Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.

Ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi

kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Ne halusivat minut elävältä

Olen käynyt viisi vuotta terapiassa.

Olen edelleen kuin lähtöpisteessä.

Miten minulle käy? 

Pelastunko minä?

Minä kävelen nöyrtyneenä näitä katuja, vesisateessa ja tuulessa, reppu painaa, kaikki on kurjaa ja kamalan raskasta. Otan aamuisin kolmea lääkettä ja illalla neljättä ja tarvittaessa viidettä. Olen myöhässä opinnoissani, minulla menee jopa yhdeksän vuotta, tavoiteaika viisi. Minä en ole töissä, en ole työkykyinen. Olenkohan koskaan? Olen käynyt viisi vuotta terapiassa. 

Niin minulle sitten kävi. Sellainen minusta tuli, raukka. 

Minun haluttiin kuolevan. Ne käskivät minun hirttää itseni, tosiaan, tokaisivat uskomattoman helposti, vaivattomasti ja kivuttomasti: "Hirtä ittes huora." Miten kepeä sana tuo huora! Kuin puhuisi säästä tai junavuoroista.

Ne halusivat minut elävältä. Ne ajoivat minua kohti kuolemaani, olen ollut sitä lähellä. Ehkä ne olisivat juhlineet. Viimein siitä päästiin. Ne halusivat minut elävältä.

Ne melkein onnistuivat. Ne tekivät minusta raukan, joka on työelämän ulkopuolella ja joka kantaa rahansa terapeutille, jotta tämä pitäisi minut elämän tällä puolen. Säälittävän raukan, joka ei pärjää ihmissuhteissa. Joka nappailee lääkkeitä pysyäkseen järjissään. Joka ei valmistu ehkä koskaan. Niin että kai ne melkein onnistuivat.

Kai ne olisivat onnellisia, jos tietäisivät. Tästä kaikesta.

Mutta täällä minä vielä olen. Elossa.

Menen eteenpäin. Käyn terapiassa. Otan lääkkeitä. Teen parhaani. Siten kostan. Olemalla tappamatta itseäni.

Täällä minä vielä olen.

I'm fighting a battle

I'm fighting my shadow

Herd fears like they're cattle

I'm fighting a battle, yeah

I'm fighting my ego

Lost youth where did we go wrong

I'm fighting for me through

I'm lighting the long way home

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

but the battle was lost

'cause I'm still here

Sia

Espresso Housessa helmikuussa

Minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan joka päivä.

Espresso House on kammottava ketjukahvila, jonka sisustus on ikään kuin lavasteita. Mutta kahvi on kovin hyvää ja tunnelma sopivan kiihkeä, minä hukun mukavasti joukkoon. Iso kahvi on erityisen iso. Paikassa käy paljon nuoria ihmisiä sekä minunkaltaisiani työskentelijöitä, jotka minun laillani tilaavat ison kahvin ja uppoutuvat Macbookeihinsa kuulokkeet korvilla. Katselen heitä vaivihkaa.

Ulkona pauhaa kävelykatu, ihmisillä on kiire. Jouluvalot on nyt purettu ja nyt jäljellä on vain pimeys, vaikka valo lisääntyy joka päivä, kunnes alkaa kirkas kevät. Minä odotan sitä vähän kauhulla. Pimeys on aina sopinut minulle valoa paremmin.

Olen ollut maaninen. Nyt olen tasaantunut, mutta tunnen, kuinka masennus taas lähestyy. Olen varma, se on jossakin kulman takana taas kerran. Ja se vielä sitoo minut sänkyyn, uuvuttaa. Minä en tahtoisi. Minä tahtoisin jatkaa elämääni niin kuin nyt, nyt, nyt, tasaisena ja toimintakykyisenä.

Aloitin traumaterapian. Kaikki vanha pitää nyt kaivaa esiin, se, minkä mieluummin haluaisin unohtaa. Kaivaa kerros kerrokselta, lapioida oikein kunnolla, kunnes törmätään peruskallioon, siihen, minkä päälle minä olen rakentanut persoonaani. Terapia ei ole koskaan ollut näin rankkaa. Voin aina vain pahemmin ja pahemmin joka kerran jälkeen, kun käyn siellä, kunnes sitten, jonain kevään kirkkaana päivänä, minä alan voida paremmin. Eiköhän niin käy, miksi muutoin minä jaksaisin lapioida tätä multaa traumani päältä.

Ehkä traumaterapia vielä laukaisee masennuksen. Mutta masennus menee ohi, menee ohi, menee ohi, se menee aina ohi.

Luin oppaan nimeltä Minusta tulee kirjailija. Se sai minut muistamaan vielä vahvemmin, mikä on unelmani, se, jonka takia minä jaksan nähdä vaivaa ja joka pitää minut kiinni elämässä. Jonka vuoksi jaksan taistella ja kenties voittaa taistelun, ainakin jonkin erän. Siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin kolmekin tuntia ja hakkaan näppäimistöä. Minulla on sanottavaa. Siksi kirjoitan romaania ja päivitän tätä blogia.  Minun on pakko saada itsestäni ulos se, joka minussa velloo.

Mainitsin blogin ohimennen eräällä kirjoittajakurssilla. Ohjaaja kysyi, kuinka kauan olen kirjoittanut, ja vastasin totuudenmukaisesti nopeasti ynnättyäni, että viisi vuotta. Tosiaan. Blogi täyttää maaliskuun lopussa viisi vuotta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista. Koulun etenemistä, töitä, vaihto, parisuhteita ja eroja, hetkellinen paraneminen masennuksesta, sairauslomaa, diagnoosin raju muuttuminen, sairaalareissuja, lääkemuutoksia, vaikka ja mitä. Kirjoitan lisää tästä sitten kun synttäreiden aika koittaa. Aina ajatellessani vointiani voin palata blogiin ja tutkailla täällä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan.

Joka päivä minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan. Minun on pakko kirjoittaa. Kaikki meistä tarvitsevat syyn pysytellä hengissä, kirjoittaminen on minulle se syy. Siksi minä jaksan. Ja siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin tunteja ja annan palaa.

Olen ollut ollut eilen poissa kotoa enkä tahdo osallistua keskusteluun

Juuri nyt tekisi mieli mennä pois.

Lukita ovi, sulkea ikkunat, sytytellä kynttilöitä ja olla yksin, olla poissa kaikkialta. Olla jopa vastaamatta viesteihin. Keskittyä lukemiseen, keskittyä elokuviin, ehkä kirjoittamiseen. Nukkua, vain nukkua.

Niin tapahtuu aina silloin tällöin. Paitsi että vetäydyn kaikkialta, olen toisinaan myös kylmä ja kalsea.  En ehkä ilkeä, mutta kylmä, enkä jaksa huomioida toisten tarpeita samaan tapaan kuin toisina kertoina. En halua, että minua halataan. En halua, että minua säälitään. En halua, että minun lähelleni tullaan, enkä halua olla se alati huolehtiva ja kiva tyttö, joka olen enimmän aikaa. En jaksa kantaa toisten taakkoja. Vaikka toiset ovat kivoja, toiset tahtovat hyvää, niin silti.

Johtuuko se masennuksesta? En tiedä. Ehkä se johtuu. Se on niin kausittaista: joskus vain haluan olla yksin, loputtoman yksin. Minulla ei ole voimia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin kännykkä saa kilahdella viestejä yöpöydälläni, enkä jaksa vastata niihin, jaksanko edes lukea. Kahvipöydässä, jos sinne siunaannun, olen hiljaa ja vastaan vain, kun minulta kysytään. En tahdo osallistua keskusteluun.

Ystävyyssuhteita on mennyt pilalle sen takia. Se on ymmärrettävää. Minun ei ehkä pitäisi muodostaa suhteita, jotka vaativat jatkuvaa alttiina oloa. Mutta olen saanut myös ystäviä, jotka ymmärtävät minua ja jättävät toisinaan rauhaan, sitten ottavat taas takaisin syleilyynsä, kun minä jaksan palata.

Unohdan usein muutenkin vastata viesteihin. Olen kammottava. En vain aina jaksa olla sosiaalinen. Tarvitsen oman tilan, joka toisinaan on iso mutta tiivis. Turvaväli, turvaväli. Antakaa minun olla ihan yksin.

Sitten minä kömmin esiin masennuskolostani ja säteilen iloisesti. Pyydän kahville, kuuntelen murheet, silitän käsivartta. Nauran ja nauratan kaikkia jutuillani. Sellainen minä olen, kausi-ihminen.

Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi joskus olla vuoristorataa niin kuin elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se kaikki tapahtui minulle marraskuussa. Olin yltiösosiaalinen, juttelin tuntemattomille, olin holtiton. Sitten iski häpeä, ja lukittauduin kirjojen kanssa kotiin. En kestänyt kohdata ketään. En ole nyt masentunut, mutta olen häpeissäni ja tarvitsen rauhan, jonka aikana kokoan taas itseni. 

En halua, että se toistuu enää. Että minä saatan itseni ongelmiin. Haluan olla rauhassa, ihan rauhassa, ja elää tavallista elämää.

Saattaisin heilua kattokruunusta

Saattaisinpa heilua kattokruunusta. Riippua vaikka ylösalaisin. Heilua edes ja taas, niin että vatsanpohjasta ottaa, kokea korkean ja matalan, ihanan ja kamalan.

Hullu saatana.

Niin minä teen joka tapauksessa toisinaan, vaikka kattokruunu onkin pelkkä metafora. Koen matalikon kaislikoineen, syvän mustan veden, ja kokea taivaan tähtineen, kauniin kuutamon ja tulisen auringon. Kaiken tämän minä koen ja nyt olen palannut kattokruunustani teille siitä kertomaan.

Alkukuusta koin taivaan. Nukuin vain vähän, enkä ollut lainkaan väsynyt. En tarvinnut unta enkä tarvinnut ruokaa. Seksiä sen sijaan tarvitsin, jopa useita kertoja päivässä, olisin jaksanut vaikka kuinka paljon, kunnes olin aivan uupunut. Tuhlasin rahaa. Olin yltiösosiaalinen. Sössin asiani. Tein kaikkea tyhmää ja jälkeenpäin jouduin kantamaan vastuun. Lääkäriin menin – aiemmin varatulle ajalle – manian loppuvaiheessa. Lääkäri diagnosoi sen: hypomania, ehkä jopa mania. Lääkeannosta nostettiin. Seuraavan päivän nukuin. Olin univajeessa ja väsynyt kaikesta touhuamisesta. Lakkasin heilumasta kattokruunussani ja vain roikuin siitä, roikuin käteni puuduksiin.

Useammin olen kokenut matalikon. Koin sen pitkäaikaisestikin ainakin yläasteella ja vuonna 2014. Silloin minä nukuin päivät ja valvoin aamuyöt. Lääkäri diagnosoi – virheellisesti – somaattisen keskivaikean masennuksen. Asunnossani tehtiin putkiremonttia, ja minä makasin päiväunilla kello 11 aamupäivällä, kun putkimiehet tulivat sisään ja hämmästelivät kenties, kuka tavallisena keskiviikkona nukkuu tällaiseen aikaan. Söin lääkkeitä, ne eivät auttaneet, vasta vuosia jälkeenpäin selvisi, miksi: kaksisuuntaista ja masennusta lääkitään eri tavoin.

Matalikko kestää kauemmin kuin taivas. Ehkä onneksi, taivas on kuitenkin melkoisen tuhoisa, ja siinä kattokruunussa saattaa tulla liian kova vauhti ja käydä vähän köpelösti. Matalikko tekee silti elämästä haastavaa, kun tiskit saattavat kasaantua tiskipöydälle ja jääkaapissa olla pelkkä valo, ja sitten keitellään kaurapuuroa, kunnes puurohiutaleetkin loppuvat. Pitää jaksaa ryhdistäytyä, mutta yksin se on kamalan vaikeaa. Ja kun tarpeeksi syvällä ollaan, nouseminen taas tavallisten elävien pariin on entistä hankalampaa. Tarvitaan vähän vetoapua, jotta päästään ulkoilmaan, puhumattakaan tenttikirjojen ääreen raahautumisesta. Töistä ei voi edes puhua. Suuri haaveeni tällä hetkellä onkin, että jonain päivänä pääsen täysiosaiseksi työelämään.

Hullu se on, totesin itsekin itselleni. Tunsin itseni mitättömäksi raukaksi. Lääkäri sanoi, että syön lääkkeitä loppuelämäni. Siihen olin jo henkisesti valmistautunut, mutta silti ajatus nujersi minut. Minä haluaisin pitää selvän pään. Haluaisin, että muistini toimisi, että välittäjäaineita välittyisi oikeassa suhteessa, vaikka olenkin niin sekaisin. Mutta minä joudun edelleen roikkumaan kattokruunusta, ehkä heilumaankin siinä, vaikka yritän jarrutella.

Kaikesta huolimatta minä tulen edelleen roikkumaan kattokruunusta ja ottamaan kovan vauhdin, enkä pelkää. Elän kuin huomista ei olisi, ja kun huominen sitten tulee, paiskaudun sitä vasten ja kenties romahdan alas kattokruunustani. Kaikki lakkaa olemasta kaunista, kaikesta tulee irvokasta ja raskasta. Mutta silti minä roikun, heilun, edes ja takaisin, edes ja takaisin.

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

I'm gonna live like tomorrow doesn't exist

Like it doesn't exist

I'm gonna fly like a bird through the night,

feel the tears as they dry

I'm gonna swing from the chandelier,

from the chandelier

Karuselli

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Pyörin ympyrää.

Toivon, että eräänä päivänä kaikki olisi yksinkertaista ja juuri sopivaa minulle, että joka päivässä olisi aurinkoa, lämpöä ja toivoa, että tämä helpottaisi, ettei enää koskaan tarvitsisi aloittaa alusta.

Etten pyörisi karusellissa, aina uudestaan ja uudestaan, ympäri uudestaan ja taas alkuun uudestaan.

Ne sanovat: loppu on uusi alku, mutta minä en enää tahdo aloittaa alusta. Tahdo, enkä jaksa.

Kaiken kierto tuo minulle usein toivoa. Vuodenajat vuorottelevat, aina tulee uusi kevät. Mutta nyt minä pelkään kevättä, sitä, mikä ehkä tulee ja vie minut taas mennessään. Voisipa tämä jatkua näin kuin se nyt on. Ei enää uutta masennuskautta, ei enää ahdistuksen pyörrettä, ei enää sirpaleista todellisuutta. Ei enää. Ja entä jos menet pois, mitä minulle jää muuta kuin tämä aika, joka pyörii ympyrää, ja taas seison siinä, tässä, alussa.

Mutta niin kuin Muumipeikkokin Taikatalvessa lakkasi pelkäämästä talvea ja pimeää, minunkin on lakattava pelkäämästä masennusta. Vain niin minä voin olla vapaa. Etten pelkäisi uutta vuotta, en uutta kevättä, en seuraavaa syksyä, joka auttamatta tulee. 

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Kaikki on tässä.

Carousels in the sky

That we shape with our eyes

Under shade silhouettes casting

shade crying rain

Can we fly do I stay

We could lose, we could fail

Either way, options change

chances fail, Trains derail.

Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.

Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.

Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 

Aamulla tuntuu raskaalta pää

Hiivin, kun en haluu herättää

Sulla aikaa jäädä lepäämään,

vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään

Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo

Vanhat odottaa aukeaako

lähipankin ovi ollenkaan

Niil on kiire

Viimeisenä työpaikalla oon

Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet

Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa

Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)

Masennuksen tainnuttamat

Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.

Nouse nyt

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Minä olen luultavasti elossa. Nyt minä nousen, vielä kerran, taas. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Nostan itseni tautivuoteelta. Jos sen aika on joskus, olkoon se nyt. Minä olen elänyt toisenlaistakin elämää ja tiedän, ettei tämä ole se elämä, jonka itselleni haluan.

Minulla on hädin tuskin voimia unelmoida, mutta nyt minä unelmoin. Minä ajattelen yhtä sellaista päivää, jona tämä kaikki ei painaisi minua lainkaan, ja minä voisin mennä ulos kevyenä, kuin vapautettuna painosta ja kivusta.

Niin minä pelastan itseni. Menen suihkuun, pesen tukan, pukeudun. Keitän kahvit, syön aamupalan. Tiskaan, imuroin, varaan pyykkivuoron. Laitan itselleni monipuolisen aterian.

Soitan ystävälle. Menen paikkoihin. Pakotan itseäni. Uimahalliin, elokuviin, kahvilaan. Kohtaamispaikkoihin. Toiseen paikkaan tautivuoteen ääreltä. Pakotan, lopulta voitan.

Sanon yhä useammin kyllä.

Enkä vaadi itseltäni liikaa, vain sen mitä olen tähän ylös kirjoittanut, sen on riitettävä, ja kyllä se riittää, se on paljon enemmän kuin tämä, mihin minä nyt pystyn.

Yksikään myrsky ei kestä ikuisesti, ja ehkä niitä on siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

Minä nousen nyt.

Tähtitorninmäki toukokuussa

Sinä yhtenä päivänä vuonna 2014 nytkähti liikkeelle uusi tarina, kun minä seisoin Tähtitorninmäellä ja pelkäsin olla siellä. Pelkäsin kaikkea: toisia ihmisiä, ulkomaailmaa, todellisuutta, itseäni. Ajattelin paljon. Ajattelin alas heittäytymistä.

Ja Jaakkoa, ajattelin Jaakkoa.

Minä olin aloittanut terapian. Terapeuttini sanoi, että yleistynyt ahdistuneisuus on vapaasti ajelehtivaa, free floating, se löytää aina jonkin keinon purkautua, olkoon sitten vaikka terrorismin pelko tai oven lukitus. Siksi blogin nimeksi tuli aluksi Vapaasti ajelehtivaa. Minä tahdoin kirjoittaa yleistyneestä ahdistuneisuudesta, koska niinä aikoina se määritti minua.

Sinä yhtenä päivänä, se oli vuosi 2014, ja minä aloitin blogin. En uskaltanut poistua asunnostani, joten halusin kirjoittaa itseni ulos blogin avulla. Kun kerroin avoimesti ja ilmeisen sydäntäsärkevästi Jaakosta, blogin kävijä- ja lukijamäärä pompahti, vaikka blogi oli vasta alussa. Kirjoitin lisää, lukijamäärä kasvoi, oli parhaimmillaan sata, joka on minulle valtava määrä. Lisäksi blogia lukee moni anonyymi. Arvostan jokaista, joka lukee tekstejäni, arvostan jokaista kommenttia, jokaista pysähtymistä minun kirjoittamani tekstin äärelle.

Vuonna 2014 kärsin niin pahasta unettomuudesta, että kävin toisinaan koulussa parin tunnin yöunilla. Aloin syödä mirtatsapiinia, josta oli apua. Silti toisinaan valvoin aamuöisin ja kuuntelin ääniä käytävästä, postinkantajan kulkureittiä. Samana vuonna tapahtui monta merkittävää lento-onnettomuutta. Aloin kirjoittaa niistä: unettomuudesta ja lento-onnettomuudesta. En tiedä, miksei ajatus selittämättömistä lento-onnettomuuksista päästänyt itseäni otteestaan. Kirjoitin vain, enkä silloin tiennyt, että siitä itäisi ensimmäinen romaanini Jälkipyykki, joka kasvoi vuosina 2015 ja 2016 ja vuonna 2018 löysi itselleen mahdollisen kustantajan. Romaanin matka on kuitenkin edelleen kesken. Ehkä te jonain päivänä löydätte sen kirjakaupoista. Kirja käsittelee yleistynyttä ahdistuneisuutta, unettomuutta ja syömishäiriöitä, rikkinäisiä, itseään etsiviä naisia.

Vuonna 2015 löysin tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä vapaampi minusta tuli. Huomasin, miten masennus alkoi jokaisella itsepäisellä, ehkä horjuvalla, ehkä naurettavalla, silti itsevarmalla askeleella helpottaa. Tapasin useita miehiä, nain paljon, nautin elämästä. Kaikessa tässä blogi kulki mukana, ja niin minä aloin kirjoittaa masennuksen sijasta elämänilosta, siitä miten masennuksen jälkeen on uusi aamu ja se aamu on hyvä. Tähän kaikkeen minä uskoin, makasin päivisin nurmikolla ja nautin auringosta ja minusta tuntui, että kaikki on tässä.

Vuosi 2016 oli kenties paras vuosi elämässäni ainakin lapsuuden jälkeen. Kirjoitin romaaniani hulluna ja innoissani ja itsevarmana, erosin väkivaltaisesta suhteesta ja nautin edelleen tanssista. Paras asia elämässäni tapahtui tänä vuonna: minä matkustin Saksaan kuukauden kestävälle kielikurssille. Kurssilla kukaan ei tuntenut minua, ja minä sain olla se, joka olen, ja kaikki hyväksyivät minut. Kämppiksekseni sattui eräs kiinalaisnainen, Xiaozhou, joka paljastuikin sielunkumppanikseni. Me saatoimme keskustella tunteja kielitieteestä ja historiasta, molemmat samanlainen innostus silmissä ja sydämessä, eikä kumpikaan ajatellut: tuo ihminen on tylsä. Kumpikin ajatteli: tuo ihminen on jotain, jonka haluan pitää sydämessäni. Ja niin minä olen pitänyt.

Eräänä iltana, kun olimme käyneet Marburgin kiipeilypuistossa ja syöneet karhunvatukoita suoraan puskista, Xiaozhou sanoi: Ihailen sinua, koska olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa. Karhunvatukka juuttui kurkkuuni. Minulle ei ole koskaan sanottu mitään sellaista, mitään niin kaunista. Se tyttö, se pieni Aoda koulussa, se hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi hakattu Aoda, muka sosiaalinen, tulee toimeen kaikkien kanssa. Silloin minä tunsin ensimmäistä kertaa, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen.

Saapui 2017. Sen piti olla elämäni vuosi, olihan kiinalaisessa horoskoopissa - johon Xiaozhou minut tutustutti - tulikukon vuosi, ja minä olen vesikukko, siksi kaikki tähdet olivat puolellani.

Vuosi oli katastrofi. Minulle tapahtui yksi elämäni parhaista asioista, toinenkin melko hyvä, mutta siitä huolimatta kaikki aiemmin rakennettu tuntui kuin romahtaneen.

Kaikki alkoi jo keväällä, kun aloin kärsiä kummista pääkivuista. Minä kävin lääkärillä ja toisella, kolmannella, hammaslääkärissäkin, ja asiaa tutkittiin, mutta minä en suostunut uskomaan syyksi purentavikaa, sillä miksi se yhtäkkiä olisi alkanut näin oireilla. Olin varma, että minulla oli aivokasvain tai lymfooma, ja aloin etsiä itsestäni väkisin pahkuroita, kasvaimia. Mitään ei löytynyt, mutta minä olin varma, että sairastan syöpää.

Toukokuussa unohdin ottaa yhden e-pillerin. Vaikka ohjeessa luki, ettei siinä kohtaa laattaa yhdellä unohduksella ole väliä, hain silti jälkiehkäisyn. Jälkiehkäisyn vuoksi ei ollut ihme, etteivät kuukautiset alkaneet ajallaan, mutta minä olin vakuuttunut, että olen raskaana. Tein useita raskaustestejä, kaikki negatiivisia, mutta olin varma, että olen tullut raskaaksi. Makasin sängyssä kykenemättä liikkumaan ja tuijotin eteeni kauhuissani. Veljeni tuli luokseni useasti ja kysyi, mikä minua vaivaa.

Aiemmin keväällä olin tavannut miehen, koko vuottani ja maailmaani järisyttävän miehen. Aloin olla vakuuttunut, että hänellä on toinen tai että hän on syystä tai toisesta jättämässä minut. Hän saattoi tekstata minulle: "Olet kaunis" - "Olet ihana" - ja minä ajattelin silti, ettei hän välitä minusta. Lopulta Facebookissa lävähti kasvoilleni kommentteja, joissa nainen ikään kuin flirttaili miehelle. Sekosin täysin, ja äiti vie minut päivystykseen. Viestit paljastuivat kaverilliseksi läpänheitoksi, mutta minä olin odottanut koko ajan merkkiä lähdöstä tai toisesta naisesta, ja siinä se oli.

Sekoaminen tapahtui kahdesti myöhemminkin: marraskuussa ja tammikuussa. En tiedä, olinko psykoosissa, mutta en kovin kaukana siitä. Edes Alprox ei auttanut. Paniikkikohtaukset, joita sain, olivat tuhatkertaisia niihin nähden, joista sain vuosina 2013 ja 2014. Erään voimasta oksensin. 

Vakuutuin muistakin asioista. Että minua vainotaan, että joku haluaa tappaa minut, että saan puukosta Turun kadulla koska vaan. Että lääkärit määräävät minulle Ketipinoria, koska se sairastuttaa minut. Että lääkärit määrävät minulle Alprox-tablettini lumeena. Että minua pidetään terveydenhuollossa vain pilkkanaan.

Varhain vuonna 2018 lääkäri alkoi asettaa pöydälle vaihtoehtoisia diagnooseja: skitsoaffektiivinen häiriö, epäluuloinen persoonallisuus, psykoottinen masennus. Myös skitsofreniaa tutkittiin. Uutta diagnoosia ei ole asetettu, mutta jos jokin on selvää, niin se, että olen sairaampi kuin koskaan. Aloitin psykoosilääkityksen, joka on auttanut.

Mitä nyt tapahtuu?

Koko tulevaisuus, jos sitä on, on hämärän peitossa. 

Minä ymmärsin olevani vankina niin monessa paikassa. Kehoni vanki, mieleni vanki, menneisyyteni vanki, päässä pyörivien äänien vanki. Kirjoitin pitkän esseen elämästäni, postaukseni Päästä minut menemään. Se kattoi koko elämäni lainalaisuudet. Aihe vankiloista, joissa elän, ei päästänyt minua irti, joten aloitin kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Let me go - Päästä minut menemään. Yksi nöyrä pyyntö vapaudesta. Kaikessa rehellisyydessään blogi kuitenkin nousi minulle yhä tärkeämmäksi. Olin jäätävän rehellinen, annoin pahan olon tulla, minua ei pidellyt enää se elämään myönteisesti suhtautuva nainen, joka tässä blogissa olen.

Tuntui valheelliselta alkaa kirjoittaa tähän blogiin tilastani, joka oli yhtäkkiä hyvin erilainen kuin blogin aloittaessani. Siksi aloitin uuden blogin. Blogin nimi Let Me Go viittaa toiveeseen päästä viimein vapaaksi oman mielen kahleista, kaikesta siitä, joka pidättelee minua olemasta minä, pidättelee elämästä täyttä elämää.

Minä en tiedä, miten elämäni tästä jatkuu. Mutta pääasia, että se jatkuu. Minä tahtoisin kaikesta huolimatta elää.

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.

Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Me elämme tappavan sairauden kanssa

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Minusta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  

Olen kyllästynyt paskapuheeseen.

Antakaa anteeksi.

Olen kyllästynyt kaikkeen paskapuheeseen.

Olen kyllästynyt kaikkeen vitun self-help-/wellness-/hyvinvointipaskakirjallisuuteen, jolla otetaan rahat pois väsyneiltä ihmisiltä ja siirretään rahat yrityksille, jotka rahastavat toisten tyhjyydentunteella. Jätä ruokavaliosta viljat, niin tulet onnelliseksi. Osta jotain, mitä olet aina halunnut, ja tulet onnelliseksi. Heitä kotoasi pois kaikki, mikä ei tuo iloa, ja tulet onnelliseksi. Syö ruokaa, joka hellii suolistoasi, ja tulet onnelliseksi. Poista elämästä myrkylliset ihmissuhteet, ja tulet onnelliseksi. Meditoi joka päivä 15 minuuttia, ja tulet onnelliseksi. Opettele sanomaan ei, niin tulet onnelliseksi.

Ja vielä pahempi: Rakasta itseäsi, niin. Halaa itseäsi, niin. Pidä itsestäsi huolta, niin. Arvosta itseäsi, niin. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, niin. Opettele päästämään irti, niin. Sano itsellesi: minä riitän, niin. Ole lempeä, niin. Hemmottele itseäsi, niin.

Toista mantroina: minä olen riittävä, minä olen kaunis, minä olen hyvä, minä olen tärkeä, minä olen ihana, NIIN SINUSTA TULEE ONNELLINEN.

Se ei jumalauta ole niin yksinkertaista!

Kaupallinen hyvinvointitavaratalo, jonka keskiössä on minä. Minäminäminä. Minää palvotaan kuin uutta jumalaa, minälle tehdään alttari, minää kehotetaan ajattelemaan enemmän minää; minää kehotetaan sen kaiken nimissä ostamaan.

Itsemyötätunto. Itsensä rakastaminen. Erityisherkkyys, jonka nimissä vaaditaan erityiskohtelua, koska ollaan niin erityisiä. Kaikki sellainen pehmeä puhe, jolla yritetään parantaa sairas mieli kuin taikaiskulla. Toistele mantraa kuin rukousta, niin tautisi poistuu.

Onko se puhe oikeastaan kauhean kaukana takavuosien puheesta: laihduta viisi kiloa, niin tulet onnelliseksi. Tai: osta kalliita vaatteita, niin tulet onnelliseksi.

Suurin vitsi on tämä: hyväksy itsesi epätäydellisenä, niin tulet onnelliseksi. Samaan aikaan sinun pitää kuitenkin pyrkiä kohti täydellistä onnea, täydellistä tyyneyttä, täydellistä kykyä toimia ihmissuhteissasi hyvin ja oikein ja niin, ettet koskaan joudu tekemään mitään, mikä tuntuu sinusta epämiellyttävältä. Sillä sekin on yksi vitsi: sanotaan, että voit aina kieltäytyä tekemästä jotain, kun sinulla ei ole voimavaroja. Niin sen pitääkin olla. Mutta entä jos ystävä soittaa hädissään, on vaikka eronnut, on vaikka menettänyt läheisen? Sopiva itsekkyys on tervettä. Mutta self-help-kirjallisuus opettaa itsekkyyttä, joka on vastoin ainakin minun moraalikäsitystäni. 

Ketkä ovat hyvinvointi-imperiumin uhreja? Onnettomat ihmiset. Väsyneet ihmiset. Ihmiset, jotka ovat eksyksissä. Minunkaltaiseni ihmiset. Me! He etsivät ratkaisua ongelmiinsa kirjoista, joissa on kuvia kauniista, hyvinvoivista ihmisistä, ja he haluavat samastua näihin photoshopattuihin, hymyileviin ihmisiin. He ymmärtävät, että tulevat onnellisiksi vain, jos pyrkivät tähän, mitä edessään näkevät, ja pettyvät kun eivät pysty. Kotona on aina jossain pölyä, paita ei koskaan ole ihan sileä, joskus kaupassa suututtaa kun jono matelee, vaikka pitäisi keskittyä siihen ainaiseen kiitollisuuteen, joka tekee onnelliseksi.

Minä olen tukenut hyvinvointi-imperiumia. Minä olen ollut mukana siellä julistamassa kaikenlaista, tässä blogissa minä olen julistanut. Minä olen toistellut mantroja. Minä olen ostanut kirjoja ja lehtiä. 

Varmasti moni hyvinvointikirjailija haluaa lukijalleen hyvää. Mutta hyvän haluaminen ei ole keskiössä. Keskiössä on raha. Ihmiset ostavat kirjoja ja kursseja, jotta he pääsevät kuulemaan taas lisää pumpulinpehmoista paskapuhetta sen sijaan, että he menisivät lääkäriin.

Syö puhtaammin. Nuku levollisemmin. Harrasta parempaa seksiä. Saa enemmän orgasmeja. Asu kuvankauniissa kodissa. Ole parempi ystävä. Toimi eettisemmin. Kohtele toisia paremmin. Kohtele itseäsi paremmin. Ole parempi ihminen.

Tämä onnellisuutta jumalana palvova kulttuuri tekee meidät onnettomiksi. Tee arjestasi juhlaa! - mutta ei arjen ole tarkoitus olla juhlaa. Arki on arkea, sitä ihan tavallista elämää. Jos joka kerta, kun kauppareissulla tai laskuja maksaessa ajattelee, että se oikea, onnellinen elämä on tuolla jossain ja minä en sitä tavoita ennen kuin olen täydellinen.

Pitkään ajattelin, etten voi olla onnellinen niin kauan kuin olen sairas. Tietysti sairaus kaventaa onnellisuutta, tekee arjesta vaikeampaa, kaikesta vaikeampaa. Mutta onhan sellainen ajatus aika toivoton, että kun nyt sattumalta olen sairas, en voisi myöskään nauttia elämästäni ja tuntea itseäni toisinaan tyytyväiseksi. Monet elävät pitkäaikaissairauden kanssa ja ovat ihan onnellisia, vaikka joutuvat silloin tällöin kärsimään kipuja. Voisi minun elämäni olla tietysti parempaa, mutta se on nyt tällaista. Jos ajattelen, että olen jotenkin vajavainen niin kauan kuin elämäni on tällaista, niin kyllä elämästä sitten tuleekin yksi iso pettymys.

Lukekaa hyvinvointikirjallisuutta jos siltä tuntuu, kyllä sieltä saa varmasti ituja omaan elämään. Mutta jos olette masentuneita, jos olette ahdistuneita, jos olette harhaisia, niin menkää lääkäriin. Sillä teidän tilanne voi olla psykiatrista hoitoa vaativa tila.

Aivan jumalattoman kyllästynyt olen kaikkeen sääliin ja kaikkeen myötätuntoon. Antakaa se minulle anteeksi. Tiedän, että haluatte vain hyvää.

Älkää lohduttako minua. Älkää säälikö minua. Älkääkä vittu ainakaan silittäkö käsivarttani ja sanoko, että kyllä se siitä. Ei minun tukkaani tarvitse silitellä niin kuin lapsen tukkaa tai koiran turkkia. Eikä minulle tarvitse lässyttää. Minä olen aikuinen ihminen. Minä ymmärrän normaalia puhetta, vaikka olisinkin saanut uuden diagnoosin ja se olisi paha.

Puhukaa asiaa. Älkää sanoko, että tiedätte miltä minusta tuntuu, koska te ette vittu tiedä.

Ystäväni eivät enää osaa kohdata minua enkä minä heitä. Siksi me etäännymme. He haluavat halata ja osoittaa myötätuntoa, minä haluan pitää metrin turvavälin.

He eivät kerta kaikkiaan pysty suhtautumaan minuun normaalisti.

Ja minä tiedän, että he haluavat vain hyvää, mutta silti minä torjun heidät luotani toivoen: voisitteko suhtautua minuun ihan sinä tavallisena ihmisenä, joka olen edelleen, vaikka minulla on diagnoosi?

Älkää lässyttäkö mitään hyvinvointi- tai itsemyötätuntopaskaa. Minä menen lääkäriin, sillä tämä on sairaus, johon on olemassa hoitoa ja lääkettä. Hyvinvointilässytys vähättelee sairauttani. Ei se ole näin yksinkertaista. Se ei ole näin yksinkertaista.

Mitä pahemmaksi tauti menee, sitä vihaisemmaksi minä tulen. Häädän kaikki hyvät ihmiset ympäriltäni. Mutta sekin kuuluu taudinkuvaan. Kirjoitan siitä jonain päivänä.

Vielä tuohtuneempi olen siitä, miten mielenterveysongelmista ollaan tekemässä yhtä raitaa johonkin vitun Pride-lippuun. Rikotaan hiljaisuus, lopetetaan stigma, poistetaan häpeä, tehdään mielenterveysongelmista normaali juttu! Tehdään siitä sellainen vitun juttu, että voit yhtä hyvin sanoa käyneesi psykologilla kuin hammaslääkärillä. Minun henkilökohtaisesta helvetistäni halutaan tehdä keppihevonen, jonka varjolla voidaan syyllistää ihmisiä, joilla ei mielenterveysongelmia ole tai jotka eivät niitä ymmärrä. Ikään kuin uusi vähemmistö mukaan vähemmistöbingoon, josta voi sitten ruksia omansa ja näyttää muille, miten kovin erikoinen on ja miten ymmärtämätön muu maailma on.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun sanot olevasi "masentunut" tenttiarvosanasta, vaikka olet vain pettynyt. Ei minua loukkaa, jos joku sanoo "masentunut" väärässä kontekstissa. Minun masennukseni loukkaa minua.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun oletat kaikkien jaksavan käydä töissä. Näin mielenterveysongelmaisena minua loukkaa, kun käytät minun sairauttani lyömäaseena.

Näpit irti minun todellisuudestani. Ne eivät ole mikään vitsi. Ne ovat todellista totta. Ne ovat joillekuille niin todellisia, että te ette tajuakaan sitä. Se, että minun kärsimykseni halutaan nostaa lipputankoon ja tehdä siitä jokin juhlan aihe on aivan saatanan perverssiä ja loukkaavaa. Ymmärrätekö te, että kyse on sairaudesta? Häh? Entä mitäpä luulette, haluanko, että minun sairauteni normalisoidaan, niin että se on ihan normaali tila, tosiaan ihan normaali, että mitään eroa ei ole siinä, onko minulla mielenterveyden häiriö vai ei? Arvatkaa kahdesti.

Ja tosiaan, olemassa on ihmisiä, jotka eivät usko, että mielenterveysongelmat ovat todellisia. Tiedättekö mitä: ei kiinnosta. Olkoot luulossansa vaan. Minun ei tarvitse kysyä, ovatko ne todellisia, sillä minulle ovat. Ja siinäpä se: se, että te normalisoitte minun henkilökohtaista helvettiäni ja riepottelette sitä tuolla noin, ei tee siitä yhtään sen pienempää. Ei. Yhtään. Pienempää. Sillä arvatkaa mitä: minun masennukseni, minun ahdistukseni, minun harhaisuuteni ovat aivan todellisia asioita, jotka eivät pienene, vaikka ne olisivat siellä lipputangon nokassa. Se saattaa yllättää teidät, sillä te tosiaan kuvittelitte, että mielenterveyden häiriöstä parannutaan naps näin.

Ette te usko, että minä olen oikeasti sairas. Te ette usko, että minä sairastan tautia, jossa on korkea kuolleisuus. Te luulette, että pelastatte minut tekemällä minun sairaudestani viirin. Se on irvokasta.

"Mutta en suostu pitämään psyykkistä sairauttani vain 'konstruoituna'. Minun ahdistukseni on mitä suurimmassa määrin todellista. Hypomaaninen tilani on hyvin konkreettista, samoin masennus silloin kun se tarraa kiinni. Ahdistukseni ei tuntuisi yhtään helpommalta, vaikka se olisi sosiaalisesti hyväksytympää. Se ei mene puhumalla pois sen paremmin kuin syöpä, epilepsia tai hiv menevät pois. Minuun sattuu avain yhtä paljon. Ahdistus, masennus, psykoosi ja maanis-depressiivisyys ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. Niissä on kyse elämästä ja kuolemasta. Ne ovat vakavia. Yhtä vakavia kuin syöpä. Hiv. Somaattiset sairaudet. Psyykkiset sairaudet ovat aivan yhtä todellisia niistä kärsiville. En tarvitse ymmärrystä. En kaipaa hyväksyntää. En tahdo omia Pride-paraateja. Enkä ehdottomasti halua jäseneksi johonkin hullujen tukiyhdistykseen. Haluan saman oikeuden hoitoon, jota muutkin henkeä uhkaavista sairauksista kärsivät saavat. En muuta. En muuta.

-  -

Ja sitten nämä 'psyykkiset sairaudet'. Mikä ihmeen käsite sekin on? Sama kuin niputettaisiin yhteen luunmurtumat, diabetes, ALS, keuhkosyöpä, vesirokko ja leukemia ja sanottaisiin niitä 'fyysisiksi sairauksiksi'. Ei onnistu. Sen sijaan masennus, skitsofrenia, ADHD, psykoottinen mania, autismi, psykopaattisuus, loppuun palaminen, Aspergerin syndrooma ja maanis-depressiivisyys niputetaan surutta yhteen. Ei mitään ongelmaa siinäkään."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 75 - 76, suom. Ulla Lempinen.