankkaa. Entä jos kiusaajalla on alkoholistivanhemmat? Tai vanhemmat eivät muuten välitä? Jos kiusaaja tulee alemmasta yhteiskuntaluokasta, jos kiusaajan perhe on köyhä? Jos kiusaajalla kuten uhrillaankin on itsetunto-ongelmia? Jos hänellä itselläänkin on masennus, syömishäiriö, itsetuhoisuutta? Entä jos kiusaaja onkin itse kiusattu? Kiusaaja käy läpi ehkä samoja epävarmuuksia kuin kiusattukin. Koulun kanssakin kiusaajalla varmaan menee huonosti.

Lyhyesti sanottuna: kiusaajallakin on vaikeaa!

Hesarissa psykiatri jopa kirjoitti, ettei kiusaajia pidä rankaista, sillä se voi tuhota kiusaajan elämän ja tahrata kiusaajan maineen.

Jo pitkään on painotettu sitä, että kun kiusaamista ratkotaan, kiusaajaa ei saa jättää yksin, sillä asioilla on usein monta puolta. Tietysti niin on, mutta kuuluvatko kiusaajan ongelmat samaan pöytään kiusatun ongelmien kanssa? Kuuluuko kiusaamista selvitellessä surra kiusaajan ongelmia ja vaikeaa elämää? Miksi kiusaajan ongelmat edes kuuluvat kiusatulle, miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut kiusaajan alkoholistivanhemmista ja huonosta itsetunnosta ja heikosta koulumenestyksestä?

Miksi heidän pitää ymmärtää?

Aivan kuin kiusaajasta tehtäisiin tilanteen todellinen uhri, josta käsin ongelmaa lähdetään purkamaan, ja kiusattu jää taas yksin pahan olonsa kanssa. Kiusaajallakaan ei mene hyvin, miksi kiusatulla pitäisi mennä - ja asia on taas sillä taputeltu. Aikuiset, joiden työtä on pitää nuorista huolta, selittelevät vastuun jollekulle toiselle. Kiusattu ehkä jopa kokee olevansa itsekäs vaatiessaan oikeutta, kun ei ymmärrä, miten raskasta on olla kiusaaja. Alkoholistivanhemmathan vasta ovatkin traaginen juttu, toisin kuin joku kiusaaminen! Olisit onnellinen, kun olet siinä asemassa etkä tuossa!

Sillä ehkä tänäkin päivänä 15-vuotiaat fiksut tytöt ja pojat istuvat tuolla omien kuraattoriensa ja rehtoriensa ja psykologiensa luona ja kuulevat, miten muillakin kuin heillä on paha olo, ja hekin ymmärtävät, tietysti he ymmärtävät, he ymmärtävät pahan olonsa läpi, he ymmärtävät itsensä aivan uuvuksiin, kunnes eivät enää jaksa.

"Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun - vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti" (HS)

- Aoda