Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 

Aamulla tuntuu raskaalta pää

Hiivin, kun en haluu herättää

Sulla aikaa jäädä lepäämään,

vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään

Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo

Vanhat odottaa aukeaako

lähipankin ovi ollenkaan

Niil on kiire

Viimeisenä työpaikalla oon

Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet

Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa

Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)