tiistai 16. syyskuuta 2014

Poltinmerkit

Alinomaa pelkään, että mies huomaa poltinmerkit minussa.

Ne eivät ole näkyviä, toisin kuin vaikkapa arvet, joita olen itse itseeni kaivertanut. Ne ovat syvemmällä, eikä niitä voi peittää millään vaatteella. Mutta kun makaamme lähekkäin vailla peitteitä ja suojaa, mieleni valtaa ajatus: entä jos hän näkee kaiken?

Ja ennen kaikkea: jos hän näkee, ymmärtääkö hän? Pystynkö selittämään?

Minut on merkitty. Huonoksi, epäonnistuneeksi, heikoksi. Ja pelokkaaksi, epävarmaksi, avuttomaksi. Sellainen minä olen. Ja ehkä jonain heikompana päivänä mies näkee lävitseni ja katsoo minua samalla tavalla kuin monet muut ovat katsoneet: tuossa naisessa on jokin pahasti vialla. Ja juuri se nimetön vika tekee minusta mahdottoman rakastaa pyyteettä myötä- ja vastoinkäymisissä, tekee minun luottamuksestani haurasta ja suojastani seitinohutta. Mitä minä sinä päivänä teen?

Poltinmerkit ovat varoite. Ne sanovat: pysy kaukana minusta. Silti aina joku kokeilee onneaan, katsoo pintaa syvämmälle ja lopulta katoaa elämästäni kykenemättömänä selittämään sitä vikaa, joka hänet karkotti. Niin tekevät lopulta kaikki. Ja minä olen tottunut luopumaan. Silti pohjimmiltani tiedän, ettei minun tulisi luopua jonkun ihmisen tarjoamasta rakkaudesta vain siksi, että joku toinen, jonka rakkauteen olen uskaltautunut luottamaan, on minua satuttanut.

Ehkä hän väsyykin rakastamaan, väsyy rakastamaan ihmistä, joka ei voi vain pudottautua hänen rakkautensa varaan, joka tarttuu käteen vain varoen, joka pelkää. Ja joka silti rakastaa roihuten.

Hymyni on aito mutta hauras. Se kätkee taakseen pelon, joka kytee ja lopulta leimahtaa polttelemaan sisintäni. Eikä sitä voi selittää eikä sammuttaa.

Ja minuun sattuu.


En kestä enää yhtään alkua, kuuletko
En kestä alkua, joka loppuansa suree jo

Oi rakkaus

Oi rakkaus,
sinä petit minut monta kertaa
ja yhtä monta kertaa
minä petin takaisin
Oi rakkaus,
ilman sinua jos synnyin
niin ehkä kuolenkin


Rakkautta,

- Aoda


perjantai 12. syyskuuta 2014

Palovammat

Kun nousen ylös, mies vielä nukkuu. Hämeenkatu herää varhain, minä en ole tottunut siihen. Asuin kulman takana yli vuosi sitten, ajattelen itsekseni, sinä yksinäisenä kesänä. Luojan kiitos en asu enää. Sälekaihdinten välistä nouseva päivä tekee lattialle ristikon, joka näyttää vähän kaltereilta. Menee kuitenkin vielä tunteja, ennen kuin sumu hälvenee.

Viime yönä kuuntelin toisen sydämen ääntä, sitten omaani, ne sykkivät melkein samaan tahtiin. Minun heikko, kulunut, varovainen, ontto, käytetty sydämeni, silti vielä melko toimiva. Edellinen rakkaus vei kaiken, jätti vain palovammat sydämeen, ja tyhjyyden, ja poltinmerkit.

Onko rakkauden aina pakko olla menettämisen pelolla kyllästettyä?

En minä pelännyt. Kerrankin - olin vain siinä, tiedostamatta, pelotta, ihmettelemättä. Kosketus puhuu omaa kieltään, kieltä jolla ei ole sanoja eikä kielioppia mutta jonka kaikki osaavat. En minä ehkä ollutkaan minä, koska sydämeni on tyhjä. Ja kun yöllä valvoin miehen hengitystä kuulostellen, ajattelin, että elämä kantaa kuitenkin. Vie rannasta toiseen, vaikka ei koskaan tarjoaisi tukevaa pintaa, jolle laskea jalat.

Eräs elämän tarkoituksista voisi olla 22 neliötä Hämeenkadulla, vihreä tee aina samoista mukeista koska ne ovat ainoat, ja toisen kehon kartta, kaikki arvet, mustelmat, syntymämerkit, luomet, palovammat, poltinmerkit.

Hiljaa join aamukahvin keittiössä ja kuuntelin ohi ajavien autojen ääniä ulkoa. Puin ja suljin oven perässäni mahdollisimman hiljaa. Ja lähdin terapiaan nousevan auringon halkoessa sankkaa sumua.




On hyvä ettet tiedä minusta
Olen huono puhumaan myös sinusta
Vain hiuksiasi hiljaa kosketan
En rakkaudesta mitään ymmärrä

Nuku sinä vaan rauhassa
Hei ei enää haaveilla
mitä muuta on tarjolla
En osaa arvailla
Ja jos heräisit sattumalta,

niin saat minut nyt halvalla,
poisheittohinnalla
Saat tämän nyt helpolla
minun käytetyn sydämeni








Hyvää viikonloppua,

- Aoda

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Surullinen nainen, joka laulaa vaan

Musta vaan tuntuu että mä olen niin turha. Tuskin mä edes saan oman alan töitä, mihin mut edes otettais. Vaikka mun alan osaajia tarvittaisiinkin, niin mähän olen lapsentekoiässä kun valmistun, ei mua uskalleta palkata. Mut mihin kukaan oikeasti edes tarvitsee kieltä tai kielten osaajia? Jos olisin opettaja, opettaisin sijamuotoja ihmisille, jotka eivät osaa edes yhdyssanoja. Ja jos olisin kielenhuoltaja, siinä ihmiset olis vaan, että lopeta se pilkun hinkkaminen ja tee jotain oikeeta, koska ei monille oikeesti oo väliä sillä, onko teksti oikeakielistä vai ei. Eikä musta varmaan tältä tuntuis, jos opiskelisin esimerkiksi matematiikkaa. Ainahan humanistien on pitänyt jotenkin todistella olemassaolonsa tarpeellisuutta, se oli nähtävillä jo lukiossa. Että eihän humanistisia aineita oikeasti tarvita vaan pelkkiä luonnontieteitä.

Ethän sä oikeasti ajattele, että kulttuuri on turhaa? terapeutti kysyi.

No en!

Luojan kiitos. Sitten terapeutti viittasi minut ikkunalle. Katso tätä kaupunkia, hän sanoi. Tämä on Suomen vanhin kaupunki ja meillä on upeita rakennuksia, kuten kauniita kirkkoja, jugend-taloja ja vanha kaupunginosa. Sitten joku idiootti insinööri tuli ja suunnitteli keskustasta harmaan ja ankean. Jos nämä talot olisi suunnitellut joku taiteellisesti lahjakas, täällä näyttäisi aika erilaiselta. Tai sitten nämä lamput, terapeutti jatkoi. Helppoja ne on valmistaa ja toimivat kätevästi, mutta näyttävät saatanan rumilta. Ja entäpä tuo maalaus? Ei sitä matemaatikko maalaisi. Ilman kulttuuria täällä olisi tosi ankeaa.

Mä luulen, että sä pelkäät, ettei sua kuunnella, terapeutti sanoi. Että sulle käy työmarkkinoilla samoin kuin aikoinaan koulussa, sut ja sun näkemys vaiennetaan, vaikka sulla on ammattiosaamista. Vertaapa vaikka noihin katusoittajiin. Ne soittavat tuossa ikkunan alla koko päivän, ja se kuulostaa kauhealta. Oikea osaaminen ja taide hukkuu tuon melun alle.

Sen tapaamisen jälkeen suunnistin kuulokkeet korvillani kirjakauppaan sormeilemaan uutuuskirjoja hymyssä suin. Minä en ikinä vaihtaisi rakkauttani taiteeseen kylmiin numeroihin ja fysiikkaan, vaikka ne muka ovatkin tarpeellisempia elämän kannalta. Mutta mitä elämä olisi ilman kirjoja, kuvia, melodioita? ajattelin katsellessani taidepostikortteja. Ankeita, harmaita laatikkomaisia taloja, ei mitään lohtua tai selitystä.

Jos en lukisi, näkemykseni elämästä jäisi kapeaksi, koska siitä puuttuisivat muut tarinat ja ajatusmaailmat. Ja jos en kirjoittaisi, en voisi selkeyttää omaa maailmaani tai ajatuksiani. Olisin koko ajan ihan täynnä. Eläisin vain yhden elämän, mutta kirjojen kautta voin elää useita. Aika monta kertaa olen jo kuullut jonkun sanovan, että hanki elämä, mutta minullahan on jo monta.

Minulla on jo lapsesta lähtien ollut paljon tarinoita. Mielikuvitukseni lapsena oli huikea niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta saatoin keksiä mitä kummallisempia leikkejä, mutta sitten taas pelätä oman mielikuvitukseni tuotteita. Jo ennen kuin osasin kirjoittaa, piirsin tarinoita kuva kuvalta vahaliiduilla ruutuvihkooni. Ja kun opin kirjoittamaan, tein ensin kankein tikkukirjaimin kuvatekstejä, sitten pitempiä tarinoita. Tietokoneella aloin kirjoittaa 9-vuotiaana, varmana siitä, että "kirjani" julkaistaan heti, kun vain saan sen valmiiksi. Sen jälkeen paluuta ei ole ollut. Elän paitsi tarinoista, myös tarinoissa. Yläasteella en olisi ehkä selvinnyt ilman kirjoittamista. Kirjoitin silloin pisimmän ja perusteellisimman romaanini. Se on yläasteikäisen kirjoittajan tason mukainen, mutta olen salaa ylpeä pitkäjänteisyydestäni, jonka käytin teoksen parissa. Jos minulla ei olisi ollut mitään, mihin käyttää energiani, olisin varmaankin kuollut.

Jollain tasolla näissä masennuksen syövereissä minua ovat pinnalla pitäneet juurikin kirjat. Kirjastossa tunnen olevani kuin kotonani, hyllyrivien välissä täysin turvassa. Voin hetkeksi vain unohtaa kaiken ympärilläni olevan, ehkä myös kaiken itsessäni olevan, ja eläytyä toisten kohtaloihin. Niiden kautta oppii myös paljon itsestään. 

En ole päätynyt opiskelemaan suomen kieltä sattumalta. Ei kyse ole vain siitä, että olisin typerä ja tylsä pilkunnussija, joka haluaa vain tunkea kielen ahtaaseen muottiin - ehei! Minä luen suomen kieltä, koska minua kiinnostavat sanat, rakenteet ja niiden tausta. Minulle kieli on muutakin kuin väline viestittää asioita. Suomen kieli on poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen. Sitä sietääkin tukea ja tutkia.

Äitini neuloi minua odottaessaan villapeiton. Minut tuotiin siinä kotiin, ja se on minulla edelleen. Se on minun turvallinen koloni, johon kaivaudun maailman kolhiessa. Jos saan seurakseni kupin vadelmateetä ja hyvän kirjan, olen kunnossa sen hetken, kun minulla on rivejä edessäni.

Ehkäpä minä siis pakenen? Onko niin? Toisaalta käsittelen omaa tilannettani kirjojen kautta. Noin vuosi sitten itkin silmät päästäni lukiessani Riikka Pulkkisen Rajaa, jossa Mari katsoo ensirakkauttaan silmään ja pyytää, että älä hylkää. Minä olin Mari, Marin tunteet olivat kuin omiani. Tai entäpä silloin, kun luin Iiris Lempivaaran tarinaa samaiselta kirjailijalta, ja sen jälkeen vapauduin ostamaan punaiset korkokengät ja suklaata sekä pyytämään melkein tuntematonta miestä ulos. Tai kun opin pakistanilaiskirjailija Tahmima Anamilta, että elämässä tärkeintä on rakkaus ja rakkaiden suojeleminen. Ja niin edelleen.

Toinen kannatteleva voima on musiikki. Jokainen tietää, millaista voimaa musiikista saa, olipa tunnetila surullinen, iloinen tai vihainen, tai mitä tahansa siitä väliltä. Muistan jokaisesta kriisistäni biisin, jota olen soittanut nupit kaakossa ja sen avulla jaksanut elää päivän läpi. Muistan kaikilta keikoilta hetken, jona jokin kappale on puhutellut juuri minua niin vahvasti, että olen unohtanut itseni ja pelkoni ja nostanut kädet ilmaan ja laulanut ääneni käheäksi. Muistan sen ja sen kappaleen uimarantareissulta autoradiosta, muistan lauluja laskuhumalasta, muistan laulut, jotka ovat keränneet kyyneleeni. Muistan lohdun, voiman, halun. Muistan lukemattomista lauluista tilanteen, jossa juuri se kappale on tahdittanut askeliani.

Eilen olin treffeillä, jotka venyivät koko päivän mittaisiksi. Istuimme ensin kirjaston viereisessä kahvilassa juomassa lattea ja keskustelemassa kirjallisuudesta, ja sitten mies veikin minut kotiinsa, sillä hän halusi näyttää kirjahyllynsä. Ihmisen anatomiaa käsittelevien kirjojen välistä löytyi klassikoita, joita minäkään en ollut lukenut. Siinä me istuimme lattialla ja joimme rooibos-teetä, ja minä luin vanhoja kirjakielisiä tekstejä ääneen. En ole ikinä saanut selittää kenellekään omasta erikoisalastani, etenkin vanhasta kirjakielestä, niin paljon, enkä olisi koskaan voinut kuvitella, että minä, humanisti, kuuntelen lääketieteen opiskelijan puhetta ihmisen anatomiasta niin kiinnostuneena. Hänkin vaikutti siltä, että oli kaivannut jotakuta, joka yksinkertaisesti jaksaa kuunnella. Kirjojen ja karttapallon välissä meni helposti kolme tuntia. Kotimatkalla kihisin, jos en ihastuksesta, niin toivosta. Minunkaltaisiani ihmisiä on enemmänkin.




Olemassa on siis ihmisiä, joiden ei tarvitse kuin saada käsiinsä kynä, vesivärit tai kampa, ja he ovat kirjoittaneet paperille runon, maalanneet kukkasen tai säveltäneet pikkuisen sinfonian. Mikä heitä oikein ajaa eteenpäin? Jotkut näistä teoksista ovat niin vaikuttavia, että vielä satojenkin vuosien jälkeen ne sytyttävät ihmisten sisällä liekin, puhuvat ihmisille. Hiiteen siis luonnontieteiden ylipalvonta. Miksi tutkia maailmaa ja parantaa ihmisten elinolosuhteita, jos ihmisyys on yhdentekevää? Ihminen on ainoa eläin, jolla on kulttuuri. Eikä kauneutta voi olla liikaa!

Kaikissa ihmisissä on taidetta ja taidetta voi olla kaikkialla. Sen pitää vain antaa tulla valloilleen. Sitä en osaa sanoa, miten taiteilijaksi tullaan ja mitä taiteilijuus edellyttää. Tarvitseeko olla hullu, rikki, hukassa? Vaatiiko taide kenties näkemyksen, käsityksen siitä, ettei talojen tarvitse olla harmaita laatikoita, tai valtavan halun täyttää tyhjä paperi milloin milläkin keinolla? Omassa itsessäni se on halua sanoa asioita, halua kertoa, halua kuvittaa tunteita. Ja minun vesiväripalettini ovat sanat.





Joan on maailman ihanin nainen

surullinen nainen, joka laulaa vaan
Joan on maailmalta palkaksi saanut
timantit ja ruosteen, ja laulaa vaan
- Anni Sinnemäki

Eläköön kulttuuri!

- Aoda

torstai 4. syyskuuta 2014

En tiedä, mitä tapahtuu

Missä menee järjettömyyden ja hulluuden raja?

Hukun tähän merkityksettömyyteen. Koulu on alkanut, ja yritän hukuttaa itseäni syntaksiin ja analysoida itseni eläväksi, mutta väsyn yliviivaustussi toisessa ja lääkepurkki toisessa kädessä. Kotona on kauhea sotku, koska en jaksa purkaa muuttolaatikoita ja laukkuja vaan kaivan kaiken aina erikseen esille ja jätän sitten hujan hajan. Tiskit haisevat, koska putkiremontin takia vesi on usein poikki, enkä jaksa tiskata iltaisin. Unohdin pakata uimapuvun - se on edelleen vanhempieni luona - ja sekin ärsyttää. Tosin en tiedä, jaksaisinko oikeasti edes mennä uimaan tai uskaltaisinko mennä bussiin.

Vihaan tätä kaikkea: sekaista kotia, velvollisuuksia, aikuisuutta, itseäni, ympäristöäni, ymmärtämättömyyttä.

Joskus vain kävelen rivakasti kaduilla muistamatta tai tietämättä, minne olen oikeastaan menossa. Joskus on niin kova ikävä, että haluan vain paiskoa tavaroita ja rikkoa jotain. Joskus tahdon vain huutaa. Raivoissani ja hädissäni pyörin ympäri asuntoa kykenemättä rauhoittumaan. Tietysti voisin purkaa raivoni peiliin ja astioihin, mutta en tee sitä, koska olen järkevä ihminen. Ja taas: silloin se tulee, se toivottomuus, se turtumus, se merkityksettömyys. Seuraavassa hetkessä makaan sängyssä peiton alla ja tärisen milloin itkusta, milloin pelosta. Tänään istuin kylpyammeessa ainakin tunnin, minä, pieni, säälittävä olento, siinä vaahtoon hautautuneena.

Terapeutti oli oikeassa: olen vihainen, en millekään tietylle asialle, enkä tiedä, mihin sitä purkaa.

Jos masennus, itsemurha-ajatukset, viiltely, paniikkikohtaukset, itkeminen, unettomuus ja ahdistus ovat keinojani kerjätä huomiota, miksi en pysty lopettamaan, vaikka tämä on aivan kamalaa?

Nyt on syyskuu ja Turvapaikka on taas auki. Kävin siellä eilen ja tapasin tukihenkilöni. Kerroin kesän aikana ajatelleeni avuttomuudessani ja aikeestani tekeväni jotain tyhmää, etenkin, kun ei ole paikkaa mihin mennä, eikä ketään, kelle soittaa.

Mutta en mä mitään tee, sanoin melkein samaan hengenvetoon. Ei tarvi olla huolissaan. Kaikki on kunnossa.

Mutta olisithan sä voinut soittaa mulle, tukihenkilöni sanoi.

No niin, sitä vartenhan tukihenkilöt ovat. Mutta ei minulla ole niin pahaa hätää, että veisin aikaasi, ennen kaikkea, että veisin aikaasi, jonka voit antaa jollekulle toiselle. Turvapaikassakin mietin, pitäisikö minun mennä pois siltä varalta, että vien jonkun muun aikaa, tilaa tai hermoja.

Ajattele kerrankin itseäsi, me olemme täällä sinua varten, tukihenkilöni sanoi. Anna meidän auttaa.

Toisinaan sellaiset sanat ovat kaikki, mitä haluan kuulla.


Eteisestä makuuhuoneeseen on pitempi matka

En mä tiedä mitä tapahtuu
Joku sotkee tätä asuntoa
Epäilemättä se oon minä
joka murenen

- Samuli Putro