Palovammat

Kun nousen ylös, mies vielä nukkuu. Hämeenkatu herää varhain, minä en ole tottunut siihen. Asuin kulman takana yli vuosi sitten, ajattelen itsekseni, sinä yksinäisenä kesänä. Luojan kiitos en asu enää. Sälekaihdinten välistä nouseva päivä tekee lattialle ristikon, joka näyttää vähän kaltereilta. Menee kuitenkin vielä tunteja, ennen kuin sumu hälvenee.

Viime yönä kuuntelin toisen sydämen ääntä, sitten omaani, ne sykkivät melkein samaan tahtiin. Minun heikko, kulunut, varovainen, ontto, käytetty sydämeni, silti vielä melko toimiva. Edellinen rakkaus vei kaiken, jätti vain palovammat sydämeen, ja tyhjyyden, ja poltinmerkit.

Onko rakkauden aina pakko olla menettämisen pelolla kyllästettyä?

En minä pelännyt. Kerrankin - olin vain siinä, tiedostamatta, pelotta, ihmettelemättä. Kosketus puhuu omaa kieltään, kieltä jolla ei ole sanoja eikä kielioppia mutta jonka kaikki osaavat. En minä ehkä ollutkaan minä, koska sydämeni on tyhjä. Ja kun yöllä valvoin miehen hengitystä kuulostellen, ajattelin, että elämä kantaa kuitenkin. Vie rannasta toiseen, vaikka ei koskaan tarjoaisi tukevaa pintaa, jolle laskea jalat.

Eräs elämän tarkoituksista voisi olla 22 neliötä Hämeenkadulla, vihreä tee aina samoista mukeista koska ne ovat ainoat, ja toisen kehon kartta, kaikki arvet, mustelmat, syntymämerkit, luomet, palovammat, poltinmerkit.

Hiljaa join aamukahvin keittiössä ja kuuntelin ohi ajavien autojen ääniä ulkoa. Puin ja suljin oven perässäni mahdollisimman hiljaa. Ja lähdin terapiaan nousevan auringon halkoessa sankkaa sumua.

On hyvä ettet tiedä minusta

Olen huono puhumaan myös sinusta

Vain hiuksiasi hiljaa kosketan

En rakkaudesta mitään ymmärrä

Nuku sinä vaan rauhassa

Hei ei enää haaveilla

mitä muuta on tarjolla

En osaa arvailla

Ja jos heräisit sattumalta,

niin saat minut nyt halvalla,

poisheittohinnalla

Saat tämän nyt helpolla

minun käytetyn sydämeni

Hyvää viikonloppua,

- Aoda