Viestejä keholta mielelle

Palasin vanhoihin päiväkirjoihini, tällä kertaa lähemmäs menneisyyteen eli vuoteen 2013. Sinä vuonna kaikki tämä alkoi, ja sinä vuonna myös romahdin.

Vain puoli kuukautta ennen romahdusta, elokuun 17., olen tehnyt kirjaan listan:

Elämäntapamuutos

• ryhdy vegaaniksi (osta soijatuotteita, Yosaa, tuoreita kasviksia)
• syö enemmän hedelmiä ja marjoja
• herää jo klo 6
• joogaa joka ilta ja aamu
• aamuisin lenkille
• pese hampaat 3 krt/päivä
• lue korkeakirjallisuutta
• hanki uusi hiustyyli
• meikkaa voimakkaammin
• osta koruja ja somisteita
• käy treffeillä aina kun voit
• hymyile useammin
• aloita uusi kieli, esim. ranska
• kirjoita joka päivä 1000 sanaa
• tähtää tänä vuonna 70 opintopisteeseen

Tuijotan listaa aivan pöyristyneenä. Mikä on ollut sen tarkoitus, mihin olen sillä pyrkinyt, mistä ajatus siihen on kummunnut? Keksin joitakin syitä. Olen joko aavistellut romahduksen olevan lähellä ja tehnyt kaiken pelastaakseni itseni. Tai sitten olen kuvitellut, että kaikki on hyvin, ja yrittänyt kaikin keinoin todistella sitä itselleni. Todennäköisesti olen myös yrittänyt luoda itsestäni kiiltokuvaa, maailmanparantajaa, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita, lukee vain nobelisteja ja klassikoita, on liikunnallinen ja kaunis ja miesten haluama. Ahkera ja tyytyväinen, menevä. Onnellinen, ihailtava. Jota ei mikään paina, joka jaksaa vaan. Halusin aina olla sellainen ihminen, sellainen joka tekee ja menee ja jolla on aina energiaa.

Päiväkirjassani on siltä ajalta jonkin verran "todistusaineistoa". Olen tosiaan herännyt kuudelta, tosiaan lenkkeillyt ja joogannut. Olen tosiaan syönyt lähes täysin kasviperäistä ravintoa, mitä nyt joskus juustosalaattia, kun en ole ehtinyt lounaalle yliopistonmäen kahvilaa kauemmas. Söin terveellisesti, mutta tajuamatta, etten saa ruuasta riittävästi energiaa. (Ja ei, tarkoitukseni ei ollut laihduttaa.) Mikä ehkä pelottavinta, olen tosiaan tapaillut yhtenään uusia miehiä, lähinnä netin kautta. Paljon myös sellaisia, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä tai mitään oikeaa puhuttavaa. Olen ollut kohtelias ja tyhmä. Olen kirjoittanut päiväkirjaan päivistä, joina olen lähtenyt kahdeksalta kotoa ja palannut kello kahdeksan illalla. Olen tavannut ihmisiä, joista en pidä. On ollut teekupillisia ja viinilasillisia joka ilta. Väsymyksesta huolimatta pakottauduin joka ilta lukemaan milloin Herta Mülleria, milloin Virginia Woolfia. Ja sitten heräsin kuudelta vain, jotta en nukkuisi liikaa, helvetin idiootti. 

Ja sitten romahdin.

Se oli syyskuun kymmenes. Aamun ensimmäinen luento oli ollut kello 8.30, muistan sen vielä, se oli äänneoppia. Vielä klo 16 alkaisi ruotsin kurssi, jonka ajattelin käydä, jotta pärjäisin hyvin virkamiesruotsin kokeessa. Se kurssi oli ehtinyt vain nimenhuutoon, kun sain paniikkikohtauksen ja pakenin ulos. Itkin koko matkan kotiin, ja sängyssä sinä iltana mietin vain, miten tästä jatkan eteenpäin. Olin sopinut kaverini kanssa, että menen vielä klo 20 tapaamaan uusia vaihto-oppilaita eräisiin juhliin, mutta olin niin loppu, etten edes tajunnut ilmoittaa, etten nyt tulekaan.

Tietysti voi kysyä, että eikö ole terveellistä syödä kasvispainotteisesti ja paljon tuoretta ja liikkua joka päivä. Totta kai on. Tosin ei silloin, jos se on pois muulta hyvinvoinnilta. Eikä terveellisesti - tai vegaanisesti - syöminen tarkoita, että pitäisi olla koko ajan nälässä.

Sen sijaan, että olisin kuunnellut itseäni ja kehoni viestejä, säntäilin sinne tänne päättömäksi. Ehkäpä juuri siksi, etten joutuisi pysähtymään ja miettimään, tajuamaan, miten paha on olla? Hyväksymään, että mieltäni painaa. Kyseenalaistamaan tilanteeni. Ymmärtäämään, että paniikkikohtaukset eivät ole mikään juttu, joka kuuluu elämään joka helvetin viikko. En väitä olleeni maaninen, ei se ollut sellaista, se oli täysin suunniteltua ja laskelmoitua. Suoritin elämää, onnellisuudesta viis.

Olen viimeisen kahden viikon aikana kuunnellut kehoni viestejä hyvin tarkkaavaisena, ja siksi olenkin voinut aika hyvin. Eteenpäin minua on auttanut ns. mielenterveyden käsi, jossa on hyvinvoinnin kannalta tärkeitä juttuja joka sormelle. Päivittäin mietin, onko jokainen sormi kunnossa. Jos ei ole, se sormi otetaan pois pelistä. Jäljelle jääneillä sormilla yritetään kirjoittaa oma nimi. Se kuvastaa sitä, miten vaikeaa on jaksaa, jos ei syö ja nuku hyvin.

Kuunnelkaa itseänne. Jos väsyttää, levätkää. Jos tanssituttaa, tanssikaa. Jos on nälkä, syökää, ja syökää ravitsevasti. Keho on äärimmäisen viisas. Se kyllä tietää, mikä on hyväksi, joten uskokaa sitä.

Ps. Aiheellinen kirjoitus fitness-buumista ja itsensä rääkkäämisestä tässä. 

Mun elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?

Liian kovaa radio soi

Anna lantion pyörii

huuda oh-oh-oh

Kaikki murheet poistaa

kunnon rock 'n' roll show

Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua

Ehkä tapaat jonkun, joka rakastaa sua

Tai ehkä en

- Maija Vilkkumaa

Mukavaa viikonloppua!

- Aoda

Vaikka osaankin tämän juonen ulkoa, opetusta en vain muista

Mitä kauemmin tämä suhde jatkuu, sitä enemmän oivallan siitä, miten käsittämätön suhteeni miehiin on. Ja miten hauras onkaan luottamus. Ja miten sekaisin on pää.

Oletukseni on, kun soitan tai tekstaan miehelle, että hän ei vastaa.

Sitten olen ihmeissäni, kun hän vastaakin. Ja kun hän sanookin, että joo, nähdään vaan tänään. Ja että hän pitää lupauksensa.

Tai että kun hän sanoo, ettei ehdi nähdä tänään, hän onkin oikeasti kuoroharjoituksissa tai lukemassa tenttiin. Että hän ei keksikään tekosyytä olla näkemättä, vaan jos hän ei ehdi luokseni, hänellä on siihen syy.

Tai jos hän on vain väsynyt eikä jaksa nähdä, hän sanoo senkin.

Jaakko ei vastannut viesteihin, ei soittanut takaisin, perui tapaamisia viime hetkellä, unohti tai "unohti" sovitun tai keksi syitä, joiden takia ei ehdi. Sen vuoksi odotan, että miehet yleensä valehtelevat tai jättävät noin vain vastaamatta, eikä se vaivaa heitä, vaikka se vaivaa minua. Olen vihainen myös itselleni, kun olen antanut yhden miehen pilata luottamukseni myös muihin.

Minulla on turvallinen olo miesystäväni kanssa. Hänen seurassaan voin hyvin enkä pelkää mitään. Erossa kyllä pelkään. Luulin koko tätä juttua pelkäksi laastariksi tai tilkkeeksi särkyneen sydämen ja tosirakkauden väliin, mutta nyt olen kiintynyt jo pelottavasti. Oloni oli turvallisempi, kun ajattelin - kuvittelin - olevani suhteessa vain läpikulkumatkalla. Mutta enkö minä juuri kiinny ihmisiin? Ehdin hädin tuskin ajatella suhteen mahdollista loppua, kun jo menen niin tolaltani, että on pakko keskittyä omaan hengitykseen. Kasaan itseäni elämässä uudelle pohjalle, mutta entä, jos se(kin) pohja vielä romahtaa, minne minä sitten putoan? Menenkö yhtä sekaisin kuin Jaakon jälkeen?

Miten voin ikinä, ikinä luottaa siihen, ettei kumppanini vain yhtäkkiä käännä selkäänsä selittämättä? Miten voin ikinä antaa itseni tehdä virheen tai olla virheellinen ja luottaa silti siihen, että saan anteeksi, ettei minua hylätä? Ja miten minä kerta toisensa jälkeen kasaan - jaksan katsata - itseni pirstaleet taas jotenkuten yhdeksi, niin että voin jatkaa elämää? Miksi teen saman virheen aika uudelleen, miksi yritän luottaa?

Tosiasia on myös, että olen tosi mustasukkainen, vaikken sitä tahtoisi myöntää. Kukapa tahtoisi? En edes usko, että se on kenellekään mikään ihme. Oikeastaan on vaikeaa luottaa, ettei kumppanini olisi toisten naisten kanssa samaan aikaan kun on minun kanssani. Tavallaan se on kuin itsestäänselvyys, että hän hakeutuu toisten naisten seuraan ja ehkä etsii jatkuvasti uutta. Pohdin nuorena päiväkirjaani, että ehkä voisin sitten hyväksyä sen. Voisinko olla hyväksymättä, jos en tahdo olla koko elämääni yksin? Ja voisinhan itsekin olla samaan aikaan toisten kanssa, kuin lievittääkseni alemmuudentunnettani. Se tuntuu vastenmieliseltä, mutta välttämättömältä. Lopulta herään omiin ajatuksiini kiukkuisena. Miksi antaisin itselleni tehdä niin, ja miksi alentuisin itse samaan? En ikimaailmassa pettäisi ihmistä, jota rakastan - miksi hänkään pettäisi minua? Eikö missään mahdollisesti ole miestä, jolle minä ja vain minä riittäisin? Pettäisikö mies kuin mies, jos mahdollisuuden saisi? Häpeämättä? Häikäilemättä? Niinköhän.

Mutta sitten taas. Entä sitten kun tulee keski-ikä, vanhuus, entä jos lapset synnytettyäni lihon ja löystyn? Muutun kireäksi, olen epähaluttava? Miehet keskustelupalstoilla kehuskelevat, miten kyllä jättävät vaimonsa, jos ne rupsahtavat ja lihovat muodottomiksi. Etteivät kestä katsella. Ja moni sanoo, ettei jaksaisi naista, jolla on huono itsetunto tai mielenterveysongelmia, että he haluavat iloisen ja reippaan naisen. Ja sitten on ne kaikki vaatimukset sängyssä, että onhan nainen tarpeeksi tiukka ja karvaton, onhan hänellä pyöreä mutta terhakka peppu ja kauniit rinnat ja eihän vain ole selluliittia eikä raskausarpia, onhan hän notkea ja taipuvainen asentoon kuin asentoon, osaahan hän varmasti olla valmis mihin vain vaatimatta itselleen mitään vastaan. Entä jos en täytä näitä vaatimuksia? Entä jos täytän osan, mutta aina en jaksa? Entä jos - kun - en jaksa olla iloinen ja reipas enkä lähteä lenkille? Entä jos itkettää? Entä jos mies saisi joskus tietää, että olen viillellyt itseäni?

Voisin taistella vastaan, mennä kauneusleikkaukseen ja laihduttaa koko ajan, harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta suostuisinko sellaiseen vain, jotta minua ei jätettäisi? Mutta olisiko se ainut mahdollisuus? Olisiko miehellä kuin miehellä varaa valita, minkä näköinen nainen heille on riittävä?

Vaikka minä pitäisin kehostani, niin riittäisikö se muille?

Miesystäväni, ja ehkä moni muukin mies, joka tätä lukee, pöyristyisi ja pöyristyy tällaisesta tekstistä. Eiväthän kaikki miehet tällaisia vaadi, eivätkä he olisi ikinä valmiita vaihtamaan rakasta vaimoa  tai tyttöystävää pois. Tiedän sen itsekin oikeasti. Mutta näin minä kaiken koen, kaiken sen, mitä minulle on joskus uskoteltu, silloin, kun olin valmis ottamaan vastaan ja itseeni kaikki muiden neuvot siitä, millainen minun on oltava ollakseni haluttava, hyvä ja kelpo. Tietäen, etten kelpaisi kenellekään kuin täydellisenä. Mutta kun en kykene täydellisyyteen, en jaksa tavoitella sitä, en ehdi, ellen luovu intohimoistani. Mitkä ovat vaihtoehtoni?

Miesystäväni kanssa oloni on kuitenkin turvallinen. Häntä kiinnostaa se, mitä on pääni sisällä, hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa ulkonäöstäni. Itse asiassa ainut kommentti, jonka hän on koskaan sanonut ulkonäöstäni, kuuluu näin: "Sä olet jotenkin tosi nätti tänään."

Hän sanoi sen, kun tulimme saunasta. Olin meikittä, tukka sekaisin, täysin luonnollisena.